Filosofiaa

Kirjoitettu kommentiksi anonyymille päreessäni Absurdin huoran moraalisuus.
*
(Kielimafia vaatii tarkempaa artikulointia, tarkempaa käsite-erittelyä ja tarkempaa argumentointia. Kiitos vain nipottajat sinänsä aiheellisesta huomautuksesta. PS. klo: 12.30)
*
anonyymi kirjoitti mm.:
'Jos rakastaa totuutta, niin antaako silloin retorisesti erinomaisen vai oman intuition mukaisen selityksen?'
*
(Kappaleet ovat ehkä hieman väärässä järjestyksessä, koska kirjoitin ne päällekkäin ja eriaikaisesti.)

Nyt en ymmärrä. Miten sinä erotat retoriikkaan perustuvan totuuden intuitiivisesta?

Puhut retorisista ja intuitiivisista selityksistä mutta minä pidän tuota jakoa totuuteen ja selityksiin hieman toissijaisena. Totuus - vaikka onkin analysoimaton käsite - ei käytännössä artikuloituna ole irrallaan selityksistä.

Silti Totuus on jotain, johon aina pyritään. Samalla tavoin esim. Kauneus, Vapaus ja Onni ovat käsitteinä analysoimattomia totuuksia, joihin pyritään, vaikka niitä ei olekaan olemassa ilman retoriikkaa ja intuitiota.

Jos taas totuutta pidetään määritelmäkysymyksenä - joko loogisena tai matemaattis-empiirisenä - ei minulla ole juurikaan tekemistä sellaisen totuus-käsityksen kanssa.

Kyseessä on silloin ei-fenomenologinen, ei-intuitiivinen ja ei-retorinen todistus eli rationaalinen itsestäänselvyys (aksiooma) tai kokeellinen laskelmointi, joka tuottaa informaatiota - ei tietoa ja siten totuutta.

Totuus on aina intuitiivinen käsite, ja se pyritään selittämään retorisesti.

Jopa Kant tekee niin, vaikka perustaakin ajattelunsa siihen, että kaikki tieto saadaan havainnosta.

Kuten Nietzsche kirjoittaa: jokaisella filosofilla on oma kielellisyytensä ja vokabulaarinsa, eikä Kant ole mikään poikkeus - päinvastoin.

Tämä tarkoittaa, että Kant käyttää tietoteoreettistyyppistä kielipeliä, joka yhtä kaikki on retorista suostuttelua.
*
Ylipäätään siis jakosi intuitiivisiin ja retorisiin selityksiin mielestäni ontuu. Yhdistän ne.

Mihin intuitiivis-retoriset selitykset sitten perustuvat? Johonkin määrättyyn ja määriteltyyn totuuteen vai ovatko ne pelkkää suostuttelevaa manipulaatiota - siis valtaintressejä? Voiko tällaista jakoa tehdä noin vain kuten buddhalaisuus- ja parallax-esimerkkisi osittain implikoivat?
Entä mikä on intuitiivinen totuus? Miten se eroaa ei-intuitiivisesta totuudesta?

Rationaalinen totuus ei ole intuitiivis-retorista laatua, jos se on aina tosi (esim. Pythagoraan lause), sillä se on muodollisesti täysin varmaa - ihmisestä riippumatta. Ja totuus, joka on ihmisestä riippumatta, ei ole minulle Totuus.

Kantin rationaalisuus - vaikka pyrkiikin universaalisuuteen - ei kuitenkaan ole aksiomaattisen varmaa vaan pikemminkin intuitiivista.

Matemaattis-havainnollis-kokeellinen totuus pyrkii olemaan ei-intuitiivista. Se on kuitenkin informaatiota - ei tietoa, ja informaatio on lopulta väistämättä induktiivisen päättelyn tulos, joten se on suorastaan pakko todistaa totuudeksi tietynasteen tieteellisellä retoriikalla.

Mutta totuus, josta minä puhun on aina yhtaikaa saavuttamaton (tietyssä mielessä ikuinen) että ihmisestä riippuvaista eli intuitiivista.

Siten se on myös pakko 'todistaa' retorisesti, mutta toisin kuin induktiivisen totuuden kohdalla, tuo retoriikka ei pyri olemaan tieteellisesti eksaktia vaan intuitiivisesti heuristista ja emotionaalis-ekspressiivisesti vakuuttavaa.

Kyseessä on siis tavallaan esteettinen totuus. Kauneus.

Mutta.

Ylittämättömäksi ongelmaksi minulle tässä kohtaa on muodostunut pohdinta etiikasta.

Bernard Williamsin yleisen jaon mukaan etiikka jakautuu sekä moraaliin (mikä on oikein ja mikä väärin? - siis juutalaiskristillisyys ja Kantin deontologia) ja estetiikka (mikä on hyvää ja mikä huonoa? - Nietzsche, kreikkalaiset ja etenkin Aristoteleen teleologinen hyvekäsitys).

Kummassakin tapauksessa 'totuus' on intuitiivinen, mutta noitten totuuksien retoriikka perustuu hyvin erilaisiin lähtökohtiin ja päämääriin.

Olen siten jälleen ikäänkuin parallaksisessa tilanteessa - en niinkään Totuuden - koska Totuus on aina Sama ja Ikuinen - kuin sen intuitiivis-retorisen selityksen kanssa, jolla sitä yritän itselleni selventää.

PS.
Tiivistelmä B. Williamsin kritiikistä (mm.) Kantia kohtaan kannattaa mainita:

Williams argued against the categorical imperative in his paper "Persons, character and morality." Morality should not require us to act selflessly, as though we are not who we are, in the circumstances in which we presently find ourselves.
We should not have to take an impartial view, or a Christian view, of the world, he argued. Our values, commitments, and desires do make a difference to how we see the world and how we act; and so they should, he said, otherwise we lose our individuality, and thereby our humanity.[11]

*

http://www.amazon.com/Ethics-Limits-Philosophy-Bernard-Williams/dp/product-description/067426858X

Ensi silmäyksellä - vastoin tahtoaan

Kielimafian porukka vierailee täällä aika ajoin, tekee lisäyksiä, korjauksia ja bongailee typoja. Viimeksi 23.8.
*
Tunsin kerran miehen, joka teki kaiken vastoin tahtoaan.

Mies kävi töissä vastoin tahtoaan. Hän söi vastoin tahtoaan. Hän ryyppäsi itsensä humalaan vastoin tahtoaan. Hän nukkui vastoin tahtoaan. Hän oli hereillä vastoin tahtoaan. Hän oli ystävällinen ihmisille vastoin tahtoaan. Hän hakkui naapureita vastoin tahtoaan. Hän jopa rakasteli vastoin tahtoaan - intohimoisesti mutta yhä silti vastoin tahtoaan. Hän nyt vain kerta kaikkiaan eli koko elämäänsä vastoin tahtoaan. Sillä olihan hän syntynyt vastoin tahtoaan ja tulisi kuolemaankin vastoin tahtoaan.
*
Kerron tarkemmin siitä, miten tämä merkillinen ihminen - kutsukaamme häntä herra P:ksi - sattumalta rakastui vastoin tahtoaan.

Mies oli ollut sähköpostiyhteydessä erään naisen kanssa jonkin aikaa - vastoin tahtoaan. Viimein hän alkoi keskustella tämän femme fatalen kanssa skypessä - jopa tuntikausia/vrk - vastoin tahtoaan. Vastentahtoisesti hän olikin sitten rakastunut ko. femmeen maanisen tulisieluisesti, koska depressioon taipuvaisena sairasti vastoin tahtoaan mielialan bipolaarista oireyhtymää kuten kaukainen sukulaissielunsa Stephen Fry.

Viimein lähestyi kohtalon päivä, jolloin hän ja hänen skype-rakkautensa kohtasivat toisensa. Mies tapasi naisen tietenkin vastoin tahtoaan - tasan päinvastoin kuin nainen, joka teki kaikki asiat vain omasta tahdostaan (ks. PS.).
............
Tässä tapauksessa kävi niin, että nainen saapui sovitusti miehen luo, ja silloin molemmat tietenkin katsahtivat ensimmäisen kerran livenä toisiaan silmiin ulko-ovella. Mies vastentahtoisesti ja nainen omasta halustaan.

Mutta jo ensimmäisen katsekontaktin ja ensimmäisten halausten jälkeen kummankin osapuolen emotionaalis-kokemuksellisesta aivolokerosta kuului äänettömästi joskin lujaa: bang ja vielä kerran bang! Kolmannen kerran kuului sitten lopullinen Big Bang!

Big Bangin jälkeen kiihkeitten sähköpostien ja vieläkin kiihkeämpien skypettelyjen aikaansaama rakkauslumous haihtui heti ensi katseessa! Jäljelle jäi vain kasa romuttuneita unelmia ja toiveita. Tämän ekspressiivisen maanjäristyksen seurauksena kumpikin - sekä mies että nainen - menivät joksikin aikaa psyykeltään täysin rikki. Mies vastentahtoisesti ja nainen omasta halustaan, koska hän tajusi, miten vastentahtoisesti mies häntä syleili ja katseli.

Tämä vastentahtoinen kokemus oli miehelle kuitenkin tuttua, sillä hän vastusti kaikkea - jopa omia, syvimpiä rakkauden tunteitaan. Mutta viimeinkin hän oli elämässään tullut tilanteeseen, jossa hän pystyi olemaan vastentahtoisesti vastentahtoinen. Sehän tarkoittaa, että hän oli lopulta päässyt siihen myöntämisen ja myöntymisen tilaan, jota niin kovasti oli haikaillut, koska ei aina tullut itsekään toimeen oman vastentahtoisuutensa kanssa, vaikka rakastikin suhtautua kaikkeen vasten tahtoaan.

Mies havaitsi, ettei nainen täyttänyt hänen - herra P:n - kuvitelmia aiemmasta skypenaaraasta, jolloin nainen, joka oli näissä asioissa pikemminkin huipputerävä kuin tervejärkinen, tajusi silmänräpäyksessä, että vaikka mies vastasikin melko hyvin hänen kuvitelmiaan, tämä suhtautui vastentahtoisesti häneen.

Nainen ei nimittäin vielä ymmärtänyt, vaikka oli tuosta miehen ominaislaadusta jo hieman perillä, että tämä suhtautuisi vastentahtoisesti aivan kaikkeen, mitä teki ja koki. Kyseisestä asiaintilasta siis seuraa, että kokemalla vastentahtoisesti naisen epämiellyttäväksi mies itse asiassa piti hänestä varsin paljon.

Huolimatta ensi tapaamisella koetusta iskusta parimme ei kuitenkaan lopullisesti eronnut heti sen jälkeen, kun nainen sulki ulko-oven. Jostain syystä kummallekin oli jäänyt jo eletystä suhteesta hedelmäisen kirpeä jälkimaku - miehelle tietenkin vastentahtoisesti.

Nainen muisti, miten mies oli yrittänyt vastentahtoisesti mutta sitkeästi olla kohtelias ja tarjonnut omasta lasistaan jopa vissyä, jota nainen itse oli tuonut miehelle tämän pyynnöstä. Kyseinen teko oli ollut miehelle vastentahtoinen, mutta toki jo tiedämme, että mies kykeni ilmaisemaan rakkauttaan vain sillä tavoin.

Kesti tarkkaan laskien jonkin aikaa (aika on rakastavaisten tapauksessa täysin suhteellinen käsite), ennenkuin nainen alkoi ymmärtää, että mies rakasti häntä, joskin yhä edelleen jollain erittäin kummallisella ja kieroutuneella tavalla.

Nainen ryhtyi suunnittelemaan miehen kouluttamista myönteisemmin asioihin suhtautuvaksi, koska hän oivalsi, että tähän projektiin saattoi löytyä oivallinen metodi Hegelin logiikasta, jota mies itsekin filosofisina hetkinään vastentahtoisesti pohti.

Projekti ei kuitenkaan ollut helppo, ja sen suunnittelu vei melkoisesti aikaa, mutta naisen kannatti yrittää, sillä Hegelin negaatio-dialektiikka paradoksaalisuuksineen alkoi kuin alkoikin lopulta tehota miehen vastentahtoisuuteen ihmeellisellä tavalla.

Nainen laati miehelle päivittäin toistettavaksi määrättyjä harjoituksia, jotka olivat paradoksaalisella tavalla välittömästi itsensä kumoavia. Niinpä mies yhä useammin huomasi olevansa tilanteessa, jolloin hän kieltäessään vastentahtoisesti jonkin asian tuli itse asiassa myöntäneeksi sen. Kyseessä on niin sanottu vitsiefekti, jolle analogisena voi pitää kaksoissidoksen vapauttavaa vaikutusta erotuksena sen yleisemmälle lamaannuttavuudelle (ks. PPS.).

Aikaa (suhteellista aikaa) kului ja mies oppi naisen harjoitusten avulla myöntämään kieltämällä kahdesti eli kieltämällä vastentahtoisiksi kokemiaan asioita vastentahtoisesti. Ja kas - eräänä päivänä, paradoksinegaatioharjoitusten loppuvaiheessa mies totesi yllättäen naiselle jämerän bassoisella baritonillaan, iloisesti ja onnellisena, ilman vastentahtoisuuden häivääkään: Kulta, minä rakastan sinua.

Silloin nainen uskoi, että mies oli nyt viimeinkin rehellisen avoin ja myönteinen eikä kertonut omia juttujaan vastoin tahtoaan. Tai ainakin melkein uskoi. Mutta se riitti luottamukseen, ja tämän jälkeen pari eli elämänsä loppuun saakka onnellisena menemättä kuitenkaan naimisiin ja asuen herttaisen paritalon eri päädyissä keskellä ihanimman synkkää korpea jossain Huitsin Nevadassa.

Sen pituinen se.
*
Kas näin on käännetty Hegel taas kolme kertaa ylösalaisin sekä heitetty vielä kahdesti noppaa sen päälle. Ja hyvä tuli. Ymmärrämme jo paljon paremmin?, miksi rakkaus on niin saatanallisen vaikea asia!
*
PS.
Määrällisen tutkimuksen kannattajien piirissä kyseisen virtuaaliparin suhteen 'hengissäselviämisprognoosi' on joko nolla tai 100 - riippuen siitä, pidetäänkö heidän vastakohtaisuuttaan toisensa poissulkevina vai symmetrisenä eli toisiaan täydentävinä ominaisuuksina.

Tämä metodinen tulkintakiista hiertää yhä edelleen määrällisen ja laadullisen ihmistiedetutkimuksen kengässä. Laadullisen metodin kannattajat nimittäin väittävät, että parin suhdeprognoosin selittäminen vastakkaisilla muuttujilla on pelkkä tilastomatemaatikkojen maaginen uskomus, joka on yhtä luotettavaa ja validia kuin horoskooppien numerologia, kun taas pehmeitten 'metodistien' mukaan parin suhdetta tulisi pohtia syväsurvey-haastattelu-analyysilla, jossa otetaan huomioon jopa miehen ja naisen välisen kommunikaation lauseopilliset nyanssit lausutun viestin intonaatioita myöten.

En puutu oppineitten tiedemiesten kiistoihin tämän enempää, koska olen niin tyhmä ja oppimaton.

PPS.
Uskoon tuloa voisi pitää vapauttavana kaksoissidoksena, kun taas lamaannuttavassa tapauksessa vitsi tai kaksoissidos ei laukea vaan jähmettää ihmisen ikäänkuin kahden eri motiivin ja intention väliin kuolemaan nälkään kuin Buridanin aasin, joka ei osannut päättää, kumpi heinäpaali on herkullisempi valita syödäkseen.

Buridanin aasin valintatilanne on kuitenkin hieman erilainen kuin kaksoissidoksen logiikka. Lamaannuttava kaksoissidos - toisin kuin aasin tapauksessa - estää jo valinnan mahdollisuudenkin olemassaolon lamauttaen ihmisen tällä tavoin toiminnallisesti ja psyykkisesti juuri toiminnan aktin 'lähtökuopissa'.

Mahdottomuus valita kahden vaihtoehdon välillä kun ei ole kaksoissidoksessa tahdonalainen asia. Samassa mielessä kaksoissidoksen vapauttavuus esimerkiksi uskoon tulossa ja osaltaan myös rakastumisessa ei ole tahdonalainen asia vaan jotain oman tahdon ulkopuolisen voiman aktivoimaa affektiprosessia. Tästä johtuen uskoon tulo ja rakastuminen koetaankin niin hallitsemattomiksi, itsekontrollia perusteellisesti horjuttaviksi asioiksi.

Rakkauden paradoksaalisuus piilee osaltaan mm. siinä, että parhaimmillaan se merkillistä kyllä vahvistaa yksilön autarkiaa horjuttaessaan sitä yksilön joutuessa toisen tahdon 'kaukovaikutuksen' alaisuuteen - ikäänkuin rakastajalla olisi kaukosäädin, joka voi muuttaa rakastetun tahdon liikkeitä. Samalla rakastavat kuitenkin tulevat voimakkaammiksi ainakin silloin, kun kaksi tahtoa toimii sovinnossa yhteiseen päämäärään tähdäten.

Tieteen metaperspektiivi ja ajattelun 'parallaksiset' näkökulmat

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan kommenttiin päreessäni Rasismiefekti ja osittain myös mikasipuran kommenttiin päreessään Ohi (20.5).
*
Käsite-erottelu:

Maailmakuva ja maailmakatsomus ovat hiukan eri asioita, mutta kun puhun luonnontieteellisestä ja/tai humanistisesta maailmakatsomuksesta, samaistan maailmankatsomuksen tietyin varauksin maailmankuvaan.
Tiedän, että ollaksemme tarkkoja termien semantiikan ja etymologian suhteen, sorrun joittenkin mielestä jopa kategoriseen virheeseen, mutta juuri siksi haluan huomauttaa ('varoittaa') asiasta.

Toinen syy on se, että kun esimerkiksi takkirauta kirjoittaa luonnontieteellisestä maailmankuvasta, oletan hänen tarkoittavan itse asiassa juuri maailmakatsomusta - mitä siihen sitten arvo-eettisesti sisältyykään.

Ajattelen myös yksioikoisesti, että humanistin maailmakuva sopii yhteen humanistisen maailmankatsomuksen ja teologinen maailmankuva telogisen maailmankatsomuksen kanssa, vaikka samalla on täysin selvää, että mikään ihmistieteellinen maailmakuva ei voi maailmankatsomuksen tasolla olla ottamatta huomioon luonnontieteellistä maailmankuvaa - samoin kuin todella syvällinen ja laaja-alainen luonnontieteellinen maailmankatsomus ei voi olla huomioimatta teologis-humanistista maailmankuvaa.

Kyse on kuitenkin lähinnä ihanteellisesta tilanteesta, joka edellyttää ensisijaisesti oletusta metaperspektiivin tai metaparadigman olemassaolosta.
*
Kysyn sitä, kumpi on toivottavampi, oikeampi ja ehkä jopa totuudenmukaisempi asiaintila: sekö että ihmisellä on yksi paradigmaattinen perspektiivi todellisuuteen vai se, että hänellä on useita perspektiivejä, joita yhdistää eräänlainen metaperspektiivi, jonka puitteissa pyritään löytämään sekä kytköksiä ja yhteyksiä toisten paradigmojen välillä että analysoimaan perimmäisimpiä eroja näiden paradigmojen välillä.

Kyse ei ole varsinaisesti poikkitieteellisyydestä, mutta onnistuakseen ja toimiakseen poikkitieteellinen tutkimus tarvitsee metaperspektiiviä/-paradigmaa, joka ei siis itsessään ole tiedettä vaan tavallaan tieteen 'itsereflektiota'.

Kyseessä on tiedeyhteisön sisäinen katse, joka tarkastelee tiedettä/tieteitä yleensä niiden 'ulkopuolelta' käsin. Tämä katse ei kuitenkaan voi olla empiirinen, koska silloin katsojana olisi Jumala (ks. I).

Mitä se sitten on? En tiedä. Minulla ei ole sille toistaiseksi muuta nimeä kuin 'transsendentaalinen katse', joskaan en haluaisi sitoa tuota katsetta Kantin ajattelun ehkä liian tiukkaan 'käsite- ja relaatio-ekonomiaan' (vrt. Zizek).
Mutta en voi myöskään kieltää, etteikö metaperspektiivi olisi sukua kantilaiselle projektille, joka kysyy: miten/millä edellytyksillä/ehdoilla ajattelemisen on mahdollista?
Houkutteleva joskin uhkarohkea rationaalinen siirto olisi yrittää jäljittää sitä Hegelin logiikasta ja Lacanin radikaalisti uudistamasta psykoanalyyttisesta teoriasta.
*
By the way - todistettuaan vakuuttavasti, että ns. postmodernin, tieteelliseksi nimitetyn keskustelun piirissä voitiin julkaista myös aidosti täyttä humpuukia, josta kirjoittajat eivät itsekään ymmärtäneet mitään (esim. käyttämistään fysiikan termeistä), Alan Sokal joutui kuitenkin jälkeenpäin myöntämään, että hän puolestaan ei tiennyt - ymmärtämisestä nyt puhumattakaan - mm. rankimmin kritisoimastaan Lacanista mitään.

Onko tästä vedettävä se johtopäätös, että suurin osa koko 1900-luvun lopun ranskalaisesta filosofiasta (ja ylipäätään ns. postmodernista filosofiasta) on ollut aidosti humpuukia - vaikka siis Sokalilla itsellään ei ollut kompetenssia arvioida sitä?
Toisin sanoen Sokal päättelee, että koska humpuukissa ei ole mitään järkeä, sitä ei näin ollen voi myöskään ymmärtää.
Mutta koska tämä on kehäpäätelmä, siitä ei seuraa loogisesti, että humpuuki voitaisiin vielä näillä perusteilla osoittaa humpuukiksi...(hahhah!)
*
Metaperspektiivi/-paradigma ei siis ole sidottu eikä sitä voi johtaa suoraan yksittäisten paradigmojen sisällöistä. Ja jos jonkun tieteen tai tieteen perustavamman linjan edustajat (luonnontieteellinen, ihmistieteellinen tai teologinen) haluavat', että metaperspektiivi ymmärretään vain heidän oman suuntauksensa edustamaksi maailmakuvaksi, niin silloin tiedeyhteisön sisällä ollaan ajautumassa fundamentalistiseen maailmakatsomukseen.

Mutta metaperspektiivillä/-paradigmalla ole mitään tekemistä tällaisen, totalitaristis-fasistisen tulkinnan kanssa, jossa joku tieteenala pyrkii legitimoimaan oman monopolinsa todellisuuden eri tasojen selittämisessä.
*
Takkirauta kirjoittaa, että hänelle luonnotieteellinen maailmakuva on ainoa oikea.

Luultavasti tämä pätee myös luonnontieteelliseen maailmakatsomukseen, mitä hän sillä sitten tarkoittaneekin.

Etiikan alueella ilmeisesti konstruktivismia ja utilitarismia, uskonnon tasolla (takkirauta on ateisti mutta maltillisesti uskontomyönteinen) pragmaattista uskontokäsitystä, jonka mukaan uskontojen funktio on (tai sen pitäisi olla) lähinnä 'viihteellis-rauhoittava'.
Arvot eivät kuitenkaan pohjaudu uskontoon ja Jumalan käskyihin, koska ne ovat siis ihmisten välisiä, väliaikaisia sopimuksia, joiden tarkoitus on hyödyttää tieteellis-kulttuurista kehitystä ja turvata yhteiskuntarauha.

Uskontokin on perimmältään konstruktivistista etiikkaa, johon voidaan uskoa vain 'leikisti', mutta johon toki saa uskoa myös 'oikeasti', kunhan ei ryhdy uskonnon nimissä vastustamaan luonnontieteen saavutuksia, koska luonnontieteen faktat kumoavat uskonnon perimmäiset oletukset - sikäli kuin uskonnon väittämiä on ylipäätään relevanttia pitää esimerkiksi maantieteellisiin kuvauksiin verrattavina tosiasioina.
*
'Mitä taas maailmankuvaan tulee, ruukinmatruunalla se on luonnontieteellinen, ja luonnontieteellinen maailmankuva puolestaan pohjautuu faktoille ja objektiivisille tosiasioille, joiden oletetaan jo a priori olevan totta ja valideja, eikä niiden kyseenalaistamisesta ole mitään hyötyä. Siksi yritykset kyseenalaistaa luonnontieteitä ja luonnontieteellistä maailmankuvaa ovat yhtä tyhjän kanssa,...'

Matruuna tekee päätelmän luonnontieteellisen maailmankuvan apriorisuudesta faktojen ja objektiivisten tosiasioitten pohjalta, samalla kun hän Humen giljotiinin periaatteella painokkaasti kieltää arvolauseitten johtamisen tosiasioista.

Muistutan alussa esittämääni vedoten, että maailmakuva merkitsee tässä yhtä kuin maailmankatsomus ja että maailmankatsomus on aina enemmän kuin deskriptiivisten kuvausten/tosiasioitten summa.
Jos siis luonnontieteellinen maailmakatsomus sisältää apriorisen arvo-oletuksen luonnontieteen ontologisesta statuksesta, niin väkisinkin herää kysymys: Miksi matruunan giljotiini ei toimi, kun hän soveltaa sitä omaan maailmankatsomukseensa?
*
Mitä taas Ockhamin partaveitseen tulee, niin todellisuutta voidaan toki selittää erittäin hyvin juuri yhden eli takkiraudan tapauksessa luonnontieteellisen maailmankatsomuksen puitteissa, kunhan samalla ollaan valmiita katkaisemaan todellisuudelta jalat, jotta se mahtuisi yhden paradigman Prokrusteen vuoteeseen...

Tällaisesta asenteesta ei löydä edes tahatonta viittausta metaperspektiiviseen/-paradgmaattiseen tasoon. Tieteiden välinen yhteistyö perustuu vain ja ainoastaan hyödyn kaikkivaltiaaseen periaatteeseen.

Sokrateen omalla tavallaan kyseenalainen mutta länsimaisen etiikan, latinalaisen teologian ja aristoteelisen tieteen historiassa erittäin vaikutusvaltainen ajatusmalli: hyve=tieto=onni kääntyy takkiraudalla Valistuksesta alkunsa saaneeseen muotoon hyöty=totuus/tieto=onni - ps. II)
Kyseinen Valistuksen kaava taitaa toimia myös ainakin teknokraattisimpien innovaatioyliopiston fanittajien perimmäisenä imperatiivina.
*
Koska luonnontieteilijät ovat yleensä sitä mieltä, että humanistien (ihmistieteilijöiden) tutkimukset raapaisevat vain todellisuuden pintaa (teologien väitteet Jumalasta ovat heidän mukaansa jo täyttä huuhaata), kun taas humanistien mielestä luonnontieteilijöiden tutkima todellisuus ei yksipuolisimmillaan kerro juuri mitään ihmisen todellisuudesta (intentionaalisuudesta ja merkityksistä: yleisesti ottaen kulttuurista) - nämä kategorisesti kahteen erilaiseen, tekisi mieleni sanoa kahteen parallaksiseen/Parallax/- subjekti-objekti-asetelmaan tai -kulmaan - rakentuvaa tieteen peruslinjaa kohtaavat harvoin toisiaan tai pääsevät hedelmälliseen yhteistyöhön - ps. III).

Innovaatioyliopisto on yritys ratkaista paitsi julkisten yliopistojen kasvava rahoituksellinen umpikuja myös yliopistojen tehtävän eräänlainen sisäinen epäkoherenssi: fysiikka-analogiaa käyttääkseni: parallaksisuus tai keskipakoisuus, joka tässä tarkoittaa hyödyllisyysintressin vääjäämätöntä irtaantumista totuusintressistä tai kuten em. mallissa: totuuden ja hyödyllisyyden täydellistä samaistamista.

Tällöin joudutaan pohtimaan perusteellisesti uudestaan myös sitä, mikä on perustutkimuksen ja erityistutkimuksen suhde ja tärkeysjärjestys. Ei nimittäin ole ns. kirkossa kuulutettu, että vain erityistutkimuksen tuloksena syntyisi teorioita ja keksintöjä, jotka tai joiden sovellutukset mullistavat maailmaa.
Pikemminkin tutkimuksen historia luonnontieteissä osoittaa päinvastaista. Perustavimmat erityistutkimusta ruokkivat innovaatiot ovat olleet usein perustutkimuksen tuloksia tai jopa sivutuotteita, joihin ei ole nimenomaan pyritty, ja joiden mullistavuus on huomattu vasta jälkeenpäin.

I
Väitän poleemisesti, että luonnontieteilijät sekoittavat keskenään maailmankuvansa/-katsomuksensa apriorisuudesta puhuessaan 'Jumalan empiirisen' ja oman tieteellisen katseensa olematta argumentatiivisesti lainkaan tietoisia tästä samaistuksesta ('sopiva?' esimerkki on jälleen Richard Dawkins).

II
Huomataan, että 'metafyysinen' käsite hyve on muuttunut laskennalliseksi termiksi hyöty.

Hyvehän on samantyyppinen, olemusta määrittävä ominaisuus kuin Platonin idea(t). Se on jotain synnynnäistä (vrt. Platonin nativismi) joskin kasvatuksen, opetuksen ja harjoittelun vaikutuksesta kehitettävissä olevaa.

Tietty hyve ja hyveellisyys voidaan siis kyllä päätellä ihmisen teoista, mutta perimmältään eli olemukseltaan, se voidaan määritellä vain rationaalisesti. Sitä ei voi mitata kuin ehkä Aristoteleen 'keskivälin metafysiikan' (Nietzschen ironinen määritelmä) eli kohtuuden oppeja soveltamalla, mutta hyöty sen sijaan voidaan jo arvioida ja määritellä esimerkiksi todennäköisyysmatematiikan, funktiolaskennan ja derivoinnin keinoin.

Ja koska luonnontieteellinen, matemaattisen eksakti maailmamme, ottaa todesta vain kalkyloitavissa olevat määreet ja suureet, hyveen oli epätieteellisenä väistyttävä hyödyn tieltä. Nykyään ei puhuta hyveellisestä ihmisestä vaan tehokkaasta, lainkuuliaisesta ja normaalista mutta myös lahjakkaasta, taitavasta ja osaavasta ihmisestä.

III
Žižek, Slavoj

The Parallax View

Synopsis

In Zizek's long-awaited magnum opus, he theorises the "parallax gap" in the ontological, the scientific, and the political - and rehabilitates dialectical materialism. "The Parallax View" is Slavoj Zizek's most substantial theoretical work to appear in many years; Zizek himself describes it as his magnum opus. Parallax can be defined as the apparent displacement of an object, caused by a change in observational position.
Zizek is interested in the "parallax gap" separating two points between which no synthesis or mediation is possible, linked by an "impossible short circuit" of levels that can never meet. From this consideration of parallax, Zizek begins a rehabilitation of dialectical materialism. Modes of parallax can be seen in different domains of today's theory, from the wave-particle duality in quantum physics to the parallax of the unconscious in Freudian psychoanalysis between interpretations of the formation of the unconscious and theories of drives.

In "The Parallax View", Zizek with his usual astonishing erudition, focuses on three main modes of parallax: the ontological difference, the ultimate parallax that conditions our very access to reality; the scientific parallax, the irreducible gap between the phenomenal experience of reality and its scientific explanation, which reaches its apogee in today's brain sciences (according to which "nobody is home" in the skull, just stacks of brain meat - a condition Zizek calls "the unbearable lightness of being no one"); and the political parallax, the social antagonism that allows for no common ground.
Between his discussions of these three modes, Zizek offers interludes that deal with more specific topics - including an ethical act in a novel by Henry James and anti-anti-Semitism. "The Parallax View" not only expands Zizek's Lacanian-Hegelian approach to new domains (notably cognitive brain sciences) but also provides the systematic exposition of the conceptual framework that underlies his entire work. Philosophical and theological analysis, detailed readings of literature, cinema, and music coexist with lively anecdotes and obscene jokes.
*
The Parallax View - film