PUNAISET KOTTIKÄRRYT

Runoilija sanoi: PYSÄHDY MAAILMA! – ja maailma pysähtyi...

Pysäytetty maailma/aika - sanan ja kuvan ykseytenä, eli runo kuin van Goghin ”Kengät.”

*
Punaiset kottikärryt
William Carlos Williams

niin paljon
on kiinni

sadeveden
lasittamista

punaisista
kottikärryistä

valkoisten kanojen
vierellä.

*
The Red Wheelbarrow
William Carlos Williams

so much depends
upon

a red wheel
barrow

glazed with rain
water

beside the white
chickens.

*

EXPLANATION: "The Red Wheelbarrow"

Lines 1-2

The opening lines set the tone for the rest of the poem. Since the poem is composed of one sentence broken up at various intervals, it is truthful to say that "so much depends upon" each line of the poem. This is so because the form of the poem is also its meaning. This may seem confusing, but by the end of the poem the image of the wheelbarrow is seen as the actual poem, as in a painting when one sees an image of an apple, the apple represents an actual object in reality, but since it is part of a painting the apple also becomes the actual piece of art. These lines are also important because they introduce the idea that "so much depends upon" the wheelbarrow.

Lines 3-4

Here the image of the wheelbarrow is introduced starkly. The vivid word "red" lights up the scene. Notice that the monosyllable words in line 3 elongates the line , putting an unusual pause between the word "wheel" and "barrow." This has the effect of breaking the image down to its most basic parts. The reader feels as though he or she were scrutinizing each part of the scene. Using the sentence as a painter uses line and color, Williams breaks up the words in order to see the object more closely.

Lines 5-6

Again, the monosyllable words elongate the lines with the help of the literary device assonance. Here the word "glazed" evokes another painterly image. Just as the reader is beginning to notice the wheelbarrow through a closer perspective, the rain transforms it as well, giving it a newer, fresher look. This new vision of the image is what Williams is aiming for.

Lines 7-8

The last lines offer up the final brushstroke to this "still life" poem. Another color, "white" is used to contrast the earlier "red," and the unusual view of the ordinary wheelbarrow is complete. Williams, in dissecting the image of the wheelbarrow, has also transformed the common definition of a poem. With careful word choice, attention to language, and unusual stanza breaks Williams has turned an ordinary sentence into poetry.
Source: Exploring Poetry, Gale. © Gale Group Inc. 2001. Online Source.

*

Oma - poetologisesti "kyseenalainen" - tulkinta

Minulle tämä runo merkitsee rajaa, jonka yli en nähtävästi kykene astumaan modernistisen runouden alueella kokematta olevani tähän tehtävään auttamattoman oppimaton – suoranainen maallikko.

Kokemukseni - jonka ollakseen nimenomaan kokemusta eikä pelkkää affektien kaaosta - täytyy tavalla tai toisella kytkeytyä samalla ymmärrykseen - yksinkertaisesti hajoaa "kaaoksen tai reifikoituneen sanaverkoston" mykistämänä, kun ryhdyn lukemaan äärimodernistista avant gardea tai dadaa (huom! tämä on kärjistys ja poikkeuksia löytyy aina!).

Kokemuksellisen ymmärryksen loputtua sisimpääni jää tällaisen runouden vaikutuksesta vain autistinen hiljaisuus, joka on kuin pölyä, jota tuuli vie mennessään sinne tänne, lopulta hävittäen sen tyhjyyteen.

Mutta – William Carlos Williamsin Punaiset kottikärryt oli minulle aikoinaan – ehkä noin 15 vuotta sitten - järisyttävä kokemus ja näyttää yhä edelleen myös sellaiseksi jääneen. Siinä ON ”taikaa.”
Se on minulle lajissaan yhtä täydellinen runo kuin (hyvin toisentyyppiset vertailukohdat) esimerkiksi Eino Leinon Tumma, Aaro Hellaakosken Hauen laulu ja T. S. Eliotin Aution maa kokoelman monet runot tai runokohdat.

Ja koska minulle runon tai ylipäätään taiteen syvin olemus kuuluu PYHÄN alueeseen, koen näin ollen myös The Red Wheel Barrowin pyhäksi sen minuun tekemän kokemuksen/elämyksen pohjalta.

Williams on todellakin loihtinut ”kottikärryissään” ultrarealistisen runon, jonka minimalismi - käsittämätöntä mutta totta! - taipuu/myöntyy maalauksen-omaiseksi tai pikemminkin valokuvaukselliseksi, silti säilyttäen "freesiytensä."
Ja se, mikä tämän ”pysäytetyn vision” tekee runoksi, on juuri runoilijan nerokas kyky vakuuttaa lukija siitä, että maailma on tässä ja nyt - juuri tällaisena - kaikkein todellisimmillaan.

Siten hän onnistuu mahdottomassa eli pystyy kuvaamaan ajan ikäänkuin se olisi pysähtynyt – ikäänkuin ikuisuus olisi tunkeutunut aikaan noiden kottikärryjen ja valkoisten kanojen transsendoiduissa (äärellisistä äärettömiksi muuttuneissa) hahmoissa.

Aika on näissä runokuvissa muuttunut opaakista (*) transparentiksi, näkymättömästä näkyväksi ja päinvastoin, koska me emme edelleenkään näe (emmekä koskaan tule näkemäänkään) muuta kuin sanojen muodostaman kaksiulotteisen kuvan.

Ja silti - silti me koemme havaitsevamme jotain ikuista – eli näemme empiirisen maailman, tuon meitä ympäröivän sotkuisen ja sekavan havaintosedimentin läpi, vaikkemme siis – jälleen kerran - näekään muuta kuin aina vain saman runokuvan.

Tämä "eideettinen harha" - opaakin ja transparentin samanaikaisuus - runokuvan "kolmas ulottuvuus: syvyys ("semantiikka") mahdollistuu sanojen ainutlaatuisen kombinaation kautta, mutta miten ja miksi: sitä minä en osaa selittää - ainakaan niin analyyttisesti ja oppineesti kuin yllä olevassa EXPLANATION - osiossa on tehty.

On runoilijan - tässä: William Carlos Williamsin neroutta, että hän kykenee vain 15 sanan avulla "konstruoimaan" arkiseen maalaismaisemaan - tuohon navetannurkalle - hetken, jonka realistisuus on enemmän kuin mitä se esittää.

Jos haluat "tietää", mitä on mysteeri: lue tämä runo sata kertaa peräjälkeen! Ja jos se yhä edelleen lumoaa sinut - olet löytänyt mysteerin...

*
Lopuksi:

Minun poetologiani mukaan tämä runo kaikessa minimalismissaan ja ultrarealismissaan on vain yksinkertaisesti ja samalla mysteerinomaisesti todellakin saavuttanut pyhän alueen: se on muuttunut ”totuuden kantajaksi (vrt. Kristoforos)." Samalla sitä voi myös pitää analogisena van Goghin maalauksen Kengät kanssa, eli se "paljastaa totuuden" (aletheia), kuten Martin Heidegger on kuuluisassa tulkinnassaan esittänyt.

(*) opaque. as in "opaque symbol": a symbol which has become literalized so that it has lost
its original meaning. Contrast with "transparent".

RR

Eino Leino: TUMMA JA DADA

Hyvät ystävät ! (?)

Nettikriitikkonne ja kävelevä (ontuva) "spyware"nne (kts. Rabelais`n Gargantua/Pantagruel) on taas täällä tänään. (Päivitys 28. 3. 2005)

- Kirjasintyypiksi tähän otsikkotekstiin valikoitui täysin sattumalta, sitä itse etsimättä, GEORGIA (vrt. Tsetsenia). Se sopiikin hyvin käsiteltävänä olevan Eino Leinon runon TUMMA tunnelmaan, jonka stoalainen "loppukevennys" yhä tälläkin lukemalla (edellisestä on aikaa) saa minut miltei liikuttumaan.

Tällaista runoa on hyvä lukea aina silloin tällöin nykyrunouden solipsismin (update version: solipismin/RR/LL), reifikoituneen informaatiokaaoksen (mm. Kenneth Goldsmith, Leevi Lehto) ja syvällisen hämäryyden (Saarikoski) autioituneitten (autististen) sielumaisemien rinnalla.
Ja silti - autistinen on Leinon Tummankin sielunmaisema! Runon tyylilaji vain on jotain aivan muuta kuin jo Mallarmesta alkaneen postmodernin avantgarden ja dadan ilmaisukieli/tapa.

Minua hieman hymyillytti, kun luin Eino Leinon 2003 juhlavuoden (175 vuotta syntymästä) sivustoilta ambivalentisti arvostamani (onko muitakin tapoja/mahdollisuuksia arvostaa?) "hienopersehumanisti"/RR/ Matti Klingen runebergiläisen inhon puuskan Eino Leinoa kohtaan.

Ilmeisesti Klingelle pitäisi päähänsä ikiliimalla liimatun ylioppilaslakin läpi ruuvata Suomen (sota) lippu, ostaa hänelle kolmella (!) reiällä varustettu, puhallettava (ns. "pumpattava") Runeberg - nukke ja tehdä hänestä ("honoris causa") Bernadotten suvun ja kommunistien suhteita järjestelevä kulttuuriattshea. Kulttuurigurullakin on perversionsa ja käsittämättömät ambitionsa.

No - minä ymmärrän. Olenhan itsekin ollut 35 vuotta Nietzsche ja John Fogerty (ent. CCR) fani, enkä tähän päivään mennessä ole kyennyt tyydyttävästi perustelemaan (edes itselleni) miksi.

*
Autio elämän aamu,
manan ilta autiompi.
.................
Kuu ei loista, päiv`ei paista
Yksin istut, yksin astut
toukka seuloo seinähirttä
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa.


Tässä päähenkilö kertoo Tuonelassa tapaaman isänsä kuvausta siitä, miten Tuonela on vielä karumpi paikka kuin elämä.
Kreikkalaisille manala oli juutalaiskristilliseen helvettiin verrattava ikävyyden ja piinan laakso, joskaan pelastusta tai tuomiota kreikkalaiset eivät kuitenkaan odottaneet.
Manala ei siis ollut varsinaisesti rangaistus elämänaikaisista tyräyksistä vaan ikuinen kohtalo. (Kreikkalaisilla tosin oli paikka myös niin sanotuille pyhille sieluille - Elysium - rauhan tyyssija).

Niinpä Tumma palaa Tuonelasta (jonne olisi halunnut poistua elämän kauheuksien keskeltä) takaisin elämän puolelle, mutta jotain on viimeinkin tapahtunut: hän on muuttunut mies. Hän on saanut "Oppia."

Säikkyivät isätkin ennen,
toki aikansa elivät.

Tummasta on nyt tullut seestynyt, tyyni ja arkinen ahertaja, joka ei enää tavoittele taivaita ja uhmaa Jumala(i)a kuten vielä Helkavirsien Ylermi, ylpeä isäntä, prometheusmainen tahtoihminen (vrt. Nietzsche). Hän ei välttämättä ole suinkaan väsynyt elämään, hän ei vain enää taistele kohtaloa vastaan vaan on valinnut ikäänkuin stoalaisen apatian: mikään tässä elämässä ei enää katkeroita mutta ei myöskään suuremmin innosta häntä.
Kutenkin Tumma suo vielä itselleen eräänlaista mielikuvituksen "naamiaishuvia", joka antaa hänelle puolittain ironisia onnen hetkiä.

hymysuin hyreksi joskus
sinipioista saloilla,
vellamoista veen selillä

*
Tästä runosta - kuten vihjaisin - on valovuosien matka nykyrunouden arkiseen ja kopioivaan, huomattavan - jos saan ehkä kohtuuttomasti kärjistää - tunneköyhään maailmaan. Jos modernista ja postmodernista runosta löytää enää intohimoja, niin ne ovat usein kyynisyyden tai omahyväisen besserwissermäisyyden korruptoimia. Ja eikö intohimo kuitenkin aina ole ollut runouden kaikkein voimallisin käyttövoima!

Nykyään tuo intohimo on ikäänkuin sensoriseen deprivaatioon (tunneköyhyyteen tai ylistimulaatioon, joka kääntyy aina vastakohdakseen) verrattavaa sieluttomuutta, jonka ainoa - joskin ehkä voimallisin - affekti on Nauru.
Tämä dadaistinen Nauru tosin vaatisi kokonaan oman tarkastelunsa ja tutkimuksensa. Se nimittäin ei ole välttämättä pelkästään kyynistä naurua vaan ennemminkin absurdin kirvoittamaa iloa hieman samaan tapaan kuin teologisten julistajien kokemus itsestään Jumalan narreina.

Muistakaamme myös "Jumalattoman uskovaisen", Friedrich Nietzschen "harras" toive Ecce Homossa: "en pelkää mitään muuta niin paljon kuin, että minut joku päivä vielä julistetaan pyhimykseksi. Ennemmin olen narri kuin pyhimys...ja ehkä olenkin narri!"

Haluankin kysyä: mitä dadaistinen Nauru merkitsee, mikäli yritämme selittää sen intohimon/tahdon ilmaisuksi. Resignaatiota se ei ole, mutta onko se mahdollisesti jo skitsofreniaa tai tarkennetummin autistista "ääntelyä", jota ei ehkä enää pysty erottamaan itkusta, raivosta tai pahimmillaan deliriumista ja stuporista?

*
Kaikesta apatiastaan huolimatta Eino Leinon Tumma siis lopulta elää sosiaalisesti orientoitunutta elämää. Hänen Sinipiikansa ja Vellamonsa asettuvat arkisen rutiinin vastapainoksi ja luovat siihen merkityksiä, joilla on runon alkuteemoille - elämän kauhujen kokemuksille - selvästikin vastakkainen ja niitä kompensoiva tehtävä.

Leino ei kuitenkaan naura - enintään hän hymyilee vaisusti, mutta ei enää katkerasti: hän on - kuten havaittiin - kasvanut katkeruutensa yläpuolelle.

Leinon Tummasta on kuitenkin syytä tehdä vielä yksi tärkeä huomio, joka toimikoon linkkinä moderniin/postmoderniin runouteen. Runon loppu - jälleen kerran kaikesta "hiljaisuudestaan" huolimatta - kommunikoi lukijalle jotain äärimmäisen merkityksellistä, joka ei kuitenkaan ole taottavissa minkään ideologian kaapuun. Pikemminkin se on kaiken ideologian vastakohta, ja vasta tässä vaiheessa voidaan puhua runoilijasta, joka on "löytänyt itsensä ja oman äänensä", mikäli klishee sallitaan.

Näin myös moderni/postmoderni runo hahmottuu eräänlaisen, absoluuttisen hiljaisuuden keskellä, vaikka - tai juuri sen takia! - se syntyykin kaoottisen informaatiotulvan ja "räjähtävien/räjähtäneitten" merkitysrakenteitten (vrt. räjähtävien ihmisten!) vaikutuksesta ja paineesta.
Dadaistinen avant garde on kuin onkin (paradoksaalisesti) romanttisen intohimoinen hanke. Mutta siinä missä Leinon Tumma kokee apatiassaan - aiemman - jo alunperin varsin tuskaisen idealisminsa romahdettua - vaatimattomia onnen hetkiä ilman suurempia intohimoja, siinä dadaisti on sijoittanut kaikki subjektiiviset intohimonsa - nämä piinaavat passiot ja niistä seuraavat kauhun ja hurmion kokemukset - suoraan ja välittömästi Kieleen ja antanut sille autonomisen vallan ilmaista runoilijan intentioita.

Filosofisesti ja teologisesti tämä on eräänlaista uusplatonismia, mystistä teologiaa, jossa pyritään lopulta sulautumaan Jumalan ("Kielen") olemukseen - unio mystica. Ja jos tämä tavoite on liian vaativa, niin ainakin tarkoitus on platonisesti päästä Jumalan läheisyyteen - katsemaan (theoreia) jumalallista näytelmää.

Emme kuitenkaan ole näiden yllättävien rinnastusten myötä ajautuneet liian kauas Tumman fatalismista, koska dadassa (dadaISMIhan on itsensä kumoava termi) on nimenomaan kyse oman laatuisestaan fatalismista: sattuman leikistä, joka luo uusia ilmaisuasetelmia (lähes) täysin tekijästä riippumatta.
Näin myös Tumma suostuu kohtalonsa vietäväksi, ja näin myös dadaisti antaa Kielen tuottaa ikäänkun autonomisesti, jumalallisen voiman omaavana, täysin uutta ja täysin sattumanvaraista kontekstia. (Kyse ei kuitenkaan ole ajatumisesta solipsismiin vaan enintään solipismiin, josta lisää toisessa yhteydessä).

Dadankin väistämätön ja luovuttamaton - joskin sitä paradoksaalisesti pakenemaan pyrkivä - rooli kielellisenä produktiona ja proseduurina on sosiaalista kommunikaatiota luovaa - ei sitä hajottavaa, vaikka yleisesti varmaankin niin koetaan asian olevan.
Dada kommunikoi luomalla hiljaisuudesta uusia merkityksenantomahdollisuuksia vanhojen ja luutuneiden (reifikoituneitten) tilalle, ja tämän prosessin intohimon/passion ilmaisee Nauru - tuo teologien niin pelkäämä, kaiken vakavuuden hengen nihiloiva Nauru.

(Teologeille edellä mainittu narreuden kokemus on nimittäin vaarallinen ja kyseenalainen heidän julkisen uskottavuutensa ja toimenkuvansa kannalta (sanoipa Jaakko Heinimäki mitä tahansa). Runoilija taas nimenomaan elää naurusta - jos kohta myös itkusta...mutta ei koskaan pelkästä vakavuudesta!)

Yhtä kaikki nauru siis voi ilmaista runoilijan syvää intohimoa ilmaista itseään luutuneen informaation kentässä, ja jos hänen naurunsa pyrkii räjäyttämään ilmaan tuon kivettyneen ja vieraantuneen semantiikan, niin juuri tämä on uusien merkitysten synnytysprosessia.

Leinon Tumman joudumme nyt jättämään passiivisen fatalisminsa seestyneeseen maailmaan, koska tämä kokisi dadaistien pyrkimyksen olevan uusi prometheusmainen yritys uhmata kohtaloa yrittämällä takoa se kielellisesti tiettyyn muottiin, mutta tämä tulkinta dadaismista on - edelliseen vedoten - väärä.

Dadaisti tavallaan uhraa intentionsa, tekijyytensä, subjektiutensa kielelle ja kielen leikille, mutta ei siis tee sitä yksinomaan nihilistisesti, vaan tarkoituksena on tämän nihilistisen naurun ja merkitysrakenteitten "räjäyttämisen" kautta ajaa lukija tajuamaan paradoksaalisuus, joka hänen ennen tosina, varmona ja itsestään selvinä pitämiinsä informaation, viestinnän ja kommunikaation rakenteisiin on sisältynyt.

Ja juuri tämän asenteen vuoksi dadaa voi siis pitää merkityksiä synnyttävänä - ei niitä pelkästään sattumanvaraisesti uusintavana - ajattelu- ja kirjotustapana. On huomattava, että kun uusintaminen viedään absurdiin äärimmäisyyteensä, se tuottaa lukijassa väkisinkin impulssin ja reaktion etsiä, löytää ja konstruoida merkityksiä tekstille, jotta uusintaminen/kopioiminen ei lamauttaisi ja tukahduttaisi hänen ajatteluaan ja kommunikaatiotaan täydellisesti.

Dadan keinot merkityksien synnyttämiseksi ovat paradoksaalisia ("paradoksi on totuuden äiti/RR") ja vaativia, mutta dadan nihilistinen (tässä myös nietzscheläinen) nauru on lopultakin positiivinen elementti, joka enemmän tai vähemmän pakottaa meidät tajuamaan, että kieli on ainoa transsendenssi, mikä meillä on, ja että tuo transsendessi on enemmän kuin omat, subjektiiviset mielteemme ja mielihalumme.

Tässä mielessä dada siis on kuin onkin jonkinlaisessa sukulaisuussuhteessa Eino Leinon runon Tumma loppuratkaisun sielunmaisemalle. Kohtalo (dadan Kieli) on ikuinen, ihminen intentioineen sen sijaan solipismissaan varsin mitätön ja katoava, joskin uusplatonisen filosofian tavoin, me voimme ajatella, että niin Tumma kuin dadaistitkin voinevat mieltää ihmisen eräänlaiseksi mikrokosmokseksi, joka sisältää kaikki ne mahdollisuudet, joita Kieleen eli itse (jumalalliseen) transsendenssiin markokosmisella tasolla sisältyy.

On vain muistettava, ettei ihminen voi täysin itse ja täysin oman tietoisuutensa sekä tahtonsa varassa ilmentää Todellisuutta/Jumalaa/Transsendenssia/ Kieltä ,vaan hänen on annettava transsendenssin (siis Kielen) tehdä "oma työnsä" ja antaa sen ensin "saavuttaa" hänet. Vasta sitten voimme käyttää omaa tahtoamme mielekkäästi - Kielen antamilla edellytyksillä.

Sitäpaitsi - emmehän me voi esittää/ilmaista esimerkiksi Jumalaa, alitajuntaa/tiedostamatonta tai historian oletettua dialektiikkaa (Hegel) tai mitään muutakaan - sanoisinko ei-transitiivisin käsittein ilmaistua dynaamisivitalistista oliota/elementtiä/affektia (esim.) rakkaus - kuin kielen avulla.
Toki tunne, affekti, pysyy aina ilmaisumme lähtökohtana, mutta se ei voi kommunikoitua ilman kieltä. Ja sen vuoksi kieli on transsendenssiin rinnastettava/samaistettava elementti. Sillä jos kieli tuhoutuu/tuhotaan, ei affekteillamme ole enää mitään validiteettia (pätevyyttä).

RAUNO RÄSÄNEN

Kuka oli Eino Leino? Maaliskuun lauluja Helkavirret Tumma on vuonna 1903 ilmestyneen Helkavirsiä-kokoelman päätösruno. Sata vuotta lukijoita on puhuttanut erityisesti runon viimeiset säkeet, joissa kuvataan runon päähenkilön hiljaista alistumista kohtaloonsa ja jopa hetkittäistä onnea.

PITKÄPERJANTAIN UUTISET

Hyvää pitkää perjantaita (päivitys 27.3. 2005)


- Jeesus roikkuu paraikaa ristillä meidän puolestamme, mutta sehän juuri on hänen tehtävänsä. Turha siitä on judeja morkata. Silloin ajautuu kristittynä pahaan ristiriitaan itsensä kanssa. Morkata nyt niitä, jotka olivat (Paavalin kehittämän juutalaisvaikutteisen!) katolisen sovitusopin täytäntöönpanijoita.
Mutta kun joutuu yhtä aikaa kauhistelemaan ja (lähes sadistisella joskin epämiellyttävällä) tavalla kunnioittamaan Jeesuksen hirvittävää kohtaloa, saattaa tuntea "lievää" epävarmuutta asenteestaan.
Silloin on aina helppo ratketa syyttämään jotakuta sankarin kuolemasta, vaikka tämä tekee "vain velvollisuutensa", jota hän itse asiassa ei voi välttää.

Sankari on siten aina eräänlainen Oidipuksen käänteinen versio. Oidipus pakenee ennustettua kohtaloaan, mutta tulee sen juuri paetessaan väistämättä toteuttaneeksi. Sankarin puolestaan ajatellaan (myös) "valitsevan" kohtalonsa, jolle ei kuitenkaan itse voi mitään. Kummassakin tapauksessa itsenäinen valinta on joko harhaa (Oidipus) tai sitä voi pitää selvänäköisyyden ja itsetuntemuksen äärimmäisenä ilmauksena (sankari, pelastaja): välttämättömästä tulee "itsenäinen" tehtävä.

Jeesus tosin teki "pelastusvelvollisuutensa" varsin merkillisellä tavalla - ajamalla itse itsensä tapettavaksi: itsemurha. Jumala ristillä...?! Ennenkuulumatonta! Mutta ah minkälaisen syyllisyyden hän päällemme langettikaan. Ja tätä merkillistä "kostoa" alettiin kristillisten teologien piirissä ryhtyä kutsumaan sovitukseksi, joka kuitenkin ylitti juridiset velvoitteet: se oli rakkauden teko...voi pyhä kaksoissidos!

- Voimme selittää tätä dilemmaa joko kirjaimellisesti (naturalistisesti) tai allegorisesti, mutten usko, että se ilman vertauskuvia ja metafyysisia metaforia kykenisi vakuuttamaan ketään uskonnollisesta ainutlaatuisuudestaan. Naturalistinen, arkipäivän Jeesus ei ollut metafyysikko vaan yhteisönsä establihmentin kannalta nähtynä anarkisti, eksentrikko - jopa rikollinen. Pois päiviltä vaan.

Sokrateelle kävi hiukan samoin joskin aivan toisenlaisessa (pluralistisessa ja sallivammassa) yhteiskunnassa, eikä Sokrates nimenomaan tietoisesti ajanut itseään establishmenttiä vastaan, koskapa esim. kieltäytyi julkisesta politiikan teosta. Silti hän oli (ja varmaankin myös täysin tietoisesti) erittäin vittumainen pala silloisille 30:lle oligarkille.
No - Sokrateskin olisi voinut väistää kohtalonsa, mutta päinvastoin hän piti oikeudessa niin härskin puolustuspuheen, ettei sen jälkeen ollut mitään hyvää odotettavissa. Toisaalta hän olisi voinut yhä vielä paeta, mutta itsekunnioitus ei antanut periksi.
Ehkäpä Sokrateskin siis kosti teloittajilleen ja vähän muillekin juodessaan myrkkymaljan..? Ateenalaiset nimittäin saivat ennenkuulumattoman eettisen opetuksen Sokrateen kuolemaa pohtiessaan.

Silti Sokrates ei ollut mikään poliittinen uhka hallitsijoille kuten Jeesus, jonka sukutausta saattoi kytkeytyä jopa juutalaisen ylimystön vallanperimyssuksessioon (näin on väitetty parissa vakavasti otettavassa historiallisessa tutkimuksessa; tämä on netistä saatua asiallista infoa). Jeesuksen essealaistausta liittyi tähän samaan klaanien väliseen kilpailuun teologisen merkittävyytensä ohella.
On väitetty, että Jeesus ja Johannes Kastaja olisivat olleet erittäin läheistä sukua, ja että Jeesus olisi klaaniperimyksessä ollut Johanneksen edellä. Muistakaamme, miten Johannes suhtautuu Jeesukseen kastetilaisuudessa. Sanomalla että Jeesuksen pitäisi kastaa hänet eikä päinvastoin, Johannes paljastaa jotain olennaista juutalaisesta patriarkalismista, jossa oltiin erittäin tarkkoja em. perimysasioista.
(Heprean kielen tarkka analyysi tuo esiin etymologisia alluusioita, joita edes kreikka ei enää pystynyt kirjaimellisesti ilmaisemaan, ja siksi esim. tietyt kutsumailmaisut antavat ilmi mm. Johanneksen ja Jeesuksen kohdalla heidän välisensä arvohierarkiasuhteen ja läheisyyden.)

- Enpä jaarittele enempää tuosta asiasta vaan pistän mutkat suoriksi: juutalainen establishment ei tappanut ainoastaan uskonnollispolittista rettelöitsijää vaan myös virallisen perimysjärjestyksen ulkopuolelta tulevan "mustan hevosen" (juutalaisten kuningas!).
Se, että myös poliittista realismia edustavat maltilliset saddukeukset hyväksyivät Jeesuksen kuolemantuomion viestii juuri tästä asiasta, sillä Jeesus periytyi saddukeusten puolelta.

Fariseukset sen sijaan vihasivat Jeesusta uskonnollisista syistä, vaikka Jeesuksen puheista löytyykin paljon ennen muita fariseuksilta opittua. Fariseukset yksinkertaisesti pitivät Jeesusta kerettiläisenä - se siitä.

RR

USKONNOLLINEN KOKEMUS (?)

Lankalauantaina 2005

Tämä pikku tarina palaa vuoteen 1981, jolloin kävin ensimmäisen kerran (kahdesta -81/-82 käyntikerrastani) Kreetan saarella. Kohde oli Agios Nikolaos Etelä-Kreetalla - 1½ tunnin linja-automatkan päässä pääkaupungin – Heraklionin lentokentältä.

Kahden viikon lomamatka (kummallakin kerralla) oli ehkä hieman liian pitkä ylettömän kuumalla saarella kesä-heinäkuun vaihteessa.

Matkatoverini tunsi Kreikkaa ja eräitä Kreikan saaria, mutta ei Kreetaa. Ensimmäisen lomaviikon puolivälissä päätimme kiivetä kaupungin vieressä nousevan rinteen huipulle. Se ei ollut ihan vuori muttei enää mikään mäkikään. Kapuaminen rinnettä ylös aamupäivän auringon paahteessa, kostean ja pitkään venähtäneen illan jälkeen, tuntui ajoittain melko rankalta ja nostatti hien pintaan.
Kohteenamme oli rinteen huipulla sijaitseva pieni kirkko tai pikemminkin rukoushuone.
Suomen ortodoksisessa perinteessä tällainen alttariton rukoushuone tai kappeli tunnetaan tsasounan nimellä.

Ylöspäin johtava polku muuttui ympäristöltään koko ajan karummaksi. Viimein saavutimme jonkinlaisen lakipisteen, jonka jälkeen loppumatka kappeliin olikin enää vain loivaa nousua. Pikku vuoren laelta näki kaupungin yli Välimerelle – uhkea maisema.
Ajattelin, että täältä pääsee Aleksandriaan, Maltalle tai Karthagoon – minne vain caesar määrää!

Rukouskappelia ympäröi aidattu pihapuutarha. Avasimme metallisen portin ja kävelimme vaaleaksi kalkittua taloa kohti. Ovi oli vahvaa jalopuuta, eikä se ollut lukossa. Vedin oven auki ja astuimme sisään. Kappelissa ei sinä hetkenä ollut – päinvastoin kuin luulin – ketään.

Iso karu huone – joskin hyvin pieni kirkoksi, jollaiseksi sen myös olin kuvitellut – täysin vitivalkoiseksi kalkittu, pienet ikkunat seinien yläosissa. Istuimia ei ollut, vain pari pientä penkkiä ovenpuoleisilla seinustoilla.

Sisällä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ilma oli ihanan viileää ulkoilmaan verrattuna ja se, mikä lopulta kruunasi tämän ”ihmeen”, jota en koskaan aiemmin elämässäni ollut kohdannut, olivat ympäri huoneen seinustoja palavat kynttilät.

Kynttilöiden liekkien lepatus vaaleassa hämärässä, lähestulkoon äärettömyyttä heijastavat vitivalkoiset seinät, hiiskumaton hiljaisuus, viileys, rauha, pysähtyneisyys – ikäänkuin ikuisuus olisi juuri täällä ja tässä hetkessä tunkeutunut aikaan – samalla tavoin kuin Jeesuksen sanottiin tulleen maan päälle ihmiseksi silti jumalallisen olemuksensa yhä sisimmässään säilyttäneenä.

Olin eronnut luterilaisesta kirkosta saman vuoden keväällä, ja kyynisen skeptisismin kyllästämänä sekä myös turhauttamana olin nyt astunut paikkaan, jossa kaikki oli juuri sellaista, millaiseksi olin jumalallisen rauhan mielikuvituksessani kuvitellut – joskaan en ikinä uskonut, että sellaista paikkaa tästä maailmasta löytyisi.

Olin ollut väärässä! Sillä juuri tämä oli se paikka (jos sellaisia ylipäätään löytyi), jossa jumalallinen voima oli tunkeutunut materiaan, eikä materia voinut muuta kuin nöyrtyä ja taipua korkeampansa edessä!

Toverini tunsi ortodoksisuutta paremmin, koska hän itse kuului ortodoksiseen kirkkoon, joskin hyvin nimellisesti, isovanhempiensa perintönä. Hänelle tämä ei ollut samalla tavoin uutta kuin minulle, joka olin kasvanut luterilaisuudeksi kutsuttuun eleettömään, ei-sakramentaaliseen byrokratiaan, josta ei enää oikeastaan tiennyt, oliko se uskontoa vai pelkkää sosiaaliapua.

Toverini otti avoimesta laatikosta vaalean ruskean kynttilän, jotka on ortodoksisessa kirkossa tehty tuoksuvasta vahasta ja joita kutsuttiin nimellä tuohus pyytäen, että minä sytyttäisin omani, koska niin oli tapana. Maksuksi tuohuksista pudotimme pari kolikkoa lippaaseen.

Sytytin oman tuohukseni ja haistoin, miten sen vaha alkoi palessaan tuoksua. Koko kappeli tuoksui ja oikeastaan ainoa ääni, jonka saattoi kuulla, oli juuri tuohusten palaminen sekä lepatus.
Nostin kädet kasvoilleni ja pyyhin kyyneleitä silmistäni. En voinut enää jäädä sisälle. Olin henkisesti täysin musertunut jouduttuani yllättäen jonkin sellaisen eteen ja/tai keskelle, jonka ensimmäisen kerran elämässäni koin pyhäksi.
Toverini katsoi minuun hiukan hämmentyneenä ja lähti perässäni. Hän – toisin kuin minä, joka en tuntenut tapoja – kääntyi ovella sisäänpäin, kumarsi ja teki ortodoksisen ristinmerkin ennenkuin astui ulos kappelista.

Tämä ulkoisesti vaatimaton ja ehkä vain muutaman minuutin kestänyt kokemus/elämys on palannut vuosien mittaan usein mieleeni. Olen miettinyt, että jos ihmisillä on uskonnollisia kokemuksia, niiden täytyy olla ainakin jossain määrin tuon kaltaisia, jonka itse koin Kreetan saarella kesällä 1981.

Enempää en juuri nyt voi enkä halua sanoa.

Jumalan toinen erehdys, osa 2, tulkinta

The Antichrist (Friedrich Nietzsche,1889,1895; translation by H. L. Mencken, 1920)

On chapter 48 (päivitys 22.3)

--Has any one ever clearly understood the celebrated story at the beginning of the Bible--of God's mortal terror of science? . . . No one, in fact, has understood it. This priest-book par excellence opens, as is fitting, with the great inner difficulty of the priest: he faces only one great danger; ergo, "God" faces only one great danger.--

...................(see the former blogchapter)

.--"Woman, at bottom, is a serpent, Heva"--every priest knows that (*); "from woman comes every evil in the world"--every priest knows that, too. Ergo, she is also to blame for science. . . It was through woman that man learned to taste of the tree of knowledge.--What happened?

The old God was seized by mortal terror. Man himself had been his greatest blunder (hehheh!/RR); he had created a rival to himself; science makes men godlike--it is all up with priests and gods when man becomes scientific!--Moral: science is the forbidden per se; it alone is forbidden. Science is the first of sins, the germ of all sins, the original sin. This is all there is of morality.--"Thou shalt not know"--the rest follows from that.

--God's mortal terror, however, did not hinder him from being shrewd. How is one to protect one's self against science? For a long while this was the capital problem. Answer: Out of paradise with man! Happiness, leisure, foster thought--and all thoughts are bad thoughts!--Man must not think.--And so the priest invents distress, death, the mortal dangers of childbirth, all sorts of misery, old age, decrepitude, above all, sickness--nothing but devices for making war on science! The troubles of man don't allow him to think. . .

Nevertheless--how terrible!--, the edifice of knowledge begins to tower aloft, invading heaven, shadowing the gods--what is to be done?--The old God invents war; he separates the peoples; he makes men destroy one another (--the priests have always had need of war....). War--among other things, a great disturber of science !--Incredible! Knowledge, deliverance from the priests, prospers in spite of war.--So the old God comes to his final resolution: "Man has become scientific--there is no help for it: he must be drowned!". . . .


(*) Tämä oli filologien kanta vielä yli 100 vuotta sitten, mutta nykyisin tulkinta on toinen, eikä Heva=Eva kytköstä pidetä enää etymologisesti oikeana./RR

PS. Nietzschen johtopäätös: Naisen luomisesta seurasi tiedon ja tieteen kehitys, mikä merkitsi lopulta sitä, että ihminen halusi tulla Jumalan kaltaiseksi. Ei edes pappissääty kyennyt estämään tätä kehitystä, joka sai vain oman laatuisensa, ressentimenttisen, luonteen papillisten ennakkoluulojen myötä.

Vanhalle Jumalalle ei jäänyt enää paljon vaihtoehtoja ihmisen suhteen...

Mitä Nietzsche itse todella ajatteli tästä allegoriansa kätkemästä/paljastamasta kehityskulusta, se jäänee jälleen kerran epäselväksi.

Jumalan toinen erehdys?

The Antichrist (Friedrich Nietzsche, 1889, 1895; translation by H. L. Mencken, 1920)

On chapter 48
***
...The old God, wholly "spirit," wholly the high-priest, wholly perfect, is promenading his garden: he is bored and trying to kill time. Against boredom even gods struggle in vain.21What does he do? He creates man--man is entertaining. . . But then he notices that man is also bored. God's pity for the only form of distress that invades all paradises knows no bounds: so he forthwith creates other animals. God's first mistake: to man these other animals were not entertaining--he sought dominion over them; he did not want to be an "animal" himself.---So God created woman. In the act he brought boredom to an end--and also many other things! Woman was the second mistake of God... (boldings/RR)

Naisen luomisen jälkeen ikävyys siis hävisi "kertalaakista", eikä ole enää sen jälkeen palannut ihmiskuntaan! Miten tämä muka voisi olla Jumalan "toinen erehdys...?"

MITÄ FILOSOFIA ON?

MÄÄRITELMÄ

Filosofiassa emme niinkään hanki tietoa, kerää tietoa, lisää tietoa tai edes tavoittele tietoa, vaan pikemminkin pyrimme palauttamaan mieleen, selventämään, järjestämään ja ilmaisemaan sen, minkä jo tiedämme. Filosofia on pyrkimystä jo tiedetyn ymmärtämiseen.

Jos ymmärrykseni on pinnallista, filosofian tulee syventää sitä; jos ymmärrykseni on yksipuolista, filosofian tulee monipuolistaa sitä; jos se on karkeaa, filosofisen ajattelun tulee hienojakoistaa sitä; ja niin edelleen.
Filosofinen edistyminen on edistymistä tämän tyyppisissä asioissa. Se ei ole (bolding RR) edistymistä tiedon kasautumisessa.

Ja edelleen:

Kun siis sanon, että filosofia on mahdollisimman epäteoreettista, tarkoitan seuraavanlaisia asioita: filosofiassa emme pyri selittämään (kausaalisesti tai funktionaalisesti), miksi meillä on sellaiset käsitteet kuin on; filosofiassa tarkoituksenamme ei ole oikeuttaa omia käsitteitämme; filosofiassa emme esitä ennusteita; filosofiassa emme pyri käyttämään tieteellistä sanastoa, ellei jokin sen osa ole tutkimuksemme kohteena; filosofiassa emme esitä hypoteeseja.

Se, että emme esitä filosofiassa hypoteeseja, ei tarkoita, että emme voi erehtyä käsitteistämme...
Filosofinen erehtyminen on kuitenkin täysin toisenlaista kuin esimerkiksi erehtyminen kosmologisen väitteen totuusarvosta. Filosofiassa erehtyminen on väärinymmärrystä. Tätä ymmärryksen vääristymää ei korjata esimerkiksi kokeiden tai testien suorittamisen avulla vaan pyrkimällä kohti selvempää ja kattavampaa käsitystä siitä, minkä me jo tiesimme.

Meidän täytyy ehkä muistuttaa itseämme, että ajattelimme myös niin ja niin, vaikka luulimme ajattelevamme ainoastaan näin ja näin. Tai ehkä meidän täytyy muistuttaa itseämme siitä, että ymmärrämme tietyllä sanalla myös sitä ja sitä emmekä ainoastaan tätä ja tätä.

ETIIKKA JA FILOSOFIA
Eräiden Wittgensteinin käsitysten kritiikkiä (s. 123, 127, 128)
Arto Tukiainen (-99)

(Edellä esitetyt ajatukset eivät kuitenkaan olleet ristiriidassa sen kanssa, miten Wittgensteinkin filosofian ymmärsi - pikemminkin päinvastoin/RR)

KAUPALLINEN TIEDOTE

FOLKSWAGEN YHTYE - "KARJALAN BALSAMIA"

Tavoistani ja mieltymyksistäni "järkyttävällä tavalla" poiketen aion nyt mainostaa erästä tuotetta - tässä tapauksessa CD - laser-ymmyrkäistä.

Kyse on lähinnä Karjalan Joensuussa vaikuttavasta kvartetista nimeltään FOLKSWAGEN.

Folkswagenin ensimmäisen - duo-levyn - nimi oli Matkaselän asemalla (2003) ja pari kuukautta sitten ilmestyneen bändilevyn nimi on KARJALAN BALSAMIA (2005).

Musiikkityyli voidaan luokitella folk-iskelmäballadi-tyyppiseksi country and eastern retroksi (?)

Vielä sentään jotkut osaavat ja uskaltavat tehdä häpeämättömän aitoa, melodista ja yksinkertaista - jopa svengaavaa laulumusiikkia. Karjalan balsamia sisältää uusia ja vanhoja - suomalaisia, karjalaisia ja venäläisiä - lauluja, joista jokaisessa on koskettava tarina.

Tämä musiikki jos mikään on ylituotettujen tangomarkkinat/euroviisut-disneylandien täydellinen vastakohta!

Alla pari linkkiä parempaa tutustumista varten.

Folkswagen-yhtyeen kotitalli

Folkswagen-yhtyeen musiikkia

päämäärä, syysuhde, funktio

Motoksi evoluutiokeskustelulle: (päivitys 20.3)

Funktionaalisten (tai disposito-) käsitteitten selittävä "kompetenssi" (reliabiliteetin ja validiteetin /so. luotettavuuden ja pätevyyden/ yhdistävä termi) perustuu pelkästään todennäköisyyksiin, jotka konfirmoidaan oletetun evolutiivisen hyödyn periaatteella, mitä puolestaan ei enää voida todistaa kausaalianalyyseilla (reduktiolla), koska itse hyötyargumentti on aina jo muodostettu teleologisten implikaatioitten pohjalle.

Mikäli päämärä sulkeistetaan epätieteellisenä eli siten ikäänkuin "menetetään", menetetään samalla kuitenkin myös kausaliteetti (newtonilaisessa merkityksessä), koska syy-seuraus-suhteella ei ole kaaoksessa relevanssia muille kuin kvanttifyysikoille, eivätkä heidänkään tiedolliskomputatiiviset resurssinsa riitä syy-suhteitten kattavaan tilastointiin epälineaarisessa ja ehkä jopa yli kymmen-ulotteisessa todellisuudessa.

Funktionaalisille käsitteille kuten kelpoisuus evoluutiobiologiassa ei voi tämän jälkeen olettaa/antaa muuta kuin ad hoc arvo. Ne siis selittävät asiat "meitä - ihmistä - varten."

PERUSVÄITTÄMÄNI:
Jos selityksen on oltava sellainen, että se lisää (positiivista) ymmärrystämme todellisuudesta, sen täytyy sisältää teleologinen elementti.
Jos/kun teleologinen elementti sulkeistetaan - objektiivisen tieteen nimissä, edessämme on kaksi vaihtoehtoa, jotka kumpikin toteutuvat:

1) Ymmärtääksemme jotain todellisuudesta (pelkän kuvauksen lisäksi) joudumme lisäämään kausaalisfysikaaliseen tieteen kieleen teleologisia implikaatioita - joko tietoisesti tai tiedostamattamme.

2a) Mikäli pyrimme mahdollisimman johdonmukaisesti välttämään teleologisia selityksiä, kadotamme sen vähänkin, minkä luulimme ymmärtävämme todellisuudesta!

2b) Jälkimmäinen tilanne on täsmälleen sama kuin Wittgensteinin Tractatuksen päätepiste: "Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava."

Huom!
On syytä tarkentaa, etten tarkoita tässä positiivisen ymmärryksen lisääntymisellä esimerkiksi sitä, että tietäisimme jotain fundamentaalisesti enemmän todellisuudesta.

Tarkoitan ymmärryksellä kahta asiaa:
I) Positiivinen ymmärrys (merkityksessä 1) mahdollistuu tarinoina ja teleologia puolestaan mahdollistaa tarinan.

II) Negatiivinen ymmärrys (merkityksissä 2a ja 2b) merkitsee, että tulemme jatkuvasti yhä tietoisemmiksi siitä, ettei meidän ole mahdollista tietää, ellemme luo todellisuudesta fiktiota (tarinaa) - mikä merkitsee, ettemme tule koskaan tietämään "mitään" (ontologis/fundamentaalisessa mielessä)!

Mutta juuri tämän - tietämättömyytemme - me voimme "todistaa äärettömän tarkasti." Toisin sanoen - tietämättömyys on paradoksaalisesti ainoa täydellisen eksakti/luotettava tiedon muoto.

Kaikki "muu varmuus" on informaatiosta ekstrapoloitua tarinointia, joka perimmältään siis aina palvelee ihmisen emootioihin sidottuja hyötyargumentteja.

Todennäköisyyksistä ja informaatio/tieto-dikotomiasta käytävän tieteellisen "kilpalaulannan" jätän oppineemmille (en sano kuitenkaan viisaammilleni...)

RR

EVOLUUTIO ON ITSETUHOINEN "GEENI"

Tuleva luentosarjani alkaa kaikkein mielenkiintoisimmalla asialla: lisääntymisevoluutiolla. (päivitys 20.3)

I luento HORMONI - TUO VEIJARI ENTSYYMIEN JOUKOSSA.
Katsaus eri korkeakulttuureissa vallinneisiin tapoihin vaihtaa kromosomien alleeleja geneettisen rekombinaation riitissä, jota pidetään maailman vanhimpana - jopa kädettömien ja selkärangattomien harjoittamana lisääntymistapana.

Evoluutiometeorologian ja lisääntymisgenetiikan outodidakti, privaattidosentti Arthur Spengler

Hauen laulu - Pike`s Song

May I introduce to you - Leevi Lehto and his brilliant translation!

www.leevilehto.net

My Talk and Reading in Philadelphia, Feb. 23, 2005

(This text is from Talk in MS Word)

Leevi explains himself first:

"Think of the stress always falling on the first syllable. As a sort of reverse example, lets take "Hauen laulu", by Aaro Hellaakoski, which I translated for you as "The Pike's Song". I will begin by reading the two first stanzas in Finnish, so you get some touch of how the language works when abiding to its "natural" flow:"

Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilvien harmajain
jo himersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen
................

"Let's then try "the same" in my English – and I'll try to retain as far as possible the original stress pattern:"

"From his hole so wet and drenching
a pike rose up to tree to sing

when through the greyish net of clouds
first gleam of day was seen
and at the lake the lapping waves
woke up with joyous mean
the pike rose to the spruce's crone
to take a bite at reddish cone

he may have seen or heard, or smelled
or learned by taste of cone
the dew-wet glory, untold yet
of that morning-hour

opening his
mouth so bony
sidewise moving
the jawbone phoney

intoned a hymn
so wild-and-heavy
that birds fell silent
immediately
as if overcome by
the waters' weight
and lonesomeness'
cold embrace."

MIKÄ ON HYVÄÄ?

Vielä Fogertysta (päivitys 11.3)

Alla olevan artikkelin sinänsä aivan oikeaan osuvista ja silti ainakin asiaa tuntevalle väistämättä klisheemäisistä kuvauksista ei voi tehdä kuin yhden johtopäätöksen - ainakin minä teen! - tietysti myös paikan päällä olleena - John Fogerty on paitsi tällä hetkellä myös kautta aikain persoonallisin, luovin, multilahjakkain ja energisin "vanhan liiton" rokkari (vaikka ilmentääkin täysin uniikkia inspiraatiota). Mick Jaggerilla ei ole mitään mahdollisuutta kilpailla tämän miehen musiikillisen multilahjakkuuden kanssa. Ei enää edes fyysisen kovakuntoisuuden suhteen!

Olen tosin suurimmaksi osaksi ollut tätä mieltä jo vuodesta - 69 lähtien, mutta eivätköhän nämä kuluneet kommentit tulleet todeksi suorastaan lihallis/hengellis/ karismaattisen voiman lyötyä keskiviikkona Helsinki-Areenalla lakoon ainakin trendien perässä hössöttävien tuottajien laskelmoidut hittitehtailut.

Piste. Siitäs saitte koko popula! Menkää itseenne digitaali-pellet sämpleinenne!

***
PS. Taiteen ja viihteen välisen eron vasta-argumentit yksikertaistetusti ilmaistuna: 1) Taide on ihmisen puhetta toiselle ihmiselle. 2) Viihde on tuottajan puhetta kuluttajalle.
Miten yhdistää optimaalisesti nämä kaksi eri suuntiin vetävää pyrkimystä, koska on aivan kiistämätöntä, että niiden välinen synteesi on kaiken - ainakin nykyajan - populaarimusiikin elinehto.

Frank Zappa sanoi joskus tapansa mukaan varsin terävästi jotenkin näin, että "hits are not a necessary phenomenon" , ja siitä kommentista löytyy todella vinha perä. Nimittäin - hiukan eri suuntaan katsoen kuin Zappa - voidaan tämän pohjalta sanoa, että silloin, kun ei väen väkisin yritetä tuottaa trendihittejä, vaan tehdään ihan just sitä, mitä halutaan tehdä, saatetaan - incredible enough - itse asiassa "löytää" juuri sellaisia musiikillisia ratkaisuja, joista todella muodostuu hittejä - ilman että niitä mitenkään olisi koskaan intentoitu/tarkoitettu hiteiksi.

Hienona esimerkkinä tästä ilmiöstä mainittakoon nuorena kuolleen Pekka Strengin biisi Puutarhassa, josta on tullut muutaman viime vuoden aikana varsinainen groove-hitti sekä koti-että ulkomaisissa klubeissa...ja menestys jatkuu.

PPS. Edelliset aatokset pohjautuvat osittain säveltäjä Jiri Kurosen ja dj. Slow`n eräisiin kommentteihin. Molempien herrojen - niin erilaista musiikkimaisemaa kuin he edustavatkin - mielestä suomalainen iskelmä ja pop on taantunut 30-40 vuoden takaisista ajoista selvästi.

PPPS. Jo Platon/Sokrates kysyi: mikä on hyvää?... (Tämä oli Platonin etiikan ydinkysymys)?...emmekä me tänäkään päivänä tiedä tuosta asiasta muuta kuin sen, minkä oma makumme - ja ehkä eräitten (joskus hyvin monien) muitten samanlainen maku sanoo.
Silti - tämän verran on varmaa: on olemassa esimerkiksi hyvää musiikkia ja hienoja sävellyksiä sekä artisteja, mutta se, mikä heidän musiikkinsa tekee juuri hyväksi, ei ole loppuun asti arvioitavissa laskelmoidun kvantitatiivisesti (*) - ikäänkuin pelkästään vain tuottamisen kautta. Surkeaa biisiä ei pelasta paraskaan tuottaja!

Määritelkäämme asia hieman hämärästi ja hankalasti, koska kyseessä ON hämärä ja hankala - mutta yhtä kaikki: hyvin TODELLINEN - asia.

HYVÄ (eli jokin biisiin sisältyvä, täysin ennalta-odottamaton ja ei-intentoitu "bonus/lisä") on tavallaan jotain "ylimääräistä": Toisin sanoen - HYVÄ on se 5-10%, jota "emme ikäänkuin kuule biisistä", mutta jota ilman se jäisi tavanomaiseksi.

*
Lopultakin juuri tämä edellä hankalasti määritelty lähtökohta oli mm. John Fogertyn ehdottoman kieltäytymisen perusta (ei tietenkään näin tietoisen argumentatiivisesti!) soittaa CCR:n viimeisimmällä levyllä (-72) "täysillä" Cliffordin ja Cookin biisejä. Hänen olisi pitänyt kuulemma saada ne kuulostamaan Creedenceltä!
"It would have meant some kind of a mental flip-flop (mentaalinen "voltti")", kertoi Fogerty vuoden - 97 Euroopan kiertueensa alussa. Ja koska biisit eivät edes olleet hyviä, miten ihmeessä hän olisi voinut sovittaa ne CCR:ksi!
Tässä ei haluta mollata Stu`ta, Dougia tai Tomia muusikkoina: he olivat Johnille loistava rytmiryhmä...tosin tämä nykyinen 2005 kokoonpano taitaa olla rokkaavuudessaan paras, mikä Johnilla koskaan on ollut.

Kauan sen "sopivan" bändin etsiminen kestikin - 30 vuotta, mutta toisaalta - olen tämän toisissa yhteyksissä monesti todennut kuten eräät muutkin - John ei milloinkaan ole löytänyt uusien bändiensä kanssa samaa rullaavuutta ja ilmavuutta biiseihinsä kuin CCR:n aikoina - tämä uusin siis (ehkä) poikkeuksena säännöstä. Joku tosin aivan perustellusti saattanee kritisoida uuden bändin liiallista rokkaavuutta, koska se ei liity automaattisesti Johnin originaaleihin balladibiiseihin, vaikka onkin tietysti biisien rakenteen vuoksi niihin sujuvasti sovitettavissa.

Tuo mental flip-flop - kommentti kertoo kuitenkin paljon siitä ehdottomuudesta, miksi John Fogerty on kyennyt rehelliseen ja ehdottomaan, omapäiseenkiin musiikilliseen linjanvetoon, josta hänet tunnetaan.

Tai ketkä nyt vielä tuntevat....mutta ne jotka tuntevat...tietävät, että heillä on asiasta varma "gnosis"....kuten joku antiikin filosofi saattaisi tässä kohtaa veistellä...


(*) Kvalitatiivinekin analyysi jää "hyvän" suhteen lopulta kiertämään yhtä ja samaa ideoiden kehää....

*********

Vastaava päätoimittaja Heikki Hakala

********

HYVÄNTUULINEN FOGERTY TARJOSI RAHALLE VASTINETTA

Vahvassa vedossa oleva John Fogerty hemmotteli keskiviikkona toista iltaa suomalaisyleisöä vanhoilla CCR-klassikoilla.


Keskiviikkoista hittiputkea Hartwall Areenalla todistaneena ei hevillä uskoisi, että John Fogerty kieltäytyi takavuosina kokonaan soittamasta vanhoja Creedence Clearwater Revival -klassikoitaan livenä.
59-vuotias legenda on faniensa onneksi kuitenkin antanut periksi ja esittää taas lauluja, joista hänet parhaiten tunnetaan. Alta parikymppisenä muusikonkloppina allekirjoitettu riistosopimus on siis karvas muisto vain. Proud Mary sekä muut kuolemattomat kaikuivatkin ainakin keskiviikkona vähintään yhtä komeasti kuin silloin aikoinaan.

Harvakseltaan levyttävä ja keikkaileva John Fogerty aloitti maailmankiertueensa Euroopan osion tiistaina Turusta. Siellä mies viihtyi myös pari konserttia edeltävää päivää harjoittelemassa yhtyeensä kanssa.
Keskiviikkoisesta Helsingin konsertista paistoi, ettei bändi ollut ehtinyt vielä leipääntyä soittamiseen, vaan paiskoi kehiin maksimaalisen energisen setin. Paitsi että itse Fogerty vaikutti vähintään vuosikymmenen ikäistään nuoremmalta, soitti kahdesta kitaristista, basistista ja rumpalista koostuva kiertuekokoonpano ehkä paremmin kuin CCR koskaan. (Entäs se hallin yläkatsomon PA-toisto...?/RR).

Paitsi että Fogerty oli aivan erityisen kovassa iskussa kitaristina, yksi rockin persoonallisimmista lauluäänistä ei ollut muuttunut 40 vuodessa piiruakaan. Miehen äänijänteet kestivät parituntisen rääkin uskomattoman hyvin.
Toisin kuin monet ikäisensä kollegat Fogerty ei ole pilannut terveyttään päihteillä ja huonolla elämällä, vaan Hartwall Areenan lavalla nähtiin silminnähden hyväkuntoinen ja sopivan maalaiseen tyyliin rehellisen oloinen kuusikymppinen rocktähti.

John Fogertyn musiikki ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen muodikasta. Tämä lienee myös syy siihen, etteivät miehen laulut ole vanhentuneet 40-vuodessa vähääkään. 50-luvun rockista, bluesista ja kantrista ammentanut CCR oli outo lintu 60-luvun psykedeelisessä San Franciscossa. Yhtyeen tuotanto onkin kestänyt ajan hammasta useimpia aikalaisiaan paremmin. Toki syy Fogertyn alati jatkuvaan suosioon löytyy juuri aimo nipusta erinomaisia kappaleita, joista olisi saanut keskiviikkoisen parituntisen lisäksi helposti aikaan myös toisen samanlaisen.

Klassikkoputki

Siinä missä monet artistit kokevat keikkailun lähinnä uuden levynsä markkinointikanavana, on John Fogerty piristävä poikkeus joukosta. Tuore Deja vu All Over Again -levy on toki kiekko paikallaan, mutta Fogerty näytti asettavan kappalevalinnoissaan nimenomaan yleisön tarpeet ykkössijalle. Creedenceä ihmiset olivat tulleet kuulemaan ja Creedenceä he myös saivat. Vaivaiset kolme näytettä uutukaiselta riitti varmasti silti vakuuttamaan ostavan yleisön levyn erinomaisuudesta.

Muutenkin pitkää ja tasokasta, joskaan ei kovin tuotteliasta soolouraa käytiin läpi vain satunnaisten laulujen kautta.Yhtye starttasi osuvasti Travelin' Bandillä, joka sopivan ripeänä rockpalana pani heti liikettä kuulijoihin. Hittiputkea jatkui Green Riverin kautta Who'll Stop The Rainiin.
Tuoreempaa soolomateriaalia edustivat Blue Moon Nights ja Sugar-Sugar. Jälkimmäinen ei tosin kuulu Fogertyn parhaimmistoon (eikö?/RR), mutta oodina kiertueella miestään seuraavalle vaimolle ja pienelle tyttärelle riittänee takaamaan perheidyllin säilymisen ainakin seuraavaan kaupunkiin saakka.

Lookin' At My Backdoor ja Lodi olivat keski-ikäiselle ja Fogertyn musiikin mukana kasvaneelle yleisölle tuttua kauraa. Niin ikään klassiset Born On The Bayou ja Leadbellyn Cottonfields todistivat, että Pohjois-Kalifornian pojan sydän kuuluu oikeasti syvän etelän rämemaille ja puuvillapelloille.

Kyyneliä Vietnamista

Ennen Hot Rod Heart -kappalettaan Fogerty kertoili rakkaudestaan moottoripyöriin, etenkin Harley-Davidson sellaisiin. Maineikas kaksipyöräinen olisi kysyttäessä kelvannut myös lähes kaikille yleisönkin edustajille.
Pelkistetyn visuaalisen ilmeensä puolesta konsertti olisi voinut tapahtua yhtä hyvin vaikkapa piskuisen tienvarsikapakan lavalla. Vasta kantaaottava Deja vu All Over Again -kappale antoi aihetta käyttää taustakangasta tehokeinona.
Vietnamin sodassa kuolleiden sotilaiden arkkuja ja surevia omaisia esittelevä nyyhkyvideo oli tietenkin kannanotto Irakin sotaa vastaan.
Menneellä Amerikan turneella esitys on epäilemättä muodostunut varsinaiseksi kyynelten vuodattajaksi, mutta tuntui näin Suomen oloissa hieman kornilta.


Jarno Hynninen

John Fogertyn konsertti 2.3. Helsingin Areenalla.

raparperipiirakka

rhubarb pie.

Tämä on J. Fogertyn viimeisimmän (DEJAVU, 2004) CD:n ehkä tuntemattomin raita. Mutta....kuunnelkaapa. Eikö tämä piirakkamies/- tyyppi ala jo kohta muistuttaa itse kutakin...ainakin lapsuuden muistoissa?!

Niin minä itse ainakin luulen Johnin ajattelevan.... ja tietenkin...niinhän minä myös itse ajattelen...

rane

MIKS PA OLI "PA"?

Dejavu friends (päivitys 21.3)

Muutama tunti sitten vietin ystävieni kanssa hienon 2 tuntia 5 minuutia John Fogertyn konsertissa, Helsingin Hartwall-Areena-hallissa.

Fogerty oli loistava - jälleen kerran, vaikka kaikkien biisien "rockittaminen" ei ehkä ollut paras ratkaisu. Kyse on tietenkin Johnin valinnasta, eli siitä, miten hän nyt, tällä kertaa, halusi tuotantoaan käsitellä, sovittaa ja esittää.

Mies jaksoi juosta ympäri lavaa sekä samanaikaisesti soittaa - siis todella soittaa jopa kitarasooloja siinä juostessaan.
Sanoisinpa, että nyt jäi Rolling Stonesin Mick Jaggerkin toiseksi - ei ainoastaan kitaran soiton (Mick on Keith Richardsin mukaan kyllä hyvä kitaristi - hänen ansiostaan!?, vaikkei sitä juuri stagella soitakaan), laulutaidon (toki Mick on tulkitsijana se ainoa! mahdollinen tyyppi Rolling Stonesiin) ja yllätys yllätys - samalla myös kovakuntoisuuden puolesta.

Mick täyttää tänä vuonna 62 - John Fogerty tämän vuoden toukokuussa 60, joten samassa sarjassahan miehen "ottelevat."

*

Mutta - katsomossa 313 ei oltu tyytyväisiä bändin kuuluvuuteen - toisin sanoen PA-laitteitten musiikilliseen toistovaikutelmaan. Basso ja rummut olivat oudosti kadoksissa.

Vieressäni ollut asiantuntija-ystäväni Pekka Stirkkinen hämmästeli suureen ääneen, miten on mahdollista, että näinkin kova kansainvälinen tähti saa näin omituisen PA-toiston!

Mutta kumma kyllä alakatsomossa (120) istuneen veljeni - joka ei hänkään ihan noviisi näissä asioissa ole - mielestä soundi oli OK.

Vaihteleeko Areena-hallin PA-akustiikka näin helvetisti, vai oliko kyseessä moka?
PA-miksaajana toimi oletuksemme mukaan joka tapauksessa suomalainen yritys (kyseessä oli Welldone).

*

Please - voisiko joku selvittää/jopa ratkaista tätä ongelmaa?

Asetan vastaajalle yhden ehdon! Kyseessä pitää olla ihminen, joka todella tietää asiasta jotain eikä siis ole mikään pelkkä edustaja, joka ei toista muuta kuin, minkä on firmansa "psykologisesta" myyntioppaasta lukenut - eli - jolle voi "huolensa vapaasti ilmaista."

Mikäli Hartwall-Areenassa/lla on akustiikan kannalta ylitsepääsemättömiä ongelmia, ne varmaankin tulisi tiedottaa yleisölle, ellei sitten haluta vain pelata jääkiekkoa (mitä en epäile...) !

Terv. Rauno Räsänen

THE SADDEST SONG EVER

SOMEDAY NEVER COMES (J.C. FOGERTY/CCR,-72)

First thing I remember was asking papa, why,
For there were many things I didn't know.
And daddy always smiled and took me by the hand,
Saying, someday you'll understand

Well, I'm here to tell you now, each and every mother's son,
That you better learn it fast, you better learn it young,
'Cause someday never comes.

Well, time and tears went by and I collected dust.
For there were many things I didn't know.
When daddy went away, he said, try to be a man,
And someday you'll understand

Well, I'm here to tell you now, each and every mother's son,
That you better learn it fast, you better learn it young,
'Cause someday never comes.

And then one day in April, I wasn't even there,
For there were many things I didn't know.
A son was born to me. Mama held his hand,
Sayin' someday you'll understand.

Well, I'm here to tell you now, each and every mother's son,
That you better learn it fast, you better learn it young,
'Cause someday never comes.

Think it was September, the year I went away,
For there were many things I didn't know.
And still I see him standing tryin' to be a man,
I said, someday you'll understand.

Well, I'm here to tell you now, each and every mother's son,
That you better learn it fast, you better learn it young,
'Cause someday never comes.

*

There's a bit in the final episode of Babylon 5 where Vir recounts a time when he and Londo (who is dead now) once heard the Pak'ma'ra singing.

The Pak'ma'ra are a vile, disgusting, Cthuloid race that nobody likes, and nobody knew they could sing, but they do--rarely and for religious reasons. Vir says that it was the most beautiful sound he had ever heard, full of sadness, and hope, wonder, and a terrible sense of loss. Londo was moved to tears.

He concludes:
When it was over, Londo turned to me and said "There are forty-nine gods in our pantheon, Vir; to tell you the truth I never believed in any of them. But if only one of them exists, then God sings with that voice." It's funny. After everything we have been through, all he did... I miss him.

I recently ran across a song that I hadn't heard in ages: "Ashokan Farewell."
This song became famous in 1990 when Ken Burns used it as the main theme of his series The Civil War. It is a staggeringly beautiful theme, filled with sadness and hope and wonder and a terrible sense of loss.

Together with "Some Day Never Comes" by Creedence Clearwater Revival and "Will the Circle Be Unbroken" by the Nitty Gritty Dirt Band, et al., it's one of the three saddest, most beautiful songs I know. (Though some of Mark Herd's stuff comes close.)

Unlike the rest of the music Burns used in The Civil War, "Ashokan Farewell" is not a period piece. In fact, it was written in 1982 by a gentleman named Jay Ungar, who conducted a series of summer fiddle and dance workshops in Ashokan, New York. He describes how the song came about:

I composed Ashokan Farewell in 1982 shortly after the summer programs had come to an end. I was experiencing a great feeling of loss and longing for the lifestyle and the community of people that had developed at Ashokan that summer.

The transition from living in the woods with a small group of people who needed little excuse to celebrate the joy of living through music and dancing, back to life as usual, with traffic, disturbing newscasts, "important" telephone calls and impersonal relationships had been difficult. I was in tears when I wrote Ashokan Farewell .
I kept the tune to myself for months, slightly embarrassed by the emotions that welled up whenever I played it.

Ungar's tears have been mirrored in the eyes of thousands of others who have heard the song. Softer-edged than "Someday Never Comes" and "Will the Circle Be Unbroken," whose lyrics sharpen the sense of loss these songs convey, "Ashokan Farewell"s lyricless-melody perfectly captures the bittersweet of nostalgia--the sense of beauty and loss, the desire to go back and experience things again--to see old friends and loved ones--as a rush of memories comes flooding back.

Since the song in its original form has no lyrics, it is not bound to any particular plot. Your memories fill in the detail as the song moves you to contemplate what was . . . and no longer is.
But which may be again.

When Christ makes all things new.
LISTEN TO THE SONG (midi version, not fully orchestrated).
READ ABOUT THE SONG.
LYRICS TO THE SONG.
DOWNLOAD THE SONG.

Posted by Jimmy Akin in Music Permalink
TrackBack
TrackBack URL for this entry:http://www.typepad.com/t/trackback/1556460
Listed below are links to weblogs that reference Saddest Songs Ever:

Comments

How about the instrumental piece Adagio for Strings. Used in Platoon and various other movies' trailers. I love a version of that piece with the words for Agnus Dei. Simply amazing!
Posted by: Brian December 20, 2004 08:37 AM

The second movements of Joaquin Rogrigo's Concierto Aranjuez and Concierto Andaluz are some pretty sad pieces of music.
I believe he wrote the former while his wife was near-death during childbirth. I think the child died and he was begging God through his music to spare his wife. Or maybe it was the other way around. I can't remember.

Posted by: BillyHW December 20, 2004 02:40 PM
Post a comment

Name:

Email Address:

URL:

Remember personal info?

Comments:

ARGUMENTTI

Uudenlainen syllogismi (päivitys 26.3)

...Niin raskas.
...Niin kevyt.
.......................
...Niin rakas.

Muistutan, että ne, jotka väittävät edellistä reductio ad absurdumiksi, saavat perustella vastaväitteensä todella tarkkaan, etteivät tule esittäneeksi vielä oudompia argumentteja kuin, mitä edellinen on!

Toisaalta - mitä outoa tuossa päättelyssä itse asiassa on? Kun premissit vain tulkitaan oikein, niin johtopäätös seuraa niistä itsestään selvästi. Ei siinä sen kummempaa analyyttista "viilausta" tarvita.

Ai että kuka nuo premissit sitten osaa tulkita oikein - kysytään? Vastaus: kirjoittaja itse tietysti. Hän on yhden miehen tiedeyhteisö!

M.O.T