September 21, 2006

Panukone ja kadonneen identiteetin metsästys

Kommentti edellisen päreeni kommentteihin.
(Tekstiin on tehty joitain "viilauksia" 22.9)

*
Metten ja Annan kommentit voinee käsitellä yhdessä. Heidän tematiikkansa on kuitenkin melko yhteneväistä.
Collageeni on jälleen luku sinänsä. En kerta kaikkiaan saa kiinni siitä, mitä hän argumentoinillaan tahtoo sanoa.

*
Soopaa ja soopaa? Tämä Metten arvio tekstistäni oli kuitenkin paikallaan, sillä jouduin miettimään olennaisinta eli sitä, mistä lopultakin halusin alunperin kirjoittaa. Mikä oli se kysymys, johon etsin vastausta?

Huomaan nyt sekoittaneeni keskenään kaksi aivan eri tyyppistä ongelmaa ja kysymystä. Ensimmäinen koskee parisuhde- ja perheinstituution historiallisia ja sosiologis-filosofisia ehtoja.
Jälkimmäinen liittyy parisuhteen psykologiseen toimivuuteen - toisin sanoen naisen ja miehen motivaatioon ja kykyyn elää keskenään jotakuinkin tyydyttävää (ja myös naapureita tyydyttävää!) elämää.

Mutta tämän saman sekaannuksen uhreja ovat myös Mette ja Anna. Päreeni loppuosan provosoivuus ei ehkä ollut aivan paras tapa muotoilla lopetus ongelmaan, jota alunperin lähdin kuvailemaan, vaan se johdatti hieman harhaan eli parisuhteen ja perheonnen analysoimiseen.

(Tietenkin ongelma/kysymys 1 ja 2 liittyvät toisiinsa, mutta niiden välillä vallitsevan korrelaation tai jopa kausaalisuhteen osoittaminen on - kuten aina näissä tapauksissa - erittäin hankalaa.)

Kun Allan Bloomia (itse asiassa Bloom tukeutuu Platonin ja Aristoteleen ohella myös Nietzscheen) tulkiten väitin, että miehen ja naisen tasa-arvoistuminen merkitsee historiallisesti, sosiologisesti ja moraalifilosofisesti miehen sosiaalisen identiteetin/aseman jopa radikaalia muuttumista, olin täysin vakavissani, vaikka Mette näyttää sille irvailevankin.

Kyse on todellakin - jos tätä sanaa ilman väärinymmärrystä voi tässä edes käyttää - valtasuhteen muutoksesta perheinstituutiossa. Ennen mies hallinnoi perheessä - nykyään hallinnoi nainen. Tietenkään tätä ei pidä ottaa kirjaimellisesti, koska naisella on aina ollut kotona eli "oikoksessa" enemmän valtaa kuin muualla yhteiskunnassa.
Ja vaikka meillä onkin nykyään naispresidentti ja naisjohtajia, niin silti kuulee sen saman valitusvirren kuin ennenkin: naisten osuus johtajista on suhteettoman vähäinen heidän lukumääräänsä nähden.

Sen enempää tuohon tosiasiaan puuttumatta, sanon, että syy ei ole enää miehen paternalistisesessa ylivallassa, joka on murtunut, vaan naisen psykobiologiassa. Naiset eivät halua olla kenraaleja (eli johtaa sotaa) vaan vaikuttavat lähinnä makuuhuoneen kautta, mikä valta ei lopultakaan ole yhtään sen vähäisempää kuin kenraalien näkyvämpi valta.
Kenraalikin on "viettelysten vanki" ja joutuu kuuntelemaan myös nalkutusta, jota hänen on jotakuinkin naurettavaa yrittää lopettaa määräämällä "rakkaalleen" ohjesäännön mukaisia sanktioita.
Vaimo kun ei ole (esi-) miehensä "alainen" - ei ainakaan näinä "päivystävien naisdosenttien" (naistutkimus) aikoina.

On myös syytä havaita, että modernisaatio tasa-arvoistaessaan naisen meni jopa vielä pitemmälle. Koko kulttuurimme on pikku hiljaa rakennettu naisia varten. Tämän näkee nopeimmin seuraamalla television mainoksia, joissa naiselle myydään ja naisella myydään. Miehet ovat katselijoita, joiden hormoonit pannaan ensin hyrräämään ja sitten putsataan lompakko rahasta, kun on saatu äijä "koukkuun".

Kun nyt mies ei enää ole "herra talossaan" - ja jonkunhan sielläkin täytyy hallita - hän on "tossun alla". Ja hän on sitä totaalisti! Toki jo 100 vuotta sitten, miksei vaikka 1000 + n vuotta sitten, mies saattoi olla tossun alla suhteessa vaimoonsa, mutta nyt hän on sitä myös juridisesti ja sosiaalisen roolinsa suhteen.

Hyveellisyydestä, joka modernisaatioon asti oli erottamaton osa miehen elämää ja itseymmärrystä aviollisessa instituutiossa, on nyt kadonnut se toinen tuota hyvettä motivoinut tekijä - paternalistinen asema perheenpäänä.

Haluan huomauttaa arvon naisille, jotka pitävät emansipaatiota ja tasa-arvoa itsestäänselvyyksinä, että edellä väitetty ei ole mitään saivartelua vaan historiallinen fakta.

Mutta mitä on hyve? Sitä pitää hieman pohtia.

*
Collageeni väittää, että hyve ei liity rooliin. Siinä hän - ainakin jos seuraamme Aristoteleen hyve-käsitystä - ei osu aivan oikeaan.
Hyve on aristoteelisesti ajatellen ihmisen luonteenominaisuus - taipumus, joka pohjautuu sekä hänen psykobiologiaansa että sosiaalisuuteensa. Toisin sanoen hyve muovautuu sekä yksilöllisten ominaisuuksien että sosiaalisten roolien kautta.
Roolit ikäänkuin antavat taipumuksille "pelikentän", jossa harjaannuttaa niitä hyveiksi. Hyvettä ei voi kuvitella ilman yhteisöä, jossa sitä harjoitetaan. Ei edes askeettisia hyveitä.

Näin ollen collageenin väite on yksipuolinen, mutta jos hän ajattelee niinkuin ajatellaan varsinkin analyyttisten filosofien piirissä, että hyvettä on mahdoton määritellä riittävän selvästi, jotta sitä voisi hyödyntää moraalisääntöjen laatimisessa, hän ei osu aivan väärään.
Mutta kun hän heti perään toteaa, että "hyveellisyys on olemassaolollinen tila joka ei katoa vaikka roolit muuttuisivatkin", olen ymmälläni. Siis mikä ihmeen "olemassaolollinen tila", joka ei kytkeydy edes rooleihin?

Hyveiden määrittelyssä kaksi vaikeinta ongelmaa ovat 1) erottaa hyveet ja paheet toisistaan, koska eri ihmiset pitävät eri taipumuksia ja arvostuksia hyveellisinä tai paheellisina. Varsinkin politiikan ja uskonnon kysymyksissä asiasta syntyy riitaa. Samoin elämäntapojen suhteen.
2) Onko ihmisluonto jokin yhtenäinen ja yleinen toiminnalliseen motivaatioomme vaikuttava tekijä vai monia "ristiriitaisia elementtejä sisältävä apparaatti"?
Collageeni näyttäisi kannattavan yleisen ihmisluonteen oletusta. Tämä ei ole lainkaan itsestään selvä asia.

"Aristoteles luettelee seuraavat moraaliset hyveet: Rohkeus, kohtuullisuus, anteliaisuus (kohtuullisuus rahan antamisessa ja ottamisessa), suuruus (oikeanlainen toiminta suuren vallan ja rikkauksien saavuttamisen jälkeen), ylpeys (kunnian vaatiminen itselle niistä asioista, jotka on tehnyt), lempeys (kohtuullisuus vihan tuntemisessa), miellyttävyys, rehellisyys, älykkyys ja oikeudenmukaisuus."

Kristinusko toi sitten näitä hyveitä täydentämään ehkä vielä epämääräisemmät hyveet: usko, toivo ja rakkaus. Ne saataneen sopimaan yhteen edellä mainittujen Arskan hyveitten kanssa lukuunottamatta ylpeyttä (ja ehkä suuruutta), joka ei natsaa oikein millään yhteen kristillisen säälimoraalin kanssa.

*
Kuten alussa totesin - en ymmärrä collageenin kommenttien pointtia noin yleisesti ottaen. Yksittäisinä heittoina ne kyllä toimivat, joskin ne pitäisi purkaa auki lause lauseelta, mutta tyydyn tässä hieman proosallisempaan otteeseen.

Kun collageeni sanoo, että "roolit ovat murtuvia rakenteita", niin toki sitä ovat myös hyveet. Tätähän olen juuri yrittänyt selventää miehen identiteettiä määrittävän psykohistoriallisen tilanteen muutoksen kautta!

Naisen identiteetti ja asema parisuhteessa ja perheinstituutiossa on vankentunut entisestään, miehen taas motivaatioltaan heikentynyt.

Mieheltä ei enää vaadita "isäntämäisyyttä" kuten paternalismin aikaan vaan "jämptiyttä", ja että miehellä on nyt oivallinen paikka osoittaa hyveellisyytensä naistaan kohtaan, kun sanktiotkin ovat kadonneet - heittää collageeni hieman ironisesti.

Okei. Näinhän asia on, mutta kun se tapahtuu tilanteessa, jossa parisuhteen kumpikin osapuoli on joka suhteessa (paitsi emotionaalisella tasolla, jossa nainen ottaa hallinnan heti!) tasa-arvoinen, avioliiton valtasuhteisiin ei vaikuta enää mikään itsestään selvä ja yhteiskunnallisesti tunnustettu miehinen "identiteetti", johon mies voisi vedota erityisasemaansa korostaen.

Näin mies joutuukin suoraan tossun alle, kun nainen ottaa sekä emotionaalisen vallan että pystyy pompottelemaan tätä lakeihin ja säädöksiin vedoten mielin määrin.

Tästä seuraa (oma mielipiteeni), että onnellisimmissa ja ehkä samalla myös pitkäkestoisimmissa avioliitoissa mies joutuu useimmiten - ainakin toisten miesten mielestä - vätyksen ja hissukan rooliin. No - toki hän saattaa hyvinkin tarvita hoivaa ja apua vaikka sairauden takia - yhtä hyvin kuin puolisonsa.

Jos avioliitto on pitkäikäinen mutta mies sen sijaan vaikka juoppo, niin silloin vaimolle suodaan marttyyrin kaapu. Mutta se on nykyään täysin naisen oma valinta, eli ei anna hänelle ylimääräistä gloriaa kuten ennen.
Paternalismin aikaan marttyyrius oli pakkotilanne (ei toki aina - henkinen väkivalta on tunnettu avioero-oikeudenkäynneissä jo pitkään).

*
Mitä sitten tulee avio-onnen määritelmiin, niin kyllähän Mette ja Anna ovat oikeassa. Kyse on hienovaraisesta toisen huomioimisesta ja hellyydestä. Pari on ehkä pikkuhiljaa kasvanut tajuamaan, että avioliitossa tärkeintä on yhteenkuuluvuus eli yhteistyö ja kuuliaisuus sekä hienovarainen ja huumorilla höystetty erotiikka - ei niinkään pakonomainen seksi, vaikka miehenä totean heti perään Anna-Leena Härköseen yhtyen (tarkoitan tietysti hänen mielipidettään - eh), että miehelle seksillä on merkitys, jota naiset vähättelevät tai eivät joskus tunnu ymmärtävän ollenkaan.

Jos nyt hiukan tuhmasti tyylittelen, niin mies on "panu - anteeksi panokone" ja vasta sitten hellä ja huolehtiva avo-aviomies. Se on miehen luonto - niin kauan kuin värkit pelaa. Ei mies siitä mihinkään pääse, ja sille tuottaakin aikamoista tuskaa, kun on pakko tunnustaa, ettei enää kykene.

Sen tuskan mies kyllä tiedostaa, mutta tätä anomisuutta, jota olen yrittänyt Allan Bloomin kautta hahmottaa, sitä se ei kunnolla tiedosta ja turhautuu, kun siltä puuttuu laillinen oikeus esim. komentaa kovaan ääneen akkaansa ja lapsiaan. Sillä jos se komentaa, niin pahimmillaan siitä seuraa putkareissu. Sen sijaan ennen vanhaan olisivat kaverit pitäneet tällaista ukkoa määrätietoisena perheenpäänä!
Niinpä se nykyään - ellei sorru dokaamaan - alkaa harrastaa kaikenlaisia - joko hyödyllisiä tai hyödyttömiä korviketoimintoja kuten vaikka maratonia tai benji-hyppyjä.

Seksistä vielä sen verran, että sukupuolihormoni - tuo veijari entsyymien joukossa - joka murrosiässä lopullisesti "laukaisee" seksuaalisuutemme "on" asentoon, virittää miehen ja naisen välille lähes ikuisen jännitteen - sellaisen jännitteen, jota ei muuten syntyisi sukupuolten välille.

Parisuhde on tietenkin täynnään jännitteitä, mutta sukupuolinen jännite sisältää hyvin konkreettisesti ja tyydyttävästi oman purkamisensa mahdollisuuden, ja siksi se ilmaisee parisuhteen perimmäisimmän dynamiikan. Kaikki muut jännitteet kulminoituvat seksuaalisuudessa.

Väitänkin, että silloin, kun pari vielä pystyy seksiä harjoittamaan, sen jopa pitäisi sitä harjoittaa. Aktiivinen - edellyttäen että se tyydyttää molempia - seksuaalinen kanssakäyminen korreloi ilman muuta positiivisesti parisuhteen kiinteyteen.

Sen vuoksi hieman ihmettelen tuota Meten ja Annan seksiä vähättelevää "hipelöintirakkautta". Hipelöinnillä naisen kanssa on miehelle vain yksi "tiettyä päämäärää" kohti suuntautuva tehtävä...
Mutta jos ollaan jo tarpeeksi? vanhoja, niin kyllä kai se kädestä pitäminenkin toki riittää hyvän olon saavuttamiseksi?

Suhde ilman jännitettä ei kuitenkaan ole suhde vaan seisova vesi, joka ennenpitkää pilaantuu. Juuri jännite uudistaa ja pitää parisuhdetta yllä - kunhan sen määrä ja laatu vain ovat sopivia.
Liian vähäinen jännite latistaa suhteen ja pari menettää kiinnostuksen toisiinsa alkaen etsiä uusia jännitteitä muualta.
Liian voimakas jännite taas ajaa puolisot niin kovien riitojen partaalle, että mikäli pari ei ole sadomasokistinen tapaus eli nauti hirveästä riitelystä ja jopa väkivallasta, se eroaa.

Poikkeuksen muodostaa jälleen sellainen - yleensä vanhempi pari, jossa nainen ei kyllästy kilttiin mieheensä, joka ei niitä tarpeellisia jännitteitä luo, joka on tossun alla (tahtoen tai tahtomattaan) ja jota voi ja pitää hoivata ja auttaa.

Mutta juuri hoivaaminenhan on sitä vallankäyttöä, joka tekee naisesta niin voittamattoman.

*
Kas näin olen luonut katsauksen kommentteihinne ja joutunut jälleen samaan loukkuun kuin edellisessä päreessä. Aloitin historiasta ja hyveiden määrittelystä päätyen jaarittelemaan parisuhteen ja avio-onnen olemuksesta ja käytännöstä.

Tiedän kyllä, ettei siitä hyvä seuraa...

11 comments:

Blogisisko/Anna Amnell said...

Rauno,

kyllä jännitteitä syntyy aina hakemattakin ihmissuhteissa, jollei toinen ole täysin nurkkaan ajettu.

Jos suhde on demokraattinen, jännitteet, myös väittelyt ja riidat kasvattavat kumpaakin aviopuolisoa.

Tässä pidän itsestään selvänä, että toista ei pahoinpidellä henkisesti eikä fyysisesti. On opittava riitelemään rakentavasti, kertomaan, miltä toisen käytös tuntuu.

En kirjoittanut mistään "hipelöintirakkaudesta". Sanoin että läheisyyttä ja intiimiyttä luo muukin kuin "seksi". Seksuaalisuuden skaala on hyvin laaja. Se on onnistuu parhaiten täydellisen luottamuksen ilmapiirissä.

kafkaesque said...

Taidan minäkin kutoa vain tuulta kommentoidessani sinua rauno. Teen sen silti, koska tykkään tavastasi paikata edes muutama ammottava aukko miehen ja naisen väliltä. Parisuhdepohdinnoissasi on mustan huumorin ryvettämää sukupuolisuutta ja sivaltavaa anarkiaa ironialla ja sarkasmilla tuettuna. Sidot lupaavista aineksista tiukkaakin tiukemman paketin. Ja kuitenkin sallit tarinan jäädä tulkinnoille avoimeksi. Oma kokemukseni on, että rakkauden teoriat lyövät toisiaan minkä kerkiävät. Absoluuttisia totuuksia ei löydy, koska niitä ei ole olemassa. Maailma on vapaa. Oletko tutustunut Alain de Bottonin teokseen Essays in Love - A Novel. Siinä on tietysti suunnilleen yhtä paljon tietoa rakkaudesta kuin säilykepurkin kyljessä, mutta se antoi ainakin minulle ko. aiheeseen remnnomman otteen ja hiukan rakoilua tähän teorianpuurtamiseen. Englishmanin visuaalinen mäjäys lukijan naamalle ja aivoihin.

Anonymous said...

Yhteiskunta on kyllä suunniteltu naisia varten. Tämä kävi äsken ilmi mm. näin:
Olen perustamassa yritystä ja kävin keskustelemassa rahoituksesta erään virkailijan (nainen) kanssa. Suunnilleen ensimmäisenä virkailija ehdotti että josko minun vaimoni voisi perustaa tämän yrityksen tai laitetaan se edes hänen nimiinsä. Naisille kun löytyy jos jonkinlaista tukea ja naisyrittäjälainaa.

Rauno Rasanen said...

kafkaesque

Kiitos vinkistä. Yritän hankkia kirjan. Tutustuin siihen jo alustavasti amazonilla.

A-K.H said...

Rakkaus ja demokratia?

Rauno Rasanen said...

Kaikki, mitä tehdään rakkaudesta, tehdään ikäänkuin huumausaineen vaikutuksen alaisena. Rakastuneitten syyntakeellisuus on vähentynyt.

Demokratiasta puhuminen rakkaudessa tai ainakin rakastumisessa on retoriikkaa.

Toki yhteiskunta säätää yleisen järjestyksen vuoksi lakeja parisuhteen ehdoista, mutta se on eri juttu, koska lait elävät omaa elämäänsä, joista rakkaus ei ole riippuvainen.

Rakkaus ei kuitenkaan kumoa lakia. Rakkaus saattaa lain sopusointuun todellisuuden kanssa eli täyttää sen.

Vasta silloin demokratia ja rakkaus ovat yhtä - mutta monesti tässä on kyse ihanteesta, joka ei koskaan toteudu muuten kuin ihanteena - siis retorisesti.

collageeni said...

Nopea kommentti hyveistä.
Hyveet, toisin kuin roolit, eivät ole murtuvia rakennelmia. Mutta käsitykset/käsitteet siitä mitä hyveet ovat, aivan kuten muutkin käsitteet.
Hyve tulee ensin, se havaitaan ihmisen psyykessä ja sen jälkeen käsitteellistetään, jos tahdotaan. Ihminen ei luo hyvettä, vaan löytää sen.
Kuten omena joka ei muutu päärynäksi, hyve ei muutu paheeksi, jos muuttuu, kyse on käsitteen muuttumisesta. Se mikä on hyveen käsite toiselle, voi olla paheen käsitettä toiselle.
Ja samoin kuin omena on olemassaoleva niin on myös hyve, erilaisessa muodossa tosin.

Rauno Rasanen said...

Älä esitä minulle "nopeita kommentteja."

Nämä asiat ovat vakavia ja vaativat pitkää pinnaa.

En tässä ryhdy analysoimaan kommentiasi, mutta voin kertoa, että se on "perseestä".
Sen verran olen filosofista koulutusta saanut...

collageeni said...

Noh, pitkän pinnan omaavana miehenä, miten olisi pienimuotoinen analyysi kommentistani - mitä pidempi, sitä parempi, olemmehan vakavien asioden äärellä ja sinä olet kuitenkin saanut "sen verran" filosofista koulutusta...
Kommenttisi muille ovat usein aika "nopeita", eräänlaisia heittoja joilla et esitä loppujen lopuksi muuta perustetta kuin " en tykkää, äh".
Itse olen tietenkin täysin eri mieltä kommenttini luonteesta, se on erinomainen.
Perusteluja Actus, perusteluja.
Muista nyt: vakavia asioita.
Ja ehkä ei sitä, ah niin suosittua, iänikuista toistelua kirjasta ja filosofista toiseen, koulukunnasta toiseen. Filosofista - joka ei ole oikea sana tähän kontekstiin - sudokua
Tai miksei sitäkin.
Mutta originellius olisi suotavampaa.
Ja vielä yksi nopea kommentti hyveestä: omena ja päärynä.
Vaihdamme omenan nimen päärynäksi ja toisin päin.
Olemassaolollisesti omena ei muutu, sen nimi on vain muuttunut.
Odotan, Actus, odotan kommentointia joka on pitkä ja tarkka. Filosofisen koulutuksen saaneen miehen arvolle sopivaa.
Tai sitten voit sanoa: " Ei perkele, ei tämä ole edes kommentoinnin arvoista, niin perseestä on että..."

A-K.H said...

Miten se collageeni oikein löytää sen hyveen ja millainen olio se oikein on? Anteeksi maalaisuuteni!

ninni said...

os demokratiaa ei ole rakkaudessa sita ei ole umalassakaan, umalassa..Jumalassa