Suuri osa tieteellistä tutkimusta on pseudotiedettä.
Pseudotiede ei tutki todellisuutta vaan metodis-paradigmaattisia projektioita. Teknisesti reliabileinkaan metodi ei vielä tee tieteestä tiedettä vaan 'se' todellisuus [joka ei viime kädessä ole mikään yksittäinen ilmiö], jota metodin
pitäisi kyetä kuvaamaan sellaisena kuin todellisuus on. Metodien
validiteetti on kuitenkin väistämättä ontologinen valinta ja ontologiset valinnat ovat
tiedeyhteisöllisiä paradigmoja [ideologisia käsitteen laajassa mielessä]. Näin
ollen voidaankin esittää kysymys, onko todellisuutta itsessään [‘out there’]
tutkivaa tiedettä lainkaan olemassa vai onko tieteen tutkima todellisuus aina
todellisuutta ‘meille’ [‘in here’]. Tähän kysymykseen ei voi kuitenkaan vastata
pätevästi [jos lainkaan], jos emme tiedä todellisuudesta muuta kuin
paradigmamme, jotka todennetaan kokeellis-pragmaattisesti, mikä kertoo
pikemminkin ihmisen kekseliäisyydestä ja intresseistä kuin todellisuuden
olemassaolon ‘tavasta’, todellisuudesta itsestään puhumattakaan. Jos joku sanoo
nyt, että silloin tällaista pätevyys-kysymystä on itse asiassa mahdoton esittää [vrt. Wittgensteinin Tractatuksen viimeinen aksiooma vaikenemisesta],
hän on tavallaan oikeassa myös sen vuoksi, että tieteen ja pseudotieteen välisestä
demarkaatiolinjasta väitteleminen/argumentoiminenkin vain siirtää ongelmaa
loputtomasti eteenpäin, muttei pysty loogisesti ratkaisemaan sitä. Tässä
mielessä, ollakseni samalla ironinen, loputtoman argumentaation käsitteellis-dialektisesti ratkaisematon totuusarvo ei todellakaan riipu esittäjän persoonasta. Ratkaisu eli premissien/evidenssin regression pysäyttäminen on
nimittäin/sen sijaan mahdollinen vain henkilön ‘persoonaan’ [tiedeyhteisö, paradigma,
ideologia, intressi, hyöty jne.] vetoamalla. Dialektinen päättely-proseduuri, jolla evidenssi oikeutetaan ei sitä kykene tekemään. Matematiikka eli triviaalit todistukset on jälleen asia erikseen, mutta matematiikka onkin laskemista eikä 'tietoa'.
11 comments:
Alkuperäistekstiin tehty paljon tarkentavia muutoksia [viimeksi 18.3].
Ihminen elää todellisuuskuplassa, jonka on itselleen rakentanut [vrt. Platonin luola]. Yhtä hyvin voisi sanoa, että elämme hyvin todentuntuisessa unessa tai että Descartes’n demoni/jumala on huijannut meitä pitämään tietoamme aistihavainnoista totuutena eikä fiktiona. Emme pääse luomamme kuplan ulkopuolelle, joten emme voi tietää olevamme sellaisessa. Ja vaikka pääsisimme, emme voisi kommunikoida siitä kuplan [luolan] sisällä asuville, koska se on jotain ‘aivan muuta’.
Tarkoitatko tällä todellisuuskuplalla jonkinlaista psykologista kuplaa, esim. mainonnan ja propagandan avulla luotua kuvaa todellisuudesta vai vielä perustavampaa kuplaa? Itse olen joskus leikkinyt ajatuksella, että mikään inhimillinen ajattelu, matematiikka mukaan lukien, ei kuvaa todellisuutta sellaisenaan. Kun tutkimme maailmaa, tutkimme vain omaa mieltämme ja luomaamme narratiivia ja löydämme sen mitä haluamme. Tämä on oma diletantin tulkintani Kantin idealismista.
'Tarkoitatko tällä todellisuuskuplalla [...] vielä perustavampaa kuplaa?'
Kyllä. Kannattaa miettiä Platonin luolavertausta yhä uudelleen ja yrittää etsiä siihen ratkaisua, mikä ei kuitenkaan onnistu, sillä jos emme pysty kuvaamaan todellisuutta kuin mallinnettuna [representaatioina, symbolisesti], emme pääse myöskään luolan ulkopuolelle. Olemme järjen evoluutiossa ajautuneet ja jääneet dialektisen tietoisuutemme ‘ansaan’. Näistä lähtökohdista etenkin Descartes, Kant ja Schopenhauer [vaikka ratkaisevat ongelman hieman eri tavoin] sivuavat perimmäisessä järjen mahdollisuuden tulkinnassaan zeniläistä ajattelua.
Hegel ymmärtää dialektiikan historiallis-evolutiivisena prosessina, joka johtaa tietoisuuden kasvuun ja ehkä jopa täydellistymiseen ihmisen ‘vapautumisena’[?]. Tämä oletus on yhä suuremmassa määrin alkanut vaikuttaa minusta väärältä ainakin, mitä tietoisuuden perustaan tulee. Tiedon määrää informaationa voi aina lisätä, mutta tietoisuutta ei voi ‘kasvattaa’. Mikään määrästä seuraava laadullinen muutos [dialektinen holismi] ei koske enää tietoisuutta. Kun kielellis-symbolinen representaation kyky kerran on kehittynyt kulttuurisesti, se itsessään sulkee ihmisen ‘luolaan’, josta ei pääse pois kuin ekstaasissa [hetkellisesti] tai kuolemassa.
Mikäli pyrimme ‘maksimoimaan’ tietoisuuttamme yrittäen laajentaa sitä tai jopa ylittää sen rajat, päädymme itse asiassa ‘minimoimaan’ tietoisuuden vaikutuksen. Todellisuuden trivialisoituminen [ruusu on ruusu on ruusu jne./vrt. zeniläisyys] ja ekstaasi ovat tässä mielessä saman pyrkimyksen tai mentaalis-meditatiivisen 'prosessin' ilmentymiä, joita [myös zeniläisyyden triviaaleja paradokseja eli koaneja] voi kärjistäen pitää tietoisuuden kuolemana.
Haluan uskoa, että filosofia/tiede/millä sitä haluaakin kutsua on muutakin kuin omien halujen ja fantasioiden tuotetta. Että ihminen pystyisi pyrkimään realistiseen kuvaan maailmasta, eikä pelkästään selittäisi asioita "parhain päin". Ehkä se onnistuu jollekin vähäisen intressin omaavalle ja maailmasta vetäytyneelle yksilölle. Mutta voiko tätä "totuutta" pukea sanoiksi, saati kertoa siitä ymmärrettävästi muille? Todennäköisesti maailma on olemassa, ja sitä voi havainnoida eri tarkkuusastein. Luultavasti kaikki kuitenkin jää katkeransuloisesti "auki".
Me emme kykene loogis-empiirisesti ‘tietämällä’ todistamaan, että elämme todellisuuskuplassa, koska sen ulkopuolella ei ole ajallis-paikallisesti kiinnittynyttä tietoisuutta ja koska se nimenomaisesti ja alunperin on kuplan [tietoisuuden] perusta [transsendentaalinen kehä]. Me voimme vain päätellä tämän metafyysisen välttämättömyyden järkemme logiikalla, mutta ei havainnollis-kokeellisesti, koska sellaista havaintoa [universaalia] ei voi esim. ajallistaa eikä paikallistaa kuin yksittäiseen ihmiseen [singulaariin], mikä ei selvennä/ratkaise itse universaalin tietoisuuden dilemmaa vaan johtaa evidenssin regressioon [sekä kokeellis-empiirisesti että dialektisesti].
Descartes vei ko. epäilyn systemaattisesti ehkä kaikkein pisimmälle, vaikka halusikin matemaatikkona ja 'fysikalistina' uskoa, että tietoisuutemme ‘toimii oikein’ todellisuuden suhteen. Myös Platon uskoi ‘varsinaisen’ ideoiden todellisuuden olevan koettavissa ja tavoitettavissa, mutta vain ‘luolan ulkopuolella’ [silti nimenomaan myös järjen avulla (?!)], vaikka epäilikin tämän ‘uuden ymmärryksen’ olevan kommunikoitavissa luolan sisäpuolella asuvien uskomus-tiedolle [tietoisuudelle], koska nämä eivät voisi sitä ymmärtää eivätkä siten myöskään pitää sitä edes järjellisenä mahdollisuutena [mikä on modaali-loogisesti virheellinen oletus; lukekaa vaikka ‘postmodernia platonistia’ David Bentley Hartia].
Naturalisti-empiristi kysyy nyt kuitenkin perustellusti, onko tällaisessa kysymyksenasettelussa mitään mieltä, koska jos voimme operoida vain tietoisuutemme puitteissa, miksi ylipäätään kysyä tai etsiä sen ‘ulkopuolelta’ yhtään mitään. Hänelle en voi vastata muuten kuin viittaamalla em. Platoniin ja kehottamalla häntä miettimään Heideggerin tavoin, mitä merkitsee Olemisen [Platonille ikuiset ideat, teistien Jumala, ‘mystinen’? kokemus ylipäätään] ja Olevan [Platonille aistimaailman katoavat ja muuttuvat havainnot] välinen [ontologinen] ero [rinnastus Platonin ja Heideggerin välillä ei tässä ongelmassa ole suinkaan itsestään selvä, mutten ryhdy sitä tässä pohtimaan ja selventämään]. Jos naturalisti ei näe/ymmärrä Olemisen ja Olevan välillä mitään eroa, keskustelumme aiheesta loppuu oikeastaan jo heti siihen, koska voimme puhua enää vain toistemme ohi, ikään kuin täysin eri asioista. Juuri tämän vuoksi tiede itsessään ei minua kovin paljon filosofisesti, metafysiikan kannalta, kiinnosta [eettisesti kylläkin, mikäli ajatellaan etiikan olevan ‘yksinomaan’ käytännöllistä filosofiaa, mikä taas on jo oma filosofinen ongelmansa].
Kirjoitit, että "suurin osa tieteellistä tutkimusta...". Onko niin, että on olemassa myös tutkimusta, joka ei tutki pelkästään tätä itsereflektiota, vaan itse todellisuutta? Minä luulin, että metafysiikka on jo haudattu aikoja sitten.
Omassa ajattelussani metafysiikka on tosin tekemässä vahvaa paluuta. Luen parhaillaan W.Norris Clarken kirjaa "The One and the Many", joka on johdanto tomistiseen metafysiikkaan modernista näkökulmasta. Minua on ruvennut suuresti viehättämään hänen esittämänsä määritelmä ihmisestä: "Human being can be defined as the being called to raise the question about being and accept his responsibility for listening to it with reverence and speaking out its meaning in a recreative human logos".
Todellisuuskupla on tässä katsannossa juurkin tämä ihmisen luoma logos - sana, jolla on merkitys. Clarken mukaan ihmisen logos ei suinkaan ole ikuisesti erillinen todellisuuden perimmäisestä luonteesta, vaan pikemminin on niin, että sen lopullinen tavoite on yhtyä kaikkeuden logokseen (= Jumalaan).
Loppujen lopuksi pääsemme siis ulos Platonin luolasta.
'Loppujen lopuksi pääsemme siis ulos Platonin luolasta.'
*
Tällainen 'pääsy' on viime kädessä vain ja ainoastaan 'uskon' asia [usko kokemuksen, järjen ja hyväksynnän ‘synteesinä’]. En siis ole aivan samaa mieltä Platonin kanssa. Pelkästään järjen käyttö anamnesiksena ei johdata meitä ikuisten, alkuperäisten ideoiden ‘theoriaan’ [näkemiseen/katseluun, vrt. apofaattinen päättely, mystinen tie]. Tosin Faidroksessa [ja Pidoissa: Sokrates siteeraa Diotimaa] Platon puhuu Sokrateen suulla myös eroksen [‘rakkauden’] innostavasta [‘voimaannuttavasta’] vaikutuksesta ja merkityksestä totuuden saavuttamisessa. Aristoteleen entelekhia [materian, muodon ja liikkeen etenevä ykseys] tietoisuuden [metodisen järjen hyveen] täydellistymisenä taas johtaa liian usein egoistiseen hybrikseen [ja ylipäätään ihmislajin ‘tieteelliseen’ hybrikseen tietoisuutensa (järkenä) kaikkivoipuudesta]. En myöskään usko Descartes’n tavoin tietoisuuden metafyysiseen substantiaalisuuteen ja/tai siten naturalistisen tieteen metodiseen kykyyn saavuttaa ‘Totuus’ [‘oleva olemisessaan’], koska Totuus ei edes voi olla naturalistis-tieteellinen vaan metafyysinen ongelma [deflatorinen ‘olevan/olevien totuus’ syy-suhteina on asia erikseen]. – Uskon [jos uskoisin] ‘uskoon’, vankkumattomaan uskoon, että elämä ihmiselle ‘suotuna’ tietoisuutena olemassaolosta on ‘jumalallisen’ vaikutuksen mahdollistamaa, ‘alaista’ ja ‘rajoittamaa’; siis jos uskoisin ja pitäisin elämää ‘dionyysisesti’ ja/tai mystisesti pyhänä. - Olen David Bentley Hartin myötä palannut mutatis mutandis lähemmäs Nietzscheä kuin ehkä koskaan aiemmin. Mutta ‘uskovaa’ minusta ei tule. Olen ‘kadotettu’ – oman älyllisen ‘hybrikseni’ skeptisen ‘paheen ja heikkouden’ tähden/takia [kuten Nietzsche]. Silti minulle on jatkuvasti avoinna lupaus ‘toisesta maailmasta’ – luolan ulkopuolisesta ‘autuaasta’ todellisuudesta, koska tiedän sen olevan koko ajan piilevästi läsnä kokemuksemme dialektisissa syvyyksissä, joista myös järjen kyky [ei siis pelkästään ekstaattinen tunne] todellisuuteen kohdistuvan metafyysisen ymmärryksen rajojen määrittämiseen pystyy epäsuorasti vihjaamaan tai jopa viestimään. – Itse en kuitenkaan ‘apofaattisen reduktion’ jälkeen ota askelta ‘positiiviseen’ mystiseen ‘suuntaan’ = en ‘usko’ ja tämä ‘päätös’ [siinä mielessä ja sikäli kuin usko voi olla myös yksilöllinen päätös] jää lopullisesti minun valinnakseni. - - Ymmärtänet nyt, miksi pidän itseäni ei-uskovana; – en ei-uskonnollisena vaan jonkinlaisena teismin ja ateismin väliin keikkumaan jääneenä ‘pseudonihilistinä’ [vrt. jälleen Nietzsche].
Väitän, että Lacanin reaalista voi pitää analogisena mystisen kokemuksen kanssa. Zizekiläisittäin ‘imaginaarinen reaalinen’ on kuitenkin jotain kokemukselle lähes ylivoimaista ja kauhistuttavaa, jotain, mitä ihminen ei kestä kokea. Mutta juuri sellaistahan Jumalan [pyhän] kokeminen osaltaan on useimmille mystikoillekin – kauhistuttavaa ja ihastuttavaa.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Real
Post a Comment