September 9, 2006

O Captain! My Captain!

Dead Poets Society never dies!

("Kuolleitten runoilijoitten seura"-elokuvan kunniaksi.)

*
Mikään analyyttinen oppineisuus tai hierarkinen jähmettyneisyys ei pysty koskaan tuhoamaan lopullisesti ihmisen sielussa palavaa intohimoa sekä elämää että kieltä kohtaan!

"Disipliinit" saattavat ehkä onnistua hetkellisesti näivettämään sielumme palon, mutta aina syntyy uusia Walt Whitmaneja, uusia Rimbaudeja sekä uusia Nietzschen kaltaisia "ihmissoihtuja", joille elämän pyhyys, sielun hulluus ja kielen kaikkivoipuus ovat kuin jumalallinen totuus, josta ainoakaan puhua paapattava superoppinut ei yleensä kykene tavoittamaan häivähdystäkään edes tuhansien sivujen pituisissa tutkimuksissa.

Minun on pakko saada kirjoittaa mainitun elokuvan päähenkilöstä, englanninkielen opettaja John Keatingista (loistava Robin Williams) vähän samaan tapaan (joskin vapaamuotoisemmin laajemmin) kuin Egon Friedell Nietzschestä:

Antakoon Jumala meille lisää näitä "kyseenalaisia" opettajia. Heidän karismaattisuutensa saattaa tosin polttaa sielumme tuhkaksi, mutta ainakin se antaa elämällemme tarkoituksen, jota sillä ei aikaisemmin ollut - josta se ei koskaan kyennyt edes uneksimaan.

Disipliinejään ja kaavojaan hokevat tieteen "portinvartijat" ovat näitten "ilmestysten" rinnalla steriilejä ja neutraaleja kuin kalkitut haudat - yhtä uskottavia ja vakuuttavia kuin neroiksi tulleet sammakot - yhtä soveliaita kasvattajiksi kuin peliteoreetikot, joiden perus"hyveisiin" kuuluvat vain riskinotto ja nokittaminen (jopa luottamus on peliteoreetikolle pelkkä nokittamisen väline - siis keino/yritys huijata).

***

Walt Whitman (1819–1892). Leaves of Grass.

Tämä runo on kirjoitettu Abraham Lincolnin salamurhan johdosta.

1

O Captain! My Captain! (193.)


O CAPTAIN! my Captain! our fearful trip is done;

The ship has weather’d every rack, the prize we sought is won;

The port is near, the bells I hear, the people all exulting,

While follow eyes the steady keel, the vessel grim and daring:

But O heart! heart! heart!

O the bleeding drops of
red,

Where on the deck my Captain lies,

Fallen cold and dead.

2


O Captain! my Captain! rise up and hear the bells;

Rise up—for you the flag is flung—for you the bugle trills;

For you bouquets and ribbon’d wreaths—for you the shores a-crowding;

For you they call, the swaying mass, their eager faces turning;

Here Captain! dear father!

This arm beneath your head;

It is some dream that on the deck,

You’ve fallen cold and dead.

3


My Captain does not answer, his lips are pale and still;

My father does not feel my arm, he has no pulse nor will;

The ship is anchor’d safe and sound, its voyage closed and done;

From fearful trip, the victor ship, comes in with object won;

Exult, O shores, and ring, O bells!

But I, with mournful tread,

Walk the deck my Captain lies,

Fallen cold and dead.

*
193. O Captain! My Captain! Whitman, Walt. 1900. Leaves of Grass

8 comments:

a-kh said...

Mainitsemaasi elokuvaa on käytetty opetusmateriaalina mielenterveyshoitajien koulutuksessa ainakin Helsingissä ja Kuopiossa. Televisiosta se tuli sunnuntaina ainakin kolmatta kertaa. Ei paskempi elvari.

Anonymous said...

Yeah, well... Leffa ehkä hieman alleviivaava liikaa, ellei sitten lähdetä liikkeelle Sergei Eisensteinin elokuvakäsityksestä.

Muutta television nykyisen elokuvatarjonnan seassa ei ollenkaan huono.

Robin Willliams on parhaimmillaan kuitenkin stand-up-paskanjauhajana, ja imitaattorina mies on todella loistava, vähintäänkin Jukka Puotilan tasoa, elokuvissa hän valitettavasti repsahtaa aina vähän pateettiseksi.

Ihan tuosta captain Lincolnista - Koiviston näköinen mies joka on Ameriikan maassa nostettu vähän samaan asemaan kuin Mannergreen täällä meillä. Se mitä olen miehestä lukenut kyllä tietenkin on palauttanut hänetkin ihan tavallisten kuolevaisten joukkoon.

Heitän vapaasti käytettäväksi tässä leffaidean: John W. Boothista, kapteeni Lincolnin ampujasta, voisi joku tehdä psykologisen tutkielman... Hyvin kiinnostava mies, jonka teatraalisuus (ammattinäyttelijä) oikeastaan johti siihen että hänet saatiin satimeen Lincolnin ampumisesta.

http://www.nps.gov/archive/foth/booth.htm

[Tarjous ei sitten koske Markus Seliniä & Aku Louhimiestä, pääosaan tulisi tällöin kuitenkin munasillaan enimmän osan aikaa keikkuva Samuli Edelman]

PS. Olen muuten sitä mieltä, että mielenosoittajien myös Suomessa kannattaisi kuulla oppi-isää Norman Maileria, joka sanoi että mielenosoitukseeen pitää aina mennä puku päällä ja solmio kaulassa - näyttää televisiossa pahalta kun poliisi hakkaa tämännäköistä vapaata kansalaista.

Rauno Rasanen said...

a-k.h

Itse olin nähnyt elokuvan kerran aiemmin ja osasin odottaa "hyvää".

etappisika

Karikatyyrit ovat "todellisempia" kuin faktat.
Sen vuoksi elokuvan alleviivaus-mentaliteetti ei minua häirinnyt - päinvastoin.
Olen auttamaton romantikko!

Mitä itse Robin Williamsiin tulee, lienet oikeassa.

*
Yle Teemasta tulee paraikaa massiivinen, 13 osainen (45m./jakso) sarja USA:n sisällissodasta.

Siitä saa melko tarkan kuvauksen myös tästä herra Lincolnista.

*
Mikseivät noudata Mailerin neuvoa mennessään "osoittamaan" mieltään!

a said...

RR: Hieno postaus. Ajoi ajatukset romanttisille reiteille. Kiitos.

Sika: En tajua alkuunkaan kommenttiasi elokuvan liiallisesta alleviivaamisesta. Tosin tämä saattaa liittyä siihen, että en ole sitä nähnyt yli viiteen vuoteen. En ole uskaltanut katsoa. Pelkään, että kaikki se hohto on mennyt, joka siinä on ollut kaikilla niillä noin 15 kerralla jotka olen elokuvan nähnyt. Se on paras elokuva. Sen ansiosta päätin aikoinaan ruveta äidinkielen opettajaksi. Rupesin jopa lukemaan pääsykokeisiin. Unohdin tosin lähettää pääsykoepaperit yliopistoon. Tämän sattumuksen vuoksi elämän virta vei aivan toisaalle. Ehkä hyvä niin. Tuskinpa äidinkielen opettaminen nykykoulussa on lähellä sitä, mitä se on tuossa elokuvassa.

Uskomattoman hieno ja koskettava raina joka tapauksessa. Suosikkikohtauksiani eivät ole ne, joissa ollaan "oikeasti" filosofisia (vaikka hienoja ovat nekin) vaan lukuisat symboliset kuvat, kuten se, jossa Knox Overstreet ajaa lainafillarilla mäkeä alas laaksoon, ja villihanhet nousevat lentoon. Asiat.. joita ei pysty selittämään. Jotka vain ovat puhuttelevia.

Rauno Rasanen said...

korento

Luulenpa ymmärtäväni sinua tässä asiassa - myös tuon kohtauskuvauksesi suhteen...

*
Ei ole olemassa "oikeaa" filosofiaa. Siksi lainausmerkit ovat paikallaan.

On kyllä olemassa ikuista filosofiaa (filosofia perennis tai jotain sinne päin), mutta se ei ole oikeaa tai väärää - se ei yksinkertaisesti suostu mihinkään muottiin, koska se kumpuaa "algebrallisesta", arbitraarisesta ja psykobiologisesta syvyydestä - ei "geometrisesta" ja determinoidusta pinnasta.

Tämän tiesi ja ymmärsi jo Platon, alunperin nuori, politiikasta kiinnostunut näytelmäkirjailija, josta tuli kuitenkin lopulta pythagoralainen lukumystikko, joka halusi heittää runoilijat ulos valtiostaan.

Samalla hän tuli heittäneeksi sieltä myös osan itseään!
Enkä epäile ollenkaan, etteikö hän olisi tajunnut "tekoaan".

Nietzsche - "tuo hulluksi tullut Platon/RR" ja ankara Platon-kriitikko par excellence - ymmärsi Platonia ja jopa kirjoitti kerran, että "Platon on antiikin kaunein kasvi".

Minulle John Keating on Platonin alkuperäinen ja Sokrateen retorisempi minä.

Anonymous said...

Korento:

Alleviivaamisella tarkoitin hieman paperista asetelmaa: intohimoisesti elämään heittäytyvä nuoriso contra tylsät ja vittumaiset opettajat ja vanhemmat. Varsinkin nämä isät ja koulun reksi vai mikä se nyt oli, olivat aika yksituumaisia, yhden ominaisuuden henkilöitä, joiden ainoa tehtävä oli olla epämiellyttäviä.

Semmoista eisensteinilaista rautalankaa, sano. Katsojalle "tehdään eteen" liikaa, tulkintatyö annetaan valmiiksi kouraan jo-tehtynä, jo-sanottuna.

Weirin aikaisempi leffa "Picnic at Hanging Rock" oli tässä mielessä paljon parempi; asiat jäivät auki, selittämättä, "elämän mysteerin" tuntu välittyy tällä tavoin huomattavasti vahvempana, ja katsoja saa ihan itsekin miettiä että mitäs tämä nyt oikein oli.

Äkkiä muistia raapaisemalla voisin suositella, mikäli lapsuus/nuorisoleffat kiinnostavat, ainakin seuraavia kolmea leffaa, jotka ainakin minun aivoihini jättivät positiivisemman muistijäljen kuin tämä Kuolleet runoilijat: Philip Ridleyn "The Reflecting Skin", Peter Jacksonin "Heavenly Creatures" ja Terrence Malickin "Badlands".

Anna Amnell said...

Rauno,
hyvä että toit esille tämän hienon elokuvan.
"Kuolleitten runoilijoitten seura" on eräs suosikkielokuviani.

Rauno Rasanen said...

Kiitos Anna ja ole hyvä...