September 20, 2006

Joka tyhjää puhuu, se tuulta kutoo

Anonyymi collageeni lähestyi minua kommentillaan päreeseeni Taas Panuttaa. Sitä nyt hiukan puolestani kommentoin.

*
collageeni said...

Ehkä yksinkertainen vetovoima, viehätys vastakkaiseen sukupuoleen riittää syyksi asua/olla naisen kanssa tai toisin päin.
Tai simppelisti sanottuna pitäminen kyseisestä naisesta/ihmisestä.
Suosittelen syventymistä naisen logiikkaan - joka on miesten keksimä termi. Sitä kautta saattaisit alkaa jopa ymmärtää sitä.
En itse kutsuisi naisesta huolehtimista "miehiseksi perushyveeksi". Ilmaus on kohtalaisen naurettava. Se määrittää miehet ja naiset tavalla joka on perin vanhentunut, mutta ehkä ominaista kaltaisellesi "vanhan koulukunnan miehelle", mutta myös hyve sanan väärinkäyttöä.
Ei Beauvoir turhaan kirjoittanut kirjaansa, ei.
Miehet.
Simppeleitä.
"Järjettömämpi sukupuoli".

RR

Jo oli oudosti argumentoitu kommentti.

Siteerasin provosoivasti Allan Bloomin - Shakespeare- ja Platon-spesialistin - ajatusta, joten kieltämättä vanhoja juttujahan hän esittää.

Entä sitten? Modernisaatio on vaikuttanut monella tapaa merkittävämmin ja positiivisemmin naisen kuin miehen elämän laatuun ja kulkuun.

Äänioikeus, ylipäätään tasa-arvoistuminen, e-pillerit (todella mullistava käänne) ja seksuaalinen vapautuminen.
Sadan vuoden aikana naisen elämässä on tapahtunut muutoksia, jotka ovat tehneet hänestä itsenäisen oman elämänsä suhteen sekä taloudellisesti, mielipiteitten että seksuaalisuutensa suhteen.

Ei hän tarvitse perhe-elämässäkään miestä enää sen vuoksi, ettei tulisi toimeen ilmankin. Nykyään miestä tarvitaan lopulta vain lasten siittämiseksi (eikä enää edes siihen), mutta hormonitoiminta tietenkin aiheuttaa sen, että yhä vielä rakastutaan biologian ehdoilla.

Pelkästään seksuaalisuuteen perustuva rakkaus ei tutkimusten mukaan kuitenkaan kestä kolmea vuotta pitempään. Mikäli siis avo-avioparin rakkaudelle ei löydy mitään muuta pohjaa kuin sinänsä olennainen seksi, se lienee aina tuomittu väljähtymään ja aiheuttamaan parin eroamisen.

Allan Bloomia tulkiten väitän, että miehelle rakkaus on 1900-luvulle asti ollut useimmiten myös kunniakysymys ja siten hyve, mikä merkitsee, että hän on sitoutunut vaimoonsa ja perheeseensä paitsi seksuaalisen rakkauden myös laillisten velvoitteiden sitovuuden kautta.

Miehen hyveellisyys naisen suhteen on ollut kunniakysymys, koska yhteisö ja kirkko sanktioi perhepinnarit ja rentut.

Tämä hyveellisyys ei kuitenkaan juridiselta ja sosiaalisten normien osalta noussut spontaanista psykofyysisen rakkauden tunteesta.

Voidaan myös väittää, että modernisaation ajalle asti avioliittoja tuskin solmittiin Euroopassa lainkaan spontaanin rakastumisen motivoimana, koska avioliitto oli ollut vuosituhansien ajan klaanien ja sukujen välinen kaupallispoliittinen ja/tai uskonnon säätämä (esim. hindulaisuus) sopimus. Sitä se on yhä vieläkin Aasian puolella.

(Myöhäiskeskiajan ritariromantiikan länsimaissa synnyttämä yksilöllisen, romanttisen rakkauden korostaminen on varsin uusi asia - ja mikä kummallisinta - myös jokseenkin selittämätön ilmiö.)

Avioliitto perustui tietenkin seksuaalisuuteen, joka tähtäsi jälkeläisten hankkimiseen, eikä niinkään ilmentänyt rakkautta - ELLEI sitten pari sattunut sattumalta sopimaan toisilleen, ja että rakkaus tuli näin ollen suhteeseen vähän niinkuin takaoven kautta - "kutsumattomana vieraana, joka jäi pysyvästi asumaan huusholliin".

Mutta "naisesta ja perheestä huolehtiminen", joka ilmensi miehen rakkautta perheeseensä oli aikoinaan sosiaaliseen roolitukseen kytkeytyvä kunniakysymys eikä mikään romanttisen rakkauden seurausilmiö.

Tämän hyveen toteuttaminen perustui miehen juridiseen ylivaltaan (jota kirkko tuki) omaisuudeksi ymmärrettyyn naiseen ja lapsiin nähden.
Kyse oli siten yksipuolisesta paternalismista, jossa mies sai määrätä ja hallinnoida perhettään lähestulkoon, miten tahtoi - mutta ei tietenkään ihan miten tahansa!

*
Länsimaissa tällainen miehen "yksinvaltaan" perustuva perheen hallinnoimisen hyve on siis nykyään paitsi tarpeettomaksi myös epäoikeudenmukaiseksi ymmärrettynä poistunut ja poistettu.

Olennaista Bloomin väittämässä lienee, että 1900-luvun lopulla elävän miehen itseymmärrykseen siitä, miten avioliitto ja perhe-elämä tulee sisäistää, on muodostunut eräänlainen psykologis-praktis-semanttinen tyhjiö, joka entisestään haurastuttaa avioliiton sitovuutta ja siihen liittyviä (väheneviä) sosiaalisia velvollisuuksia - puhumattakaan nyt siitä, että avioero on nykyään tehty niin helpoksi, että sen avulla voi nopeasti lopettaa suhteen, jos se alkaa tuntua liian painostavalta - samaan tapaan kuin ei-toivottu raskaus on helppo keskeyttää laillistetun abortin avulla.

Mies on siten menettänyt paternalismin häviämisen myötä entisen roolinsa perheessä.
Nainen taas on saavuttanut emansipaation ja tasa-arvoistuminen myötä roolin, joka on liki sama kuin miehellä nykyään (Nainen tosin edelleenkin synnyttää lapset - toistaiseksi).

Ja kun Allan Bloomia tulkiten väitin, että jos/kun naiset yhä edelleen kokevat avioliitossa tarvetta vedota aviomiehensä lojaalisuuden ja rakkauden säilyttääkseen tuohon vanhaan paternalistiseen "isäntämäisyyteen" ja tämän roolin edellyttämiin velvoitteisiin, he tavallaan vetoavat johonkin, jota ei miehisessä itseymmärryksessä eikä sosiaalisena normina ole enää olemassakaan.

Miehen ei tarvitse rakastaa naista enää kuin seksuaalisten impulssiensa motivoimana - kaikki muu on ikäänkuin ylimääräistä ja jopa tarpeetonta.
Mutta tätä asiaintilaa naiset eivät vielä ole tajunneet tai sitten he ovat tehneet siitä aivan äärimmäisiä johtopäätelmiä - esim. äärifeministinen liike runttaa miehet maanrakoon, koska he ovat muka seksuaalisesti tyranneja.

Ei siis riitä, että miehiltä "vietiin" modernisaation myötä rooli, johon oli sisältynyt heidän käsityksensä siitä, mitä on olla hyveellinen ja kunniallinen perheenpää - feministit haluavat viedä heiltä näköjään vielä kiveksetkin!

Älkööt naiset sitten hitto soikoon valittako, jos äijä sanoo, että "goodbye - nyt riitti nalkutus, oikuttelu ja syytökset! Hoida akka tämä pulju, niinkuin itse haluat. Ethän lopultakaan näytä siihen minua enää edes tarvitsevan. En aio enää kauempaa toimia sylkykuppina enkä uhkailujen ja kiristyksen kohteena!"

Ja kas - nyt on naisen syytä tarkoin pohtia, mitä hän vaatii ja pyytää mieheltä, silloin kun hän odottaa tämän ottavan vastuuta perheestään niin paljon kuin se ikinä vain on mahdollista.

Valitettavasti vain tuota vastuun hyvettä ei kuitenkaan enää tue mikään sellainen rooli, johon mies voisi itsensä asettaa. Naisen hän näkee nyt vähintäin yhtä voimakkaana ja vastuullisena (ellei sitten jopa voimakkaampana ja vastuullisempana) parisuhteen ja perheen suhteen kuin, mitä hän itse on.
Sukupuolien perimmäiset valtaroolit perheinstituutiossa ovat kääntyneet päälalelleen.

Miesparka - ei ihme, että lähiökapakan kaljaseura kutsuu houkuttelevammin kuin emansipoitunut ja tasa-arvoistunut "pirttihirmu/hellapoliisi", joka kuitenkin yhä vielä räpättää vaatien miestään rakastamaan, koska tämä on perheen pää jne.

Ei, ei ja ei! Ne ajat menivät jo arvon feministit. Mies ei enää ole perheen pää. Perheessä on nykyään kaksi päätä ja vaikuttaapa siltä, että siellä on kohta enää - taas kerran - vain yksi pää - nainen.

Kysyn yhä uudelleen - miten voi naisilta löytyä kanttia edelleenkin vaatia miehiltään sellaista rakkautta ja sitoutumista parisuhteeseen, jonka mahdollisuus on mieheltä jo otettu pois?

Se on samaa kuin huutaisi tuuleen - se on tyhjää puhetta, ja sanonta kuuluukin: "se, joka tyhjää puhuu, se tuulta kutoo."

Ja jos naiset feministeinä eivät ymmärrä Allan Bloomin esittämän ongelman vakavuutta, he todellakin "kutovat vain tuulta."

PS.
Sekä de Beauvoir että Sartre olivat kumpikin oli yksityiseltä moraaliltaan vähintäinkin kyseenalaisia ihmisiä.
Nunnaluostarikasvatuksen saanut Beauvoir emansipoitui lopulta niin kovasti, että - biseksuaali kun oli - iski naispuolisia oppilaitaan kuin kärpäsiä lennosta. Sartre puolestaan eli pelkillä irtosuhteilla koko elämänsä.

Näitä kahta ei välttämättä voi nimittää prostituoiduiksi, mutta Beauvoirin ja Sartren libertiinisyys oli sitä luokkaa, että moraalista puhuminen heidän yhteydessään voidaan kuitata lähinnä huonoksi vitsiksi tai varoittavaksi esimerkiksi...

(Sartre kirjoitti 600 sivuisen teoksen (on suomennettu) moraalista, mutta tajusi, ettei ollut vakuuttunut esittämistään näkemyksistä edes itse ja jätti sen julkaisematta elinaikanaan...)

4 comments:

Mette said...

Saanko määkin huutaa vähän?

(Kuten keskustelupalstalla on kerran keskustelu avattu.)

Näin naisen näkökulmasta kirjoitat silkkaa soopaa (Panu myös). Miehet ovat heikompia ja hauraampia. Siksi naiset ottavat huostaansa jonkun hoivan tarpeessa olevan. Seksillä ei ole parisuhteessa ollenkaan niin suurta merkitystä (sanoo myös mieheni). Tärkeintä on hoiva, hellyys ja luja, elämänikäinen suhde. Turvallisuus ja paapominen molemmin puolin.

Tietenkään naiset eivät enää tarvitse miehiä elättäjiksi. Miehet tarvitsevat naisia huolehtimaan arjen asioista. Kunhan miehet oppivat itsekseenkin (kuten ainokaiseni) hoitamaan huushollia, pesemään ikkunoita, lattioita ja pyykkiä, silittämään ja keittämään perunoita, päästään perimmäisten kysymysten äärelle. Missä tulee vastaan kommunikointi, yhdessä nauraminen ja posken sively. Myös seksi. Silloin tietää, mitä elämä yhdessä on. Parasta maailmassa.

Anna Amnell said...

Vastuullisia ja kunnollisia isiä ja aviomiehiä on vielä runsaasti. Heitä arvostetaan ja rakastetaan edelleenkin.

Ns. feministinen uho on vain pintakuohua. Mieskin voi olla tosifeministi. On kysymys molemminpuolisesta toisen kunnioittamisesta.

Eivätkä kaikki parit eroa, osa taas eroaa useaan kertaan, ja se vaikuttaa tilastoihin.

Yhteiskuntamme ja mediamme ei tue uskollisuutta, joka on eräs pitkän liiton peruspilareista. Joku on ihan tosissaan (vaiko PR:n vuoksi) väittänyt, että miehen "kiltteys" on pahasta. En minä ainakaan mitään häijyläistä tai pettäjää haluaisi miehekseni. Tuskin vastaavanlainen nainen lienee miesten toivelistankaan ykkösenä.

Media ei tue myöskään ajatusta, että puolisot voivat pitää huolta toisistaan. Heikkous ei ole halveksittavaa, vaan inhimillistä. Pitkän liiton aikana ehtii kumpikin olla yleensä moneen kertaan tavalla tai toisella heikompana osapuolena, joka tarvitsee toisen tukea jaksaakseen.

Kodin hoitaminen taas on ihan yhteisestä sopimuksesta kiinni. Ei siitä tarvitse tehdä numeroa, kuten eräs kollega tapaa sanoa.

Elämän yksinkertaiset ilot riittävät, ei onneen tarvita shampanjaillallisia eikä timantteja. (En tarkoita, että ne tuhoaisivat avioliiton.:))

Kuten Mette kirjoittaa, kommunikointi ja intiimiys, muukin kuin seksuaalinen, on sitä elämää yhdessä, joka on parasta maailmassa.

collageeni said...

Kyllä.
Modernisaatio on vaikuttanut positiivisella tavalla naisten asemaan. Hyvä näin. Jotkut maat yhä elevät miehisen hyveen voimalla, ainakin melkein. Sääli naisia siellä.

Mies joka on kadottanut roolinsa/"hyveensä" ( - hyve ei liity rooliin, vaikkakin roolin varjolla voidaan esittää hyveellistä, kuten näytelmissä - rooli sana on osuva. Hyveellisyys on olemassaolollinen tila joka ei katoa vaikka roolit muuttuisivatkin. Vain miehet joilla tätä hyvettä ei pysyvästi ole - hyvin monilla "hyvettä" on hetkittäin, hetkien määrän vaihdellen yksilöstä toiseen - voivat sen kadottaa. "Jokainen pappi ei ole pyhimys".

Siinäpä modernisaatio antaa erinomaisen tilaisuuden miehille todistaa hyveellisyytensä rakastaan kohtaan, kun sanktiotkin ("Olen kunniallinen, mutta vain sanktioiden pelossa") ovat kadonneet ja tasa-arvoinen akka nalkuttaa kuin viimeistä päivää.

Uskoisin että harvat naiset edelleen kokevat avioliitossa tarvetta vedota aviomiehensä lojaalisuuden ja rakkauden säilyttääkseen tuohon vanhaan paternalistiseen "isäntämäisyyteen".

Paternalismin muutos kohti "enää ei tarvitse rakastaa naista kuin seksuaalisten impulssiensa motivoimana" - aikaan.
Aikamoiset ääripäät.

collageeni said...

Sanottakoon vielä että roolien, positioiden, määritelmien muuttuessa jotkut/monet voivat joutua jonkinlaiseen kriisiin. "En tiedä kuka olla." tyyliin.
Ennen positiot olivat enemmän ennalta määritettyjä.
Post-modernin ihmisen eksistentiaalinen arvotyhjiö.
Roolit ovat murtuvia rakennelmia.