Lankalauantaina 2005
Tämä pikku tarina palaa vuoteen 1981, jolloin kävin ensimmäisen kerran (kahdesta -81/-82 käyntikerrastani) Kreetan saarella. Kohde oli Agios Nikolaos Etelä-Kreetalla - 1½ tunnin linja-automatkan päässä pääkaupungin – Heraklionin lentokentältä.
Kahden viikon lomamatka (kummallakin kerralla) oli ehkä hieman liian pitkä ylettömän kuumalla saarella kesä-heinäkuun vaihteessa.
Matkatoverini tunsi Kreikkaa ja eräitä Kreikan saaria, mutta ei Kreetaa. Ensimmäisen lomaviikon puolivälissä päätimme kiivetä kaupungin vieressä nousevan rinteen huipulle. Se ei ollut ihan vuori muttei enää mikään mäkikään. Kapuaminen rinnettä ylös aamupäivän auringon paahteessa, kostean ja pitkään venähtäneen illan jälkeen, tuntui ajoittain melko rankalta ja nostatti hien pintaan.
Kohteenamme oli rinteen huipulla sijaitseva pieni kirkko tai pikemminkin rukoushuone.
Suomen ortodoksisessa perinteessä tällainen alttariton rukoushuone tai kappeli tunnetaan tsasounan nimellä.
Ylöspäin johtava polku muuttui ympäristöltään koko ajan karummaksi. Viimein saavutimme jonkinlaisen lakipisteen, jonka jälkeen loppumatka kappeliin olikin enää vain loivaa nousua. Pikku vuoren laelta näki kaupungin yli Välimerelle – uhkea maisema.
Ajattelin, että täältä pääsee Aleksandriaan, Maltalle tai Karthagoon – minne vain caesar määrää!
Rukouskappelia ympäröi aidattu pihapuutarha. Avasimme metallisen portin ja kävelimme vaaleaksi kalkittua taloa kohti. Ovi oli vahvaa jalopuuta, eikä se ollut lukossa. Vedin oven auki ja astuimme sisään. Kappelissa ei sinä hetkenä ollut – päinvastoin kuin luulin – ketään.
Iso karu huone – joskin hyvin pieni kirkoksi, jollaiseksi sen myös olin kuvitellut – täysin vitivalkoiseksi kalkittu, pienet ikkunat seinien yläosissa. Istuimia ei ollut, vain pari pientä penkkiä ovenpuoleisilla seinustoilla.
Sisällä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ilma oli ihanan viileää ulkoilmaan verrattuna ja se, mikä lopulta kruunasi tämän ”ihmeen”, jota en koskaan aiemmin elämässäni ollut kohdannut, olivat ympäri huoneen seinustoja palavat kynttilät.
Kynttilöiden liekkien lepatus vaaleassa hämärässä, lähestulkoon äärettömyyttä heijastavat vitivalkoiset seinät, hiiskumaton hiljaisuus, viileys, rauha, pysähtyneisyys – ikäänkuin ikuisuus olisi juuri täällä ja tässä hetkessä tunkeutunut aikaan – samalla tavoin kuin Jeesuksen sanottiin tulleen maan päälle ihmiseksi silti jumalallisen olemuksensa yhä sisimmässään säilyttäneenä.
Olin eronnut luterilaisesta kirkosta saman vuoden keväällä, ja kyynisen skeptisismin kyllästämänä sekä myös turhauttamana olin nyt astunut paikkaan, jossa kaikki oli juuri sellaista, millaiseksi olin jumalallisen rauhan mielikuvituksessani kuvitellut – joskaan en ikinä uskonut, että sellaista paikkaa tästä maailmasta löytyisi.
Olin ollut väärässä! Sillä juuri tämä oli se paikka (jos sellaisia ylipäätään löytyi), jossa jumalallinen voima oli tunkeutunut materiaan, eikä materia voinut muuta kuin nöyrtyä ja taipua korkeampansa edessä!
Toverini tunsi ortodoksisuutta paremmin, koska hän itse kuului ortodoksiseen kirkkoon, joskin hyvin nimellisesti, isovanhempiensa perintönä. Hänelle tämä ei ollut samalla tavoin uutta kuin minulle, joka olin kasvanut luterilaisuudeksi kutsuttuun eleettömään, ei-sakramentaaliseen byrokratiaan, josta ei enää oikeastaan tiennyt, oliko se uskontoa vai pelkkää sosiaaliapua.
Toverini otti avoimesta laatikosta vaalean ruskean kynttilän, jotka on ortodoksisessa kirkossa tehty tuoksuvasta vahasta ja joita kutsuttiin nimellä tuohus pyytäen, että minä sytyttäisin omani, koska niin oli tapana. Maksuksi tuohuksista pudotimme pari kolikkoa lippaaseen.
Sytytin oman tuohukseni ja haistoin, miten sen vaha alkoi palessaan tuoksua. Koko kappeli tuoksui ja oikeastaan ainoa ääni, jonka saattoi kuulla, oli juuri tuohusten palaminen sekä lepatus.
Nostin kädet kasvoilleni ja pyyhin kyyneleitä silmistäni. En voinut enää jäädä sisälle. Olin henkisesti täysin musertunut jouduttuani yllättäen jonkin sellaisen eteen ja/tai keskelle, jonka ensimmäisen kerran elämässäni koin pyhäksi.
Toverini katsoi minuun hiukan hämmentyneenä ja lähti perässäni. Hän – toisin kuin minä, joka en tuntenut tapoja – kääntyi ovella sisäänpäin, kumarsi ja teki ortodoksisen ristinmerkin ennenkuin astui ulos kappelista.
Tämä ulkoisesti vaatimaton ja ehkä vain muutaman minuutin kestänyt kokemus/elämys on palannut vuosien mittaan usein mieleeni. Olen miettinyt, että jos ihmisillä on uskonnollisia kokemuksia, niiden täytyy olla ainakin jossain määrin tuon kaltaisia, jonka itse koin Kreetan saarella kesällä 1981.
Enempää en juuri nyt voi enkä halua sanoa.
1 comment:
Kirjoitat todella kauniisti!
Pelkään tällä kommentilla tärveleväni tämän eteerisen näyn. Tahdon silti kertoa, että minulle ehtoollinen merkitsee Jumalan kohtaamista, ja se on pyhää, vaikka tunteen tasolla sitä ei aina saa kokea.
Myös kaste on ihme, jossa Jumala voi tulla ihmisen sydämeen, jos tahtoo. Tekeekö hän niin aina, sitä en tiedä.
Post a Comment