Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Turmion punainen kukka".
I
Kemppinen kirjoitti:
'Kohti konkurssia ajautuva suuri valtio päätyy yleensä turvautumaan mielettömiin ratkaisuihin, joista tavallisin on sota.'
jarmom kirjoitti kommentissaan:
'Legendat elävät ja kansa uskoo mihin vaan, kuten Etelämantereen sulamiseen.'
*
'Hauska' olis elää niin kauan, että näkis, kun Kiina turvautuu talouspoliittisen sodan lisäksi suuressa mittakaavassa oikeaan sotaan (eli turvautuu Bushin ja Putinin 'suosimaan' megatrendiin) nostaakseen elintasonsa pysyvästi länsimaiselle tasolle ja pitääkseen sen siellä.
Muun muassa Etelämanner kiihdyttää sulamistaan siinä vaiheessa entisestään. Taidat olla jarmom suurfirmojen palkkaama ilmastonmuutos-skeptikko?
Mutta niinhän se on, että sitä, mikä on liian lähellä ei hahmota/erota, ja sitä, mikä on liian kaukana, ei vielä näe.
Toisaalta itseään ei voi pitää omana vihollisenaan ajautumatta psykoottiseen situaatioon.
Ilmastonmuutos on kuitenkin paradoksaalinen joskin tiettyyn rajaan asti 'hyvä' vihollinen. Sillä voi nimittäin tehdä paljon rahaa - kielsi sen tai ei.
Joka tapauksessa ilmastonmuutoksessa Meitä vastassa on Meidän oma toimintamme eli Me Itse. Kylmän Sodan aikana Meidän vihollisemme sen sijaan oli Ne, ja Ne me 'näimme'.
Toisin sanoen olipa tieto Niistä miten manipuloitua tahansa, Ne olivat aivan varmasti olemassa.
Ilmastonmuutoksen olemassaolon 'vihollisena' voi sen sijaan kieltää monin tavoin (olipa sen 'kannalla' tai sitä 'vastaan'), koska Me emme ilmeisesti kykene näkemään (emme empiirisesti emmekä etenkään fantasiatasolla) sitä 'kunnolla', ennenkuin asiamme ovat lopullisesti ekologisessa konkurssissa.
Viimeistään tuollaisessa - 'finaalivaiheessa' - yleensä soditaan, mutta se ei siis ilmastonmuutoksen suhteen ole mikään mieletön tai epätoivoinen ratkaisu vaan pelkkä kuolinkouristus - eräänlainen jo tapahtuneen tosiasian raukeaminen ja myöntö.
Linkolan (ja Haavikon) mukaan me olemme jo konkurssissa.
Jos joku luulottelee yhä, että kaikki yli 6 miljardia maapallon ihmistä voivat saavuttaa edes puolet länsimaisesta elintasosta, hänen realiteettitajunsa on vähintäinkin kyseenalainen - ja silti hänen väitteistään käydään ympäri maailmaa enemmän tai vähemmän vakavaa keskustelua.
Näin ollen - mitä etenkin ilmastonmuutosjaaritteluun tulee - (myös) liberaalista demokratiasta poliittisena järjestelmänä maksetaan hinta, joka jossain vaiheessa kumoaa järjestelmän itsensä - lopullisesti.
Siten voisi väittää, että juuri demokratia on demokraattisen valtion konkurssitila. Mitä järkeä on esim. järjestää demokraattiset vaalit siitä, onko ilmastonmuutos totta vai ei? (Vrt. Kierkegaardin ironia: Totuudesta pitää äänestää.)
Kylmän sodan aikana olisimme jarmom ilmeisesti olleet eri puolilla rintamaa ampumassa toistemme päitä tohjoksi.
'Ilmastonmuutostaistelussa' olemme kuitenkin ampumassa kuulaa lopulta vain omaan kalloomme, koska sitä sotaa ei kukaan tule voittamaan millään tasolla.
Mutta toki löydän 'Etelämanner-ennustuksestasi' jopa lohdutuksen profetian:
Etelämanner ei sula. Se vain näyttää sulavan.
Sinunkaltaisillasi ihmisillä jarmom täytyy siis olla 'syvempää' tietoa todellisuudesta...Ehkä mielilaulussasi lauletaan Juha Tapion tavoin: 'mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää...'
II
Voidaan kuitenkin perustellusti kysyä mm. Tuomas Nevanlinnan tavoin: Miksi ilmastonmuutosta estämään ei edes yritetä satsata mitään ehdottoman radikaalia 'keksintöprojektia/teja'?
Polkaistiinhan USA:ssakin 1942 käyntiin ns. Alamo-tutkimusprojekti atomipommin valmistusta varten, vaikka mitään atomipommia ei vielä siihen aikaan osattu tehdä kuin jossain Einsteinin mielikuvituksessa? Mutta 1945 elokuussa ko. pommilla jo tapettiin ihmisiä kuin heinäsirkkoja hyönteismyrkyillä.
Viittaan edellä kirjoittamaani: tarvitaan vihollinen, jonka tappaminen on paitsi poliittisesti välttämätöntä (tosin sekä Saksa että Japani olivat käytännössä jo hävinneet 1945 alussa) myös fantasiatasolla 'mahdollista'.
'Valitettavasti' ilmastonmuutos ei ole sellainen vihollinen, koska joutuisimme sitä vastaan ehdottoman vakavasti taistellessamme ikäänkuin amputoimaan ainakin toisen jalkamme, jotta säilyisimme hengissä.
Sota saa olla raakaa (viholliselle siellä jossain), mutta se ei saa muuttua jokaöiseksi painajaiseksi, jossa myös meidät teloitetaan.
Atomipommin rakentamiseen 'tarvittu/edellytetty' viholliskuva (etenkin Kylmän Sodan aikana) oli fantasiatasolla 'sopiva' eikä siis uhannut omaa fyysistä ja moraalista integriteettiämme.
'Ilmastosodan rekyyli' on sen sijaan fantasiatasolla lähes tappavaa luokkaa. Ja pelkästään ko. fantasioinnin mahdottomuuden takia ilmastosota on jo alunperin hävitty/voitettu. Sitäpaitsi mikään instanssi ei koskaan julistanut kyseistä sotaa alkaneeksi, koska selkeä vihollinen puuttui - sekä 'empiirisellä' että symbolisella tasolla.
Tällä kertaa 'vihollinen' nimittäin naamioitui niin hyvin, ettei 'käyttöjärjestelmämme' havainnut sitä: vihollinen naamioitui Meiksi eli Meistä tuli tietämättämme itse omia vihollisiamme.
Mutta koska järki ei voi epäillä itseään kyetäkseen havainnoimaan ja epäilemään kaikkea muuta, se ei pysty havaitsemaan 'vihollista' itsessään. Sillä löytäessään itsensä 'vihollisena' (reaalisena, mahdottomana oireena) cogito ajautuisi joko psykoosiin tai massiiviseen projektioon (paranoidiseen jumalauskoon).
Tämän(kään) vuoksi Etelämanner ei sula. Se vain näyttää sulavan.