Joka tyhjää puhuu, se tuulta kutoo

Anonyymi collageeni lähestyi minua kommentillaan päreeseeni Taas Panuttaa. Sitä nyt hiukan puolestani kommentoin.

*
collageeni said...

Ehkä yksinkertainen vetovoima, viehätys vastakkaiseen sukupuoleen riittää syyksi asua/olla naisen kanssa tai toisin päin.
Tai simppelisti sanottuna pitäminen kyseisestä naisesta/ihmisestä.
Suosittelen syventymistä naisen logiikkaan - joka on miesten keksimä termi. Sitä kautta saattaisit alkaa jopa ymmärtää sitä.
En itse kutsuisi naisesta huolehtimista "miehiseksi perushyveeksi". Ilmaus on kohtalaisen naurettava. Se määrittää miehet ja naiset tavalla joka on perin vanhentunut, mutta ehkä ominaista kaltaisellesi "vanhan koulukunnan miehelle", mutta myös hyve sanan väärinkäyttöä.
Ei Beauvoir turhaan kirjoittanut kirjaansa, ei.
Miehet.
Simppeleitä.
"Järjettömämpi sukupuoli".

RR

Jo oli oudosti argumentoitu kommentti.

Siteerasin provosoivasti Allan Bloomin - Shakespeare- ja Platon-spesialistin - ajatusta, joten kieltämättä vanhoja juttujahan hän esittää.

Entä sitten? Modernisaatio on vaikuttanut monella tapaa merkittävämmin ja positiivisemmin naisen kuin miehen elämän laatuun ja kulkuun.

Äänioikeus, ylipäätään tasa-arvoistuminen, e-pillerit (todella mullistava käänne) ja seksuaalinen vapautuminen.
Sadan vuoden aikana naisen elämässä on tapahtunut muutoksia, jotka ovat tehneet hänestä itsenäisen oman elämänsä suhteen sekä taloudellisesti, mielipiteitten että seksuaalisuutensa suhteen.

Ei hän tarvitse perhe-elämässäkään miestä enää sen vuoksi, ettei tulisi toimeen ilmankin. Nykyään miestä tarvitaan lopulta vain lasten siittämiseksi (eikä enää edes siihen), mutta hormonitoiminta tietenkin aiheuttaa sen, että yhä vielä rakastutaan biologian ehdoilla.

Pelkästään seksuaalisuuteen perustuva rakkaus ei tutkimusten mukaan kuitenkaan kestä kolmea vuotta pitempään. Mikäli siis avo-avioparin rakkaudelle ei löydy mitään muuta pohjaa kuin sinänsä olennainen seksi, se lienee aina tuomittu väljähtymään ja aiheuttamaan parin eroamisen.

Allan Bloomia tulkiten väitän, että miehelle rakkaus on 1900-luvulle asti ollut useimmiten myös kunniakysymys ja siten hyve, mikä merkitsee, että hän on sitoutunut vaimoonsa ja perheeseensä paitsi seksuaalisen rakkauden myös laillisten velvoitteiden sitovuuden kautta.

Miehen hyveellisyys naisen suhteen on ollut kunniakysymys, koska yhteisö ja kirkko sanktioi perhepinnarit ja rentut.

Tämä hyveellisyys ei kuitenkaan juridiselta ja sosiaalisten normien osalta noussut spontaanista psykofyysisen rakkauden tunteesta.

Voidaan myös väittää, että modernisaation ajalle asti avioliittoja tuskin solmittiin Euroopassa lainkaan spontaanin rakastumisen motivoimana, koska avioliitto oli ollut vuosituhansien ajan klaanien ja sukujen välinen kaupallispoliittinen ja/tai uskonnon säätämä (esim. hindulaisuus) sopimus. Sitä se on yhä vieläkin Aasian puolella.

(Myöhäiskeskiajan ritariromantiikan länsimaissa synnyttämä yksilöllisen, romanttisen rakkauden korostaminen on varsin uusi asia - ja mikä kummallisinta - myös jokseenkin selittämätön ilmiö.)

Avioliitto perustui tietenkin seksuaalisuuteen, joka tähtäsi jälkeläisten hankkimiseen, eikä niinkään ilmentänyt rakkautta - ELLEI sitten pari sattunut sattumalta sopimaan toisilleen, ja että rakkaus tuli näin ollen suhteeseen vähän niinkuin takaoven kautta - "kutsumattomana vieraana, joka jäi pysyvästi asumaan huusholliin".

Mutta "naisesta ja perheestä huolehtiminen", joka ilmensi miehen rakkautta perheeseensä oli aikoinaan sosiaaliseen roolitukseen kytkeytyvä kunniakysymys eikä mikään romanttisen rakkauden seurausilmiö.

Tämän hyveen toteuttaminen perustui miehen juridiseen ylivaltaan (jota kirkko tuki) omaisuudeksi ymmärrettyyn naiseen ja lapsiin nähden.
Kyse oli siten yksipuolisesta paternalismista, jossa mies sai määrätä ja hallinnoida perhettään lähestulkoon, miten tahtoi - mutta ei tietenkään ihan miten tahansa!

*
Länsimaissa tällainen miehen "yksinvaltaan" perustuva perheen hallinnoimisen hyve on siis nykyään paitsi tarpeettomaksi myös epäoikeudenmukaiseksi ymmärrettynä poistunut ja poistettu.

Olennaista Bloomin väittämässä lienee, että 1900-luvun lopulla elävän miehen itseymmärrykseen siitä, miten avioliitto ja perhe-elämä tulee sisäistää, on muodostunut eräänlainen psykologis-praktis-semanttinen tyhjiö, joka entisestään haurastuttaa avioliiton sitovuutta ja siihen liittyviä (väheneviä) sosiaalisia velvollisuuksia - puhumattakaan nyt siitä, että avioero on nykyään tehty niin helpoksi, että sen avulla voi nopeasti lopettaa suhteen, jos se alkaa tuntua liian painostavalta - samaan tapaan kuin ei-toivottu raskaus on helppo keskeyttää laillistetun abortin avulla.

Mies on siten menettänyt paternalismin häviämisen myötä entisen roolinsa perheessä.
Nainen taas on saavuttanut emansipaation ja tasa-arvoistuminen myötä roolin, joka on liki sama kuin miehellä nykyään (Nainen tosin edelleenkin synnyttää lapset - toistaiseksi).

Ja kun Allan Bloomia tulkiten väitin, että jos/kun naiset yhä edelleen kokevat avioliitossa tarvetta vedota aviomiehensä lojaalisuuden ja rakkauden säilyttääkseen tuohon vanhaan paternalistiseen "isäntämäisyyteen" ja tämän roolin edellyttämiin velvoitteisiin, he tavallaan vetoavat johonkin, jota ei miehisessä itseymmärryksessä eikä sosiaalisena normina ole enää olemassakaan.

Miehen ei tarvitse rakastaa naista enää kuin seksuaalisten impulssiensa motivoimana - kaikki muu on ikäänkuin ylimääräistä ja jopa tarpeetonta.
Mutta tätä asiaintilaa naiset eivät vielä ole tajunneet tai sitten he ovat tehneet siitä aivan äärimmäisiä johtopäätelmiä - esim. äärifeministinen liike runttaa miehet maanrakoon, koska he ovat muka seksuaalisesti tyranneja.

Ei siis riitä, että miehiltä "vietiin" modernisaation myötä rooli, johon oli sisältynyt heidän käsityksensä siitä, mitä on olla hyveellinen ja kunniallinen perheenpää - feministit haluavat viedä heiltä näköjään vielä kiveksetkin!

Älkööt naiset sitten hitto soikoon valittako, jos äijä sanoo, että "goodbye - nyt riitti nalkutus, oikuttelu ja syytökset! Hoida akka tämä pulju, niinkuin itse haluat. Ethän lopultakaan näytä siihen minua enää edes tarvitsevan. En aio enää kauempaa toimia sylkykuppina enkä uhkailujen ja kiristyksen kohteena!"

Ja kas - nyt on naisen syytä tarkoin pohtia, mitä hän vaatii ja pyytää mieheltä, silloin kun hän odottaa tämän ottavan vastuuta perheestään niin paljon kuin se ikinä vain on mahdollista.

Valitettavasti vain tuota vastuun hyvettä ei kuitenkaan enää tue mikään sellainen rooli, johon mies voisi itsensä asettaa. Naisen hän näkee nyt vähintäin yhtä voimakkaana ja vastuullisena (ellei sitten jopa voimakkaampana ja vastuullisempana) parisuhteen ja perheen suhteen kuin, mitä hän itse on.
Sukupuolien perimmäiset valtaroolit perheinstituutiossa ovat kääntyneet päälalelleen.

Miesparka - ei ihme, että lähiökapakan kaljaseura kutsuu houkuttelevammin kuin emansipoitunut ja tasa-arvoistunut "pirttihirmu/hellapoliisi", joka kuitenkin yhä vielä räpättää vaatien miestään rakastamaan, koska tämä on perheen pää jne.

Ei, ei ja ei! Ne ajat menivät jo arvon feministit. Mies ei enää ole perheen pää. Perheessä on nykyään kaksi päätä ja vaikuttaapa siltä, että siellä on kohta enää - taas kerran - vain yksi pää - nainen.

Kysyn yhä uudelleen - miten voi naisilta löytyä kanttia edelleenkin vaatia miehiltään sellaista rakkautta ja sitoutumista parisuhteeseen, jonka mahdollisuus on mieheltä jo otettu pois?

Se on samaa kuin huutaisi tuuleen - se on tyhjää puhetta, ja sanonta kuuluukin: "se, joka tyhjää puhuu, se tuulta kutoo."

Ja jos naiset feministeinä eivät ymmärrä Allan Bloomin esittämän ongelman vakavuutta, he todellakin "kutovat vain tuulta."

PS.
Sekä de Beauvoir että Sartre olivat kumpikin oli yksityiseltä moraaliltaan vähintäinkin kyseenalaisia ihmisiä.
Nunnaluostarikasvatuksen saanut Beauvoir emansipoitui lopulta niin kovasti, että - biseksuaali kun oli - iski naispuolisia oppilaitaan kuin kärpäsiä lennosta. Sartre puolestaan eli pelkillä irtosuhteilla koko elämänsä.

Näitä kahta ei välttämättä voi nimittää prostituoiduiksi, mutta Beauvoirin ja Sartren libertiinisyys oli sitä luokkaa, että moraalista puhuminen heidän yhteydessään voidaan kuitata lähinnä huonoksi vitsiksi tai varoittavaksi esimerkiksi...

(Sartre kirjoitti 600 sivuisen teoksen (on suomennettu) moraalista, mutta tajusi, ettei ollut vakuuttunut esittämistään näkemyksistä edes itse ja jätti sen julkaisematta elinaikanaan...)