Showing posts with label Karamazovin veljekset. Show all posts
Showing posts with label Karamazovin veljekset. Show all posts

December 31, 2009

Pavel Fjodorovits Smerdjakov - Ivan Karamazovin perverssi omatunto

Katsokaa tuota lähes psykoottista virnettä 'Smerdjakovin' kasvoilla.

"Smerdyakov" is a Russian expletive, roughly equivalent to "shithead." The character's name likely derives from a character in The Brothers Karamazov.

First page from The Russian Messenger.

The Brothers Karamazov (Russian: Братья Карамазовы Brat'ya Karamazovy, pronounced [ˈbratʲjə karəˈmazəvɨ]) is the final novel by the Russian author Fyodor Dostoyevsky. Dostoyevsky spent nearly two years writing The Brothers Karamazov, which was published as a serial in The Russian Messenger and completed in November 1880. Dostoyevsky intended it to be the first part in an epic story titled The Life of a Great Sinner,[1] but he died less than four months after its publication.
Kirjoitettu kommentiksi Iineksen päreeseen Riemulaulu miehelle - mieskalenteri 2010.
I
Iines kirjoitti:

'...Mitjaan, jota onkin helppo rakastaa, hyvää ja heikkoa ihmistä, vilpitöntä lapsenmielistä nautiskelijaa, joka tappaa pahan maailmasta, eli irstaan öykkäri-isänsä.'

Ei Mitja tappanut isäänsä vaan sen teki palvelija Smerdjakov. Koko jutun ydin on siinä, että Smerdjakov, joka on omaksunut Ivanin nihilismin: 'jos Jumala on kuollut, niin kaikki on sallittua' - a) tietää, että Ivan vihaa isäänsä (ukko muuten sanoo kirjassa (ei kuitenkaan tv-sarjassa), että pojista juuri Ivan muistuttaa (moraalisesti) eniten häntä itseään!), b) tekee murhan ikäänkuin Ivanin puolesta ja hänen 'luvallaan' (lue keskustelu, joka käydään Ivanin ja Smerdjakovin välillä, kun Ivan on lähdössä pois, mm. isänsä asioita hoitamaan).

Mutta olkoon. En selitä tämän enempää. Romaanista löytyy joka tapauksessa monia tasoja, eikä se pelkkänä juonidekkarinakaan ole ihan niitä kaikkein yksiselitteisimpiä. Sen verran hyvin Dostojevski onnistuu piilottamaan Smerdjakovin teon ja kasaamaan kaikki olennaiset todisteet Mitjan niskaan.

Pitää kuitenkin muistaa, että Smerdjakov tunnustaa tekonsa Ivanille (Sm. sitäpaitsi näyttää I:lle ne ukon 'Grusenka-tipuselleen' lupaamat tasan 3000 ruplaa, joiden katoamista pidetään raskaimpana todisteena (kilpakosija-) Mitjaa vastaan) uhaten paljastaa oikeudessa, että Ivan on (muka tietoisesti) toiminut hänen rikostoverinaan, mutta päätyy kuitenkin hirttämään itsensä Smerdjakovin tunnustuksesta kauhistuneen Ivanin ajautuessa yhä syvemmälle akuuttiin psykoosiin.

Kyseessä on vanha teema D:llä: - nihilistit sekoavat ja/tai tekevät itsemurhan - myös Rikoksen ja rangaistuksen Svidrigailov sekä Riivaajien Stavrogin, huippuälykkäät kyynikot, tappavat itsensä; Idiootin nuori, tuberkuloosiin kuoleva 'ressentimenttinen eksistentialisti/rr' Ippolit epäonnistuu itsemurhayrityksessään).

Joka tapauksessa venäläinen Karamazov-sarja on ollut loistava, vaikka siitä onkin jouduttu pudottamaan aivan valtavasti materiaalia pois.

Kuitenkin juonen kannalta olennainen on tuotu hyvin esille, ja etenkin ukko-Karamazovin ja Smerdjakovin rooleihin on valittu huippuluokan näyttelijät: sopivat täydellisesti rooleihinsa.

Ukko K:n roolia vetävä näyttelee jo melkein liian hyvin, koska ensimmäistä kertaa elämässäni koin sympatiaa Fjodor Pavlovitsia kohtaan. - Smerdjakov maskeerattuna Ivanin piruksi on myös kympin oivallus ja suoritus.

II
Tapsa kirjoitti:

...'mutta muistelen että palvelija Smerdjakov oli myös hänen poikansa?'

Smerdjakov oli/on ukko-Karamazovin äpärä, jonka tämä teki eräälle, ilmeisesti kehitysvammaisuuttaan likaiseksi katuhuoraksi vajonneelle naiselle (nimi smerdjakov juontuu sanasta löyhkä), ja otti äidin kuoltua pojan, jonka vanhempi palvelija Grigori ja hänen vaimonsa kasvattivat, sittemmin palvelijakseen.

T-pani kirjoitti edelleen:

'...'mutta minusta pirun ja Ivanin keskustelu tuntui jo silloin aika lapselliselta?'

Eipä ole tippaakaan draaman tajua mainosmiehellä (kummallista). Valitan. Ei voi mitään. Pelkällä hyötyfilosofialla ja newageläisellä osapäiväbuddhalaisuudella ei kuitenkaan dostojevskilaisia mielen järkäleitä kirjoiteta - enintään beatrunoutta (okei - myös Saarikoski sai vaikutteita beat-runoudesta, mutta se kausi ei varmasti ollut hänen parhaimpansa).

Hulluutta on tietysti melko vaikea dramatisoida näytelmän puhumattakaan sitten aateromaanin osaksi, mutta olen havaitsevinani Ivanin pirussa saman absurdi(smi)n perinteen jatkoa, mikä ilmeni Dostojevskin erään alter egon, Shakespearen, narreissa - esim. Kuningas Lear, josta tuli tänään Teemalta erinomainen, moderni, ranskalainen versio vuodelta 2007.

Naivia? Lapsellista?

Jätän nyt lapsellisuudet, joita tästäkin kommenttilootasta löytyy pilvin pimein, tällä erää tähän.
*
Smerdyakov was born of "Stinking Lizaveta", a mute woman of the street, from which his name came—"Son of the 'reeking one'". He is widely rumored to be the illegitimate son of Fyodor Karamazov. When the novel begins, Smerdyakov is Fyodor's lackey and cook. He is morose and sullen, and, like Dostoevsky himself, epileptic.
As a child he would collect stray cats so he could hang and later bury them. Smerdyakov is aloof with most people but holds a special admiration for Ivan and shares his atheistic ideology. He later confesses to Ivan that he, and not Dmitri, was the murderer of Fyodor and claims to have acted with Ivan's blessing. However, Dmitri's defense attorney pointed out that in speaking with Smerdyakov, he found him to be "falsely naive" and able to tell people what they want to hear in order to subtly foist ideas on them.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Brothers_Karamazov
http://en.wikipedia.org/wiki/Gregor_Smerdyakov
http://tvtropes.org/pmwiki/pmwiki.php/Main/PsychoticSmirk

April 16, 2009

Dekkarikirjailija Dostojevskin 'erehdys'(?)



(Hei - - kuvat ja teksti ei nyt synkkaa yhteen täysin asiallisesti?!)
Ylimmän kuvan kaljupäinen irstas äijä ei ole meikäläinen (vaikka yhdennäköisyyttä kyllä löytyy) vaan ukko-Karamazov. Pöydässä istuvat veljekset Aljosha (ilmeisesti vas.) ja Ivan. Vanhin poika Dmitri ilmestynee piakkoin vetämään ukkoa turpaan. Palvelija Smerdjakov tuijottaa taustalla, oven edessä seisten, ihailemaansa Ivania (ellei kyseessä sitten ole jo itse vihainen Dmitri - tuskin). Pöydän takana istuu? luultavasti vanhempi palvelija Grigori.

Oletan siis (en tiedä), että kuva liittyy kolmannessa kirjassa/luvussa - Hekumoitsijat - kerrottuihin tapahtumiin, jotka alkavat sivulta 174 ja päättyvät sivulla 204, ja joiden aikana Dmitri tunkeutuu taloon pahoinpidellen isäänsä perintöriitojen ja mustasukkaisuuden takia. Isällä ja pojalla sattuu nimittäin olemaan sama ihastuksen kohde: Agrafena Aleksandovna Svetlova! (tunnetaan paremmin lempinimellä Grusenka). Varsinainen murha tapahtuu pari päivää myöhemmin.

Kielimafia teki viimeisiä muutoksiaan 23.4 klo: 12.05.
Versio A

Tässä esimerkki 'visapäästä', joka ei ole joko lukenut kunnolla Karamazoveja tai sitten hän haluaisi kirjoittaa sen uudelleen rikoksen osalta - ellei hän sitten peräti ole ollut yhteydessä Dostojevskin henkiruumiiseen ja keskustellut tämän kanssa kirjailijan intentioista!

(Tunnustan kuitenkin heti perään, että Pasasen kommentti on mainio ja päätin pohtia väitettään varsinkin, kun tarkoitukseni oli maaliskuun lopulla lukea Riivaajien jälkeen Karamazovien veljekset uudestaan - 35 vuoden! tauon jälkeen. Nyt se on tehty. - - Idiootti on paraikaa luvun alla ja Meriltä lahjaksi ('tietokilpailupalkinnoksi') saatu uusin painos (2008) Rikoksesta ja rangaistuksesta odottaa vuoroaan).

Anonyymi sanoi...

Luin tässä taannoin kirjan, siinä oli murhakuvaus, joka on siitä lähtien kaihertanut mieltäni. Myöhemmin sain kuulla että oli kyse kesken jääneestä kirjasta ja se kai osittain selittää asian.

Niin, siis… miksi Smerdjakov pyyhki paperinpainimen puhtaaksi ja laittoi sen paikoilleen? Hänhän halusi osoittaa että murhaaja, siis Mitja oli toiminut harkitsemattomasti, kuin äkkipikaisuuksissaan, jättäen rahojen päällyspaperin todisteeksi itseään vastaan. Miksi ei myös paperinpaininta, murha-asetta? Verinen paperinpainin surmatun vieressä olisi tehostanut vaikutelmaa: tässä uhri, tuossa ase, tuolla revitty käärinpaperi, murhan motivaatio. Näin lavastus olisi ollut täydellinen. Sillä eihän Smerdjakov tiennyt mitään survimesta; ja jollakin Mitjan täytyy surmata isänsä. Miksei siis tuo paperinpainin, jolla hänet on jo surmattu? Sehän olisi ollut täysin loogista.

Kyseessä on siis kirjailijan tekemä virhe. Erehdys. Hänen on ensin täytynyt miettiä kuinka Mitjan syyllisyys todistetaan ja vasta sen jälkeen kuinka surma varsinaisesti tapahtuu. Hän keksii survimen todistajineen Mitjan syyllisyyden vahvistamiseksi, mutta myös siksi, että jollakin hänen on lyötävä Grigoria. Ja häntä Mitjan on lyötävä sen vuoksi että saadaan aikaan veri, joka lopullisesti sinetöi Mitjan syyllisyyden. Ja kun on survin, ei tarvita paperinpaininta verisenä todisteeksi, sillä sehän olisi vääjäämättömästi osoittanut että Mitja on syytön. Sen vuoksi Smerdjakov toimii vastoin logiikkaa ja kuvaus Fedor Pavlovitsin surmasta ontuu.

Ilkka Pasanen

(Kemppisen blogista maaliskuun lopulta - https://www.blogger.com/comment.g?blogID=17011369&postID=1554409836015713132)
*
Minusta vaikuttaa siltä, että Ilkka Pasaselle Dostojevskin ainut virhe tai erehdys piilee loppujen lopuksi pelkästään siinä, ettei hän ole kertonut meille avoimesti, tiesikö Smerdjakov survimesta vai ei (hymiö).

Pasanen näyttää nimittäin tietävän kirjailijan 'virheestä' jotain, mitä me emme voi päätellä tekstistä edes epäsuorasti; toisin sanoen sen tietämiseen lukijalla pitäisi olla vallan erityinen intuitio! Toisin sanoen - Pasanen tietää 'liikaa'...

Mutta mikä hämmästyttävintä Pasanen näyttäisi jopa väittävän, että Dostojevski ei ole itsekään huomannut, ettei Smerdjakov tiennyt mitään survimesta. Tämä on ennenkuulumaton paljastus ja mullistanee täysin Karamazov-tulkinnat (haha).

Entä mitä faktoja meillä on survimesta Pasasen tekstikohtaan liittyen?

Karamazovien veljesten sivulla 561 (Karisto, 6. painos, 1997) lukee euraavasti:

'Mitjan kädessä oli vaskinen survin ja sen hän paiskasi koneellisesti nurmikolle. Survin putosi parin askeleen päähän Grigorista, mutta ei nurmikolle vaan polulle kaikkein näkyvimpään paikkaan.'

Sivulla 889 Smerdjakov kertoo:

'- Oli, oli, juoksi pois! Dmitri Fedorovits oli siis ollut. - Hän tappoi Grigorin! - Missä? kuiskasin hänelle [ukko-Karamazoville/rr]. - Tuolla, nurkassa, hän osoitti ja puhui myös kuiskaamalla. - Odottakaa, sanoin. menin nurkkaan etsimään ja seinän luona törmäsin Grigori vasiljevitsiin, hän makasi maassa, verissään, tiedottomana. Siis Dmitri Fedorovits oli todellakin käynyt, välähti mielessäni ja samassa minä päätin lopettaa jutun äkkiä jne...'

Tämän verran tiedämme tarkkaan siitä, oliko Smerdjakovilla mahdollisuus tietää survimesta vai ei. Mutta Pasaselle tämä ei riitä. Hän näemmä haluaisi, että kirjailija olisi ilmaissut eksplisiittisesti, että Smerdjakov ei havainnut tai että hän nimenomaan havaitsi survimen, ja kun näin ei tehdä, Pasanen päättelee survimen olevan pelkkä jälkeenpäin väsätty lavastus, jolla Mitjan syyllisyys saadaan kätevimmin todistettua.

Mutta Smerdjakov joko näki survimen tai sitten hän vain yksinkertaisen kylmäverisesti ja oikein päätteli tietäen rikostutkijoidenkin päättelevän, että Mitja on joka tapauksessa lyönyt Grigoria jollain 'tylpällä' esineellä kuten sanonta kuuluu, ja että tuolla samalla esineellä hän myös tuli tappaneeksi isänsä. Sen vuoksi vaskinen paperinpainin on tietenkin syytä puhdistaa ja asettaa entiselle paikalleen.

Mutta huom! - Tämä ei kuitenkaan olisi ollut välttämätöntä, sillä vaikka paperinpainin olisi jäänyt ukko-Karamazovin vierelle kuten Smerdjakovin avaama rahakirjekuorikin, niin se ei olisi todistanut Mitjaa syyttömäksi vaan tehnyt todistamisen pelkästään monimutkaisemmaksi - toki siten hieman epäuskottavammaksi.

Olisi vain todettu, että Mitjalla oli survin, mutta hän tappoi paperinpainikkeella. Vastaus siihen, miksi hän teki näin jäisi hämärän peittoon, mutta niin jää moni muukin asia tässä rikoksessa. Etenkin se, että Smerdjakov muka kykeni näyttelemään kaatumatautikohtausta niinkin pitkään täysin uskottavasti ilman, että hänet ja hänen aidot kohtauksensa hyvin tunteneet ja kokeneet palvelija Grigori, tämän vaimo ja ukko-Karamazov eivät epäilleet mitään.
*
Survimen suhteen löytyy kyllä eräs epäselvyys. Mitjan puolustusasianajaja Fetjukovits toteaa edellä mainitun kirjan sivulla 1033 loppupuheenvuorossaan:

'Enkä ole unohtanut edes sitä [survin/rr] tielle enkä hajamielisyydessäni ja hämmennyksissäni pudottanut sitä: ei, me [Mitja/rr] nimenomaan viskasimme pois aseemme, sillä se on löydetty noin viidentoista askeleen (bold/rr) päästä siitä paikasta, missä Grigori oli tuupertunut maahan.'

Herää siis kysymys verrattuna sivun 561 sitaattiin: miten on mahdollista, että Mitja kertojan mukaan pudotti survimen alunperin kahden askeleen päähän hänet yllättäneestä palvelija Grigorista, jos se kerran tutkijoiden toimesta löydettiin vasta 15 askeleen päästä?

Oliko Grigori raahautunut etäämmälle Dmitrin iskun jälkeen (tuskin)? Vai oliko survin jostain käsittämättömästä syystä peräti 'itse' liikkunut 13 askelta sen jälkeen, kun Mitja sen oli heittänyt maahan? Eikö kirjailija mahdollisesti ole itsekään huomannut, että tällaisia merkillisyyksiä tapahtui hänen teoksessaan, koska hän ei kerro meille mitään tästäkään asiasta?
Leikki leikkinä mutta kieltämättä tuota 13:sta askeleen siirtymää en itsekään ymmärrä, joskin sen vaikutus itse Smerdjakov-survin-problematiikkaan ei kaikesta huolimatta ole oleellinen, vaikka saatamme ajatella, että kahden askeleen päästä Smerdjakov varmaankin havaitsi survimen, mutta 15 askeleen etäisyydeltä se on jo paljon epätodennäköisempää.

Pasasen päättelyä voidaan kuitenkin yhä edelleen horjuttaa pelkästään toteamalla, että koska Smerdjakov näki verissään makaavaa Grigoria lyödyn - ja ilmeisesti jollain - kuten sanonta kuuluu - tylpällä esineellä, hän päätti jo senkin vuoksi, että nyt hänen tilaisuutensa on tullut, koska kaikki epäilyt kääntyvät ilman muuta Mitjaan, sillä oletettavasti Grigori ei kuole.

Grigorin todistusta pidettäisiin ensiarvoisen tärkeänä, joten Smerdjakov ei turhaan ollut huolestunut hänen eloonjäämisestään.

Joka tapauksessa - näin Smerdjakov kertoo Ivanille sivulla 889 (välitön jatko aiempaan sitaattiin):

'Siis Dmitri Fedorovits oli tosiaankin käynyt, välähti mielessäni ja samassa minä päätin lopettaa jutun äkkiä, koska Grigori Vasiljevits ei voinut nähdä mitään, kun makasi tajuttomana, vaikka olisikin vielä elossa.'

Smerdjakov ottaa riskin ja päättää tappaa ukon huolimatta siitä, että Grigorin vaimo saattaa herätä - 'himo sai minussa kokonaan vallan, henki tuskin kulki' ...(emt. s. 889).

Näin ollen Smerdjakov on minun mielestäni ollut koko ajan tarkoin selvillä siitä, että Mitjan voi lavastaa syylliseksi juuri sillä tavalla kuin tapahtui - ja ilman, että tuon Ivanin nihilismiä perverssisti ihailevan ja apinoivan ressentimenttisen lakeijan olisi tarvinnut tietää mitään survimen olemassaolosta.
*
Samanaikainen versio B samasta aiheesta eli kirje H:lle.

Hei

Kirjoittelen tässä pikku hiljaa pärekommenttia erään Ilkka Pasasen väitteeseen (Kemppisen blogissa kolme viikkoa sitten) siitä, että Dostojevski keksi jälkeenpäin Mitjan survimen, josta Smerdjakov ei muka voinut tietää mitään. Ja kuitenkin juuri tämän vuoksi Smerdjakov (vaikkei siis voinut tietää survimesta!) pani paperipainikkeen siististi takaisin kalautettuaan sillä ukko-Karamazovin kuoliaaksi.

Miksi? Eikö paperipainikkeen jättäminen uhrin viereen samaan tapaan kuin Smerdjakov lavastaen Mitjaa syylliseksi jätti tyhjän rahakirjekuorenkin olisi ollut vakuuttava näyttö murha-aseesta?

Pasanen väittää, että Dostojevski pohti ensin, miten Mitjan syyllisyys voidaan todistaa, ja keksi vasta sitten survimen, ja että jos paperipainin olisi ollut lattialla, Mitjan syyllisyys olisi kyseenalaistunut heti, koska hänhän käytti aseenaan survinta, josta siis (vielä kerran toistettuna) Smerdjakov ei tiennyt mitään, mutta toimi ikäänkuin olisi tiennyt.

Hyvä kommentti mutta ei mitenkään sataprosenttisen pätevä. Aion osoittaa vastaväitteeni perustelut eräiden sitaattien ja oman päättelyni kautta.

Sitäpaitsi minua hieman huvittaa ironisesti se, että Pasanen ikäänkuin haluaisi välttämättä tietää, tiesikö Smerdjakov survimesta vai ei, ja että koska kirjailija ei sitä paljasta (rikosromaanissa - häh), Dostojevski ei ole Pasasen mukaan ollut itsekään tietoinen (!?), että Smerdjakov toimi epäloogisesti siihen nähden, mitä pystyi tietämään murha-aseesta.

Näin yksioikoiseen syytteeseen tämän rikoksen logiikka ei kuitenkaan kaadu. Smerdjakoville nimittäin riitti aivan hyvin syyksi paperipainimen asettamiselle entiselle paikalleen jo se, että Mitja oli kalauttanut verissään makaavan Grigorin puolikuoliaaksi mitä ilmeisimmin jollain 'tylpällä' ja raskaalla esineellä, kuten sanonta kuuluu olettaen, että rikostutkijat päättelevät Mitjan tappaneen myös isänsä tuolla samalla esineellä.

Todistaminen olisi tietysti tullut tässä tapauksessa - mikäli murha-asetta ei löydettäisi - monimutkaisemmaksi, mutta lopputulos olisi ollut sama: Mitja on syyllinen. Näin lienee Smerdjakov minun mielestäni ajatellut. Olihan hän muutenkin suunnitellut kaiken äärimmäisen tarkasti etukäteen.

Toistan vielä Pasasen väitteeseen viitaten: 'Smerdjakov ei tiennyt survimesta' -, että ei kai Dostojevski hitto soikoon kaikkea voi kertoa etukäteen. Mikä rikosromaani se sellainen enää olisi - - - vaikka loppujen lopuksihan ukon murha ja oikeudenkäynti on Karamazoveissa 'vain' suuri kehyskertomus, jonka ytimestä löytyy aatteellinen ja moraalinen pohdiskelu sekä sanoma.

Kyseessä kun ei ole mikään Agatha Christien shakkipelinomainen dekkari, jossa ollaan kiinnostuttu vain murhan teknisestä todistamisesta, ei mistään psykologisista, moraalisista ja/tai yhteiskunnallisista tekijöistä sen taustalla.

Survimen suhteen voidaan kyllä esittää yksi kommentti, joka antaa hetkellisesti aiheen kritisoida Dostojevskin mahdollista epätarkkuutta murhan teknisen todistamisen suhteen, mutta joka ei edelleenkään horjuta itse Smerdjakovin toiminnan logiikan uskottavuutta (ks. versio A, sitaatti puolustusasianajaja Fetjukovitsilta).

Toistan tässäkin kohtaa yhä sitä, ettei lukijalle voi, pidä eikä tarvitse kertoa kaikkea, mitä kirjan fiktiivisessä todellisuudessa tapahtuu, koska silloin kertomuksesta tulisi lähinnä dokumentti.
.....
rr






May 19, 2008

Dostojevski ja Thomas Mann - romaaneista elokuviin ja tv-sarjoihin

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen kommentiin päreessään "Kirjasensuurini".
*
Kemppinen kirjoitti kommentissaan:

'Karamazov on minulle yksi kolmesta tai viidestä kaikkein hurjimmasta kirjasta.
Kun luin sen viimeksi, useita vuosia sitten, vaimoni pyysi, että jättäisin toistaiseksi Dostojevskin rauhaan.
Lukiessani olin vuoroon isä, vuoroon Ivan, joskus Smerdjakov, mutta en koskaan Aljosha.'

RR

Tietysti etenkin Ivan teki minuun henkeäsalpaavan vaikutuksen, mutta näin jälkeen päin ihmetyttää yhä edelleen, miten rajusti Dmitrin ja Grusjenkan öinen 'troikka-ajo' kolahti kaiken ja kaikesta 'irtiottavassa' vapaudessaan sekä maailmoja syleilevässä intohimossaan.
Muistan sen tunteen kuin eilisen päivän. Sellaiset elämykset painuvat sieluun kuin syvimmät tatuoinnit ihoon.

Dostojevskin 'pahat ihmiset' ovat pahuudessaan kirjallisuuden historian 'uskottavimpia' hahmoja.
Ovatko asiat taas jotenkin niin merkillisen paradoksaalisesti, että vain hurskas, nöyrä ortodoksi (mitä Tolstoi ei ollut, kertoi luostarin igumeni, joka tapasi kumpaakin kirjailijaa) pystyy kirjoittamaan suoraan ja 'syvään' niin helvetillisistä (ukko Karamazov, Riivaajien Stavrogin ja Kirillov - miksei myös Kellariloukon mies) tai niin merkillisistä luonteista kuin Idiootti eli ruhtinas Myskin, tuo 'jurodivyi', houkka?

Nietzsche toivoi 1888 'Epäjumalten hämärässä' ja 'Antikristuksessa', että Dostojevski, joka oli ainut, jolta hänellä oli mitään opittavaa ihmisen psykologiasta, olisi elänyt Jeesuksen läheisyydessä - jotta olisi tietysti voinut kuvata meille oman lahjomattoman huomiokykynsä 'pensselillä' hieman eri perspektiivistä nähdyn ja koetun Jeesuksen kuin, minkä evankeliumit tarjosivat.
Nietzschehän ei arvostanut Uutta Testamenttia läheskään niin korkealle kuin VT:n. VT:ssä kun ihmiset tekivät jopa syntiä, eli käyttäytyivät ylipäätään kuten ihmiset käyttäytyvät joka puolella maailmaa.

Luulenpa että Dostojevski itse taisi joskus toivoa aivan samaa...tosin hän saattoi mielestään ja ainakin mielessään olla jo tavannutkin Jeesuksen kaltaisia. Aljosha tosin kaikessa sympaattisuudessaan on hiukan liian 'pliisu' ja klisheinen - ei siis vakuuttava. Isä Zosima sen sijaan ilmentää paikka paikoin sellaista karismaa, että hän kohoaa hetkeksi - mutta vain hetkeksi - päähenkilöjen rinnalle.

Smerdjakov taitaa olla koko henkilöpaletin kaikkein yllättävin, kaikkein vastenmielisin (vaikka ukko Karamazovia on todella vaikea 'voittaa' tässä lajissa) ja samalla - uskomatonta kyllä - jopa myös vilpitöntä sääliä herättävä hahmo.

Luettuani Karamazovit kaksi kertaa nuoruudessani en ole sen jälkeen 'uskaltanut' kajota kyseiseen kirjaan.

Luen paraikaa Thomas Mannin Tohtori Faustusta uusiksi. Eka kerta oli about 25 vuotta sitten.
Ei ole helppo kirja sekään. Ihmisen päänsisäisestä elämästä on vaikea tehdä toimivaa eli todella hyvätasoista saippuasarjaa (1982).

*
Mannin Buddenbrookeista olikin luonnolliseti paljon jo helpompaa tehdä 11-osainen tv-sarja, jossa katsojan mielenkiintoa ylläpitää lyypekkiläisen kauppiassuvun historia 1830-luvulta 1870-luvun lopulle.

Vuoden 1848 kapinavuosi (mm. Dresden, jossa Wagner lymysi samoissa barrikaadeissa sosialisti-anarkisti Nikolai Bakunin kanssa ja pelastui erittäin täpärästi melko varmalta kuolemanrangaistukselta päästessään livahtamaan ulos Dresdenistä) sekä 1870 Preussin- Ranskan sota, joka yhdisti Preussin ja sinetöi Bismarckin ehdottoman poliittisen vallan.

Toisaalta myös 1873 alkanut taloudellinen lama vei osaltaan Boddenbrookien suvun taloudellisen tilan ja tilanteen lähes romahduksen partaalle - myös ihmissuhteiden alueella.

Paljon romaanihenkilöitä, erilaisia luonteita ja dramaattisia kohtauksia. Schopenhauer ja Wagner taustalla eräänlaisina filosofis-esteettisinä johtomotiiveina - ikäänkun koko romaanin kulkua tematisoivana kontrapunktina.
Tällaiset elementit ovat sopivia aineksia tv-elokuvallisella kerronnalle.
*
Sen sijaan Tohtori Faustuksen 'kompositio' on monella tapaa hankala sekä kertoja Zeitblomin tarkoin harkitun, hieman itseironisen mutta myös monitasoisen kertojanroolin vuoksi - toisaalta myös Adrianin musiikkiteoreettis-filosofisiin (lähes numeromaagisiin) analyyseihin liittyvien pohdiskelujen takia (musiikin teorian neuvonantajana on toiminut itse Theodor Adorno).

Tv-sarja ei yllä lähellekään kirjan tasoa. Mutta eihän Karamazoveistakaan ole tehty kirjan veroista elokuvaa. Ei myöskään Anna Kareninasta (jonka Dostojevski mimitti taideteoksi vailla säröäkään) eikä niin monista muista kirjallisuuden klassikoista.

Huipputason romaanit ja elokuvallinen ilmaisu ovat ilmeisesti niin erilaisen ilmaisullisen fantasian 'myllystä' syntyviä/syntyneitä, etteivät parhaimpien romaanien eetos ja paatos luonne- ja tilannekuvauksineen ole ilmaistavissa elokuvakerronnallisesti 'nappiin' kuin ehkä vain hyvällä säkällä.

Hitchcock ja Bergman olivat loistavia käsikirjoittajia - miltei romaanikirjailijoita - mutta aina nimenomaan elokuvallisen liikkeen ehdoilla - siis ei ilman kuvattujen kohtausten leikkauksia, mikä onkin elokuvanteon teknisen toteutuksen ehkä kaikkein luovin prosessi.
*
Jos sinulla Kemppinen on mitä tahansa sanottavaa Tohtori Faustuksesta ja/tai ylipäätään Faustista, niin olispa mukava kuulla.