Kirjallisuudesta ja filosofiasta: Nietzsche ja Zizek suvaitsevan kyynisyyden paljastajina

Kommentti Kalevi Hotasen päreeseen Kulje kanssani (16.5).
*
Hauskoja nuo teidän määritelmänne ihmisistä 'ismeinä'.

Mitä Pentti Linkolan Toisinajattelijan päiväkirjaan tulee, niin se totisesti järkytti minuakin. Kyseessä on yksi parhaimmista - ellei paras - Suomessa koskaan kirjoitetuista esseekoelmista varsinkin, kun sen ansiot eivät ole pelkästään kaunokirjallisia.
Tuskin kukaan on kirjoittanut ekologis-maailmankatsomuksellisesta ahdistuksestaan niin sydäntä riipaisevalla tavalla kuin Linkola tässä kirjassaan.
*
En oikein pärjää teidän kanssanne näissä 'mitä luin eilen ja tänään'-listabileissä ainakaan, mitä kirjallisuuteen ja runouteen tulee.

Minun kaunokirjallinen vaiheeni oli voimissaan etenkin 1970-luvulla ja 'päättyi' Kriittisen korkeakoulun 'loppukirin' jälkeen jonnekin -93/-94 vaihteeseen, jolloin päättyi myös pari vuotta kestänyt hyvin amatöörimäinen päätoimittajuuteni erään hoitoalan ammattikunnan pienlehdessä.

Kriittisen korkeakoulun aikoina luin Matti Paavilaisen suosituksesta mm. Bellowia, Doctorowia, Canettia ja Tabucchia, joista Bellowilta tunsin aiemmin ainakin Herzogin.

Suomalaisista mm. Juha Mannerkorpi, Matti Hyry ja Juhani Peltonen (nimenomaan Iloisin suru) tekivät yllättävän suuren vaikutuksen. Hyryn jo tunsin, mutta Mannerkorpi (Päivänsinet ym.) oli erinomaisen positiivinen yllätys.

Runoilijoita tuli myös käytyä läpi, mutta onko Suomessa nykyään todella kovan luokan (eläviä ;) runoilijoita? (-90-luvun alussa oli tietysti Melleri). Enpä usko. Sirkka Turkkakin on kirjoittamisensa jo kirjoittanut.

Esimerkiksi Heli Laaksonen on kyllä taitava ja viihdyttävä, mutta eipä paljon muuta. Entä Arno Kotro? Onks hän 'oikea' runoilija vai pikemminkin kirjallisesti lahjakas ja verbaalisesti mainio älykkö?

Kuten Kotron nuoruuden ystävä Kata Kärkkäinen eräässä keskustelussa totesi: Arnolla on 'hyvä läppä' (on siis hyvä puhumaan..;?) Ja kun jollain on nykyään hyvä läppä, niin media kiinnostuu sellaisesta tyypistä oitis...(tosin Kotro on fiksu - ihan oikeasti - ainakin minun mielestäni).

Mutta kuten sanottu - en juurikaan tunne nykyrunoutta kuten en nykykirjallisuuttakaan.

Todettakoon vielä 'selvyyden' (hah;) vuoksi, että suuri kokeilija ja ultra-avantgardisti Leevi Lehto tulkitsee runoudeksi melkein kaiken, minkä monitori näyttää ja (t)ulostin sisuksistaan päästää, mutta onko tällä tavoin onnistuttu tekemään muuta kuin 'liuottamaan' runous tunnistamattomaksi osaksi kirjallisuuden vai pitäisikö sanoa' sanasaasteen' yhä massiivisemmaksi muuttuvaa mappi Ö:tä?!
*
Heti Kriittisen korkeakoulun jälkeen minulle tapahtui kaksi paradoksaalisella tavalla sekä toisiaan täydentävää että toistensa kanssa ristiriidassa olevaa asiaa: rakastuin uudelleen erääseen ihmiseen ;) (en esim. kissaan, johon ehkä nyt saattaisin rakastua) ja aloin silti ;) tai juuri sen vuoksi opiskella tosissani eli systemaattisesti filosofiaa, teologiaa ja historiaa. Niin sanottu kaunokirjallisuus sai jäädä paljon vähemmälle.

Mutta samapa tuo. Lukemista kyllä riittää liian kanssa. Suorastaan raivostuttavan paljon. Se on jyrkässä ristiriidassa perimmäisen laiskuuteni kanssa..;/

Tätä nykyä rajaan oman peruskiinnostukseni mieluummin vain yhteen tai kahteen filosofiin (Nietzsche, Schopenhauer eli 'ns. tahto-filosofia' ja nihilismi) sekä edelleen heitä ikäänkuin kontrastoiviin että 'täydentäviin' pariin kolmeen filosofiin (Kant, Hegel) eli tiettyyn filosofian suuntaukseen, jonka perspektiivistä voin arvioda kriittisesti ja uudella tavalla noita yhtä/kahta filosofia - jotka muuten aikoinaan kritisoivat jyrkästikin mainittua suuntausta eli saksalaista idealismia.
(Jaques Lacan on suurelta osin Freudin oppilas, mutta on muokannut psykoanalyyttistä teoriaa ratkaisevasti etenkin Hegelin ja Kantin antamien käsitteellis-dialektisten välineitten avulla.)

Huolimatta erimielisyyksistä moraalifilosofian ja estetiikankin suhteen Kant oli Schopenhauerille melkein puolijumala, mutta Hegeliä hän piti mielisairaalatapauksena ;/.
Nietzschen kytkökset Kantiin ja Hegeliin ovat sen sijaan paljon monimutkaisempia, joskin Heideggerin mielestä Nietzsche sai ainakin Kantin suhteen perin yksipuolisia vaikutteita Schopenhauerin tulkintojen kautta.

Yleisesti määritellen: antiikin Kreikan ja Rooman kirjallisuus (etenkin Kreikan mytologia) sekä väistämättä - jo kasvatuksen kautta - (radikaali-) pietistinen kristillisyys (VT ja UT tietysti perustanaan), olivat Nietzschen ajattelun tärkeimmät alkuperäiset lähtökohdat.

Nietzschen intellektuaalis-taiteellisia sukulaissieluja ovat mm. esisokraattiset luonnonfilosofit (Herakleitos, Anaksimandros jne., noin 600-500 ekr.), aristokraatti kreikkalainen runoilija Theognis (n. 500 ekr. - ks. PS.) ja filosofien elämänkertojen kirjoittaja (joko kreikkalaista tai roomalaista sukua) Diogenes Laertios (200 jkr.), joista molemmista Nietzsche teki ylistetyt opinnäytteensä Leipzigin yliopistossa, poliittisen vallan analyytikko Macchiavelli (1400-1500), skeptikko, kulttuurirelativisti, esseisti Montaigne (1500-luvun loppupuoli) ja 1600-luvun ranskalaiset moralistit, aforistikot ja esseistit ylipäätään (esim. Rochefoucauld) - tietyin varauksin ilman muuta myös Blaise Pascal (1600-luku) , panteisti Baruch Spinoza (1600-luku), runoilija Heinrich Heine (1800-luvun ensimmäinen puolisko) ja hänen kriittinen ironiansa sekä tietenkin Arthur Schopenhauer (1788-1860) - jne.
*
Mainitsemani kriittinen arviointipiste näyttää nyt asettuneen (olin jo merkillisellä tavalla ennakoinut asiaa sekä tarkoituksellisesti että myös varsin tahattomasti) Slavoj Zizekin hahmoon ja hänen kauttaan Hegeliin, Kantiin ja Lacaniin: siis Zizekin/Lacanin uudelleen visioimaan/tulkitsemaan saksalaiseen idealismiin.

Zizek on yllättävän ehdoton teoreettisessa 'sitoutumisessaan', vaikka häntä voi samalla melko perustellusti pitää teoriansa sovellutuksissa 1950-luvun jälkeisen kulttuurifilosofian kaikkein monipuolisimpana, luovimpana ja yllätyksellisimpänä vaikuttajana - ennenkaikkea siksi, että hän todella on vakavasti otettava filosofi eikä pelkästään joku akateemisen statuksen hankkinut pekkahimanen tai esasaarinen, jonka ainut intressi näyttäisi olevan/olleen raha ja julkisuuden kipeys - tai sitten yksi tyhjän postmodernin sanahelinän tuuliviirejä.

Tietty naivius filosofisen tiedon kulttuurisen merkittävyyden suhteen + akateeminen status + julkisuushakuisuus + rahallinen tuotto. Siinä eräitten julkkisfilosofien ja myös innovaatioyliopistojen menestyksen kaava hyvin pelkistetysti esitettynä.

Tavallaan voimme sijoittaa myös Zizekin tähän kaavaan, mutta sillä täysin luovuttamattomalla erotuksella!, että hän on edellä mainittuihin elämänhallinnan 'innovatiivisiin?' sofisteihin verrattuna kuin toiselta planeetalta, mitä tulee luovaan kapasiteettiin ja kykyyn 'avata' (eksplikoida) sekä analysoida kätkettyjen ('salattujen') ideologioiden että ideologisen kätkeytyneisyyden maailmaa.

Sama pätee tiettyä tarkoitusta varten joskin alkuperäänsä nähden tunnistamattomaksi manipuloituun, psykologisesti ohjailtuun ja mainosideologian keinoin mystifioituun merkkien ja merkitysten 'psyko-maailmaan' (vrt. Hitchcock).

Zizekillä on kyky purkaa ja paljastaa nuo mystifikaatiot soveltamalla teoriaansa perusteellisen yksinkertaisilta vaikuttavien joskin 'sisäisesti' umpisolmuisten esimerkkiensä kautta - ja vieläpä siten, että jos yksi esimerkkisovellutus ei riitä, hän esittää yleensä pyytämättä toisen ja jopa kolmannenkin sovellutuksen.

Zizek ymmärtää, että nämä hänen pohtimansa ilmiöt, vaikka ne siis vaikuttaisivatkin näennäisen yksinkertaisilta ja olisivat siten myös muka vain yhden yksinkertaisen - ikäänkuin Rubikin kuution - ratkaisun puitteissa selviä, ne eivät silti välttämättä ole lähelläkään itse perusoivallukseen tarvittavaa ahaa-elämystä.

Sekä ihmisten ideologiset (ja ideologia on kaikkialla/tulee kaikkialta, ajattelee Zizek - aivan samoin väittää Foucault nietzscheläisittäin vallasta) tavat ajatella että heidän tapansa ajatella ideologisesti ovat - jälleen kerran Ronald Laingin mainiota esimerkkiä soveltaakseni - kuin kaulaamme kiinnitetyn hirttosilmukan solmu, joka vaikuttaisi olevan perin yksinkertaisesti solmittu. Mutta - jatkaa Laing - tuo solmu on kyllä yksinkertainen; se vain on sidottu niin äärimmäisen tiukkaan, ettei sen avaamiseksi välttämättä ihmiskäden voima riitä.

Zizekillä on tavallaan kaksi ylitsepääsemätöntä ongelmaa ratkaistavanaan: sekä edellä kuvattu näennäisesti yksinkertaisen, ideologisen solmun avaamisen vaikeus: itse pohdittavan 'trauman oireen' purkamisen vaikeus sekä itse hänen teoriansa 'common sense-intuiton vastaisuuteen' eli sen paradoksaaliseen 'katseeseen' tai perspektiiviin liittyvä ongelma.

Zizekin on siten luennoitava yleisölleen kuin peruskoulun ala-asteen oppilaille. Yksinkertaisesti, perusteellisesti ja toisiaan tukevien esimerkkien kautta koko ajan kerraten ja toistaen, jotta oppi menisi meidän 'kovakalloisten kaaliin' ja mikä taas kerran tärkeintä: niin että ikäänkuin me itse olisimme kyenneet oivaltaessamme ratkaisemaan sen, mihin Zizek itse pyrkii: ikäänkuin me olisimme se Platonin Menon-dialogin orjapoika, joka Sokrateen oikean ja sopivan ohjauksen turvin oppii melko nopeasti jo aika vaativankin geometrisen ongelman ratkaisun.
*
Mitä tulee Esa Saarisen radikaalisuuteen, niin tuskin se oli paljon muuta kuin murrosikään jämähtäneen, logiikkaa oivallisesti tajuavan nuoren miehen lapsellisen pseudoanarkistista uhoa, jossa esimerkiksi Nietzschen eetos ymmärrettiin jotakuinkin (tavanomaisella tavalla) pieleen.

Yliopisto-Saarinen kai piti Nietzscheä lähestulkoon 'nuorpreussilaisena' kulttuuri- ja taideaktivistina, jota sitten sopivan paikan ja hetken tullen imitoitiin omissa fantasioissa ja kielenkäytössä. Tällöin Nietzsche-sitaattien käyttöä saattoi hyvinkin pitää niin sanotun käsitteellisen ilmakitaran soittona (nyt taisi osua pilkka omaankin nilkkaan ;).

Friedrich Wilhelmiä hypetettiin yhtä paatoksellisesti ja samassa hengessä kuin naapurin sankarillisena pidettyä uusnatsistista punk-poikaa, joka uskalsi ottaa lävityksiä genitaaleihinsa, ja joka sai levytyssopimuksen jonkun pienemmän underground-levy-yhtiön kanssa - taisi olla nimeltään 'Schlechtgefesselte Prometheus und Agonie'.
Levyn nimeksi annettiin kuulemma sairaan hyvä 'Fuck the Bismarck!, Fuck the Prussia!' Rrrankkaa!

Uskokaa tai älkää mutta tällä tavoin Nietzsche sitten kesytettiin - asia, johon Zizek aivan oikein viittaa (ei tosin edellä kerrotulla tavalla;).

Nietzscheä palvotaan viihteellisessä tosi-tv-kulttuurissamme rankkana individualistisena julistajana - oman uuden tyylinsä luojana (muodikkaat identiteetti- eli imagotekniikat), vaikka hänen henkilökohtaista sitoutumista korostava radikaali kulttuurinen aktivisminsa on paradoksaalista kyllä luonteeltaan konservatiivista (seikka, jonka Zizek myönteisessä mielessä huomioi kritisoidessaan Sloterdijkin tavoin liberaalista mutta kyynisen välinpitämätöntä suvaitsevuuttamme).

Tämä radikaalin mutta konservatiivisen kulttuurikritiikin paradoksi (joka on eräs hyvin yksinkertainen tapa yleistää Nietzschen filosofian tavallaan yhteensovittamattomat ääripäät) on ollut sekä filosofian popularisoijille että akateemisille tutkijoille eräs Nietzschen ajattelun, tekstien ja persoonan suurimpia arvoituksia - arvoitus, joka saattaa jopa ahdistaa, ellei sitä tutkita pois kuleksimasta Nietzschelle sukua olevien 'kulttuuristen monadien=muukalaisten' tavoin (vrt. Deleuze), jotka ikävästi muistuttavat, että meillä on keskuudessamme paitsi köyhät, hullut mutta myös aidot, alkuperäiset - Diogenes Sinopelaisen 'perintöä' vaalivat kyynikot (ks. PPS.), jotka sanoutuvat jyrkästi irti edellä mainitusta liberaalidemokraattisesta suvaitsevaisuudesta, joka siis on itse asiassa kyynistä, välinpitämätöntä ja siten suvaitsematonta suhdetta toisiin ihmisiin: - sanalla sanoen kyseessä on rasismin sosiaalipsykologinen kasvualusta!

Tällaisen kyynisyyden kanssa sekä Nietzsche että Zizek eivät halua olla missään tekemisissä. He saattavat halveksua, pilkata ja kertoa vitsejä toisten kustannuksella, mutta missään tapauksessa he eivät halveksu - lue siis: suvaitse ihmisiä välinpitämättömän kyynisesti, sillä kulttuurimme poliittiset ja moraaliset koodit velvoittavat meitä demokratian, liberalismin ja relativistisen monikulturalismin nimissä suvaitsemaan kaikkia ihmisiä, koska kyseessä on omien etnisten ennakkoluulojen valheellisen tekopyhä peittely ja salaaminen.

Mutta tämän saman logiikan voimme suunnata kääntäen myös niihin, joille esimerkiksi muslimeista on tullut vihollinen numero 1.

Mainittuun psykologiseen ja argumentatiiviseen 'kehäpäättelyyn' sen enempää puuttumatta, totean, että islamofoobiset monokulturalistit tarvitsevat juuri tämän 'oireen' - ja jos jostain käsityskyvyn ylittävästä syystä sattuisi käymään - mikä ei tietenkään ole kovin todennäköistä pitkiin aikoihin, että islam menettäisi 'toimivan viholliskuvan statuksensa', ei taatusti kestäisi kauaa, kun ihmiset, joiden yksilölliset traumat oirehtivat loputtomiin tilastollisiin todistuksiin vedoten, että tässä maailmassa on varmasti! olemassa tietty, aivan erityinen ihmisryhmänsä, jonka uskonto, aatteet, käytännöt ja politiikka uhkaavat länsimaista, suvaitsevaa vapautta tavalla, joka edellyttää aseellista varustautumista heitä vastaan, jotta emme jonain päivänä joutuisi puolestamme heidän alistamikseen.
*
Lähes teolliset mittasuhteet saanut Nietzsche-tutkimus oli siis vuosituhannen vaihteessa jo miltei onnistunut tekemään Nietzschestä akateemisen 'perheen' kiltin pojan - mitä hän ei kirjoituksissaan alunperin ollut eikä ole vielä nykyäänkään - ei ainoankaan tunnetun ja merkittävän filosofisen opin, uskonnollisen tai poliittisen aatteen kannalta asiaa tarkastellen.

Lopuksi
Zizekin teoreettisesta ehdottomuudesta minun piti vielä kirjoittaa lisäys: Zizek nimittäin totesi varsin poleemisesti erään luentonsa lopussa, ollessaan juuri poistumassa, että hänelle filosofia on yhtä kuin Kant ja Hegel. Sitä, mitä ennen heitä on ollut tai mitä heidän jälkeensä on tullut, hän ei pidä lopulta niin kovin tärkeänä.

Kyseessä oli siis aika lailla lonkalta heitetty poleeminen tokaisu, mutta siinä piilee varmasti aika paljon totuutta, mitä tulee Zizekin tekstien teoreettiseen yhtenäisyyteen ja pysyvyyteen 20-vuoden aikana. Varman vastauksen tähän voi antaa vain se, joka on tutustunut koko Zizekin tuotantoon.

PS.
Nietzsche and Theognis of Megara

Theognis is referenced in Nietzsche's Zur Genealogie Der Moral ("On The Genealogy Of Morality") in which he describes Theognis' apparent disdain for the "deceitful, common man" and the general decline of the nobility in his day.
Nietzsche, as a professor of philology, was also influenced by Theognis' writings concerning the shift and change in the meaning of words.

We struggle onward, ignorant and blind,
For a result unknown and undesign’d;
Avoiding seeming ills, misunderstood,
Embracing evil as a seeming good.

PPS.

Diogenes Sinopelainen oli sen 'oikean' ja filosofisesti arvostettavan - meidän aikamme suvaitsevaiselle, välinpitämättömälle ja vallanhimoisen hedonistiselle kyynisyydelle vastakkaisen - kyynisyyden kuuluisin edustaja.

Diogenes of Sinope

Kyynikot
Cynic
Cynics [Internet Encyclopedia of Philosophy]
Cynicism

Tieteen metaperspektiivi ja ajattelun 'parallaksiset' näkökulmat

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan kommenttiin päreessäni Rasismiefekti ja osittain myös mikasipuran kommenttiin päreessään Ohi (20.5).
*
Käsite-erottelu:

Maailmakuva ja maailmakatsomus ovat hiukan eri asioita, mutta kun puhun luonnontieteellisestä ja/tai humanistisesta maailmakatsomuksesta, samaistan maailmankatsomuksen tietyin varauksin maailmankuvaan.
Tiedän, että ollaksemme tarkkoja termien semantiikan ja etymologian suhteen, sorrun joittenkin mielestä jopa kategoriseen virheeseen, mutta juuri siksi haluan huomauttaa ('varoittaa') asiasta.

Toinen syy on se, että kun esimerkiksi takkirauta kirjoittaa luonnontieteellisestä maailmankuvasta, oletan hänen tarkoittavan itse asiassa juuri maailmakatsomusta - mitä siihen sitten arvo-eettisesti sisältyykään.

Ajattelen myös yksioikoisesti, että humanistin maailmakuva sopii yhteen humanistisen maailmankatsomuksen ja teologinen maailmankuva telogisen maailmankatsomuksen kanssa, vaikka samalla on täysin selvää, että mikään ihmistieteellinen maailmakuva ei voi maailmankatsomuksen tasolla olla ottamatta huomioon luonnontieteellistä maailmankuvaa - samoin kuin todella syvällinen ja laaja-alainen luonnontieteellinen maailmankatsomus ei voi olla huomioimatta teologis-humanistista maailmankuvaa.

Kyse on kuitenkin lähinnä ihanteellisesta tilanteesta, joka edellyttää ensisijaisesti oletusta metaperspektiivin tai metaparadigman olemassaolosta.
*
Kysyn sitä, kumpi on toivottavampi, oikeampi ja ehkä jopa totuudenmukaisempi asiaintila: sekö että ihmisellä on yksi paradigmaattinen perspektiivi todellisuuteen vai se, että hänellä on useita perspektiivejä, joita yhdistää eräänlainen metaperspektiivi, jonka puitteissa pyritään löytämään sekä kytköksiä ja yhteyksiä toisten paradigmojen välillä että analysoimaan perimmäisimpiä eroja näiden paradigmojen välillä.

Kyse ei ole varsinaisesti poikkitieteellisyydestä, mutta onnistuakseen ja toimiakseen poikkitieteellinen tutkimus tarvitsee metaperspektiiviä/-paradigmaa, joka ei siis itsessään ole tiedettä vaan tavallaan tieteen 'itsereflektiota'.

Kyseessä on tiedeyhteisön sisäinen katse, joka tarkastelee tiedettä/tieteitä yleensä niiden 'ulkopuolelta' käsin. Tämä katse ei kuitenkaan voi olla empiirinen, koska silloin katsojana olisi Jumala (ks. I).

Mitä se sitten on? En tiedä. Minulla ei ole sille toistaiseksi muuta nimeä kuin 'transsendentaalinen katse', joskaan en haluaisi sitoa tuota katsetta Kantin ajattelun ehkä liian tiukkaan 'käsite- ja relaatio-ekonomiaan' (vrt. Zizek).
Mutta en voi myöskään kieltää, etteikö metaperspektiivi olisi sukua kantilaiselle projektille, joka kysyy: miten/millä edellytyksillä/ehdoilla ajattelemisen on mahdollista?
Houkutteleva joskin uhkarohkea rationaalinen siirto olisi yrittää jäljittää sitä Hegelin logiikasta ja Lacanin radikaalisti uudistamasta psykoanalyyttisesta teoriasta.
*
By the way - todistettuaan vakuuttavasti, että ns. postmodernin, tieteelliseksi nimitetyn keskustelun piirissä voitiin julkaista myös aidosti täyttä humpuukia, josta kirjoittajat eivät itsekään ymmärtäneet mitään (esim. käyttämistään fysiikan termeistä), Alan Sokal joutui kuitenkin jälkeenpäin myöntämään, että hän puolestaan ei tiennyt - ymmärtämisestä nyt puhumattakaan - mm. rankimmin kritisoimastaan Lacanista mitään.

Onko tästä vedettävä se johtopäätös, että suurin osa koko 1900-luvun lopun ranskalaisesta filosofiasta (ja ylipäätään ns. postmodernista filosofiasta) on ollut aidosti humpuukia - vaikka siis Sokalilla itsellään ei ollut kompetenssia arvioida sitä?
Toisin sanoen Sokal päättelee, että koska humpuukissa ei ole mitään järkeä, sitä ei näin ollen voi myöskään ymmärtää.
Mutta koska tämä on kehäpäätelmä, siitä ei seuraa loogisesti, että humpuuki voitaisiin vielä näillä perusteilla osoittaa humpuukiksi...(hahhah!)
*
Metaperspektiivi/-paradigma ei siis ole sidottu eikä sitä voi johtaa suoraan yksittäisten paradigmojen sisällöistä. Ja jos jonkun tieteen tai tieteen perustavamman linjan edustajat (luonnontieteellinen, ihmistieteellinen tai teologinen) haluavat', että metaperspektiivi ymmärretään vain heidän oman suuntauksensa edustamaksi maailmakuvaksi, niin silloin tiedeyhteisön sisällä ollaan ajautumassa fundamentalistiseen maailmakatsomukseen.

Mutta metaperspektiivillä/-paradigmalla ole mitään tekemistä tällaisen, totalitaristis-fasistisen tulkinnan kanssa, jossa joku tieteenala pyrkii legitimoimaan oman monopolinsa todellisuuden eri tasojen selittämisessä.
*
Takkirauta kirjoittaa, että hänelle luonnotieteellinen maailmakuva on ainoa oikea.

Luultavasti tämä pätee myös luonnontieteelliseen maailmakatsomukseen, mitä hän sillä sitten tarkoittaneekin.

Etiikan alueella ilmeisesti konstruktivismia ja utilitarismia, uskonnon tasolla (takkirauta on ateisti mutta maltillisesti uskontomyönteinen) pragmaattista uskontokäsitystä, jonka mukaan uskontojen funktio on (tai sen pitäisi olla) lähinnä 'viihteellis-rauhoittava'.
Arvot eivät kuitenkaan pohjaudu uskontoon ja Jumalan käskyihin, koska ne ovat siis ihmisten välisiä, väliaikaisia sopimuksia, joiden tarkoitus on hyödyttää tieteellis-kulttuurista kehitystä ja turvata yhteiskuntarauha.

Uskontokin on perimmältään konstruktivistista etiikkaa, johon voidaan uskoa vain 'leikisti', mutta johon toki saa uskoa myös 'oikeasti', kunhan ei ryhdy uskonnon nimissä vastustamaan luonnontieteen saavutuksia, koska luonnontieteen faktat kumoavat uskonnon perimmäiset oletukset - sikäli kuin uskonnon väittämiä on ylipäätään relevanttia pitää esimerkiksi maantieteellisiin kuvauksiin verrattavina tosiasioina.
*
'Mitä taas maailmankuvaan tulee, ruukinmatruunalla se on luonnontieteellinen, ja luonnontieteellinen maailmankuva puolestaan pohjautuu faktoille ja objektiivisille tosiasioille, joiden oletetaan jo a priori olevan totta ja valideja, eikä niiden kyseenalaistamisesta ole mitään hyötyä. Siksi yritykset kyseenalaistaa luonnontieteitä ja luonnontieteellistä maailmankuvaa ovat yhtä tyhjän kanssa,...'

Matruuna tekee päätelmän luonnontieteellisen maailmankuvan apriorisuudesta faktojen ja objektiivisten tosiasioitten pohjalta, samalla kun hän Humen giljotiinin periaatteella painokkaasti kieltää arvolauseitten johtamisen tosiasioista.

Muistutan alussa esittämääni vedoten, että maailmakuva merkitsee tässä yhtä kuin maailmankatsomus ja että maailmankatsomus on aina enemmän kuin deskriptiivisten kuvausten/tosiasioitten summa.
Jos siis luonnontieteellinen maailmakatsomus sisältää apriorisen arvo-oletuksen luonnontieteen ontologisesta statuksesta, niin väkisinkin herää kysymys: Miksi matruunan giljotiini ei toimi, kun hän soveltaa sitä omaan maailmankatsomukseensa?
*
Mitä taas Ockhamin partaveitseen tulee, niin todellisuutta voidaan toki selittää erittäin hyvin juuri yhden eli takkiraudan tapauksessa luonnontieteellisen maailmankatsomuksen puitteissa, kunhan samalla ollaan valmiita katkaisemaan todellisuudelta jalat, jotta se mahtuisi yhden paradigman Prokrusteen vuoteeseen...

Tällaisesta asenteesta ei löydä edes tahatonta viittausta metaperspektiiviseen/-paradgmaattiseen tasoon. Tieteiden välinen yhteistyö perustuu vain ja ainoastaan hyödyn kaikkivaltiaaseen periaatteeseen.

Sokrateen omalla tavallaan kyseenalainen mutta länsimaisen etiikan, latinalaisen teologian ja aristoteelisen tieteen historiassa erittäin vaikutusvaltainen ajatusmalli: hyve=tieto=onni kääntyy takkiraudalla Valistuksesta alkunsa saaneeseen muotoon hyöty=totuus/tieto=onni - ps. II)
Kyseinen Valistuksen kaava taitaa toimia myös ainakin teknokraattisimpien innovaatioyliopiston fanittajien perimmäisenä imperatiivina.
*
Koska luonnontieteilijät ovat yleensä sitä mieltä, että humanistien (ihmistieteilijöiden) tutkimukset raapaisevat vain todellisuuden pintaa (teologien väitteet Jumalasta ovat heidän mukaansa jo täyttä huuhaata), kun taas humanistien mielestä luonnontieteilijöiden tutkima todellisuus ei yksipuolisimmillaan kerro juuri mitään ihmisen todellisuudesta (intentionaalisuudesta ja merkityksistä: yleisesti ottaen kulttuurista) - nämä kategorisesti kahteen erilaiseen, tekisi mieleni sanoa kahteen parallaksiseen/Parallax/- subjekti-objekti-asetelmaan tai -kulmaan - rakentuvaa tieteen peruslinjaa kohtaavat harvoin toisiaan tai pääsevät hedelmälliseen yhteistyöhön - ps. III).

Innovaatioyliopisto on yritys ratkaista paitsi julkisten yliopistojen kasvava rahoituksellinen umpikuja myös yliopistojen tehtävän eräänlainen sisäinen epäkoherenssi: fysiikka-analogiaa käyttääkseni: parallaksisuus tai keskipakoisuus, joka tässä tarkoittaa hyödyllisyysintressin vääjäämätöntä irtaantumista totuusintressistä tai kuten em. mallissa: totuuden ja hyödyllisyyden täydellistä samaistamista.

Tällöin joudutaan pohtimaan perusteellisesti uudestaan myös sitä, mikä on perustutkimuksen ja erityistutkimuksen suhde ja tärkeysjärjestys. Ei nimittäin ole ns. kirkossa kuulutettu, että vain erityistutkimuksen tuloksena syntyisi teorioita ja keksintöjä, jotka tai joiden sovellutukset mullistavat maailmaa.
Pikemminkin tutkimuksen historia luonnontieteissä osoittaa päinvastaista. Perustavimmat erityistutkimusta ruokkivat innovaatiot ovat olleet usein perustutkimuksen tuloksia tai jopa sivutuotteita, joihin ei ole nimenomaan pyritty, ja joiden mullistavuus on huomattu vasta jälkeenpäin.

I
Väitän poleemisesti, että luonnontieteilijät sekoittavat keskenään maailmankuvansa/-katsomuksensa apriorisuudesta puhuessaan 'Jumalan empiirisen' ja oman tieteellisen katseensa olematta argumentatiivisesti lainkaan tietoisia tästä samaistuksesta ('sopiva?' esimerkki on jälleen Richard Dawkins).

II
Huomataan, että 'metafyysinen' käsite hyve on muuttunut laskennalliseksi termiksi hyöty.

Hyvehän on samantyyppinen, olemusta määrittävä ominaisuus kuin Platonin idea(t). Se on jotain synnynnäistä (vrt. Platonin nativismi) joskin kasvatuksen, opetuksen ja harjoittelun vaikutuksesta kehitettävissä olevaa.

Tietty hyve ja hyveellisyys voidaan siis kyllä päätellä ihmisen teoista, mutta perimmältään eli olemukseltaan, se voidaan määritellä vain rationaalisesti. Sitä ei voi mitata kuin ehkä Aristoteleen 'keskivälin metafysiikan' (Nietzschen ironinen määritelmä) eli kohtuuden oppeja soveltamalla, mutta hyöty sen sijaan voidaan jo arvioida ja määritellä esimerkiksi todennäköisyysmatematiikan, funktiolaskennan ja derivoinnin keinoin.

Ja koska luonnontieteellinen, matemaattisen eksakti maailmamme, ottaa todesta vain kalkyloitavissa olevat määreet ja suureet, hyveen oli epätieteellisenä väistyttävä hyödyn tieltä. Nykyään ei puhuta hyveellisestä ihmisestä vaan tehokkaasta, lainkuuliaisesta ja normaalista mutta myös lahjakkaasta, taitavasta ja osaavasta ihmisestä.

III
Žižek, Slavoj

The Parallax View

Synopsis

In Zizek's long-awaited magnum opus, he theorises the "parallax gap" in the ontological, the scientific, and the political - and rehabilitates dialectical materialism. "The Parallax View" is Slavoj Zizek's most substantial theoretical work to appear in many years; Zizek himself describes it as his magnum opus. Parallax can be defined as the apparent displacement of an object, caused by a change in observational position.
Zizek is interested in the "parallax gap" separating two points between which no synthesis or mediation is possible, linked by an "impossible short circuit" of levels that can never meet. From this consideration of parallax, Zizek begins a rehabilitation of dialectical materialism. Modes of parallax can be seen in different domains of today's theory, from the wave-particle duality in quantum physics to the parallax of the unconscious in Freudian psychoanalysis between interpretations of the formation of the unconscious and theories of drives.

In "The Parallax View", Zizek with his usual astonishing erudition, focuses on three main modes of parallax: the ontological difference, the ultimate parallax that conditions our very access to reality; the scientific parallax, the irreducible gap between the phenomenal experience of reality and its scientific explanation, which reaches its apogee in today's brain sciences (according to which "nobody is home" in the skull, just stacks of brain meat - a condition Zizek calls "the unbearable lightness of being no one"); and the political parallax, the social antagonism that allows for no common ground.
Between his discussions of these three modes, Zizek offers interludes that deal with more specific topics - including an ethical act in a novel by Henry James and anti-anti-Semitism. "The Parallax View" not only expands Zizek's Lacanian-Hegelian approach to new domains (notably cognitive brain sciences) but also provides the systematic exposition of the conceptual framework that underlies his entire work. Philosophical and theological analysis, detailed readings of literature, cinema, and music coexist with lively anecdotes and obscene jokes.
*
The Parallax View - film

Sivistyksestä aforistisesti

Sivistyksen luonnetta pohtiva aforistinen kommentti, joka ei liity välittömästi ja suoraan merin lähettämän linkin asiasisältöön.
*
Juha Suorannan blogiteksti kannattaa lukea. Se nimittäin ‘hyödyttää’ ymmärrystä, vaikka mahdollisesti aiheuttaakin tuskaa sielussa. Tällainen kaksoisvaikutus on eräs todellisen sivistyksen paradokseista.

Aidon sivistyksen hyötyä ei nimittäin voi arvioida yksinomaan plus ja miinus-pisteinä – pikemminkin siinä on kyse asioitten katarttisesta avautumisesta: kokemuksesta ja tietoisuudesta, joka on onnellisuuden ’tuolla puolen’.
Tällaisessa tietoisuudessa hyödyllistä, kaunista, ylevää ja vastenmielistä on oikeastaan mahdotonta erottaa toisistaan, koska ’totuus’ elämästä ei voi näyttäytyä vain ’kauhistuttavana tai ihastuttavana’ – se on aina molempia:
– ’The numinous is a mystery (Latin: mysterium) that is both terrifying (tremendum) and fascinating (fascinans) at the same time’ (Rudolf Otto).

Ja se, joka sisimmässään ymmärtää elämää - ainoa asia, johon todellisen sivistyksen voi sanoa pyrkivän - oivaltaa myös, että itsekkyys ilman nöyryyttä ei ole vapautta vaan halujen orjuuttama mielentila, ja nöyryys vailla ylpeyttä on vain pysähtynyttä resignaatiota, jossa tarpeeton kärsimys yritetään perverssillä tavalla korottaa marttyyriudeksi.
*
Juha Suoranta mm. Zizekistä:
suoranta.wordpress.com/2008/05/20/juhlien-jalkeen/

http://www.helsinki.fi/ajankohtaista/uutisarkisto/5-2006/12-14-01-45.

Dostojevski ja Thomas Mann - romaaneista elokuviin ja tv-sarjoihin

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen kommentiin päreessään "Kirjasensuurini".
*
Kemppinen kirjoitti kommentissaan:

'Karamazov on minulle yksi kolmesta tai viidestä kaikkein hurjimmasta kirjasta.
Kun luin sen viimeksi, useita vuosia sitten, vaimoni pyysi, että jättäisin toistaiseksi Dostojevskin rauhaan.
Lukiessani olin vuoroon isä, vuoroon Ivan, joskus Smerdjakov, mutta en koskaan Aljosha.'

RR

Tietysti etenkin Ivan teki minuun henkeäsalpaavan vaikutuksen, mutta näin jälkeen päin ihmetyttää yhä edelleen, miten rajusti Dmitrin ja Grusjenkan öinen 'troikka-ajo' kolahti kaiken ja kaikesta 'irtiottavassa' vapaudessaan sekä maailmoja syleilevässä intohimossaan.
Muistan sen tunteen kuin eilisen päivän. Sellaiset elämykset painuvat sieluun kuin syvimmät tatuoinnit ihoon.

Dostojevskin 'pahat ihmiset' ovat pahuudessaan kirjallisuuden historian 'uskottavimpia' hahmoja.
Ovatko asiat taas jotenkin niin merkillisen paradoksaalisesti, että vain hurskas, nöyrä ortodoksi (mitä Tolstoi ei ollut, kertoi luostarin igumeni, joka tapasi kumpaakin kirjailijaa) pystyy kirjoittamaan suoraan ja 'syvään' niin helvetillisistä (ukko Karamazov, Riivaajien Stavrogin ja Kirillov - miksei myös Kellariloukon mies) tai niin merkillisistä luonteista kuin Idiootti eli ruhtinas Myskin, tuo 'jurodivyi', houkka?

Nietzsche toivoi 1888 'Epäjumalten hämärässä' ja 'Antikristuksessa', että Dostojevski, joka oli ainut, jolta hänellä oli mitään opittavaa ihmisen psykologiasta, olisi elänyt Jeesuksen läheisyydessä - jotta olisi tietysti voinut kuvata meille oman lahjomattoman huomiokykynsä 'pensselillä' hieman eri perspektiivistä nähdyn ja koetun Jeesuksen kuin, minkä evankeliumit tarjosivat.
Nietzschehän ei arvostanut Uutta Testamenttia läheskään niin korkealle kuin VT:n. VT:ssä kun ihmiset tekivät jopa syntiä, eli käyttäytyivät ylipäätään kuten ihmiset käyttäytyvät joka puolella maailmaa.

Luulenpa että Dostojevski itse taisi joskus toivoa aivan samaa...tosin hän saattoi mielestään ja ainakin mielessään olla jo tavannutkin Jeesuksen kaltaisia. Aljosha tosin kaikessa sympaattisuudessaan on hiukan liian 'pliisu' ja klisheinen - ei siis vakuuttava. Isä Zosima sen sijaan ilmentää paikka paikoin sellaista karismaa, että hän kohoaa hetkeksi - mutta vain hetkeksi - päähenkilöjen rinnalle.

Smerdjakov taitaa olla koko henkilöpaletin kaikkein yllättävin, kaikkein vastenmielisin (vaikka ukko Karamazovia on todella vaikea 'voittaa' tässä lajissa) ja samalla - uskomatonta kyllä - jopa myös vilpitöntä sääliä herättävä hahmo.

Luettuani Karamazovit kaksi kertaa nuoruudessani en ole sen jälkeen 'uskaltanut' kajota kyseiseen kirjaan.

Luen paraikaa Thomas Mannin Tohtori Faustusta uusiksi. Eka kerta oli about 25 vuotta sitten.
Ei ole helppo kirja sekään. Ihmisen päänsisäisestä elämästä on vaikea tehdä toimivaa eli todella hyvätasoista saippuasarjaa (1982).

*
Mannin Buddenbrookeista olikin luonnolliseti paljon jo helpompaa tehdä 11-osainen tv-sarja, jossa katsojan mielenkiintoa ylläpitää lyypekkiläisen kauppiassuvun historia 1830-luvulta 1870-luvun lopulle.

Vuoden 1848 kapinavuosi (mm. Dresden, jossa Wagner lymysi samoissa barrikaadeissa sosialisti-anarkisti Nikolai Bakunin kanssa ja pelastui erittäin täpärästi melko varmalta kuolemanrangaistukselta päästessään livahtamaan ulos Dresdenistä) sekä 1870 Preussin- Ranskan sota, joka yhdisti Preussin ja sinetöi Bismarckin ehdottoman poliittisen vallan.

Toisaalta myös 1873 alkanut taloudellinen lama vei osaltaan Boddenbrookien suvun taloudellisen tilan ja tilanteen lähes romahduksen partaalle - myös ihmissuhteiden alueella.

Paljon romaanihenkilöitä, erilaisia luonteita ja dramaattisia kohtauksia. Schopenhauer ja Wagner taustalla eräänlaisina filosofis-esteettisinä johtomotiiveina - ikäänkun koko romaanin kulkua tematisoivana kontrapunktina.
Tällaiset elementit ovat sopivia aineksia tv-elokuvallisella kerronnalle.
*
Sen sijaan Tohtori Faustuksen 'kompositio' on monella tapaa hankala sekä kertoja Zeitblomin tarkoin harkitun, hieman itseironisen mutta myös monitasoisen kertojanroolin vuoksi - toisaalta myös Adrianin musiikkiteoreettis-filosofisiin (lähes numeromaagisiin) analyyseihin liittyvien pohdiskelujen takia (musiikin teorian neuvonantajana on toiminut itse Theodor Adorno).

Tv-sarja ei yllä lähellekään kirjan tasoa. Mutta eihän Karamazoveistakaan ole tehty kirjan veroista elokuvaa. Ei myöskään Anna Kareninasta (jonka Dostojevski mimitti taideteoksi vailla säröäkään) eikä niin monista muista kirjallisuuden klassikoista.

Huipputason romaanit ja elokuvallinen ilmaisu ovat ilmeisesti niin erilaisen ilmaisullisen fantasian 'myllystä' syntyviä/syntyneitä, etteivät parhaimpien romaanien eetos ja paatos luonne- ja tilannekuvauksineen ole ilmaistavissa elokuvakerronnallisesti 'nappiin' kuin ehkä vain hyvällä säkällä.

Hitchcock ja Bergman olivat loistavia käsikirjoittajia - miltei romaanikirjailijoita - mutta aina nimenomaan elokuvallisen liikkeen ehdoilla - siis ei ilman kuvattujen kohtausten leikkauksia, mikä onkin elokuvanteon teknisen toteutuksen ehkä kaikkein luovin prosessi.
*
Jos sinulla Kemppinen on mitä tahansa sanottavaa Tohtori Faustuksesta ja/tai ylipäätään Faustista, niin olispa mukava kuulla.

Itsensä uhraamisesta

Kirjoitettu kommenttiin päreessäni "Laki jälkeheni syntynyt myös perässäni pysyy".
*
Anonymous said...
Pätevää tekstiä. Itse en tosin aivan kyennyt seuraamaan ajatuskulkua, joka johtaa siihen, että itsensä uhraamisessa ilmenee myös kaikkein egoistisin moraali.

RR

Huomaa, että uhrautuminen on aina vapaaehtoista - eihän se muuten uhrautumista olisikaan vaan pikemnminkin onnettomuus.
Mutta juuri tämä vapaaehtoisuus on samalla myös itsekäs valinta, joskin hyvin erikoisella tavalla.

En sano, että kyseessä olisi itsekkyys samassa mielessä kuin, jos joku yrittää esimerkiksi etuilla jonossa, mutta eipä hän myöskään liioin uhraudu, mikäli vain odottaa kiltisti omaa vuoroaan kuten pitääkin.

Itsensä uhraaminen on teko, jota kukaan ei voi toiselta vaatia, ei mihinkään lakiin vedoten - eikä edes oman itsensä takia.

Laissa säädetyt kaikkia koskevat auttamisvelvollisuussäännöt ovat asia erikseen. Lakimääreisen velvollisuutensa tekevä ei uhraudu vaan yksinomaan noudattaa lain käskyä.
Tietysti tulee aina olemaan tapauksia, joissa on vaikea arvioida, milloin riski toisen ihmisen auttamisen suhteen jossain onnettomuustilanteessa on liian vaarallista itselle ja milloin taas auttamisen vältteleminen on perusteltua luokitella jopa rangaistavaksi välinpitämättömyydeksi ja laiminlyönniksi.

Tällöin tekemättä jättämisen (omissio) on täytynyt aiheuttaa vakavia seuraamuksia sille, jota lain mukaan olisi pitänyt auttaa, koska mahdollinen auttaja olisi omaa henkeään vaarantamatta voinut häntä auttaa.
*
Itsensä uhraamisessa on siten kyseessä lain ylittävä - joskus jopa lakia rikkova ja sillä tavoin (siis lain kannalta) egoistinen teko, joka kuitenkin sisältää jonkun moraalisesti arvostettavan intention ja sisällön.

Hyvä esimerkki on Antigone, joka Sofokleen tragediassa kieltäytyy tottelemasta kuninkaan käskyä olla hautaamatta (muka) kansanpetturiveljeään ja valitsee siten tietoisesti kuolemanrangaistuksen.
Oleellista on, että Antigone uhrautuu, koska hän tajuaa, että veljen säädyllinen hautaaminen on moraalisesti oikein: se on kirjoittamaton velvollisuus, vaikka itse hautaamista tässä tapauksessa pidetäänkin rikoksena Lakia vastaan.

Antigone on kuitenkin moraaliselta integriteetiltään syvällisempi kuin Kuningas Kreon, ja sen takia hänen uhrauksensa opettaa myös tragedian katselijoille tai lukijoille jotain hyvin syvällistä siitä, mitä moraalinen integriteetti merkitsee.

Kyseessä kun ei ole mikään itsestään selvä asia. Moraalisen integriteetin voisi sanoa olevan siinä mielessä sukua rakkaudelle, että se ylittää aina lain ja tapojen kirjaimelliset vaatimukset ja kriteerit.

Kuuluisin ja klassisin esimerkki itsensä uhraamisesta moraalisen integriteetin (jota siis ei voi kirjoittaa lakiin!) ylläpitämisen ja velvoittavuuden takia lienee Sokrates, joskin Antigoneen tapaus on selkeämpi ja ehkä siksi sopivampi esimerkki - joka tapauksessa vähintäin yhtä vaikuttava.

Sokrateellakin olisi ollut mahdollisuus välttää kuolemanrangaistus, mutta tuo valinta olisi välittömästi murtanut hänen itselleen (ja myös muille) asettamansa eettiset periaatteet ja horjuttanut hänen moraalisen eheytensä uskottavuutta.

Sokrates ajattelee, että jos ihminen tietää toimivansa/-neensa oikeamielisesti ja oikeudenmukaisesti, kuolema ei voi satuttaa ketään muuta kuin hänen tuomitsijoitaan.
Kääntäen: jos Sokrates nyt pakenee (mitä hänen tuomitsijansakin odottavat) hän tavallaan osoittaa syyllistyneensä juuri siihen, mistä häntä syytetään - epämoraalisiin ja halventaviin puheisiin sekä tekoihin.
*
Uhrautuneet ihmiset (olivatpa he tekonsa jälkeen elossa tai ei) palkitaan usein jollain kunnianosoituksella ja heidän käytöstään pidetään sankarillisena - ehkä jopa esimerkillisenä, vaikkei sitä voidakaan suositella noudatettavaksi, koska se on yleensä tapahtunut poikkeuksellisessa ja yllättävässä tilanteessa.

Sitäpaitsi jos ihminen tietoisesti ryhtyisi etsimään tilaisuutta uhrautua, hänestä tulisi lähinnä koominen ja ehkä mieletön hahmo.

Sankaruutta on tietenkin monelaista. Edellä tarkoitin sankaruudella nimenomaan sellaisia henkilöitä, jotka asettavat peliin oman henkensä pelastaakseen jonkun tai joidenkuin muiden hengen. Mutta on olemassa urheilusankareita, iskelmäsankareita, julkkiksia ja ties mitä lähes sankaripalvontaa osakseen saavia ihmisiä.

Nämä ihmiset eivät uhraudu kenekään puolesta, vaikka he saattavat satsata paljonkin energiaansa ja lahjakkuuttaan esim. oman maansa puolesta kilpaillessaan.
Siten he myös ovat lähempänä sitä egoismia, josta ei ole hyötyä kenellekään muille kuin heille itselleen, kun taas Antigonen, Sokrateen ja miksei myös toisen ihmisen oman henkensä uhalla hukkumasta pelastaneen itsekkyydestä on hyötyä yhdelle tai useammille ihmisille.

Antigoneen ja Sokrateen esimerkkien voidaan jopa yleistää 'hyödyttävän' koko ihmiskunnan moraalitajua.

Silti en nimittäisi Sokratesta ja Antigonea altruisteiksi kuten moraalitunteitten teoriaa kannattavat psykologit ja biologit ehkä tekisivät. Eiväthän he oikeastaan pelastaneet kenekään henkeä uhraamalla itsensä. Pikemminkin päinvastoin - saattoivatpa toimia jopa esikuvina esimerkiksi monille varhaiskristityille, jotka pitivät marttyyrikuolemaa suorana pääsynä paratiisiin/taivaaseen...
*
Tästä voisi jatkaa eteenpäin ja pohtia jälleen kunnian kulttuurin sekä pelkkään eloonjäämiseen ja onnellisuuteen pyrkivän sivilisaation välisiä eroavuuksia ihmisen itseymmärryksen tasolla. Tällöin täytyisi keskittyä etenkin filosofisen antropologian, uskontojen, ideologioiden ja ylipäätään henkisen ja hengellisen eetoksen kovin eri tyyppisesti korostuneeseen problematiikkaan näissä yhteiskunnissa.

'Toisenlaisen teologisen perspektiivin' alkuluonnostelua

Kommentti ruukinmatruunalle ja idalle päreessäni "Rasismiefekti".
(LIITE 19.5)

Alan jo yllättyä itsekin. Olenko todella saamassa Slavoj Zizekin kautta 'välineet', joilla umpikujaan ajatunut nietzscheläinen nihilismini voisi saada 'teologisesti relevantit kasvot'?
*
RR kirjoitti kommentissaan

"tarkoituksenanihan on nimenomaan saada aikaan kontrolloimaton reaktio islamofobiansa rationalisoineissa monokulturalisteissa!"
*
matruuna

Kiitos. Sinä teit sen, 'minkä halusinkin'.

Jokaisella on taas mahdollisuus nähdä, miten johdonmukaisesti kommenttisi ilmaisee oman rasismi luonteen ja syvyyden. Se on suorastaan verraton perustelu sille.
Minulle ei nimittäin nouse islamista lainkaan noin synkkiä fiiliksiä kuin sinulle - huolimatta siitä (myönnän kyllä edelleen), että olemme tietyistä islamia koskevista 'empiirisiksi tosiasioiksi kutsutuista ennakkoluulojen muodoista' samaa mieltä.

Minulle ei niistä siis kuitenkaan 'seuraa' samanalaisia ('tosiasia-'?) affekteja kuin sinulle.

Onkin selvää, että paradigmoissa, joilla kumpikin ymmärrämme, tulkitsemme ja selitämme rasismin perusteita, ei vaikuttaisi olevan juuri mitään yhteistä.
*
Eräs paradigmojemme erilaisuutta ilmentävä piirre löytyy siitä, että minä en pidä Humen giljotiinia enää muuna kuin loogisena välineenä, jonka 'käytön' ehtona on, että väitelauseet kyetään jakamaan 'sopivan' pieniin osiin - ei siis liian yleisiin eikä liian atomisoituihin.

Tästä seuraa implikaatio, jonka mukaan giljotiinia voi käyttää pätevästi vain etukäteen tietyillä semanttisilla kriteereillä 'toimivissa' lauseissa ('syntakteissa').
Muissa tapauksissa giljotiini ei kykene ottamaan huomioon esim. joko lauseitten praktis-ideologisia implikaatioita tai niiden spesifistä käyttöä esim. fysiikassa.

Humen giljotiini edustaa tiettyä tapaa ymmärtää maailma: siten se muuttuu välineestä päämääräksi ja ilmentää aina tiettyä ontologiaa.

Tässä ei sinällään ole mitään kummallista ja 'pahaa', koska ontologiaa me emme voi välttää - ei edes Hume.
Näin ollen onkin olennaista ymmärtää alla olevaan contradictio-määritelmään (toistan sen eri tavoin tässä tekstissä) sisältyvän implikaation vaheellisuus, jonka mukaan metodi sellaisenaan voisi toimia ontologiana (kyllä se voikin, mutta ei sillä tavoin kuin empiristi olettaa).

Koko luonnotieteellinen maailma ilmeisesti elää tässä ennakko-oletuksessa, jonka se siis olettaessaan pyrkii samanaikaisesti kieltämään, koska väittää etsivänsä jotain 'ratkaisua' olemisen ja elämisen ongelmaan - ikäänkuin ratkaisu olisi 'löydettävissä', ikäänkuin ratkaisu olisi ponnistelujemme positiivinen tulos? Ikäänkuin theosis, jumaloitumisen mahdollisuus olisi totta teknologisena konkretisaationa?

Mutta mikään metodi ei ole vailla sitä määräävää ontologiaa, jota se tietoisesti tai tietämättään noudattaa. Jokainen menetelmä sisältää aina jo ontologisen valinnan.

'Pyyhkiessään pois horisontista' ontologisten oletusten sinne 'maalaamat kuvat', luonnontieteellisen skeptisismin metodi ei edes voi löytää muuta kuin tyhjyyden, egoismin ja kadotuksen.

Vielä kerran: miksi se sitten ylipäätään enää etsii mitään? Ikäänkuin voisi löytää jotain? Onko sittenkin niin, että luonnontieteen metodi perustuukin mitä fundamentalistisimpaan uskoon oman metodinsa ontologisesta 'hyödyllisyydestä', ikäänkuin messiaaniseen uskoon pelastuksesta, jonka tämä metodi vielä joskus meille tuo tullessaan? Uskoon Täydelliseen jumalaan Koneena, jonka osiksi me olemme joskus muuttuva ja siten saavuttava ikuisen elämän?

Näin se täytyy olla. Muutoin en voi ymmärtää ihmisten (etenkin insinöörien) liki naivia innostusta teknologian perään.

Mutta he sekä rakentavat että tuhoavat maailman leikeissään - nuo Herakleitoksen (vrt. Nietzsche, Deleuze) hiekkakakkujaan muovailevat, jumalten tavoin noppaa heittävät lapset (tiedemiehet). Sellainen on ihminen - tahtoen ja tahtomattaan.
*
Joka tapauksessa - vielä kerran: verrattuna Zizekin hegeliläiseen paradoksilogiikkaa hyödyntävään ontologiseen 'myllyyn' Humen giljotiini on rajoittunut ellei peräti alkeellinen päättelyn väline.

Jos Humen nominalismille sukua oleva empiristinen skeptisimi lähentyy metodinsa puitteissa tyhjyyttä reaalisena etsiessään maailmalle pätevää perustaa (tämä pyrkimys on metodistaan johtuen contradictio in adjecto), niin Zizekin 'Lacan-Hegel-sekoitus' lähtee jo alunperin tyhjyydestä=reaalisesta käsin, mikä merkitsee, että reaalisen voi löytää vain fantasioina, oireina ja 'ideologioina' - jälkikäteen.

Reaalinen tyhjyytenä ei ole mitään ilman fantasiaa, oiretta. Se on olemassa vasta 'vieraantumisen kautta'.

Ontologisen päättelyn kannalta tärkeintä tässä kuitenkin on tajuta, että paikka (eli reaalinen ikäänkuin se olisi paikka) edeltää aina loogisesti objekteja, jotka täyttävät sen.

Empiristin ristiriita on (taas kerran) siinä, että vaikka hän muka tietää, ettei löydä (ontologian sulkeistaminen), hän silti etsii - koska uskoo metodinsa kaikkivoipuuteen - yhä kiivaammin (messiaaninen tekno-optimismi).

Zizekin rationalistinen päättely sen sijaan lähtee jo alunperin tyhjyydestä, joka konstituoi kaikkea 'sen jälkeen' ja sitä selittämään rakennettua.
Tyhjyys siis on se, mistä kaikki lähtee ja myös se, mihin kaikki palaa takaisin: eräänlainen apokatastasis, rekapitulaatio eli kaikki pelastuvat-oppi.

IDA

Ainut muutos tai lisäys, jonka teen käyttämääsi sitaattiin on: '...kontrolloimaton ja kontrolloitu reaktio...'

Ei voi mitään, jos ymmärrys ei riitä. Tällaista tapahtuu niin alemman ÄO:n kuin ylemmän ÄO:n piirissä ;)

Eroavuudet ajattelun perustavimmissa rakenteissa eli lähinnä tavassa ymmärtää oleminen, eroavat joskus niin totaalisti, että mitään 'lähentä/y/vää' kommunikaatiota niiden välillä ei voi tapahtua.

Jäljelle jää vain 'antagonistinen tila: 'tyhjän mutta traumaattisen reaalisen oire subjektissa' (oire ilmaisee reaalisen fantasiana aina jälkikäteen) käyttääkseni vapaasti muotoillen Zizekin lacanilaista tapaa määritellä oleminen.

Hyvin lyhyesti ja yksinkertaisesti sanottuna: jäljelle jää konflikti.

*
Lisäys (keskeneräinen)

Metodis-empiristis-välineellinen projekti on rinnastettavissa (tiettyihin) pelastusopillisiin teemoihin: 1) etenkin 'nominalistinen', tahdonvarainen pelagiolaisuus ja 2) ortodoksisesta, synergistisestä kontekstista irrotettu theosis.

Näistä linjoista voi esittää kaksi muotoa: 1 a) kalvinistinen predestinaatio, jossa vapaat teot/ansiot (= 'naamioitu' pelagiolaisuus) toimivat ir-rationaalisesti/epä-loogisesti (paradoksaalisesti on minulle liian 'hyväksyvä' termi) merkkeinä pelastettujen joukkoon kuulumisesta/ennaltamääräytymisestä, 2 a) pietistinen uudistisyntyminen ja itsepyhitys, jolle taas Nietzschen yli-ihminen ja vallantahto ovat analogisia.

Näiden periaatteiden noudattamisella pyritään saavuttamaan lopullinen messiaanisen odotuksen ja etsimisen tuottama tai niiden kautta 'saatu' rauhantila, mikä ilmaisee tähän malliin sisältyvän syvän itsepetoksen, koska se on lopulta tuomittu aina ajautumaan pelkkiin konflikteihin.

*
Rationaalis-ontologinen projekti on rinnastettavissa oppeihin Jumalasta ja Jeesuksesta (kolminaisuusoppi, oppi Jeesuksen jumalallisesta ja inhimillisestä luonnosta, inkarnaatio-oppi). Sille tärkeitä aiheita ovat Jumalan olemuksen ja hänen vaikutustensa (ousia-energeia-, filosofisesti: olemus-ilmiö-jaottelu) erottaminen toisistaan sekä kenosis eli Jumalan tyhjentyminen jumalallisista ominaisuuksistaan inkarnaatiossa.

Jumala ilmenee siis vain vaikutuksissaan, ilmenemisissään - 'hänen' olemuksestaan emme tiedä mitään - se on pikemminkin tyhjyyttä, jonka voimme ilmaista vain a) negatiivisesti (mitä Jumala ei ole) ja/tai b) apofaattisesti (Jumala on enemmän kuin sitä tai tätä).

Jumalan tyhjentäessä itsensä jumalallisista ominaisuuksistaan inkarnaatiossa hän siirsi samalla/siten jumalallisen vapautensa ja kaikkivaltiutensa ihmisiin. Jumala ei ole enää mikään mystinen olio, jolta rukoillaan pelastusta vaan Jumalasta tuli - kuten tavallaan Jobin kirjassa - 'ateisti', joka on sitoutunut luomaansa maailmaan niin suuresti että sekularisoituu erottamattomaksi osaksi sitä.

'LIITE' (Kesken - jatkuu...)

I
Mutta - itse asiassa juuri kenosis on todellista monergismia - ei niinkään luterilainen - perinteisesti äärimonergismin paradigmaattisena esimerkkinä pidetty vanhurskauttamisoppi, jossa yksin ihmisen usko ja yksin Jumalan armo pelastavat.

Mitään yhteistyötä ei tässä perinteisessä 'sloganissa/maksiimissa' "luterilaisen pelastuksen" mahdollisuudesta tai toisin ilmaistuna pelastuksen äärimonergistisessa 'opus moderandissa' ihmisen ja jumalan välillä kuitenkaan oleteta tapahtuvaksi, koska Jumalan Kutsu (vrt. Althusserin interpellaatio) muuttuu välittömästi ja radikaalisti jo heti sillä hetkellä, jolloin ihminen vastaa kutsuun ja ilmaisee siten yksilöllisessä uskossaan tuntevansa häntä kutsuvan Jumalan ja sen, että Jumala kutsuu juuri häntä.

Kyse on siis aina ja välittömästi kutsuun vastaamisen performaatiosta, joka väistämättä sisältää sekä aktion (tahdon vapauden=teon) että re-aktion (pelkän mekaanis-mimeettisen liikkeen=uskon) momentin.

Tämän affektiivisen ja intentionaalisuutta etsivän (ei siis vielä intentoivan tai johonkin pyrkivän) momentin looginen luonne aktualisoi vanhurskauttamisoppiin sisältyvän kaksoissidoksen eli sen ytimessä vaikuttavan dialektisen paradoksin, joka ilmenee Kutsuun vastaamaan lähteneelle matkaajallemme siten, että hän - ehkä jo hyvinkin nopeasti huomaa, että silmänkantamattoman suoran valtatien varrelle on tien oikealle ja vasemmalle puolelle pystytetty suhteettoman kookas liikennemerkki, alaspäin osoittava, niin sanottu kärkikolmio, johon on maalattu avoin kämmen harottavine sormineen. Kämmenen alla lukee suurin, selkein kirjaimin: SEIS! Pakollinen pysähtyminen!

Varmaa lienee, että koemme itsemme erittäin hämmentyneiksi tällaisen Käskyn kohdatessamme.
Lähdettyämme juuri äsken matkalle 'kutsuttuina' (kutsu on siis lähtömme primaari - ei-tietoinen eikä siten omassa ratkaisuvallassamme oleva syy vaan 'laukaiseva impulssi', josta välttämättä seuraa liikkeelle lähtö) ja päästyämme jo mukavasti liikkeelle joudummekin melkein heti pysähtymään.

Yllättynyt hämmennyksemme kuitenkin vain lisääntyy, koska edessämme olevaan 'pakollisen pysähtymisen' merkkiin - kuten edellä kuvattiin - on maalattu avoin kämmen ja kirjoitettu käsky Seis!
Mutta mikä ehkä epämukavinta ja jopa sietämätöntä - mitään selitystä pysähtymiseen ei tässä Interpellaatiota/Kutsua seuraavassa 'liikennemerkissä' anneta - puhumattakaan siitä, että löytäisimme merkin alta mitään aikamäärää, jonka verran pysähtymisemme tulee kestää ennenkuin voimme jatkaa matkaa kohti Kutsun - Interpellaation - esittäjää: Jumalaa.

Jo heti tässä kohdassa matkaa seisomme kuin Oidipus Sfinksin edessä. Kuitenkin kaikkein oleellisin ero omamme ja Oidipuksen Sfinksin välillä on se, että meidän 'Sfinksimme' ei kysy meiltä mitään arvoituksia, joiden ratkaiseminen vasta antaisi meille luvan jatkaa matkaamme.
Meidän Sfinksimme on täysin vaiti lukuunottamatta siis tuota pysähtymiskäskyä - ja - vasta nyt maltamme lukea liikennemerkissä alimpana olevaan pikku kilpeen merkityn lisäyksen: tämä tie on yksisuuntainen.

Toisin sanoen: Kutsuun vastaamisen tielle lähdettyään ihmisen a) ei ole enää mahdollista palata takaisin mutta b) hänen ei myöskään ole mahdollista enää edetä eli jatkaa matkaansa pakollisen pysähtymisen merkin kohdalle tultuaan.

Ihmiselle on siten tavallaan julistettu yhtä aikaa sekä lähestymis- että poistumiskielto!

Tällaiseksi minä oletan ja kuvittelen äärimonergistisen aseman/situaation tai position, jossa Jumala jää ihmiselle väistämättä paitsi absurdin kaukaiseksi, mielettömällä tavalla käsittämättömäksi ja tarkoitusperiltään ahdistavaksi.

Äärimonergistinen Jumala kutsuu ihmistä niinkuin Kafkan Linnan herra kutsuu alamaistaan tai samaan tapaan kuin Kafkan oikeusjutun syyttäjä haastaa K:n tuomittavaksi syystä, joita ei koskaan kerrota.

Kun alamainen ja/eli K. etsii anonyymiä herraansa tai kuuntelee anonyymiä syyttäjäänsä, samaan tapaan äärimonergistista vanhurskauttamisoppia julistettavalle ei milloinkaan käy selväksi edes häivähdys omasta statuksestaan Jumalan edessä, puhumattakaan, että edes 'sokea usko' voisi konstituoida Jumalan statuksen ihmiselle edes aavistuksenomaisesti.

(Kesken...jatkuu)

II
Ääärimonergistisessa soteriologiassa äärimmäisen kaikkivaltias, äärimmäisen riippumaton ja ihmisen kannalta ehkä olennaisimmin ja 'kohtalokkaimmin' koettuna: äärimmäisen kaukainen Jumala - uhkaa kuitenkin muuttua 'peruuttamattomaksi olemattomuudeksi', johon suhtaudutaan yleensä kahden, joko vastakkaisiksi tai (uskomatonta kyllä!) toisiaan täydentäviksi käsitetyn paradigman perspektiivistä, vai pitäisikö sanoa zizekiläisittäin: kahden eri parallaksisen näkökulman 'vinkkelistä' :

1) Joko Jumala ikäänkuin raukeaa ja katoaa itseymmärryksestämme, tietoisuudestamme ja kokemuksestamme tyystin jälkeäkään jättämättä=sekulaari agnostisimi/ateismi

2) Jumala mystifioituu tai on ehkä oikeampaa sanoa tässä ja nyt: Jumala reifikoituu eli esineellistyy/'jähmettyy' ikäänkuin pakanalliseksi palvontaesineeksi vielä kerran (tai pikemminkin jälleen kerran) saaden näennäisestä monoteistisesta luonteestaan huolimatta (Jumala ei ole kuvattavissa eikä edes nimettävissä) viimeiseksi ilmiasukseen verhon, kaavun ja/tai muun naamiomaisen 'kulissin', jota voisi nimittää 'väärien'
mystikkojen perverssiksi Idoliksi eli epäjumalaksi.

(Kesken - jatkuu...)

###

Sillä miten kukaan, jota Jumala kutsuu (vrt. Althusserin/Zizekin interpellaatio) 'valtakuntaansa' voi kestää tällaisen Jumalan edessä, joka lähes 'hylkää' ihmisen kieltäessään tältä kutsun jälkeen omaehtoisen valinnanvapauden lähestyä häntä?
Pidän forenssista (pelastuksen ulkoapäin tuomiona julistavaa) vanhurskauttamisoppia edelleen taikauskoisena kristillisyytenä, joka ruokkii totalitarismia, fasismia ja rasismia.

Inkarnaation jälkeen ei ole mitään Jumalaa, jota ihminen voisi enää palvoa Idolina - mystisenä kuvana (contradictio, sillä mystistä ei voi kuvata eikä edes nimetä), koska inkarnaatiossa Jumala tuli ihmiseksi - lopullisesti ja 'omasta tahdostaan' - toisin sanoen tämä 'omasta tahdostaan' merkitsee kehitystä, joka on Jumalan historian looginen ja väistämätön seuraus, jos pidämme nimenomaan luomista Jumalan sitoutumisena luotuunsa=ihmiseen.

'Siinä missä kaksi teistä on keskustelemassa näistä asioista (Jumala, teologia), siinä minä olen kolmantena teidän kanssanne.'
Eikä minään ihmeenomaisena 'ufo-hahmona' vaan Pyhänä henkenä - innoituksena ja inspiraationa. Jumala ON Pyhä Henki.

(aihe kesken - kirjoitan myöhemmin lisää)

Laki jälkeheni syntynyt myös perässäni pysyy

Kirjoitettu kommentiksi Markku Jokisipilän päreeseen"Kenen leipää syöt jne".
(Lisäyksiä - PS. 17.5, viimeksi klo: 15.00)
*
Markku Jokisipilä kirjoittaa mm.

Kuten Kemppinenkin omassa blogissaan toteaa, on aika lailla erikoista, että lainsäädäntötyötä tekevä henkilö toteaa pokkana julkisuudessa, että koska rangaistusseuraamuksia ei ole, lakia ei tarvitse myöskään noudattaa.
*
Miksi lakeja sitten ylipäätään noudatetaan?

1) Siksikö, että Lait yksinkertaisesti vain ovat lähes kyseenalaistamattomia normeja/käskyjä vai 2) siksi, että lakien/normien/käskyjen rikkomisesta rangaistaan?

Nämä kaksi määritelmää eivät tarkkaan ottaen mene ainakaan käytännössä yksi yhteen. Teoria on sitten asia erikseen.

Jos lakia noudatetaan - niinkuin kai pitäisi? - sen itsensä takia, niin kaikkien kansanedustajien olisi pitänyt ilmoittaa vaalirahoituksensa mitä tarkimmin.
Jos taas lakia noudatetaan pelkän rangaistuksen pelon takia, niin sitä tietenkin? pyritään kiertämään, jos kiertämisestä ei ole odotettavissa mitään rangaistusta.

Suurin osa kansanedustajista lienee toiminut vaalirahoitukseen liittyvän ilmoitusvelvollisuuden suhteen jälkimmäisellä tavalla.

En ota suoraa kantaa siihen, oliko Kalli typerä vai ei ilmoittaessaan, ettei aio tuoda julki rahoittajiaan, koska joka tapauksessa hänen toimintansa paljasti sen, miten jopa lainsäädäntötyötä tekevät ihmiset (voi herranen aika sentään!) suhtautuvat lakiin pelkästään sillä periaatteella, millä todennäköisyydellä sen noudattamatta jättämisestä saattaa rapsahtaa sakot tai muu rangaistus.

Lailla itsellään ei siten ole mitään itseisarvoa - kunnes sen noudattaminen tehdään 'kannattamattomaksi' - ks. PS.

Tätä määritelmää vasten poliitikko-pankkiiri-puhemies-viihdetaiteilija Sauli Niinistön toteamus siitä, että Kalli teki ajatusvirheen, jonka mukaan on olemassa 'rehtiä vilppiä', särähti minun korvaani todella pahasti. En tiennyt itkeäkö vai nauraa.

Niinistö - mies, joka taatusti tietää (minkä tiedon hän tietysti kieltää 'maailmankatsomuksellisista' syistä - ks. PPS.), että suurin osa suurliikemiehistä on väistämättä talousrikollisia pörssi- ja markkinataloussysteemin toiminnan edellyttämissä ellei suorastaan 'vaatimissa' puitteissa, tulee ja väittää kirkkain silmin, ettei ole olemassa 'rehtiä vilppiä'.

Helvetti - koko markkinatalousjärjestelmä ja itse asiassa lopulta koko lainsäädäntöjärjestelmän perimmäinen etiikka (systeemistä riippumatta) perustuu - kuten halusin edellä vihjata - lakiin pelkästään pragmaattisena sääntönä - ei minään itse itsensä itsessään takaavana 'aprioris-jumalallisena' normina tai käskynä, jonka rikkomisesta ei ainoastaan rangaista, vaan jonka rikkominen aiheuttaa ihmiselle jopa elinikäisen Raskolnikov-syndrooman, joka raastaa häntä niin kauan kunnes hän (ainakin puolittain) oma-aloitteisesti menee tunnustamaan tekonsa poliisiylijohtajalle, joka ajaa ilmaiseksi virka-autollaan yksityisiä kotimatkojaan, koska tietää, että vaikka hänellä ei ole siihen lupaa, hän voi tehdä niin, koska ei jää koskaan kiinni rötöksestään (eläkepäivät ovat nimittäin tarpeeksi lähellä pelastaakseen hänet rangaistukselta).

Kuka siis uskoo, luulee tai ainakin toivoo, että lakia noudatetaan Raskolnikovin tavoin, jos myös poliisit ja isommatkin inkvisiittorit ovat yhtä pahasti korruptoitunutta porukkaa kuin vaikkapa kuka tahansa Stora Enson 'kummisetä'?

Siinä arvuuteltavaa ja pohdiskeltavaa itse kullekin. Mutta älkää ryhtykö miettimään tätä asiaa ainakaan nukkumaan käydessänne. Menee yöunet.

Teenpä tässä myös omalta kohdaltani Kallit ja tunnustan julkisesti, että en enää noudata lakia lain itsensä vuoksi, koska päätin tämän kuun alusta ryhtyä äänestämään Kokoomusta, Demareita ja Kepua.

Niin - tiedän kyllä, etten voi äänestää kuin yhtä puoluetta kerrallaan, mutta eihän siitä rangaista. Äänestyslippu vain hylätään. Oleellisinta nimittäin on päästä noudattamaan maan tapaa eli rikkomaan lakia jäämättä kiinni - ja kaiken lisäksi toimiessani samalla perustuslain kansalaiselle suomien oikeuksien ja valtuuksien mukaisesti.

Toki minun(kaan) kohdallani ei lain rikkomista ylipäätään voisi tässäkään tapauksessa pitää ensimmäisenä kertana, mikä asiaintila kuitenkin kertoo, että hyvinpä siis olen sisäistänyt moraaliltaan innovaatioyliopiston tasoa olevan huippulainsäätäjän 'sisäisen logiikan': tarkoitan nyt tietysti hänen henkilökohtaisen rehellisyytensä uskottavuutta...
*
PS.
Jos siis lakia noudatetaan vain hyötylähtökohdista käsin, se tarkoittaa, että myös lain kiertäminen siitä kiinni jäämättä on lain noudattamista. Näin ollen lailla ei ole itseisarvoa kunnes lain kiertäminen sen noudattamisena ja päinvastoin tehdään kannattamattomaksi, sillä rangaistuksen välttämisen lähtökohdistahan laki on aina spekuloinnin väline - ei itseisarvo.

Onko sitten mahdollista laatia lakia, jolla ei keinoteltaisi? Joka olisi ehdottoman itseisarvoinen? Jota ei voisi rikkoa kuin 'vahingossa' - ehkä tietämättään?
Entä olisiko sellainen laki enää mikään 'Korkeimmalta taholta' annettu Käsky vaan pikemminkin 'Johdatusta' - eräänlaista determinaatiota, jonka voisi kuitenkin samalla rinnastaa evankeliumissa saarnattuun rakkauteen, joka tuli täyttämään lain?

Mutta eikö juuri tällainen asiaintila, jossa Jumalan/Suvereenin tahto annetaan alunperin profeettojen kautta kirjoitettuna lakina, mutta joka lopulta sisäistyy yksilötasolla täydellisesti Rakkautena, merkitse kaiken 'ulkopuolisen' lain loppua?
Siten itseisarvoinen laki kumoaisi itse itsensä?
*
Koska tällainen lain kumoutuminen vaikuttaa kuitenkin olevan pelkkä ideologinen utopia, meille jää vain rangaistuksen pelon varaan rakentuva laki - utilitaristinen laki, jolla voidaan spekuloida mielin määrin.

Miksi lakia sitten pitäisi 'saarnata' jonain ehdottomana, kantilaisena imperatiivina, jos kerran vallitseva käytäntö on kaikkea muuta?
Kenen etua palvelee se, että lakia pitäisi noudattaa kirjaimellisesti, vaikka kukaan - eivät ainakaan juristit - siihen pyri?

Mieleen tuleen ensijaisesti yhteiskuntarauhan säilyttämisen takaaminen.
*
Yksilön moraalinen integriteetti (ns. Raskolnikov-syndrooma) sen sijaan on tässä yhteydessä tietysti ylevä periaate, mutta ollakseen pätevä sen pitäisi koskea kaikkia - aivan kaikkia, mikä lienee jälleen kerran utooppinen maksiimi.

Muussa tapauksessa pyrkimyksestä moraaliseen integriteettiin tulee supererogatorinen - uhrautumista vaativa tai siihen johtava - vakaumus (vrt. Sokrates, Jeesus ja monet muut marttyyrit/itsensä uhraajat).

Emme vain voi välttyä päätelmältä, jonka mukaan itsensä uhraamisessa yhdistyvät sekä kaikkein altruistisin että kaikkein egoistisin moraali.

Tosin länsimainen ihminen ei enää elä kunnian kulttuurissa, jossa itsensä uhraaminen oli hyveellistä ja jopa 'pelastavaa' toimintaa sekä yhteisön että henkilön itsensä kannalta - lukuunottamatta esim. ääri-islamilaisia 'itsemurhapommittajia'.
Eloonjäämisen ja pelkän onnellisuuden kulttuurissa uhrautuminen kunnian ja moraalisen integriteetin takia nimittäin vaikuttaa joltain hyvin vakavalta 'hulluuden muodolta'.
*
Lopulta on pakko kysyä: Vaatiiko lain uskottavuus ja kunnioitettavuus (myös pelottavuus), joihin yhteiskuntarauha viime kädessä perustuu aina lain alkuperän ja oikeutuksen mystifiointia?

Ja silti - vielä kerran sanottuna - juuri tämän ehdottoman laillisuuden periaatteen nimissä harjoitetaan lain kiertämistä, koska a) laissa on joko 'porsaanreikiä' (esim. tapaus Kalli: rikkomuksista ei välttämättä seuraa rangaistusta) tai b) laki itsessään sallii rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden yhteiskunnan vapaan tai kontrolloidun kehityksen nimissä.

PPS.

Tiedättekö muuten, mitä aatteellista eroa on Kokoomuksella, Sosiaalidemokraateilla ja Keskustalla?

Kokoomuspuolueella ei ole Aatteita lainkaan, koska sillä on ainoastaan vapauksia turvaavia lakeja, eikä vapaus ole kokoomuslaiselle Aate tai edes aate vaan pelkkä vallan - anteeksi yrittämisen - väline.

Surullisen kuuluisa Sosiaalidemokraatit on puolue, jolla OLI Aate.

Keskustapuolue sen sijaan on (lahko-) liike, jolla on erittäin paljon monenlaisia aatteita...

Sitaatteja Zizekiltä 11 - suurin salaisuus: mitään salaisuutta ei ole

Phänomenologien [Hegel: Hengen fenomenologia] 'Voimaa ja ymmärrystä' käsittelevässä luvussa, jossa saatetaan loppuun siirtyminen tietoisuudesta itsetietoisuuteen, Hegel ehdottaa tätä muotoilua, joka räjäyttää koko kantilaisen pakkomielteisen ekonomian: 'Yliaistillinen on aistillinen ja havaittu, onhan se asetettu totuudessa, mutta totuus aistillisesta ja havaitusta on olla ilmiö. Yliaistillinen onkin ilmeneminen ilmenemisenä.'

Ilmeneminen implikoi, että sen takana on jotain, mikä ilmenee sen kautta. Se kätkee totuuden ja antaa samalla eleellä aavistuksen siitä. Samanaikaisesti se sekä kätkee että paljastaa sen verhotun olemuksen. Mitä sitten on kätkettynä ilmiöiden ilmenemisen taakse? Juuri se tosiasia, että ei ole mitään kätkettävää. Salataankin vain sitä, että itse salaaminen ei salaa mitään.

Onko yliaistillinen siis pelkkä tietoisuuden illuusio, yksinkertainen trompe l'oeil' [silmänkääntötemppu]? Onko 'me' juuri hän, joka voi nähdä, että verhon takana ei ole mitään, kun taas 'naiivi' tietoisuus jää harhojen verkon vangiksi? Hegelin yhteydessä meidän ei pitäisi koskaan asettaa välittömästi vastakkain asiaintilaa sellaisena kuin 'me' näemme sen 'oikein' ja virheellisen tietoisuuden näkökulmaa. Jos harhaa on olemassa, emme voi vähentää sitä Asiasta [vrt. Kantin 'olio (Ding) sinänsä' eli Asia/maailma/todellisuus kaikkeudessaan].

Harha muodostaa itse Asian sydämen. Jos ilmiöiden hunnun takana ei ole mitään, subjekti konstituoi itsensä tämän 'ei-minkään' välityksellä itse väärinymmärryksen aktissa. Illuusio siitä, että verhon taakse on piilotettu jotain, onkin refleksiivinen: ilmenemisen taakse on piilotettu itse tämän ilmenemisen mahdollisuus. Verhon takana on se tosiasia, että subjekti ajattelee, että verhon takana täytyy olla jotain. Illuusio, vaikka olisikin 'väärä', sijaitsee itse asiassa verhontakaisessa tyhjässä paikassa. Illuusio on avannut paikan, jossa se on mahdollinen, tyhjän paikan, jonka se täyttää ja josta ulkoisen, faktuaalisen todellisuuden kahdentava 'harhainen todellisuus' voisi löytää oman paikkansa:

"...jotta voisi silti olla jotain, tyhjyyden - jota, vaikka se tapahtuikin ensin tyhjänä objektiivisista Asioista, täytyy kuitenkin itsessään tyhjänä pitää tyhjänä kaikista henkisistä suhteista ja tietoisuuden qua tietoisuus erotteluista - jotta siis siis tässä täydellisessä tyhjyydessä, jota kutsutaan jopa pyhistä pyhimmäksi, voisi silti olla jotain, meidän täytyy täyttää se tietoisuuden itsensä tuottamilla haaveilla, ilmiöillä. Sen pitäisi tyytyä niin huonoon kohteluun, sillä se ei ansaitsisi mitään, koska jopa haaveet ovat parempia kuin sen oma tyhjyys (Phänomenologie § 146, s. 89-90)"

Näin yliaistillinen pyhä on ensin tyhjä paikka, kaikkea positiivista sisältöä vailla oleva tila ja vasta jälkikäteen tämä tyhjyys täytetään jollain sisällöllä (joka on tietenkin otettu aistillisesta maailmasta, jonka yliaistillisen oletetaan kieltäneen tai jättäneen taakseen.
Sekä yliaistillisen että aistillisen maailman vastaavat sisällöt ovat samat. Objektista tulee 'pyhä' yksinkertaisesti vaihtamalla paikkaa - ottamalla ja täyttämällä Pyhän tyhjän paikan.

Tämä on myös lacanilaisen objektin logiikan perustava piirre: loogisesti paikka edeltää objekteja, jotka ottavat sen. [...]

Slavoj Zizek: Ideologian ylevä objekti, luvusta 'Yliaistillinen onkin ilmeneminen ilmenemisenä', s. 264-265

Rasismiefekti

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreeseen "Juutalaisefekti" ja sen kommentteihin.
(Korjauksia asiatietoihin 17.5)
*
puolimieli kirjoitti osuvasti iron maidenille:
'Kysyn uudestaan, että mitkä ovat ne "kaikki mittarit", joiden mukaan Israel on suoriutunut huonommin kuin länsimaat.'

Hän (minä) kiittää puolimieltä em. kysymyksestä, mutta haluaa huomauttaa, että iron maidenilla on todellakin 'ihan kaikki muuttujat hanskassa' - kuten ei näytä aina olevan esimerkiksi Suomen sinänsä hyvällä jääkiekkomaalivahdilla.

Mielenkiintoista muuten, miten intensiivisesti 'paikallisilla ei-muka-rasisteilla' kuten i-maidenillakin toistuu tämä sama ÄO-aihe, joka kuitenkin ilmiselvästi viittaa tiettyyn rotuhyeniseen 'tarpeeseen' - tarpeeseen 'puhdistautua huonosta perimästä 'läheisyydessään' - ikäänkuin tuo huono perimä 'tarttuisi' ja/tai pilaisi oman hyvän perimän edut.

Toisin sanoen - aina kun arvioimme huonoa ÄO:ta ja huonoa perimää (miten ne sitten eri muuttujineen keskenään korreloivatkin), pyrimme niiden 'edustajiin hajurakoa tehdessämme vapautumaan' tällä tavoin omasta traumastamme/oireestamme eli tosiasiasta, että kannamme perimässämme myös 'huonoja geenejä'', mutta jonka haluamme itsessämme kieltää.

Vai ei siis muka ole piilevä rasistinen motiivi näittenkin i-maidenin juttujen takana?

Rasisti on kuin mustasukkainen henkilö (mies tai nainen), joka ei lakkaa lyömästä puolisoaan, vaikka hänelle kuinka todistettaisiin, ettei tämä ole häntä pettänyt.

Näin on siksi, että rasistin ongelma piilee hänen oman projektiivisen fantasiamaailmansa epäonnistuneessa käsittelyssä: hän ei pysty koskaan hyväksymään omaa 'puutettaan/haluaan', joka ei koskaan täyty, ja joka saa hänet tuntemaan itsensä alamittaiseksi/epätäydelliseksi - asiaintila, joka muka johtuu häntä pettävän ja sortavan 'liian läheiseksi' muuttuvan/ttuneen ihmisen kyvyttömyydestä sekä pahasta tahdosta turvata ja antaa hänelle tuon puutteen/halun täyttymys.

Mustasukkaiselle ihmiselle tällainen 'henkisesti vajaa=paha' läheinen merkitsee kastroivaa (hänet 'mitätöivää') hahmoa.

Jotakuinkin samaan tapaan alemman ÄO:n omaavat ja siten ÄO:n suhteen sekä kulttuurisesti 'ylempänä' olevan omaa statusta 'kalvavat' etniset, kulttuuriset ja kansalliset ryhmät ovat muuttuneet rasistille kastroiviksi - toisin sanoen ne toimivat jatkuvana muistutuksena ja uhkana oman rotuhygieenisen (normaali-) 'mitan optimille/-sta'.
*
Mutta jos/kun ryhdyt tällaisesta perspektiivistä arvioimaan kaikki psykologiset muuttujat tieteellisesti testattaviksi havainto-objekteiksi palauttavaa preferenssi-utilitaristia, havaitset puhuvasi 'pyhälle tieteelliselle 'Kaaban' kivelle' (= iron-maidenin maailmakuva), joka ei 'reagoi' hyväksyvästi muihin kuin itseensä kohdistuvan palvonnan eleisiin.

Kyseinen 'kaikki mittarit ja muuttujat' hallitseva 'kohtalokas ylimieli' (tarkoittaa tässä tasan päinvastaista kuin Fr. Hayekillä) - joka ei siis lainkaan tarvitse/halua itseään ja muita ymmärtääkseen kommunikatiivisten (esim. loogisten ja performatiivisten) paradoksien tajua eikä torjutun dialektiikkaa - ignoroi käyttämäsi metodin pitäen sitä käydyn tieteellisen diskurssin kannalta sekavana että mystifioivana.

Havaitsetkin siis itse olevasi ikäänkuin puolihullu 'kokonaan "terveitten"?' seurassa.

Ja kenelläpä - etenkin juutalaisella - sekä tieteen, taiteen että filosofisen ja humanistisen alan intellektuellilla ei 1930-luvun Saksassa olisi omassa maassaan ja valloitetuilla saksalaisilla kielialueilla herännyt sama 'kammottavan vierauden tunne' - 'unheimlich' - sekä natsien taholta että oman ihmisarvoisen elämisen ja intellektuaalisen oikeutuksen suhteen.

Minulla herää sama tunne takkirautaa lukiessa: 'kauhistuttava outous ja vieraus'.

Epäilemättä myös hän kokee minun tekstini vieraiksi ja etenkin pätevästä tieteellisestä fakta- ja todistekielipelistä vieraantuneiksi.
Koska tekstieni 'vieraantuneisuus' on kuitenkin ironmistressin mukaan osoitettavissa tieteellisesti, hänen ei tarvitse turvautua tuohon epämääräisen runolliseen ja 'uhkaavaan' unheimlich-termiin - jonka tosin uskon vakaasti kuvaavan autenttisesti 'mistressin' sisintä itseymmärrystä suhteessa minun tapaani siirtää 'älykkyysosamäärä-kulttuuri-rasismi-aiherypäs totaalisti toisenlaisen ymmärrys- ja selitysparadigman piiriin, josta hänellä ei vaikuttaisi olevan sen suurempaa oivallusta kuin asesepillä (kaikki kunnia heidän käsityömestaruudelleen) siitä, miksi muun muassa ristiretket pyrittiin valheellisesti oikeuttamaan vedoten muslimien ja juutalaisten 'saastaiseen' luonteeseen ja saastaisiin tekoihin, jotka olivat häpäisseet sekä Pyhän kaupungin Jerusalemin että tappamalla Vapahtajan.
Selitykset nimittäin ilmaisivat paitsi roomalaiskatolisen kirkon omaa dogmaattista vallanhalua hereettisten liikkeiden suhteen, myös sen kulttuurista jälkeenjääneisyyttä, rappiota ja korruptiota verrattuna 1000-luvun Islamin kukoistukseen etenkin Cordobassa ja Toledossa, joissa renessanssi (ja uskontojen välinen yhteistyö) itse asiassa oli jo ottanut ensimmäiset merkittävät askeleensa - askeleet, jotka paavin kirkko sitten tukahdutti ristiretkeilyllään miltei pysyvästi.

Ristiretket olivat paavi Urbanus II tekosyy (monien muiden syiden lisäksi) ajaa liian kukoistava islamilainen (ja siinä sivussa juutalainen) kulttuuri ulos sekä Euroopasta (reconquista) että Palestiinasta.
Tosin ristiretket olivat yleisesti ottaen Rooman kirkon rankaisu- ja laajentumispolitiikkaa, joka kohdistui kaikkeen, minkä se koki uhkaksi tai otolliseksi käännytyskohteeksi.

Espanjassa Vatikaanin asiaa edesauttoi kuitenkin paljon, kun Iberian niemimaalle hyökkäsi vähän ennen ensimmäistä ristiretkeä hyvin aseistettu fundamentalistinen berberiheimo almoravidit, jonka kukisti jo 100 vuotta myöhemmin myöskin fanaattinen berberiheimo almohadit.

Nämä heimot murskasivat melko helposti sotilaallisen varustautumisen kustannuksella kehitetyn, aiemman, rauhanomaisten islamistien johdolla kukoistaneen espanjalais-islamilaisen kulttuurielämän.

Almoravidien ja almohadien aseellisesta voimasta ja oikeaoppisesta, islamilaisesta fundamentalismista oli siis Espanjan muslimien menestykselle ja yhtenäisyydelle lopulta pelkkää haittaa johtuen heidän fanatismistaan, sotaisuudestaan ja sisäisistä ristiriidoistaan - mutta ennenkaikkea juuri siitä, että kulttuurinen yhteistyö kristittyjen ja juutalaisten kanssa kiellettiin.
Paljoa eivät radikaalimuslimit ole näistä ajoista näköjään oppineet - jos sitten ovat oppineet mitään ylipäätään minkään uskonnot ja aatteen fundamentalistit.

Mutta takkiraudallehan tällainen historiankirjoitus on vääristelyä, koska kaikki muslimit ovat hänelle jo 'itsessään' aggressiivisia, 'vähä-älyisiä' ja uskonnolliselta kulttuuriltaan taantumuksellisia. Ristiretkien oikeutus taas lienee hänelle perimmältään täysin oikeutettu, mitä edellä esitämiini Urbanuksen reconquista-motiiveihin tulee.
*
Sanottakoon kuitenkin lopuksi vielä uudestaan: yksilön fantasioista kumpuavien kulttuuris-ideologisten käänteisperspektiivien pohtiminen, josta minä näitä älykkyyteen, geeneihin, elintasoon, rotuhygieniaan ja rasismiinkin liittyviä syiden ja seurausten verkostoa tarkastelen, ei liene takkiraudalle muuta kuin jonkinlainen älyllisen 'hulluuden' oire.

Tähän voin vapaamuotoisesti vastata Paavalin tavoin (ateenalaisille): jos te pidätte minua hulluna näin väittäessäni, niin mieluummin olenkin hullu kuin ryhdyn puhumaan vastoin sitä, minkä tiedän olevan Totuus enkä triviaalia kivikuvien ('tosiasioiden') palvontaa.

Etelämanner ei sula. Se vain näyttää sulavan.

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Turmion punainen kukka".

I
Kemppinen kirjoitti:
'Kohti konkurssia ajautuva suuri valtio päätyy yleensä turvautumaan mielettömiin ratkaisuihin, joista tavallisin on sota.'

jarmom kirjoitti kommentissaan:
'Legendat elävät ja kansa uskoo mihin vaan, kuten Etelämantereen sulamiseen.'
*
'Hauska' olis elää niin kauan, että näkis, kun Kiina turvautuu talouspoliittisen sodan lisäksi suuressa mittakaavassa oikeaan sotaan (eli turvautuu Bushin ja Putinin 'suosimaan' megatrendiin) nostaakseen elintasonsa pysyvästi länsimaiselle tasolle ja pitääkseen sen siellä.

Muun muassa Etelämanner kiihdyttää sulamistaan siinä vaiheessa entisestään. Taidat olla jarmom suurfirmojen palkkaama ilmastonmuutos-skeptikko?

Mutta niinhän se on, että sitä, mikä on liian lähellä ei hahmota/erota, ja sitä, mikä on liian kaukana, ei vielä näe.
Toisaalta itseään ei voi pitää omana vihollisenaan ajautumatta psykoottiseen situaatioon.

Ilmastonmuutos on kuitenkin paradoksaalinen joskin tiettyyn rajaan asti 'hyvä' vihollinen. Sillä voi nimittäin tehdä paljon rahaa - kielsi sen tai ei.
Joka tapauksessa ilmastonmuutoksessa Meitä vastassa on Meidän oma toimintamme eli Me Itse. Kylmän Sodan aikana Meidän vihollisemme sen sijaan oli Ne, ja Ne me 'näimme'.

Toisin sanoen olipa tieto Niistä miten manipuloitua tahansa, Ne olivat aivan varmasti olemassa.

Ilmastonmuutoksen olemassaolon 'vihollisena' voi sen sijaan kieltää monin tavoin (olipa sen 'kannalla' tai sitä 'vastaan'), koska Me emme ilmeisesti kykene näkemään (emme empiirisesti emmekä etenkään fantasiatasolla) sitä 'kunnolla', ennenkuin asiamme ovat lopullisesti ekologisessa konkurssissa.

Viimeistään tuollaisessa - 'finaalivaiheessa' - yleensä soditaan, mutta se ei siis ilmastonmuutoksen suhteen ole mikään mieletön tai epätoivoinen ratkaisu vaan pelkkä kuolinkouristus - eräänlainen jo tapahtuneen tosiasian raukeaminen ja myöntö.

Linkolan (ja Haavikon) mukaan me olemme jo konkurssissa.

Jos joku luulottelee yhä, että kaikki yli 6 miljardia maapallon ihmistä voivat saavuttaa edes puolet länsimaisesta elintasosta, hänen realiteettitajunsa on vähintäinkin kyseenalainen - ja silti hänen väitteistään käydään ympäri maailmaa enemmän tai vähemmän vakavaa keskustelua.

Näin ollen - mitä etenkin ilmastonmuutosjaaritteluun tulee - (myös) liberaalista demokratiasta poliittisena järjestelmänä maksetaan hinta, joka jossain vaiheessa kumoaa järjestelmän itsensä - lopullisesti.
Siten voisi väittää, että juuri demokratia on demokraattisen valtion konkurssitila. Mitä järkeä on esim. järjestää demokraattiset vaalit siitä, onko ilmastonmuutos totta vai ei? (Vrt. Kierkegaardin ironia: Totuudesta pitää äänestää.)

Kylmän sodan aikana olisimme jarmom ilmeisesti olleet eri puolilla rintamaa ampumassa toistemme päitä tohjoksi.
'Ilmastonmuutostaistelussa' olemme kuitenkin ampumassa kuulaa lopulta vain omaan kalloomme, koska sitä sotaa ei kukaan tule voittamaan millään tasolla.

Mutta toki löydän 'Etelämanner-ennustuksestasi' jopa lohdutuksen profetian:
Etelämanner ei sula. Se vain näyttää sulavan.

Sinunkaltaisillasi ihmisillä jarmom täytyy siis olla 'syvempää' tietoa todellisuudesta...Ehkä mielilaulussasi lauletaan Juha Tapion tavoin: 'mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää...'

II

Voidaan kuitenkin perustellusti kysyä mm. Tuomas Nevanlinnan tavoin: Miksi ilmastonmuutosta estämään ei edes yritetä satsata mitään ehdottoman radikaalia 'keksintöprojektia/teja'?

Polkaistiinhan USA:ssakin 1942 käyntiin ns. Alamo-tutkimusprojekti atomipommin valmistusta varten, vaikka mitään atomipommia ei vielä siihen aikaan osattu tehdä kuin jossain Einsteinin mielikuvituksessa? Mutta 1945 elokuussa ko. pommilla jo tapettiin ihmisiä kuin heinäsirkkoja hyönteismyrkyillä.

Viittaan edellä kirjoittamaani: tarvitaan vihollinen, jonka tappaminen on paitsi poliittisesti välttämätöntä (tosin sekä Saksa että Japani olivat käytännössä jo hävinneet 1945 alussa) myös fantasiatasolla 'mahdollista'.
'Valitettavasti' ilmastonmuutos ei ole sellainen vihollinen, koska joutuisimme sitä vastaan ehdottoman vakavasti taistellessamme ikäänkuin amputoimaan ainakin toisen jalkamme, jotta säilyisimme hengissä.

Sota saa olla raakaa (viholliselle siellä jossain), mutta se ei saa muuttua jokaöiseksi painajaiseksi, jossa myös meidät teloitetaan.

Atomipommin rakentamiseen 'tarvittu/edellytetty' viholliskuva (etenkin Kylmän Sodan aikana) oli fantasiatasolla 'sopiva' eikä siis uhannut omaa fyysistä ja moraalista integriteettiämme.

'Ilmastosodan rekyyli' on sen sijaan fantasiatasolla lähes tappavaa luokkaa. Ja pelkästään ko. fantasioinnin mahdottomuuden takia ilmastosota on jo alunperin hävitty/voitettu. Sitäpaitsi mikään instanssi ei koskaan julistanut kyseistä sotaa alkaneeksi, koska selkeä vihollinen puuttui - sekä 'empiirisellä' että symbolisella tasolla.

Tällä kertaa 'vihollinen' nimittäin naamioitui niin hyvin, ettei 'käyttöjärjestelmämme' havainnut sitä: vihollinen naamioitui Meiksi eli Meistä tuli tietämättämme itse omia vihollisiamme.

Mutta koska järki ei voi epäillä itseään kyetäkseen havainnoimaan ja epäilemään kaikkea muuta, se ei pysty havaitsemaan 'vihollista' itsessään. Sillä löytäessään itsensä 'vihollisena' (reaalisena, mahdottomana oireena) cogito ajautuisi joko psykoosiin tai massiiviseen projektioon (paranoidiseen jumalauskoon).

Tämän(kään) vuoksi Etelämanner ei sula. Se vain näyttää sulavan.

Sitaatteja Zizekiltä 10 - mitä halua minun pitäisi haluta?

Mikä subjektin käsite on sovitettavissa yhteen reaalisen paradoksaalisen luonteen kanssa? Lacanilaisen subjektin peruspiirre on tietenkin sen vieraantuminen signifioijassa. Heti kun subjekti joutuu radikaalisti ulkoiseen merkitsevään verkostoon, hänet kuoletetaan, paloitellaan ja jaetaan.

Saadakseen käsityksen siitä, mitä lacanilaisella subjektin jakautumiselle tarkoitetaan, täytyy vain muistaa Lewis Carrollin tunnettu paradoksi: ' Olen niin iloinen, etten tykkää parsasta', sanoi pikku tyttö myötämieliselle ystävälleen, 'sillä jos tykkäisn siitä, minun täytyisi syödä sitä - enkä voi sietää sitä!'

Tässä koko lacanilaisen halun refleksiivisyyden ongelma: halu on aina halun halua. Kysymys ei kuulu välittömästi: 'Mitä minun pitäisi haluta?' vaan: 'On olemassa paljon asioita, joita haluan, minulla on paljon haluja, mutta mikä niistä on tarpeeksi arvokas olemaan haluni objekti. Mitä halua minun pitäisi haluta?'

Tämä paradoksi toistuu kirjaimellisesti klassisessa stalinistisessa poliittisessa oikeudenkäynnissä, jossa syytetyn uhrin oletetaan samaan aikaan sekä tunnustavan rakkautensa parsaan (porvaristoon, vastavallankumoukseen) että ilmaisevan inhoavansa omaa toimintaansa siinä määrin, että vaatii itselleen kuolemantuomiota. Tästä syystä stalinistinen uhri on täydellinen esimerkki erosta, joka vallitsee sujet d'énoncén (lausuman subjektin) ja sujet d'énonciationin (lausumisen subjektin) välillä.

Puolueen hänelle esittämä vaatimus on: 'Tällä hetkellä puolue tarvitsee oikeudenkäyntiä lujittaakseen vallankumouksen edistymistä, joten ole hyvä kommunisti ja tee viimeinen palvelus puolueelle tunnustamalla.'

Kysymyksessä on subjektin jakautuminen puhtaimmillaan: ainoa tapa, jolla syytetty voi vahvistaa olevansa hyvä kommunisti lausuman subjektin tasolla, on tunnustaa ja määritellä itsensä petturiksi lausumisen subjektin tasolla.

Ernesto Laclau oli ehkä oikeassa huomauttaessaan kerran (yksityiskeskustelussa), että stalinismi ei ole ainoastaan lingvistinen ilmiö, vaan että itse kieli on stalinistinen ilmiö.

Slavoj Zizek: Ideologian ylevä objekti, 239-240, alaluvusta Toinen hegeliläinen vitsi.

Sitaatteja Zizekiltä 9 - vapaus valita oikein.

...] jugoslavialainen opiskelija kutsuttiin yleiseen asepalvelukseen. [...] Jokaisen uuden sotilaan täytyy juhlallisesti vannoa olevansa valmis palvelemaan maataan ja puolustamaan sitä, vaikka se merkitsisi hänen hänen henkensä menetystä ja niin edelleen - tavanomaista isänmaallista höpinää.
Julkisen tilaisuuden jälkeen nuori mies yksinkertaisesti kieltäytyi allekirjoittamasta sanoen, että vala on riippuvainen valinnanvapaudesta, että kyse on vapaasta päätöksenteosta, ja että vapaudessaan valita hän ei halunnut allekirjoittaa valaa.
Hän kuitenkin lisäsi heti, että mikäli joku läsnäolevista upseereista oli valmis antamaan hänelle muodollisen valan allekirjoittamiskäskyn, hän oli tietenkin valmis allekirjoittamaan sen.

Hämmentyneet upseerit selittivät hänelle, että koska vala oli riippuvainen hänen vapaasta päätöksestään (voimakeinoin hankittu vala on arvoton), he eivät voisi antaa hänelle sellaista käskyä, mutta että toisaalta, jos hän edelleen kieltäytyisi allekirjoittamasta, häntä syytettäisiin velvollisuutensa laiminlyömisestä ja hänet tuomittaisiin vankilaan.

On tarpeetonta lisätä, että juuri näin kävikin, joskin ennen vankilaan menoaan opiskelija onnistui saamaan sotaoikeudelta paradoksaalisen päätöksen: muodollisen asiakirjan, joka velvoitti hänet allekirjoittamaan vapaaehtoisen valan.

Subjektin suhteessa siihen yhteisöön, johon hän kuuluu, on aina tällainen choix forcén paradoksaalinen piste. Tässä pisteessä yhteisö sanoo subjektille: sinulla on vapaus valita sillä ehdolla, että valitset oikein. Sinulla on vapaus joko allekirjoittaa tai olla allekirjoittamatta vala sillä ehdolla, että valitset oikein, toisin sanoen allekirjoitat sen. Jos valitset väärin, menetät vapautesi valita.

Ei ole myöskään mitenkään sattumanvaraista, että tämä paradoksi nousee esiin subjektin ja sen yhteisön, johon hän kuuluu, välisen suhteen tasolla. Pakotetun valinnan tilanne koostuu siitä tosiasiasta, että subjektin on valittava vapaasti se yhteisö, johon hän jo valinnastaan riippumatta kuuluu.

Hänen täytyy valita se, mitä hänelle on annettu.

Ajatuksen ydin on, että hän ei itse asiassa koskaan ole tilanteessa, jossa voisi valita. Häntä kohdellaan ikäänkuin hän olisi jo valinnut. Tämän lisäksi, ja vastoin sitä ensivaikutelmaa, että tällainen pakotettu valinta on ansa, jolla totalitaarinen valtio pyydystää subjektinsa, meidän täytyy painottaa, että tässä tilanteessa ei ole mitään 'totalitaarista'.
Subjekti, joka luulee pystyvänsä välttämään tämän paradoksin ja todella valitsemaan vapaasti, on psykoottinen subjekti, subjekti, joka pitää yllä tietynlaista etäisyyttä symboliseen järjestykseen, ja joka ei ole todella osa merkitysverkostoa.

'Totalitaarinen' subjekti on lähempänä tätä psykoottista positiota. Tästä on todisteena 'vihollisen' asema totalitaarisessa diskurssissa (juutalaisen fasismissa ja petturin stalinismissa). Tämä vihollinen on nimenomaan subjekti, jonka oletetaan tehneen vapaan valinnan ja valinneen vapaudessaan väärän puolen.

Tämä on myös rakkauden perusparadoksi, ei ainoastaan isänmaanrakkauden, vaan myös naista ja miestä kohtaan tunnetun rakkauden. Jos minua käsketään rakastamaan jotain naista, on ilmeistä, että tämä ei toimi. Rakkauden pitää olla tavallaan vapaata. Mutta toisaalta, jos etenen ikäänkuin voisin valita vapaasti, jos alan katsella ympärilleni ja sanon itselleni, 'valitaanpa nyt nainen, johon tulen rakastumaan', on selvää, ettei myöskään tämä toimi, ettei se ole 'todellista rakkautta'.
Rakkauden paradoksi on, että se on vapaa valinta, mutta valinta, joka ei koskaan tapahdu nykyhetkessä - se on aina jo tehty. Tietyllä hetkellä voin vain todeta jälkikäteen, että valitsin jo.

Slavoj Zizez: Ideologian ylevä objekti, s. 227-229, alaluvusta Vapauden pakotettu valinta

John Fogerty 1986 - harvinaisuus

John Fogertyn epäonnistumiseksi nimetyltä Eye of the Zombie albumilta kappale Change in the weather.
No - ei ainakaan tämä biisi epäonnistunut - kuten ei oikeastaan ko lp:kään.

http://www.youtube.com/watch?v=G9bt3bmnsPY&feature=related

Eye of the Zombie
*
Kerron lisää kunhan ...

Ranes's Rarest

En olis uskonut, että Clifford ja Fogerty sietää toisiaan noin hyvin vielä 1988 - vai pitäiskö olla 1983?)

http://www.youtube.com/watch?v=5iwntuomLDA

'Hegel's Luther' lectures - Slavoj Zizek vauhdissa

(Lisäys 6.5)
Why Only an Atheist Can Believe: Politics on the Edge of Fear and Trembling.

Slavoj Žižek, Institute of Sociology, University of Ljubljana, Slovenia

Webcast of a lecture Slavoj Žižek gave at Calvin College in Great Rapids, Michigan on November 10, 2006.

This talk provides a good example of not only Žižek's major themes and his unique presentational style, but also the breadth of his appeal and relevance to an extremely diverse range of audiences - Access Webcast.

http://zizekstudies.org/index.php/ijzs/article/view/7/36
http://zizekstudies.org/index.php/ijzs/issue/view/1
http://zizekstudies.org/index.php/ijzs/search/authors
http://zizekstudies.org/index.php/ijzs/index

***
Lisäys

Mitä mieltä te olette Zizekistä? Mainio pelle vai karmea kyynikko - vai päinvastoin - tai molempia?

Minun mielestäni kyseessä on hätkähdyttävin ja omaperäisin ajattelija sitten Heideggerin.

Ei mikään faktaflipperiä pelaava utilitaristi ja/tai omahyväinen besserwisser-kone, joka 'on oikeassa', koska siitä maksetaan tai se on kunnia-asia vaan siksi, että hän yksinkertaisesti 'tietää', millä ehdoilla 'oikeassa oleminen' on mahdollista - eli miksi se siis de facto on 'mahdotonta' mutta samalla de facto välttämätöntä'.

Oikeutus ei kuulu totuuteen anymore. Edes pokeri (metafora uusliberalismista) ei ole de jure peli.
Pokeri ei saa oikeutustaan muualta kuin itsestään: mitään ulkopuolelta annettua 'siunausta' sille ei ole, eivätkä sen säännöt ole sääntöjä vaan pikemminkin bluffia - eräänlainen kirous: pelaa ja/tai kuole.

Yhä enemmän kysynkin Zizekiltä - samoin kuin Foucault'a: mikä on moraalin perusta, jos oikeutus on pelkkää utilitaristista petkutusta?

Zizek tavallaan vastaa kysymykseen tämän luennon lopussa - Foucault seksuaalisuuden historiansa toisessa ja kolmannessa osassa.

Minä 'uskon' Zizekiin. En mihinkään imagotekniikoihin...

Pitää 'olla' kierkegaardilaisittain 'objektiivinen hullu'.

Sitaatteja Zizekiltä 8

Vaalien aikana koko sosiaalisten suhteiden hierarkinen verkosto on tavallaan pidätetty tai sulkeistettu. 'Yhteiskunta' orgaanisena ykseytenä lakkaa olemasta olemassa ja muuttuu atomisoitujen yksilöiden, abstraktien yksiköiden satunnaiseksi kokoelmaksi. Tulos riippuu laskemisen puhtaasti kvantitatiivisesta mekanismista ja lopulta stokastisesta prosessista.
Joku täysin ennakoimaton (tai manipuloitu) tapahtuma - esimerkiksi skandaali, joka puhkeaa esiin muutama päivä ennen vaaleja - voi lisätä sen 'puoli prosenttia' suuntaan tai toiseen, joka määrää maan politiikan yleisen suunnan seuraavien muutaman vuoden aikana...

Kätkemme turhaan tämän 'mahdolliseksi demokratiaksi' kutsumamme läpikotaisen 'irrationaalisen' piirteen. Vaalien aikana yhteiskunta luovutetaan stokastiselle prosessille. Vain tällaisen riskin hyväksyminen ja valmius luovuttaa oma kohtalonsa irrationaaliselle sattumalle tekevät 'demokratian' mahdolliseksi. Juuri tässä mielessä meidän pitäisi lukea Winston Churchillin jo mainittu sanonta: 'Demokratia on kaikista poliittisista järjestelmistä kehnoin, ainoa ongelma on, ettei mikään muu ole sen parempi'.

Slavoj Zizek: Ideologian ylevä objekti, s. 208

TOM FOGERTY

Tom Fogerty ensimmäisenä, John kolmantena vasemmalta. Kuva on Euroopan kiertueelta, Lontoo, huhtikuu/1970.

Tom on Fogertyn veljeksistä se tuntemattomampi. Mutta ei huono. Kaupallista menestystä hän ei kuitenkaan soolourallaan juuri sanut.

*
http://www.youtube.com/watch?v=pNCiAw00V0A&feature=related
"Life Is But A Dream". Filmed At Fantasy Studios Berkely Calif1985

http://www.youtube.com/watch?v=XQzs3o6zcTc
A video of Tom Fogerty (John Fogerty's brother) who played in CCR and then went on to do a solo career.The song played on this video is Joyful Ressurection by Tom Fogerty. Joyful Ressurection is featured on Zephyr National - 1974 .

Sireeraan eräitä ko. videon kolmea kommentaattoria:

I don't think so.. that's genetics you are picking up on. On occasion Tom did sing like John, with that growl.. mostly not though. I hear echos of John in this but not quite John, not quite as good.. but not bad at all.

btw. at 2:08, that's obviously Stu and Doug in the picture. Anyone else think that's John on the stool next to Tom? .. sure looks like him, plus the As cap- his team.

*

That is John in the picture thats the back of Zephyr National thats where this song came from. John played guitar on this album I don't know if he played lead or rythm but he did sing on it.

*

I actually met John Fogerty once, he really misses his brother and thinks if he had let him sing once and a while they would have made some really good hits. I think they would be better off if everyone helped out by choice, you always make better tracks that.

(No onpa John ollut avomielinen ja unohtanut aiemmat riidat lähes tyystin...)

http://www.youtube.com/watch?v=UzxwR2BFD4M
Tom Fogerty discusses John Fogerty's songwriting in 1986. Rare. Creedence Clearwater Revival interest.

www.kriechhammer.at/music/ccr.htm.

The New Nietzsche (without Nietzsche)

www.kunstforum.net/film_talk.php.

Hohhoijaa - onko ihanampaa aamua kuin tää...

Mitä!
ccr in a whole new light

Todellisia CCR-harvinaisuuksia

(Lisäyksiä ja korjauksia klo: 20.15)

Vihdoin viimein ilmestyi Tuubiin myös tämä Fogertyn/CCR:n live-versio kappaleesta Night Time Is the Right Time, joka alkuperäisen Green River-LP:n viimeisenä biisinä aiheutti minulle selkäpiitä pitkin menevän 'hermovaikutuksen' kitarafeedbackeineen ja laulun intohimoisine falsetteineen.

http://www.youtube.com/watch?v=hPv_vjvtSU8
Creedence Clearwater Revival performing The Night Time Is The Right Time live in The Royal Albert Hall, London, 1970.
John Fogerty: Lead Guitar, Vocals
Tom Fogerty: Rhythm Guitar, Backing Vocals
Stu Cook: Bass Guitar, Backing Vocals
Doug Clifford: Drums

*
Tästä taas löytyy ennennäkemätön tallenne CCR:n virallisen 'kotikentän' eli Cosmo's Factoryn sisätiloista, jossa bändi treenaa Johnin johdolla (ks. PS.).
Paikka on suurehko autotallivarasto, jonka rumpali Doug Clifford oli hankkinut/ostanut? CCR:n tarkoituksiin/tarpeisiin.
Doug -lempinimeltään Cosmo - päätti nimetä tilan 'Factoryksi' Johnin täydellisyyttä tavoittelevan harjoitusfreakkiyden takia. CCR:n viides ja menestynein albumi nimettin juuri Cosmo's Factoryksi.

http://www.youtube.com/watch?v=A3D-laAFsEk&feature=related
The name of the album "Cosmo's Factory" comes from this warehouse in Berkeley, 1230 Fifth Street, where the band rehearsed. John Fogerty was so demanding of perfection that drummer Doug "Cosmo" Clifford began referring to the place as "the factory". San Francisco 1970.
This rare movie came from a french 70's TV show "A l'affiche du monde".

PS.

Johnin kolme vuotta vanhempaa Tom-veljeä alkoi viimein ylitsepääsemättömästi vituttaa Johnin dominanssi (veljesviha siis - jälleen kerran), mutta hän ei vain yksinkertaisesti voinut mitään sille, että nuorempi veli oli aivan ylettömän lahjakas.

Vaikka Tom Johnin lahjakkuuden myönsikin ja tavallaan myös antoi hänelle bändin johtajuuden 1966-67, niin lopullinen niitti oli kuitenkin se, että John ei koskaan hyväksynyt ainoatakaan Tomin biisiä CCR-julkaisuille (ensimmäisen LP:n Walk on the Water on ainoa poikkeus, ja siinäkin John on merkattu toiseksi tekijäksi.)
Johnin omat standardit olivat toki kovia kenelle tahansa, mutta Tom ei voinut kestää sitä, että oma veli boikotoi häntä, joka aivan alunperin oli ollut bändin laulaja, biisien tekijä ja 'tähti'.

Tomin lähdettyä (mitä lähtöä pidän suurena virheenä Tomilta, koska silloin bändin kemia hajosi ja jäljelle jäi vain Johnin ylivertaisuus) CCR kaatui Tomin eskaloimiin Stun ja Dougin demokratiavaatimuksiin.

Stu ja Doug saivat mahdollisuutensa, mutta John kieltäytyi 'tekemästä' heidän biiseistään CCR:ää, koska ne eivät olleet edes keskinkertaisia.
John halusi näin - ehkä ilkeästi - osoittaa, että muiden taso oli häneen verrattuna surkea. Ja se oli. Mardi Grasia voinee pitää Johnin provosoimana fiaskona lukuunottamatta hänen kahta omaa erinomaista biisiään.

Johnin ja Tomin yhteistyön avulla itse bändi olisi saattanut pelastua. Nuorempi veljeni (joka kyllä arvostaa CCR:ää/Fogertya paljon) tosin totesi vappuaattona puhelimessa keskustellessamme, että, olisko nyt sekään sitten ollut fiksua, jos CCR:stä olis tullut jonkinlainen fossiili, joka tahkoaa samanlaista musiikkia levy levyn perään.

No ei - mutta minun pointtini (minä jonka ensi rakkaus CCR oli!- herrajumala!) oli, että tuo 'bändiperhe' pysyisi kasassa ja pystyisi toimaan vielä vuosikausia.
Ajatukseni osoittautui kuitenkin epärealistiseksi (niinkuin kaikki muukin koherenssi elämässäni), koska en silloin tiennyt, miten monta stressitekijää ja myös omaa virhearviointia Johnilla oli takanaan ja taakkanaan 1970.

Johnhan oli ottanut kaiken - siis kaiken muun lisäksi! - vastuun myös CCR:n taloudellisesta managementista, ja vaikka Fantasy-pomo Zaentz oli jo alunperin huijannut häntä moraalisesti levytysopimuksessa, niin John teki itse ainakin yhden fataalin mokan kieltäytyessään Zaentzin tarjoamasta 'lievennyksestä'.

Tämä kieltäytyminen maksoi CCR:lle joittenkin arvioiden mukaan miljoonia dollareita.
John halusi kunnolliset copyright-oikeudet biiseihinsä, mutta sai vain rippeet - jopa Zaentzin uuden tarjouksen ehdoilla. Isoista rahoista oli siis kysymys.

Sen vuoksi, että Zaentz mitä ilmeisimmin nettoasi edelleen täysin ylivoimaisesti suurimman osan hänen biisiensä tuloista, John hylkäsi Fantasylta saamansa sopimusmuutoksen - joskin ehkä myös typeryyttään, sillä hän ei saanut (eikä pyytänyt) Zaentziltä tämän jälkeen mitään.

Johnin 1970 konsultiksi pyytämä kuuluisa juutalainen (kuten Zaentz) manageri Allen Klein, joka oli luotsannut myös Rolling Stonesien asioita (Rollarit potkivat Kleinin viimein pellolle 1969!) totesi CCR:n ja Johnin Fantasyn kanssa tehdystä sopimuksesta, että se on laillinen, eikä hän voi tehdä mitään sen muuttamiseksi.
*
Mutta ko. videossa ollaan siis Cosmo's Factory LP:n aikaisessa menossa mukana. CCR at its heydey.

Teoreettista häirintää

Kommentteja mikasipuran päreestä Vasat (27.4).

RR
Onpa hellyttävä kuva. Onneksi et 'syönyt' näitä vasoja...Ihminen häiritsee kaikkea luontoa - jopa hyväntahtoisuudellaan...

mika kirjoitti
Minäkin olen luontoa ja vasat häiritsivät minua. Onneksi eliöt ovat sopeutuneet elämään ympäristössään - siihen kuuluu myös häirintä. En ollut moksiskaan. Yhteisöekologiassa likimain teorian aseman saanut keskimääräisen häirinnän teoria ennustaa samansuuntaista hyvin suuressa mittakaavassa. Eliöyhteisö ei kehity monimuotoiseksi jos sitä häiritään yhtä mittaa (se palaa tai se ajetaan ruohonleikkurilla kerran viikossa), mutta ei myöskään jos se ei kohtaa lainkaan häiriöitä.

RR

No joo - ihan totta varmaankin puhut (ilmeisesti olet osa luontoa ;). Keskimääräisen häirinnän teoria implikoi siis ikäänkuin homeostaasin periaatteen?

Eko- tai eliöyhteisön monimuotoisuus tosin ei ole niinkään staasi vaan agon. Ylipäätään monimuotoisuus ideaalina on ongelmallinen hahmottaa, koska kyseessä on jatkuvan muutoksen tila, mutta jos ravintoketjusta on tehtävissä ikäänkuin kanoisoitu hierarkia (idealisoitu 'arvojärjestys'), niin sitä sitten kai voisi kutsua systeemin sisällä vallitsevaksi tasapainoksi.

Kuitenkin ekoyhteisön ajatellaan itsessään olevan systeemi, jonka ulkopuolella ei ole mitään muuta systeemiä, joka rajaisi sitä biologisesti kuten solu rajaa solun sisäisiä toimintoja (vai miten biologi tämän ongelman asettaa, hahmottaa ja ymmärtää?).

Mutta jos ekosysteemin kaikessa monimuotoisuudessaan ja empiirisessä rajaamattomuudessaan ajatellaan kuitenkin olevan 'systeemien systeemi', niin miten on mahdollista tarkastella sitä systeeminä ylipäätään?

Jos siis esimerkiksi keskinäisen härinnän teorialla ei ole mitään metareferenssiä, josta käsin se 'rakentuu', niin voiko sitä todellakaan sellaisenaan kutsua teoriaksi, koska teoriat ovat argumentatiivisesti aina sidottuja johonkin metarakenteeseen, 'katsojan perspektiiviin', josta ne nähdään - olipa tämä perspektiivi sitten eksplisiittisesti oletettu tai ei.

Toisin sanoen - jos metarakennetta ei oleteta, niin tämä ei tarkoita, että sen pakottavuutta ajattelua konstituoivana edellytyksenä voisi päästä pakoon - panemalla ikäänkuin päänsä 'empirian pensaaseen'.

Tiedän kyllä, että nyt minua syytetään Kantin transsendentaalisten ehtojen sotkemisesta 'puhtaaseen' empiiriseen tutkimukseen, mutta katsokoot syyttäjät vain omaa sormeaan - siellä se ongelma piilee - empirian loputtomuuden ohella...

Muun muassa Bertrand Russellin tyyppiteoreettiset pohdinnat olivat tämän saman teeman variaatioita. Ne eivät tietenkään ole kovin oleellisia itse empiirisen tutkimuksen kannalta, mutta teorian ja teorianmuodostuksen pätevyyden kannalta kyseessä on täysin ohittamaton ongelma.

Sitaatteja Zizekiltä 7 - kaksi vitsiä vappupäiväksi

1
Moskovalaisessa taidenäyttelyssä on kuva, joka esittää Nadeza Krupskajaa, Leninin vaimoa, sängyssä nuoren Komsomolin jäsenen kanssa. Kuvan nimi on 'Lenin Varsovassa'. Hämmentynyt vierailija kysyy oppaalta: 'Mutta missä on Lenin?' Opas vastaa hiljaa ja arvokkaasti: 'Lenin on Varsovassa'.
2
Jos vitsi Leninistä Varsovassa havainnollistaa herra-signifikoijan logiikkaa, on olemassa toinen vitsi - tietyllä tavalla sen vastakohta - joka havainnollistaa objektin logiikkaa: vitsi asevelvollisesta, joka pyrkii välttämään sotilaspalveluksen teeskentelemällä hullua.
Hänen oireenaan on se, että hän tarkastaa pakkomielteisesti kaikki paperinpalat, jotka saa käsiinsä, ja sanoo joka kerta: Tämä ei ole se!'
Hänet lähetetään sotilaspsykiatrille, jonka toimistossa hän myös tutkii kaikki ympärillään olevat paperit, ja toistaa koko ajan: 'Tämä ei ole se!' Psykiatri, joka lopulta vakuuttuu, että hän todella on hullu, antaa hänelle kirjallisen valtuutuksen, joka vapauttaa hänet palveluksesta. Asevelvollinen vilkaisee sitä ja sanoo iloisesti: 'Tämä se on!'

Slavoj Zizek: Ideologian ylevä objekti, sivuilta 219-221

Vappuaamun herätys: Keep on Chooglin'

Omassa tyylissään maailman parhaan bändin - CCR:n - konserttien viimeisen biisin viimeiset 2½ minuuttia. Tähän ei ole mitään lisäämistä. Yleisö on 'onnellisesti nujerrettu'.

Creedencen Oakland Coliseum- konsertin ympärille rakennettu tv-dokumentti - kevät 1970.

Seuraavassa CCR:stä tehdyn tv-dokumentin 6 You Tube-osaa käänteisessä järjestyksessä (niin kauan kuin ne ehkä poistetaan tuubista?)

http://www.youtube.com/watch?v=CW0Q6FofaQo (Keep on Chooglin'-live; täydellinen lopetusbiisi - osa 6)

http://www.youtube.com/watch?v=g5z7CQrrGU0 (Tässä videossa alkaa viimeisessa eli 6:s-videossa loppuva Keep on Chooglin' heti Commotionin jälkeen - osa 5)

http://www.youtube.com/watch?v=UTgbIAOHXQ0 (osa 4)

http://www.youtube.com/watch?v=ELHdPi3YdbE (osa 3)

http://www.youtube.com/watch?v=lBoG9v_XT9w (osa 2)

http://www.youtube.com/watch?v=3ldtgaJBFz0 (osa 1)