MIKÄ ON HYVÄÄ?

Vielä Fogertysta (päivitys 11.3)

Alla olevan artikkelin sinänsä aivan oikeaan osuvista ja silti ainakin asiaa tuntevalle väistämättä klisheemäisistä kuvauksista ei voi tehdä kuin yhden johtopäätöksen - ainakin minä teen! - tietysti myös paikan päällä olleena - John Fogerty on paitsi tällä hetkellä myös kautta aikain persoonallisin, luovin, multilahjakkain ja energisin "vanhan liiton" rokkari (vaikka ilmentääkin täysin uniikkia inspiraatiota). Mick Jaggerilla ei ole mitään mahdollisuutta kilpailla tämän miehen musiikillisen multilahjakkuuden kanssa. Ei enää edes fyysisen kovakuntoisuuden suhteen!

Olen tosin suurimmaksi osaksi ollut tätä mieltä jo vuodesta - 69 lähtien, mutta eivätköhän nämä kuluneet kommentit tulleet todeksi suorastaan lihallis/hengellis/ karismaattisen voiman lyötyä keskiviikkona Helsinki-Areenalla lakoon ainakin trendien perässä hössöttävien tuottajien laskelmoidut hittitehtailut.

Piste. Siitäs saitte koko popula! Menkää itseenne digitaali-pellet sämpleinenne!

***
PS. Taiteen ja viihteen välisen eron vasta-argumentit yksikertaistetusti ilmaistuna: 1) Taide on ihmisen puhetta toiselle ihmiselle. 2) Viihde on tuottajan puhetta kuluttajalle.
Miten yhdistää optimaalisesti nämä kaksi eri suuntiin vetävää pyrkimystä, koska on aivan kiistämätöntä, että niiden välinen synteesi on kaiken - ainakin nykyajan - populaarimusiikin elinehto.

Frank Zappa sanoi joskus tapansa mukaan varsin terävästi jotenkin näin, että "hits are not a necessary phenomenon" , ja siitä kommentista löytyy todella vinha perä. Nimittäin - hiukan eri suuntaan katsoen kuin Zappa - voidaan tämän pohjalta sanoa, että silloin, kun ei väen väkisin yritetä tuottaa trendihittejä, vaan tehdään ihan just sitä, mitä halutaan tehdä, saatetaan - incredible enough - itse asiassa "löytää" juuri sellaisia musiikillisia ratkaisuja, joista todella muodostuu hittejä - ilman että niitä mitenkään olisi koskaan intentoitu/tarkoitettu hiteiksi.

Hienona esimerkkinä tästä ilmiöstä mainittakoon nuorena kuolleen Pekka Strengin biisi Puutarhassa, josta on tullut muutaman viime vuoden aikana varsinainen groove-hitti sekä koti-että ulkomaisissa klubeissa...ja menestys jatkuu.

PPS. Edelliset aatokset pohjautuvat osittain säveltäjä Jiri Kurosen ja dj. Slow`n eräisiin kommentteihin. Molempien herrojen - niin erilaista musiikkimaisemaa kuin he edustavatkin - mielestä suomalainen iskelmä ja pop on taantunut 30-40 vuoden takaisista ajoista selvästi.

PPPS. Jo Platon/Sokrates kysyi: mikä on hyvää?... (Tämä oli Platonin etiikan ydinkysymys)?...emmekä me tänäkään päivänä tiedä tuosta asiasta muuta kuin sen, minkä oma makumme - ja ehkä eräitten (joskus hyvin monien) muitten samanlainen maku sanoo.
Silti - tämän verran on varmaa: on olemassa esimerkiksi hyvää musiikkia ja hienoja sävellyksiä sekä artisteja, mutta se, mikä heidän musiikkinsa tekee juuri hyväksi, ei ole loppuun asti arvioitavissa laskelmoidun kvantitatiivisesti (*) - ikäänkuin pelkästään vain tuottamisen kautta. Surkeaa biisiä ei pelasta paraskaan tuottaja!

Määritelkäämme asia hieman hämärästi ja hankalasti, koska kyseessä ON hämärä ja hankala - mutta yhtä kaikki: hyvin TODELLINEN - asia.

HYVÄ (eli jokin biisiin sisältyvä, täysin ennalta-odottamaton ja ei-intentoitu "bonus/lisä") on tavallaan jotain "ylimääräistä": Toisin sanoen - HYVÄ on se 5-10%, jota "emme ikäänkuin kuule biisistä", mutta jota ilman se jäisi tavanomaiseksi.

*
Lopultakin juuri tämä edellä hankalasti määritelty lähtökohta oli mm. John Fogertyn ehdottoman kieltäytymisen perusta (ei tietenkään näin tietoisen argumentatiivisesti!) soittaa CCR:n viimeisimmällä levyllä (-72) "täysillä" Cliffordin ja Cookin biisejä. Hänen olisi pitänyt kuulemma saada ne kuulostamaan Creedenceltä!
"It would have meant some kind of a mental flip-flop (mentaalinen "voltti")", kertoi Fogerty vuoden - 97 Euroopan kiertueensa alussa. Ja koska biisit eivät edes olleet hyviä, miten ihmeessä hän olisi voinut sovittaa ne CCR:ksi!
Tässä ei haluta mollata Stu`ta, Dougia tai Tomia muusikkoina: he olivat Johnille loistava rytmiryhmä...tosin tämä nykyinen 2005 kokoonpano taitaa olla rokkaavuudessaan paras, mikä Johnilla koskaan on ollut.

Kauan sen "sopivan" bändin etsiminen kestikin - 30 vuotta, mutta toisaalta - olen tämän toisissa yhteyksissä monesti todennut kuten eräät muutkin - John ei milloinkaan ole löytänyt uusien bändiensä kanssa samaa rullaavuutta ja ilmavuutta biiseihinsä kuin CCR:n aikoina - tämä uusin siis (ehkä) poikkeuksena säännöstä. Joku tosin aivan perustellusti saattanee kritisoida uuden bändin liiallista rokkaavuutta, koska se ei liity automaattisesti Johnin originaaleihin balladibiiseihin, vaikka onkin tietysti biisien rakenteen vuoksi niihin sujuvasti sovitettavissa.

Tuo mental flip-flop - kommentti kertoo kuitenkin paljon siitä ehdottomuudesta, miksi John Fogerty on kyennyt rehelliseen ja ehdottomaan, omapäiseenkiin musiikilliseen linjanvetoon, josta hänet tunnetaan.

Tai ketkä nyt vielä tuntevat....mutta ne jotka tuntevat...tietävät, että heillä on asiasta varma "gnosis"....kuten joku antiikin filosofi saattaisi tässä kohtaa veistellä...


(*) Kvalitatiivinekin analyysi jää "hyvän" suhteen lopulta kiertämään yhtä ja samaa ideoiden kehää....

*********

Vastaava päätoimittaja Heikki Hakala

********

HYVÄNTUULINEN FOGERTY TARJOSI RAHALLE VASTINETTA

Vahvassa vedossa oleva John Fogerty hemmotteli keskiviikkona toista iltaa suomalaisyleisöä vanhoilla CCR-klassikoilla.


Keskiviikkoista hittiputkea Hartwall Areenalla todistaneena ei hevillä uskoisi, että John Fogerty kieltäytyi takavuosina kokonaan soittamasta vanhoja Creedence Clearwater Revival -klassikoitaan livenä.
59-vuotias legenda on faniensa onneksi kuitenkin antanut periksi ja esittää taas lauluja, joista hänet parhaiten tunnetaan. Alta parikymppisenä muusikonkloppina allekirjoitettu riistosopimus on siis karvas muisto vain. Proud Mary sekä muut kuolemattomat kaikuivatkin ainakin keskiviikkona vähintään yhtä komeasti kuin silloin aikoinaan.

Harvakseltaan levyttävä ja keikkaileva John Fogerty aloitti maailmankiertueensa Euroopan osion tiistaina Turusta. Siellä mies viihtyi myös pari konserttia edeltävää päivää harjoittelemassa yhtyeensä kanssa.
Keskiviikkoisesta Helsingin konsertista paistoi, ettei bändi ollut ehtinyt vielä leipääntyä soittamiseen, vaan paiskoi kehiin maksimaalisen energisen setin. Paitsi että itse Fogerty vaikutti vähintään vuosikymmenen ikäistään nuoremmalta, soitti kahdesta kitaristista, basistista ja rumpalista koostuva kiertuekokoonpano ehkä paremmin kuin CCR koskaan. (Entäs se hallin yläkatsomon PA-toisto...?/RR).

Paitsi että Fogerty oli aivan erityisen kovassa iskussa kitaristina, yksi rockin persoonallisimmista lauluäänistä ei ollut muuttunut 40 vuodessa piiruakaan. Miehen äänijänteet kestivät parituntisen rääkin uskomattoman hyvin.
Toisin kuin monet ikäisensä kollegat Fogerty ei ole pilannut terveyttään päihteillä ja huonolla elämällä, vaan Hartwall Areenan lavalla nähtiin silminnähden hyväkuntoinen ja sopivan maalaiseen tyyliin rehellisen oloinen kuusikymppinen rocktähti.

John Fogertyn musiikki ei ole koskaan ollut mitenkään erityisen muodikasta. Tämä lienee myös syy siihen, etteivät miehen laulut ole vanhentuneet 40-vuodessa vähääkään. 50-luvun rockista, bluesista ja kantrista ammentanut CCR oli outo lintu 60-luvun psykedeelisessä San Franciscossa. Yhtyeen tuotanto onkin kestänyt ajan hammasta useimpia aikalaisiaan paremmin. Toki syy Fogertyn alati jatkuvaan suosioon löytyy juuri aimo nipusta erinomaisia kappaleita, joista olisi saanut keskiviikkoisen parituntisen lisäksi helposti aikaan myös toisen samanlaisen.

Klassikkoputki

Siinä missä monet artistit kokevat keikkailun lähinnä uuden levynsä markkinointikanavana, on John Fogerty piristävä poikkeus joukosta. Tuore Deja vu All Over Again -levy on toki kiekko paikallaan, mutta Fogerty näytti asettavan kappalevalinnoissaan nimenomaan yleisön tarpeet ykkössijalle. Creedenceä ihmiset olivat tulleet kuulemaan ja Creedenceä he myös saivat. Vaivaiset kolme näytettä uutukaiselta riitti varmasti silti vakuuttamaan ostavan yleisön levyn erinomaisuudesta.

Muutenkin pitkää ja tasokasta, joskaan ei kovin tuotteliasta soolouraa käytiin läpi vain satunnaisten laulujen kautta.Yhtye starttasi osuvasti Travelin' Bandillä, joka sopivan ripeänä rockpalana pani heti liikettä kuulijoihin. Hittiputkea jatkui Green Riverin kautta Who'll Stop The Rainiin.
Tuoreempaa soolomateriaalia edustivat Blue Moon Nights ja Sugar-Sugar. Jälkimmäinen ei tosin kuulu Fogertyn parhaimmistoon (eikö?/RR), mutta oodina kiertueella miestään seuraavalle vaimolle ja pienelle tyttärelle riittänee takaamaan perheidyllin säilymisen ainakin seuraavaan kaupunkiin saakka.

Lookin' At My Backdoor ja Lodi olivat keski-ikäiselle ja Fogertyn musiikin mukana kasvaneelle yleisölle tuttua kauraa. Niin ikään klassiset Born On The Bayou ja Leadbellyn Cottonfields todistivat, että Pohjois-Kalifornian pojan sydän kuuluu oikeasti syvän etelän rämemaille ja puuvillapelloille.

Kyyneliä Vietnamista

Ennen Hot Rod Heart -kappalettaan Fogerty kertoili rakkaudestaan moottoripyöriin, etenkin Harley-Davidson sellaisiin. Maineikas kaksipyöräinen olisi kysyttäessä kelvannut myös lähes kaikille yleisönkin edustajille.
Pelkistetyn visuaalisen ilmeensä puolesta konsertti olisi voinut tapahtua yhtä hyvin vaikkapa piskuisen tienvarsikapakan lavalla. Vasta kantaaottava Deja vu All Over Again -kappale antoi aihetta käyttää taustakangasta tehokeinona.
Vietnamin sodassa kuolleiden sotilaiden arkkuja ja surevia omaisia esittelevä nyyhkyvideo oli tietenkin kannanotto Irakin sotaa vastaan.
Menneellä Amerikan turneella esitys on epäilemättä muodostunut varsinaiseksi kyynelten vuodattajaksi, mutta tuntui näin Suomen oloissa hieman kornilta.


Jarno Hynninen

John Fogertyn konsertti 2.3. Helsingin Areenalla.