Kommentti hyvin vaikeista joskin itsestään selvistä asioista

Missä on sielu? Ei niinkään silmissä kuin katseessa.

.

Kommentti eräisiin Tomin kommentteihin Ironmistressin päreessä Naiset, jotka vihaavat naisia, jotka vihaavat miehiä.

.

1

Tomi, tiede on Jumalan jälkeen meidän suurin valheemme ja taide paras. Siis hyvä taide. Paskahan sen sijaan on aina paskaa, vaikka se koristeltaisiin minkälaisilla tekniikoilla. Jumalan kunniaksikin tehtiin aikoinaan parempaa taidetta kuin 1900-luvun alun jälkeen, jolloin taide kulttuurisen muutoksen ensimmäisenä tuntosarvena ajautui ikään kuin lopulliseen/loputtomaan identiteettikriisiin, joka johtui entisen [ensin aristoteelisen ja sitten newtonilaisen] maailmankuvamme ehkä perustavimmasta hajoamisesta [juutalais-kristillisen] Jumalan kuoleman sekä suhteellisuus- ja kvanttiteorian innovaatioiden myötä.

.

Nationalismi ja humanismi eivät kuitenkaan korvanneet uskontoa eikä sitä tee myöskään mikään tiede – ei edes silloin, kun ryhdymme leikkimään tiedettä, kuten tässä meidänkin tosi-tv:n luvatussa Idiot-Landiassa näyttää tapahtuvan - esim. Prisma-studio tai ylipäätään tieteen popularisointi narrativoimalla sitä hollywoodlaisesti jatkuvaa tehokkuutta ja kasvua implikoivan psykokulttuurin eli kapitalismin ehdoilla. Sen verranko meille tieteen totuuksista käteen jää? Tiede ja teknologia joka huoraa globaalin kapitalismin tuhoturhuuksien kanssa? O fuck! Ennemmin uskoisin vaikka Jumalaan, jos kykenisin. 

.

Ongelma piilee perimmältään ihmisluonnossa ja ihmisen mielessä [joskaan ei täysin deterministisesti], koska teknologian avulla kaikki [vääjäämättä joskin vain osittain myös minä] ‘langenneet’ eli oman ihmisluontonsa saastuttamat ihmiset [ei ainoastaan ‘kapitalisti’] näköjään ajautuvat lopulta aina siihen kohtalokkaaseen viimeisten ihmisten ökymukavuus-typeryyteen, mitä he sisimmältään ahneuksissaan, turhamaisuudessaan ja tekopyhyydessään todellakin aidosti ovat. Pitäisi vaihtaa ensin ihmislajia tai ainakin sen bio-mentaalinen rakenne [no – sitähän nanoteknologi juuri suunnittelee: cyborgia] ja vasta sitten yhteiskunta. Tässä järjestyksessä etenevä muutos saattaisi estää tuhomme [tai sitten tekoäly orjuuttaa meidät huomaamattamme; vrt. Matrix], sillä jokin ‘väkisin pakotetun vapauden’ ihannevaltio on paitsi mahdottomuus myös useimmiten tyranniaa, josta ei kasva muuta kuin katkeruutta, kostonhalua ja valehtelua. 

.

Yksi on kuitenkin varmaa: vähintään yhtä paljon kuin tiede on tuonut meille edistystä, se on aiheuttanut meille myös fataaleja ongelmia, joita yritämme optimistisesti ratkoa tämän saman tieteen eli ongelmanaiheuttajan avulla. Jopa Jumalaan uskominen vaikuttaa suhteellisen järkevältä näin järjetöntä tekno-determinismiä ja tekno-tehokkuus-optimismia vasten. Mutta onko meillä aitoja vaihtoehtoja? Jos ei ole, niin futurologia voi täysin perustellusti muuttaa nimensä vanhan perinteen mukaisesti eskatologiaksi eli opiksi lopun aikojen tapahtumista. Silloin minäkin voisin ryhtyä harrastamaan tiedettä [kyseessä ei kuitenkaan ole oppi lopun aikojen auringosta, ei ainakaan kosmologisessa mielessä ja merkityksessä].

.

2

Aivan oikein Tomi, sielua ei voi havaita ja syykin on selvä: ‘sielu’ havaitsee tai paremminkin tietoisuus intentiona ja ajatuksena havaitsee. Eläimilläkin on intentioita ja siten myös väistämättä alkeellisia ajatuksia, mutta vain ihmisellä on itsetajunta, jota voisi kuvata silmänä, joka katsoo itseään läpi oman verkkokalvonsa. Mitä näkyy? Ei ainakaan sielua, koska ‘sielu’ on juuri tuo silmän ‘itsensä kääntämisen prosessi'. Mikäli tämä tuntuu vaikealta 'harjoitukselta', voi yrittää katsoa jonkun toisen ihmisen silmää/silmiä. Sen enempää hermeneutiikka tuskin voi analyyttista filosofiaa ja tiedemiestä auttaa 'sielun' metsästämisessä. Lycka till.

.
3
Body and Soul
*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/12/naiset-jotka-vihaavat-naisia-jotka.html

http://help.berberber.com/members/isange/albums/smile/1175-regard-denfant/

Päivän kommentti

'Sisäinen sankari' (lue: charlatan) hymyilee kauniisti. Valkaistut hampaansa hohtavat meille rehellisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja viisautta.

(Kielimafian lisäys 30.6 - PS.)
*
Tuulikki Ukkola on oikeassa.

Jossain menee raja kriittisen terävyyden ja öykkärimäisen, narsistisen typeryyden välillä. Jari Sarasvuo on tämän rajan ylittänyt jo aikoja sitten.

Minun ei pitäisi tehdä ko. jutusta pärettä, sillä en halua Sarasvuolle minkäänlaista mainetta - en edes huonoa. Näin siksi, että tiedän Sarasvuon olevan sisimmässään tyytyväinen kaikesta saamastaan julkisuudesta, koska se lopulta hyödyttää häntä.

Tällaista nykyaikaisen informaatioyhteiskunnan mediapeli (itsensä ja toisten myyminen - lue: huoraaminen ja parittaminen) kuitenkin väistämättä on. Silti sitä markkinoinaan reiluna pelinä (mitä prostituutio periaatteessa tietysti voi olla mutta mediapeli ei koskaan). - Siitä on miltei mahdoton päästä irti, mutta aina kun lähdet tuohon peliin mukaan tulet tavalla tai toisella iskeneesi kätesi paskaan. Ainakin isompaan paskaan kuin, mitä itse olet...

Sarasvuo pitäisi vaieta kuoliaaksi. Valitettavasti emme tosin voi mitään sille asiaintilalle, että ihmiset, joilla on hyeenan ja huijarin (charlatanin) moraali, eivät katoa joukostamme tällä tavoin - vain ohittamalla heidät vaieten. - - Siis - -

Tuulikki Ukkola haukkuu Jari Sarasvuon tolloksi

Kokoomuksen kansanedustaja ja toimittaja Tuulikki Ukkola haukkuu blogissaan kovin sanoin Trainers' House -valmennusyhtiön toimitusjohtajan Jari Sarasvuon.

Saravuo lähetti lauantaina medialle avoimen kirjeen, jonka Aamulehti julkaisi. Kirjeessä Sarasvuo tuomitsi 7 Päivää -lehden ja Iltalehden uutisoinnin, joka koski Sarasvuon ja hiihtäjä Virpi Kuitusen suhdetta.

Ukkolan mukaan Saravuon kritiikiltä vie pohjan se, että julkisuus on yritysvalmentajalle välttämätöntä. "Ilman julkisuutta Sarasvuo ei olisi mitään. Sitä hän tarvitsee myydäkseen itseään yrityksille, kunnille ja seurakunnille. On todella saavutus, että paskanjauhamisella voi Suomessa tulla miljonääriksi."

Sarasvuon purkaus ei yllättänyt Ukkolaa: "Tollo mikä tollo. Kirjoituksessaan hän kutsui itseään omassa työssään melkein Suomen mestariksi. Sekin kertoo jotain Sarasvuon mielenlaadusta."

Ukkolan mukaan Saravuo on itse toimittajan roolissa udellut yksityiselämään liittyviä asioita.
Sarasvuo juonsi 1990-luvulla Simo Rantalaisen kanssa Hyvät, pahat ja rumat -nimistä televisio-ohjelmaa.

"Yksikään toimittaja ei ole kohdellut eikä kohtele haastateltaviaan yhtä törkeästi ja halveksivasti kuin Sarasvuo ja Rantalainen aikoinaan. Yksikään toimittaja ei kysynyt presidenttiehdokas Martti Ahtisaarelta, sattuiko lentokoneessa vahinko eli tuliko pissat housuun. Yksikään toimittaja ei ole koskaan vaatinut Mauri Pekkarista riisumaan peruukkia. Kaksikko vaati – suorassa tv-lähetyksessä. Jos nuo asiat eivät kuulu yksityisyyden piirin, niin mitkä sitten kuuluvat?" Ukkola kirjoittaa.

"Ilman julkisuutta ei olisi bisnestä. Sen alttarille on valjastettava vaimo, lapset ja uusi rakas. Oma intimiteetti on tuotava kaiken kansan töllisteltäväksi ja syytettävä siitä muita. Siinä sitä on sisäistä sankaruutta Sarasvuon tapaan."
*
http://uutiset.msn.hs.fi/politiikka/artikkeli/Tuulikki%20Ukkola%20haukkuu%20Jari%20Sarasvuon%20tolloksi/1135247276008?ref=msn

http://www.nelonen.fi/operaatiomaa/kummit.html

30.6

PS.

Kommenttini Iineksen päreessä Jarikin on joskus ollut lapsi.

Sarasvuo on itse asiassa vain vienyt äärimmäisyyksiin sen, minkä kapitalismin moraali sallii - mystifioimalla ja glorifioimalla (siis oikeuttamalla) uusliberalistisen riiston eettisesti puheillaan sisäisestä sankaruudesta.

Sarasvuo on individualistisen (lue: narsistisen) elämänhallinnan oppien räikein charlatan Suomessa.

Olen hiukan ihmetellyt, miksei Jari S. ole lähtenyt politiikkaan, mutta ehkä hän todellakin on liian hyvä asiassaan - eli valehtelee niin hävyttömästi, että se hävettäisi jo poliitikkoakin. Joten mikään puolue (paitsi Perussuomalaisten pop-pulisti-puolue) ei ehkä noin vain ota häntä kelkkaansa - tuntematta pistosta jossain omantunnon kohdalla.

Tai sitten Sarasvuo katsoo, että juuri liikemaailmassa muita ihmisiä voi höynäyttää parhaiten, koska siellä vallitsee avoin kaksinaismoraali: toimitaan edessäpäin - muodollisesti ja julkisesti - reilun pelin sääntöjen hengessä, mutta takanapäin huijataan voittoa saadakseen niin helvetisti kuin sielu sietää.

Pitkälti tämän ostamiseen ja myymiseen (kapitalismiin ylipäätään) sisältyvän (itse asiassa sille luontaisen ja välttämättömän) ahneuden ja korruptoituneisuuden vuoksi Platon (Aristoteles komppasi mukana) sijoitti kaupankäynnin alimmalle eli animaalisen halun tasolle ihanneyhteiskunnassaan.

Jari Sarasvuo, joka myy hyödyllistä 'ei-mitään', ei ole ainakaan klassisten (moraali-)filosofien suosikkipoika, vaikka hänen lahjakkuuttaan (kusetuksen alalla) ei voinekaan kiistää.

Dostojevskista - ilkeillen ja syljeskellen...

Kuvassa viimeinen bysanttilainen munkki (Egon Friedellin mukaan).
*

Kommentti van Vaarille edelliseen päreeseeni Tolstoi, Dostojevski ja tietoisuuden ristiriidat.

*

(Kielimafia teki hyväksyvästi nyökytellen lisäyksiä kommenttiin Tapsa P:lle ja kolmeen Rikosta ja rangaistusta käsitelevään kappaleeseen - klo: 19.10.)
*
Hannu Hekkumoitsija olit joko sinä Vaari - naamioituneena uuden nimimerkin taakse ja haluten tahallisesti ärsyttää minua, tai sitten se oli joku viittä vaille kusipää, joka ei ymmärtänyt Dostojevskista edes omia (tiedostamattomia kun olivat) projektioitaan.
*
Haalean mutta sympaattisen etäinen, nauturalistisen mutta hienostuneen tyylin suurmestari Anton Tsehov ei arvostanut Dostojevskia. Hmm.

No - Anton Pavlovits olikin yleishumanistinen lääkäri, joka käsitteli henkilöitään kuin potilaitaan - luonnontieteellisellä neutraalisuudella käyttäen voimakkaimmillaankin pelkästään melankolisen lempeää joskin ajoittain purevahkoa ironiaa heidän kuvaamisessaan.

Dostojevski sen sijaan käsittelee henkilöitään toisella tavalla. Ikäänkuin väkivaltaisesti. He kaikki ovat osia hänen omasta 'hulluudestaan' ja hän panee heidät tekemään, mitä itse haluaa (siinä määrin kuin luominen on taiteilijan omassa vallassa).

Dostojevski on kuin satiirista oopperaalibrettoa - siis hieman absurdia draamaa - kirjoittava perverssi mafiapäällikkö, joka uhkaa jäädä henkilöittensä 'vangiksi'. (- Me ansaitsemme Dostojevskin. Emmehän ole itsekään mitään sliipattuja silosanojen sankareita tai säädyllisen ja sofistisen hyve-etiikan pitsipukuisia neitsyitä - - paitsi ehkä Tsehov ja Kemppinen (he-he-he...).

Itse asiassa Dostojevskin romaanihenkilöt ovat tyyppejä, aatteita, ajatuksia - siis hänen oman hullun psyykensä ajatuksia ja projektioita, kuten olivat esimerkiksi myös kaikki Karamazovit.

Se minua kuitenkin ihmetyttää, että niinkin kova nimi kuin 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kirjallisuuskriitikkojen guru ja Nietzschen löytäjä - Georg Brandes - väitti, ettei Dostojevski hallinnut muka liian laveaa materiaaliaan ja kirjoitti kaiken ilman suunnitelmaa.

Tämä on silkkaa väärinymmärrystä jo esteettisesti, vaikka D:llä pirunmoinen kiire usein olikin. Sitäpaitsi on jälkeenpäin pystytty muistiinpanoista ja päiväkirjoista osoittamaan, että D. teki paljonkin töitä teostensa suunnittelemiseksi.

Ehkä Brandesin kritiikki sopii Keskenkasvuiseen (1875), jota tosiaan väitetään hieman hajanaiseksi. En kuitenkaan osaa vielä sanoa omaa mielipidettäni kyseisestä kirjasta, koska en ole vielä paneutunut siihen, vaikka kohta onkin tällä erää jo 10 Dostojevskin romaania luettu - puolet uusiksi, puolet ensimmäistä kertaa.
*
Tapsa P syytti Dostojevskin romaanihenkilöitä katu-uskottavuuden puutteesta, mikä oli surkea kirjallinen arviointi. Mitä helvetin tekemistä katu-uskottavuudella on fiktiivisen kirjallisuuden kanssa? Ei mitään!

Mutta jos nyt jotkut runopojat ja -tytöt haluavat 'henkiä' haikuja ja kuitenkin samalla jostain kumman syystä lukea vain katu-uskottavista (mitä ne ovat?) romaanihenkilöistä niin siitä vain. Ei kuulu mulle. En tosin ymmärrä edelleenkään moista vaatimusta (eikö se sisällä sisäisen ristiriidan; - ei kai runo voi koskaan olla nimenomaan katu-uskottava?!).

Tällainen asenne viestii minulle joka tapauksessa jostain hyvin 'vinoutuneesta' - jostain niin syvästi hienopersehumanistisesta, esteettisestä keikailusta, että haluan sanoutua välittömästi irti moisista katu-uskottavista?! eufemistikoista.

Edelliseen lisäten ja 'Bloom/Kemppistä' alustaen totean Esa Adrianin kirjoittavan osuvasti D:n Kellariloukon jälkisanoissa, että siinä missä Sota ja rauha on mentaalihygienisesti mitä tervehdyttävin teos, siinä Dostojevskin romaanit sen sijaan ovat vaarallisia räjähtäviä kapistuksia.

Harold Bloom ja J. Kemppinen (joka näköjään plagioi H. Bloomin ajatuksia) kokevat Dostojevskin lukemisen (Bloomin esimerkkinä on Lukemisen ylistyksessä Rikos ja rangaistus) miltei fyysisenä koettelemuksena (hieman negatiivisessa mielessä?!), ja sitähän se minullekin on - joskin positiivisessa mielessä.

Olin äskettäin itse täysin Rikoksen ja rangaistuksen uuden käännöksen lumoissa ja luulin jo välillä, että makuuhuoneestani ilmestyy kohta olohuoneeseen joko psykologiselta oivalluskyvyltään huipputerävä poliisitarkastaja/tutkintatuomari Porfiri Petrovits (ks. PS.), pervertikko-älykkö Svidrigailov, prostituutioon pakon edessä ajautunut 'puolipyhimys' Sonja Marmeladova tai sitten viimein itse tuo 'epäonnistunut?' yli-ihminen - Rodion Raskolnikov-poloinen - kuumeisena ja puoliparanoidisena murhiensa 'vieroitusoireiden' takia.

Sellaista on esteettinen kokemus aidoimmillaan. Romaanihenkilöt ryhtyvät elämään minun kanssani vähän samaan tapaan kuin Hamletin isän haamu puoliksi seonneenTanskan prinssin mielikuvituksessa - jos se nyt oli pelkkää mielikuvitusta (ha-ha).

*
Vastauksena kysymykseesi Vaari: Minulla ei ole ollut krapulaa yli viikkoon. Ja yli viikko menee, että tulee seuraava kankkunen.

*

Henki+kohentuu+kun+menee+kehnosti/HS20090208SI1KU02nfk

*

PS.

Rikoskirjallisuuden klassinen hetki: Porfiri Petrovits toteaa Raskolnikoville myötätuntoisesti mutta päättäväisesti: 'Te palaatte. Te ette tule toimeen ilman meitä. ('vapaa' sitaatti).'

Tarvitaan kaaos, jotta syntyisi tähti

Kirjoitettu kommentiksi IDA:lle päreessäni "Partisaani Zizekin filosofinen sissisota".
*
ida kirjoitti
Yhden Zizekin syntyyn vaaditaan siis suurin piirtein samat olosuhteet, kuin yhden Hitlerin syntyyn? Rahvaan sopii vain toivoa, että se olisi sen arvoista.

RR

Yes.

'Tarvitaan kaaos, jotta syntyisi tähti', kirjoitti Nietzsche.

Mutta me emme osaa ainakaan kovin tarkkaan sanoa etukäteen, mitkä tähdet räjähtävät ja mitkä taas valaisevat meitä kauniisti lähes loputtomiin. Eivätkä nekään, jotka räjähtävät, ole välttämättä 'läpeensä pahoja'.

Ellei sitten määritellä kaikki pahuus ja hyvyys etukäteen, jolloin kaikki myös tapahtuu - tai sen pitäisi tapahtua - määritelmän mukaan niinkuin takkiraudan todellisuudessa -ks. PS).

Antiikin kreikkalaisten rationalistisen idealistisessa (myös materialismi: epikurolaisuus, stoalaisuus oli idealistis/metafyysista) maailmassa kaikki tapahtui ikäänkuin 'määritelmän mukaan' - kosmisen lainalaisuuden voimasta.

Teknouskovaiset pyrkivät saavuttamaan samanlaisen varmuuden, jonka kreikkalainen, monistinen ja lopulta materialistinen rationalismi kehitti: makrokosmos (todellisuus)/mikrokosmos(ihminen)-jaottelu, joka ilmensi Logosta, joka toimi sekä todellisuuden perimmäisenä järkenä että välittäjänä makrokosmoksen ja mikrokosmoksen välillä.
(Tämä tulkinta on keskiplatonismia. Vrt. Johanneksen evankeliumin alku: Alussa oli sana (Logos). Sana tuli lihaksi. jne.)

Kreikkalaisille tämänkaltainen todellisuus oli kuitenkin perimmältään metafyysinen, eli se realisoitui oikeastaan vain ajattelun tasolla, mutta teknouskovaiset haluavat siirtää tuon 'varmuuden' maan päälle - koneiksi - täydellisiksi koneiksi.

Jumala tuli siis ensin ihmiseksi, ja nyt hän muuttuu täydelliseksi koneeksi, koska kone ei tee virheitä.

Matrix odottaa.
*
Edellisen tarkoitus oli olla tietyn vääjäämättömän tosiasian toteamista - ei sen kritiikkiä, koska kritiikillä ei 'loppupeleissä' ole mitään merkitystä näissä asioissa.
Minusta on kai tulossa deterministi - minkä väitteen kumoan heti välittömästi PS.:ssa.

PS.
Minua eivät kuitenkaan määritelmät kiinnosta: minä haluan olla se, joka määrittelee! Ja sotahan siitä syntyy...Tarvitaan siis tuota takkiraudan kuuluisaa 'rikoslakia' taltuttamaan minut...

Olen myös ymmärtävinäni, että te haluatte - sinä, vasarahammer ja takkirauta - taltuttaa myös Nietzschen ja Zizekin. Voi polot! Siihen teidän ällinne ei riitä.

Teidän täytyy julistaa death sentence ennenkuin mahdatte mitään noille äijille - ja sittenkin on liian myöhäistä, sillä heidät olisi pitänyt tappaa jo kehtoon eikä päästää kirjoittamaan kaiken maailman 'irrationaalisia houreita' pilaamaan tekno-optimistien ja 'lokaalin kotirauhan puolesta taistevien' ruusuista ja intoleranttia maailmankuvaa!

Miten paljon kuolemaa tarvitaankaan ennenkuin takkiraudan maailma on 'turvallinen'...

Kuka puhuu? Anonyymin identiteetti

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen kommenttiin hänen päreessään "Sisäinen pirumme".
*
Anonymiteetistä sen verran, että jos minä kommentoin anonyymeja, teen sen ajatellen, että tekstin 'takana' tai tekijänä on tietty ihminen.

En osaa suhtautua tekstiin pelkkänä tekstinä, joka puhuu vain 'omasta puolestaan', mitä nyt sattuukin puhumaan. Mitä syytä minulla olisikaan ryhtyä väittelemään pelkän 'tekstin' kanssa?

Sitäpaitsi en arvosta Derridan ja poststrukturalistien lukutapoja.
Tekstin 'ulkopuolella' on aina tekijä - jopa 'kaksi' tekijää, mikäli ajattelemme myös lukijan eräänlaiseksi tekstin tekijäksi.
Ilman kirjoittajaa ja lukijaa teksti ei ole mitään muuta kuin tietty sarja virkkeitä, lauseita ja sanoja vailla semanttisesti ymmärrettävää sanomaa.

Tietääkseni tekstit eivät kuitenkaan vielä kirjoita itse itseään, joten 'anonyymikin teksti' on aina jonkun ihmisen teksti.

Kyseessä voi kuitenkin olla ns. trolli tai ties mikä tai kuka tahansa.

Silti haluan ajatella, että esim. nokkeli on joku miespuolinen nuori ihminen eikä 'haamukirjoittaja', joka on omaksunut tietyn roolin ja latelee juttuja/kommentteja yksinomaan tuon roolidramaturgian pohjalta.
(Tietysti trollinkin takana on aina joku 'tekijä'.)

Jos en ajattelisi näin, en voisi keskustella kenekään anonyymin kanssa - en edes sinun (Iines), jota en kyllä anonyymiksi luokittele.

Tilanne on hankala, koska näin paljon on kiinni olettamuksessa kommentoijan/bloggaajan 'aidosta' ja pysyvästä identiteetistä.
Tiedän, että saatan tulla täysin huijatuksi, mutta vaihtoehtoja ei ole.

Joko jätän anonyymien kommentoinnin kokonaan, kuten eräät ovat johdonmukaisesti tehneet tai alan suhtautua heihin erittäin skeptisesti ja halveksuen, mikä on väärin, koska en voi tietää milloin anonyymi puhuu 'omalla suullaan' milloin taas mahdollisesti ristiriitaisen ja juridisesti 'vastuuttoman' roolinsa suulla.
*
Tietysti roolikin on identiteetti, ja sen voi myös ottaa sellaisena, mutta kuten edellä kuvailin - tekstin ja tulkinnan välinen suhde vaatii aina tekijän ja lukijan.

Tekstien välinen keskustelu on tapa ratkaista identiteetin ja tekijän 'aitouden' ongelma olettamalla lopulta, että niitä ei ole oikeastaan olemassakaan.
Mutta tämä on tyypillisesti ranskalaisen, äärirelativistisen sosiaalisen konstruktivismin 'keksintöä'.

Kun havaitaan, että kirjailijat varastavat tai lainaavat toisiltaan, eli että tekstirakenteista löytyy miltei suoria viitteitä toisten kirjailijoiden teksteihin, niin tämä ei merkitse sitä, että tekstin tekijä olisi vain fiktiivinen, konstruoitu hahmo.

Minä väitän, että vaikka kaikki tekstit muuttuisivat toistensa kaltaisiksi - kuten saattaa käydä(?), niin tekstillä on aina tietty alkuperäinen tekijä.

Annan esimerkin, johon väittämäni pohjautuu, eikä se mielestäni ole vähäinen.

Minä en nimittäin ota edes Nietzscheä aina tosissani, mutta se ei johdu siitä, että havaitsen tietyn koherenssin ohella myös ilmiselviä ristiriitoja hänen tekstiensä esiintuomissa ajatuksissa vaan sen vuoksi, koska tunnen varsin hyvin ne ristiriidat ja omantunnon pistot (sanalla sanoen Nietzschen oman persoonan), joiden piinaamana hän ajatteli ja kirjoitti.

Dostojevski on tavallaan rehellisempi kuin N., koska hänellä on Karamazovin veljeksissä kolme identiteettiä, joissa kaikissa on häntä itseään.

Kierkegaard kirjoitti yli 20 nimimerkin suojasta, ja me tiedämme, että niiden joukosta löytyy muutama, joiden suulla hän itse puhui.

Nietzschen minähahmo sen sijaan kirjoittaa joskus niin ristiriitaisesti, että hänen minuudessaan on taatusti 'enemmän' kuin yksi 'luonto' (kuten Nietzschen ystävät ja hän itsekin totesivat) tai sitten tuon minän täytyy todella olla äärimmäisen ristiriitainen.
*
Edellä kirjoitettu tukee sitä tosiasiaa, että aina kun luemme vaikka anonyymien tekstiä, luemme sitä ikäänkuin alitajunnassamme kaikuisi ajatus 'joku tietty henkilö tässä nyt puhuu, mutta kuka?'

Vielä kerran: me vastaamme kirjoittavalle henkilölle, emme koskaan pelkälle tekstille.

Näin ollen suhtaudun anonyymisyyteen vähintäinkin varovaisen epäilevästi, mutta yhä silti pitäen anonyymiä persoonana - tai ainakin roolina, jonka 'takana' ja 'tekijänä' on yksi ihminen.

Muussa tapauksessa minun siis pitäisi lopettaa kommentointi anonyymien kanssa kokonaan, sillä silloinhan kommentoisin pelkkien 'haamujen' kanssa, ja tekisin itsestäni narrin - ehkä jopa hullun.

Erään rakkausrunon ei-kvantitatiivinen selitys

Kirjoitettu kommentiksi Eufemian päreeseen "Verrattu rakas".
*
You are too beautiful, my dear, to be true
And I am a fool for beauty
Fooled by a feeling that because I have found you
I could have bound you too
You are too beautiful for one man alone
For one lucky fool to be with
When there are other men
With eyes of their own to see with

Love does not stand sharing
Not if one cares
Have you been comparing
My every kiss with theirs
If, on the other hand, I’m faithful to you
It’s not through a sense of duty
You are too beautiful
And I am a fool for beauty

You are too beautiful
And I am a fool for beauty
*
Mitä ihmettä te oppineet naiset taas höpäjätte?!

Tässä laulutekstissä mies kiemurtelee oman hullaantumisensa aiheuttaman mustasukkaisuuden melankolisessa epätoivossa, koska tietää, että rakastettu on kauneudessaan ja viehättävyydessään monen muunkin haluama.

Rakastuminen on aina enemmän tai vähemmän 1) omistushaluinen 2) sadomasokistinen ja jopa lähes 3) psykoottinen tila, jossa luonnollisen narsismimme ylläpitämiä minuudentunteen rajoja koetellaan ja vahvasti.

(Kyllä - juuri sitä se on, eikä tässä ole kyse nyt vain minun 'mielenterveyspisteistäni' ja niiden määrästä tai laadusta. Jos arvon ladyt (eufemia', 'tulilintu') kokevat toisin, he eivät liene 'oikeaa' rakkautta vielä kokeneetkaan.)

Tuon sadomaskismin vallassa oleva mies kyselee, onko rakastettu jo ehtinyt verrata hänen suudelmiaan muiden vastaaviin ja vaipuu mustasukkaisuuksissaan eräänlaiseen platonisen toivon ja epätoivon 'askeesiin', jossa voi säilyttää paitsi rakkauden myös uskollisuuden.

Se on fantisoitu tila/maailma, jossa saavuttamattomaksi koettu rakkaus kyetään ikäänkuin säilyttämään kuvitteellisesti oman uskollisuuden kautta.

Sillä tavoin myös pyritään äärimmäisellä tavalla vetoamaan rakastettuun osoittamalla, miten 'pyhä' ja korvaamaton tästä on rakastavalle tullut.

Myös edellä sanottu lienee tuttua rakastavaisille kaikkein hullaantuneimmilla hetkillä: 'ma iäti sua raaakastan, vaik hylkäisitkin mut noitten toisten takia.'

Tässä mitään arbitraarisia kvantiteetteja tai määrällisiä erotteluja tarvita runon selitykseksi.
Silloin mennään pseudointellektuelismin suohon niin syvälle, että sukat kastuu, vaikkois saappaat jalassa tai jotain siihen suuntaan (oli ehkä hieman ontuva vertaus...).
*
Tai okei - olkoon sitten. Minä olen mies ja teen väistämättä miehen tulkintoja rakkaudesta, mutta luulenpa, ettei moni mies tekisi tuosta runosta tulkintoja lainkaan.

Ei se välttämättä osaa, eikä se monestikaan kykene kohtaamaan omia tunteitaan verbaalilla tasolla.
Minun ajatusmaailmani on toisenlainen.

Kuten William Blake kirjoitti (tämä voisi olla suoraan Nietzschen kynästä): 'He who desires but acts not breeds pestilence.'

'Act' on tässä ymmärrettävä myös verbaalin ilmaisun 'aktiksi' - 'sanan ja sanojen teoksi'.

Epätieteellisiä yksityisajatuksia

Nämä jutut on kirjoitettu eräisiin Kemppisen päreen "Pathetic" kommentteihin.
*
Anonyymi

ad Rauno
Patsaiden tulkinnat vaihtuvat. Aikalaisten syvin tunto on kuitenkin suru, jonka kestää hiljentyen jollakin patsaalla.
Sirkuksesta puheen ollen - esim. mestauksesta tarinoidaan kai ennen omakohtaista kokemusta.

RR
Olet tietenkin oikeassa, mitä suruun tulee. Ihmisen on saatava purkaa ja prosessoida suruaan. Ja hautakivi tai jopa symbolinen patsas on paikka, jonka on pyhitetty siihen juuri tarkoitukseen. Mutta ei mielellään koston hautomiseen....

En ajatellut asiaa heti noin suoraan, koska surun läpikäymisen epäonnistuminen taitaa olla juuri oma henkilökohtainen ongelmani.
En ilmeisesti koskaan ole kyennyt täysin läpielämään sitä surua, jonka enoni ja isäni kolmen kuukauden aikana tapahtunut kuolema keväällä ja kesällä -68 aiheutti.

Ikäänkuin eläisin yhä vieläkin jonkinlaisessa shokissa - tyrmistyneenä ja suunnan kadottaneena. Kun ihminen ei kykene läpielämään suruaan, hänen maailmakuvansa saattaa muuttua ainakin ajoittain synkäksi ja tyhjäksi.

Tämän minä kyllä varsin hyvin tiedostan nykyään, mutta sitä on vain niin kovin vaikea erottaa oman ajattelunsa tummista sävyistä - mikä siis on henkilökohtaista surua tai iloa, mikä taas intellektuaalisesti relevanttia pessimismiä (tai optimismia) yleisemmällä tasolla.
*
Mitä noihin 'sirkussarkasmeihini' tulee, niin halusin vain huomauttaa, että siellä, missä 'jotain tapahtuu todella', siellä hyvin harva historioitsija on itse ollut läsnä.

Historioitsija joutuu käyttämään mielikuvitustaan enemmän kuin ehkä aina on suotavaa, joskaan ei hänellä tietysti ole muuta vaihtoehtoa kuin lähdeaineistonsa ja historiallinen 'vaistonsa' tai mielikuvituksensa - objektiiviseksi tiedoksi tai neutraaliksi tutkimusälyksi en sitä heti ensimmäiseksi menisi nimittämään.

Tietenkin tuo sarkastinen kritiikki kohdistuu yhtä lailla minuun itseeni.

Halusin vain näin 'tilaisuuden tullen' sanoa sen Kemppiselle - asia, mikä häntä tuskin yllätti, koska totesihan hän myös tuon poliisautotarinansa yhteydessä jotenkin näin, että 'opiskeltuaan niin paljon, ettei enää mistään mitään ymmärtänyt', hän päätti lähteä tutustumaan paikan päälle, minkälaista se rikollisuus oikein on - ei ainoastaan teoriassa vaan ihan 'manuaalisesti' (erittäin vapaa muistuma K:n tekstistä lukuunottamatta lainausmerkeissä olevaa).

Kyllä tällainen 'tunnustus' jo riittää minulle todistamaan, että tässä tapauksessa löytyy myös tarpeen vaatiessa täysin realiteettitajuista 'itseironiaa, joka on' - kuten Arto Melleri (ketä lienee siteerannut, jos siteerasi?) kerran totesi - 'todellisen kulttuuri- ihmisen ja -intellektuellin ainut aito tunnusmerkki.'
*
Kemppinen

'Diamond-sarjan alku oli hyvä. Hitusen pelottaa, tuleeko kokonaisuudesta kirjaan verrattuna liian yksinkertaistava.'

RR
Diamondin sarjan eka osa oli minunkin mielestäni hyvä. Itse kirja odottaa lukemistaan hyllyissä, niinkuin kymmenet muutkin yli vuoden aikana hankkimani, mutta toimikoon tämä TV-sarja nyt ikäänkuin johdantona kyseisen - ymmärtääkseni varsin humanistisen biologin oivalluksiin.

Silti - kuten vihjaisit - vaarana on, että Diamondin perusidea yksinkertaistuu popularisoituessaan liki naiviksi determinismiksi ja reduktionismiksi - vaikka se mitä ilmeisimmin sisältää - ainakin kun pysytellään suhteellisen tunnollisesti määritellyn ongelmanasettelun puitteissa (biologia, maantiede, väestötiede, taloustiedettä 'kohtuuden rajoissa') - aika vahvan totuuden siemenen.

Täytyy nyt sarjaan liittyvästä uteliaisuudesta johtuen käydä ensi alkuun läpi kirjan pääkohdat ja katsoa ne tulevat kaksi jaksoa. Toivottavasti Diamond ei tule tekemään kovin rankkkoja induktiivisia yleistyksiä maantieteen vaikutuksesta erityyppisten uskontojen ja erilaisten poliittisten valintojen suhteen esim. Kiinassa ja Euroopassa.
Vaikka oletan, että hän niitä kyllä geopoliittisin ja geobiologisin perustein tulee esittämään.

Hieman minua kyllä näin ennakoiden arveluttaa se, että vaikka Diamond hylkääkin kaikki rotuteoriat (kaikki ihmiset ovat älyllisesti periaatteessa yhtä kyvykkäitä), on vaarana, että hän päästää ne 'takaoven kautta sisälle', kun herätetään kysymys siitä, miksi eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset lopulta pystyivät hyödyntämään geologista 'etulyöntiasemaansa' niin tehokkaasti.

Historiallista kehitystä on vaikea perustella uskottavalla tavalla pelkästään deterministisesti ilman, ettei tutkija itse tahattomasti implikoi tuohon kehitykseen intentionaalista - perimmältään irrationaalista - tekíjää, joka tässä tapauksessa on juuri rasistinen.

En missään tapauksessa väitä, että Diamondin voisi vielä ensimmäisen jakson jälkeen sanoa langenneen reduktionistisissa ja deterministisissä selitysmalleissaan piilevästi lymyävään irrationalismiin.

Väitän vain, että en usko tällaisten selitysmallien kykenevän selittämään 'kaikkea' tai edes mahdollisimman suurta määrää kulttuurisesta evoluutiosta, ja juuri sen vuoksi, että ne metodisen 'dogmatiikkansa' vuoksi pyrkivät joko systemaattisesti eliminoidaan sattuman tai tietyt erittäin omituiset ja/tai selittämättömksi jäävät ilmiöt, tai ainakin siirtävät ne oman 'mainstream-selityksensä' marginaaliin.

Varsinkin Richard Dawkinsin edustamaan evoluutioreduktionismiin ja -determinismiin sisältyy julkilausuttu väite, jossa oletetaan, että evoluutio (mikä ihmeen evoluutio?) - suosii aina vain sopeutuvinta (survival of the fittest).

Olemme kuitenkin voineet havaita, ettei 'fittest-teesistä' ole kuin askel väittämään, jonka mukaan kyseinen oletus pätee myös kulttuurisesti - eikä Dawkinsin itse tee poikkeusta tässä asiassa.

Näyttäisi nimittäin siltä, että evoluutio-deterministinen selitysmalli implikoisi evoluutiobiologiaa äärimmäisen lyhyellä aikajaksolla (2000 vuotta) kulttuuriin soveltaen myös sosiaalidarwinismin, joka on yhtä kuin uusliberalisista 'Geschäft-fasismia'.

Mitä muuta tämä on kuin rotuajattelua uudessa viitekehyksessä?

Etteivät Kokoomuksen monetaristit nyt heti menetä malttiaan, niin pitää lisätä, että mitäpä muuta natsismin ja kommunismin aatteet pitivät sisällään kuin uuden ihmistyypin (väkivaltaisen) kasvattamisen (enemmistön alistamisen)?
Silkka rasismia kaikki tyynni.

(Vain nietzscheläistä yli-ihmistä en ole vielä kuullut missään kasvatettavan. Nietzsche kun 'unohti' kirjoittaa sellaisen ihmistyypin yksityiskohtaiset 'jalostusohjeet'. Tässä suhteessa jopa Mendel oli suurempi 'natsi' kuin Nietzsche! ;/.)

On väitetty, että kaikki tieteelliset teoriat - sikäli kuin ne pyrkivät deterministis-reduktionistisiin kokonaisselityksiin - päätyvät aina - tosin uudessa 'valepuvussa - samaan, eli oikeuttamaan 'vahvimman' ja vaikutusvaltaisimman saavuttaman kulttuurisen ja teknologisen tason - siis elintason suhteessa alemman elintason kansoihin.

Minun on aika vaikea uskoa - joskin toki toivon sitä, että Diamond pystyy välttämään edellä mainitun ansan, joka siis on silkkaa irrationalismia.

Hän varmasti kaveeraa aivan vilpittömästi uus-guinelaisten ystäviensä kanssa, mutta kehitellessään vastaustaan Jalille, hän tulee ehkä tahtomattaankin ajamaan itsensä kehäpäätelmään ainakin, mitä tulee siihen tilanteeseen, joka vallitsee maapallolla nyt.

Hän nimittäin hyväksyy sen, koska on tullut todistaneeksi, miksi kaikki kävi juuri niinkuin sen piti käydä.Toisilla on onnea maantieteen suhteen, toisilla taas ei.

Onnen lahjat eivät mene tasan, mutta deterministi pitää tätä evoluution väistämättömänä lainalaisuutena, joka on jopa väistämättömämpää kun Jumalan tahto, joka kuulemma voi muuttua, koska Jumala on vapaa, mutta evoltuutio ei.

Emmekö siis havaitse jotain perin tuttua tässä sympaattisessa ja perusteellisessa tutkija-tiedemiehessämme - herra Diamondissa.
Sillä kukapa muu kuin vanha kolonialismin ja imperialismin perillinen siinä perusteleekaan sitä, että elämme - ehkei sentään parhaassa mahdollisessa mutta ainakin väistämättä ainoassa mahdollisessa maailmassa, kun otetaan huomioon ne reaaliset edellytykset, jotka maantiede on meille suonut.

Kolonialistit ja imperialistit halusivat yksinkertaisesti riistää alemmalla teknologisella ja sotilaallisella tasolla olevia kansoja ja tekivät sen luontaisen ylemmyydentunteen vallassa.

Papit pantiin saarnaamaan villeille 'oikeaa' ja 'sivistynyttä uskontoa, jonka ytimestä löytyi syntinen mutta pelastettu Yksilö.
Ei siis enää mitään kivien ja kuvien palvontaa tai muuta animismia, ei myöskään mitään liki pakkoneuroottista laki- ja rituaaliuskontoa kuten juutalaisuus tai Islam.

Emmekä me maallikot näytä huomaavan tunnollisen ja vilpittömän tutkijan teoriassa mitään vikaa: löytyy perustellut, tutkitut premissit ja johtopäätös, joka on niistä irrallaan...vai löytyykö?

Tarkkaan ottaen Diamondilla on vain premissejä, ja jos hän haluaa tehdä niistä argumentin, hän joutuu päättelemään - ei syystä (perusteluista) seuraukseen (johtopäätökseen) vaan seurauksesta syyhyn - aivan kuten kaikki menneisyyttä ja epämääräisiä, funktionaalisia prosesseja tutkivat joutuvat lopulta tekemään.

Reduktionistinen rekonstruktio saattaa vaikuttaa intuitiivisesti ja jopa loogisesti pätevältä induktiiviselta yleistykseltä, mutta se on tehty sellaisesta asemasta käsin, jossa on jo ikäänkuin liian myöhäistä kyetä oivaltamaan, miten 'kausaalisuus' todella tapahtuu/ilmenee.

(Toisaalta - jos me sen (siis tulemisen käyttääkseni vanhaa metafyysistä termiä) kykenisimme perimmäisesti oivaltamaan, ei meillä olisi enää mitään syytä sitä kysyä...)

Kaikki, mikä piti todistaa on jo tapahtunut ja siten myös väistämättä 'annettua'.

Tiedän, että tämä on tietoteoreettisen skeptikon puhetta, mutta sillä on sijansa, jottemme lankeaisi dogmaattisiin ja siten irrationaalisiin harhaluuloihin - perustuivatpa ne sitten äärinaturalistisen lainalaisuuden tai yliluonnollisen olennon kaikkivaltiuteen.

Toki moni tämän lukija vastaa minulle kohtsillään, etteivät he valitse kumpaakaan esittämistäni dogmaattisista vaihtoehtodoista vaan Jarred Diamondin selkeän ja yksinkertaisen päättelyn. Olkaa hyvä vain...minun puolestani.

Mutta mitä te vastaatte Jalille? Mitä Diamond lopulta vastaa Jalille?...Paras Diamondille itse dramaturgisoimani vastaus kuuluu: 'Älä sure Jali, vaikei sulla olekaan niin paljon rahtia kuin meillä amerikkalaisilla. Pääasia, että olet onnellinen.'

Jäänee sitten Jalin itsensä päätettäväksi riittääkö tämä vastaus hänelle. Minulle se saattaisi riittääkin...

In seinen Armen das Kind war - TOT.

Tämä kommentti ansaitsee tulla 'omaksi päreekseen', koska se viestii jostain, jota ei voi sanoin kuvata. Viittaan videopäreeseeni "Schubert-Goethe- von Otter: Erlkönig".
Alta löytyy wikipedian englanninkielinen (eräs niistä) käännösversio.

*
"Jotain outoa on tapahtunut minulle.

Olen kuunnellut ja katsellut tämän esityksen jo yli 20 kertaa, enkä pääse irti sen lumosta.

Se vain yksinkertaisesti on vahvempi kuin minä...

Ja vahvemman edessä on pakko nöyrtyä.

Jos uskoisin Jumalaan yhtä vahvasti kuin 'uskon' nyt tähän lauluun ja esitykseen, olisin pelastettu siitä hetkestä!

PS. Ei toki ole ensimmäinen kerta, kun Schubertin liedit saavat minut pysähtymään, mutta von Otterin ja Abbadon yhteistyö on jotain aivan erityistä.

'Knock out' - täydellinen tyrmäys - se kuvaa osuvasti tilaani joka kerta, kun von Otter lopettaa: - 'In seinen Armen das Kind war - TOT'."

***
English translation

"Who rides so late through night and wind?
It is the father with his child.
He holds the boy safe in his arm
He holds him safe, he keeps him warm.

"My son, why do you hide your face so fearfully?"
"Father, do you not see the Erlking?
The Elf king with crown and tail?"
"My son, it's a wisp of fog."

"You lovely child, come, go with me!
Nothing but beautiful games I'll play with you;
Many colourful flowers are on the shore,
My mother has many golden robes."

"My father, my father, can't you hear,
What the Elf king quietly promises me?"
"Be calm, stay calm, my child;
It is the wind rustling in the dry leaves."

"Do you want to come with me, fine lad?
My daughters should already be waiting for you;
My daughters lead the nightly folkdance
And rock you and dance and sing."

"My father, my father, and can't you see there,
The Elf king daughters in the gloomy place?"
"My son, my son, I see it well:
It is the old grey willows gleaming."

"I love you, your beautiful form entices me;
And if you're not willing, I shall use force."
"My father, my father, now he takes hold of me!
The Elf king has wounded me!"

It horrifies the father; he rides swiftly,
Holding in his arms the moaning child.
He reaches the yard with great difficulty;
In his arms, the child was dead."