No Future. Taiteen autonomiateoriasta.

Kuten kuvastakin nähdään, modernismin jo ohittanut minimalistinen käsitetaide [jota pidän olemukseltaan valokuvamaisena jäljentämisprosessina] pystyy ajoittain kommentoimaan itsenäistymistään ja irtautumistaan kohti jäljentävää, toistavaa ja uusintavaa 'metodia' varsin totuudellisesti. - - Taide 'uudelleen luomisena' tai 'itsensä ilmaisemisena' on kuollut, mutta valokuvaus elää. Taiteen sisältö, muoto ja ilmaisu ovat minimoituneet ja pelkistyneet imitaatiosta valokuvallisuudeksi. Jäljelle on jäänyt todellisuuden reduktionistis-kuvallinen identiteetti, johon tulkitsevan ajatuksen toivotaan silti edelleen tuovan elävää [teko]henkeä. - - Mutta semanttisesti yhä simuloituvammassa ja stimuloituvammassa tekniikan maailmassa ajatus on enää pelkkä simulacrum: tyhjä, kuollut merkki jäljentämässä verkostoitunutta solukkoa, joka robottimaisesti nykien ja poksahdellen laajenee kuin sammakonkutu lammen pinnassa. Itse elämä siinä kuitenkin poksahtelee. Valokuvaaja-taiteilija-tiedejokamies kameroineen tätä poksahtelua sitten jäljentää yrittäen saada kicksejä jostain syvemmästä totuudesta. - - Mikä realistinen metafora! Valokuvaaja jäljentämässä elävää elämää. Sammakonkudun seksuaalinen energeettisyys kohtaa teknologiseen toistoon eli pysähdykseen ja liikkumattomuuteen [vrt. myös determinismi] - siis absoluuttiseen kuolemaan pyrkivän vastinparinsa. Eros ja Thanatos. No future. Taide on kuollut ja ihminen sen [valokuvansa] mukana. Tämä kuolema ei kuitenkaan ollut taitelijan [Wu Tao-tsu] vaan robotin [CERN] kuolema.

 

II

Päre on sitaatti artikkelista Metodologiset jälkisanat [Erkki Sevänen] kirjaan Taide modernissa maailmassa: Taiteensosiologiset teoriat George Lukacsista Fredric Jamesoniin [toim.].

*

[....] Nimestään huolimatta [taiteen] autonomiateoria ei ole yhtenäinen ilmiö. Sille on annettu lukuisia muotoiluja, jotka eroavat toisistaan terminologialtaan ja painotuksiltaan. Yhteistä autonomiateorian idealistisille versioille – joihin Peter Bürger ja Jürgen Habermas viittaavat – on taiteensosiologisen mielekkyyden epäily tai sen kiistäminen. Näissä perinteisen estetiikan piirissä kehitellyistä versioista on syytä mainita seuraavat kolme teesiä:

 

1] Autonomiateorian ensimmäisen version mukaan taideteoksia ei voida pitää yhteiskunnallisesti määräytyneinä muodostelmina.

 

Version perusteluna toimii aluksi ajatus taiteilijan henkisen rakenteen poikkeavuudesta. Vaikka Arnold Hauser näkee tällaisia ajatuskulkuja jo renessanssin kulttuurissa, joka ihaili tunnettuja kuvataiteilijoitaan suurina mestareina, mainitun ajatuksen synty liitetään yleensä 1700- ja 1800-luvun vaihteen romanttiseen estetiikkaan. Romantikot pitivät taiteilijaa nerona, joka kykenee poikkeusyksilönä vapaaseen, sosiaalisista rakenteista ja säännöistä riippumattomaan ilmaisuun.

 

Autonomiateorian ensimmäisen version ideologisena kasvualustana toimii porvarillinen liberalismi ja individualismi. Griselda Pollock on kiinnittänyt huomiota siihen, ettei tämä autonomiateoria ole vieläkään kadonnut tutkimuksesta; keskittyessään laatimaan yksittäisistä ja ‘suurina’ pidetyistä taiteilijoista biografioita ja monografioita muun muassa tadehistoria on ylläpitänyt sitä.

 

Taiteilijakeskeinen autonomiateoria on menettänyt merkitystään 1900-luvulla. Myöhemmissä autonomiateorian perusteluissa argumentteina ovat toimineet enemmänkin kielen ja taiteen merkkijärjestelmien luonnetta koskevat väittämät. Tällaista argumentointitapaa ovat edustaneet venäläinen formalismi ja anglosaksinen uuskritiikki. Anti-individualismistaan huolimatta klassinen, universaalisia rakenteita etsinyt strukturalismi hyväksyi metodologisella tasolla autonomiateorian.

 

2] Autonomiateorian toisen version mukaan taiteelta puuttuu yhteiskunnallinen funktio.

 

Toisenkin version synty ajoittuu 1700- ja 1800-luvun vaihteeseen, murroskohtaan, jonka toisella puolella ovat Schillerin ja Karl Philipp Moritzin teoriat ja toisella puolella heidän jälkeisensä estetiikka. Schillerin ja Moritzin ajattelun välittömään syntytaustaan kuuluvat ne traumaattiset kokemukset, joita liberaalissa älymystössä herättivät yhteiskunnallisen työnjaon syveneminen, taloudellisen toiminnan organisoituminen laajemmin kapitalistisen rationaliteetin mukaiseksi ja Ranskan vallankumouksen ajautuminen terroriin ja Napoleonin hallintoon. Tässä näköalaoja sulkeneessa tilanteessa taiteen tuli etääntyä yhteiskunnallisesta elämänkäytännöstä voidakseen vaalia tietoisuutta ‘korkeampaan humaniteettiin’ sisältyvistä periaatteista. Taiteen esteettisen maailman oli toisin sanoen voitava ilmaista täydellisinä ne porvariston nousuun liittyvät emansipatoriset ihanteet, jotka toteutuivat puutteellisesti vallitsevassa, porvarilliseksi muuttuvassa yhteiskunnassa.

 

Schilleriä ja Moritzia on pidetty viimeisinä sellaisina perinteisinä esteetikkoina, jotka pystyivät löytämään taiteelle jonkinlaisen aktiivisen tehtävän modernin yhteiskunnan kehityksessä. Schillerin esteettisen kasvatuksen ohjelmassa välittömistä didaktisista tehtävistä irtautunut taide toimi ‘luonteiden jalostamisen’ välineenä; tällaiset taiteen kasvattamat ihmiset pystyisivät pitkällä aikavälillä myös humanisoimaan yhteiskuntaa, muokkaamaan sitä demokraattisia ihanteita vastaavaksi. Myöhemmässä estetiikassa laajaa kannatusta sai sitä vastoin ajatustapa, jossa taide asetetaan autonomiaperiaatteen mukaisesti kokonaan yhteiskunnalle vastakkaiseksi ja itseriittoiseksi elämänalueeksi.

 

3] Autonomiateorian kolmas versio pitää esteettistä sfääriä omalakisena siinä mielessä, että sen katsotaan olevan riippumaton erilaisista – kognitiivisista, moraalisista, poliittisista, praktisista – intresseistä. Esteettisiä arvoja kokeva ihminen nähdään tässä versiossa usein sosiokulttuurisesta sidonnaisuudesta vapaaksi olennoksi.

 

Tämän version klassinen muotoilu löytyy Kantin estetiikasta. Sen eräänä tarkoituksena on osoittaa, että kohteiden kauneudesta puhuvat arvostelmat ovat intersubjektiivisesti yleispäteviä. Juuri tässä ne eroaisivat esimerkiksi ruokalajien makua koskevista arvostelmista, joista ihmiset eivät voi päästä yksimielisyyteen. Kauneusarvostelmien yleispätevyys selittyy Kantin mukaan ensinnäkin ihmisten henkisen rakenteen samankaltaisuudesta, joka tekee periaatteessa mahdolliseksi intersubjektiivisuuden. Mutta kauneuden kokemuksen syntyminen edellyttää myös sitä, että ihminen asennoituu kohteisiin vailla tiedollisia, moraalisia ja praktisia intressejä; hänen asenteensa tulee olla ‘pyyteetön’ ja ‘puhtaasti kontemplatiivinen’.

 

Nämä kantilaiset muotoilut ovat vaikuttaneet voimakkaasti estetiikan ja taideteorian kehitykseen – aina tämän vuosisadan alkuun saakka, jolloin kauneutta pidettiin vielä taiteen keskeisenä tunnuspiirteenä.

 

Autonomiateoriat toimivat estetiikassa vastauksina taiteen ja yhteiskunnan suhdetta koskevaan kysymykseen. Ne muodostivat siinä vallitsevan tavan mieltää tämä suhde. [....], s. 296-297

*

http://arthistoryresources.net/modernism/artsake.html

https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden_aikajana/valistus/yleista/taiteen-rationalisoituminen

http://en.wikipedia.org/wiki/Wu_Daozi

http://en.wikipedia.org/wiki/Art_for_art%27s_sake

http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4sitetaide

http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/taidehist/th_ny_minimalismi.htm

http://fishmarketny.wordpress.com/2011/02/04/art-for-arts-sake/

Viserryskone

Paul Klee: The Twittering Machine [Zwitschermaschine], 1922

I
Paul Kleen taidetta on vaikea luokitella mihinkään tyylisuuntaan kuuluvaksi. Se sisältää aineksia muun muassa kubismista, surrealismista ja naivismista. Teosten aiheet tuntuvat olevan peräisin vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jossa suunnistetaan salaperäisten symbolien avulla. Joskus hänen aiheensa ovat täysin abstrakteja, mutta useimmiten hän liikkuu jossain abstraktin ja esittävän taiteen välimaastossa. Klee tarjoaa säästeliäästi kiinnekohtia todellisuuteen ja jättää paljon katsojan mielikuvituksen varaan.

Kooltaan teokset ovat usein varsin pieniä, ja niiden luomiseen on käytetty vaihtelevasti öljyvärejä, vesivärejä ja mustetta. Klee oli myös erinomainen piirtäjä, joka saattoi muutamalla viivalla luoda nokkelia ja humoristisia kuvia.

Lasten piirustukset olivat merkittävä inspiraation lähde Kleelle. Hän sanoi kadehtivansa lasten kykyä tulkita ennakkoluulottomasti ympärillä näkyviä asioita. Toinen merkittävä inspiraation lähde oli musiikki. Voidaankin sanoa, että monet Kleen teokset ovat väreiksi muutettua musiikkia.

Paul Klee keskus Bernissä.Kleellä oli myös kirjallisia kykyjä. Hän kirjoitti taideteoreettisia tutkielmia ja antoi teoksilleen runollisia nimiä, kuten ”pohjoisen metsän jumala” ja ”muinainen ääni”. Nimillä onkin keskeinen rooli Kleen taiteessa, sillä ne antavat katsojalle arvokkaan vihjeen teoksen tarkoituksesta. Tosin Klee myös väitti, että hänen ajatuksiaan ei voi ymmärtää tässä maailmassa, vaan ainoastaan näkymättömässä tuonpuoleisessa ulottuvuudessa. Bauhausin opiskelijat nimittivätkin häntä ”Bauhausin Buddhaksi”.

Kleen myöhäisessä 1930-luvun tuotannossa on nähtävissä aikaisempaa synkempiä sävyjä. Saksan poliittinen tilanne ja taiteilijan sairaus vaikuttivat aihevalintoihin ja tyyliin. Erityinen tunnusmerkki tuon ajan teoksille on paksujen mustien ääriviivojen runsaus.

II
Individuality

Individuality?
is not of the substance of elements.
It is an organism, indivisibly
occupied
by elementary objects of a divergent character:
if you
were to attempt division, these parts
would die.

Myself,
for instance: an entire dramatic company.

Enter an ancestor, prophetic;
enter a hero, brutal
a rake, alcoholic, to argue
with a learned professor.

A lyrical beauty, rolling her eyes
heavenward, a case
of chronic infatuation --
enter a heavy father,
to take care of that.
enter a liberal uncle -- to arbitrate. . . .
Aunt Chatterbox gossiping in a corner.
Chambermaid Lewdie, giggling.

And I, watching it all,
astonishment in my eyes.
Poised, in my left hand
a sharpened pencil.

A pregnant woman!, a mother
is planning
her entrance --
Shushhh! you
don't belong here
you
are divisible!
She fades.

Paul Klee, Some Poems by Paul Klee
(Translated by Anselm Hollo)

III
http://www.youtube.com/watch?v=rL4Z9d9oObY&feature=related
Bird Songs
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Paul_Klee
http://fi.wikipedia.org/wiki/Paul_Klee
http://www.breakoutofthebox.com/paulklee.htm

Vastamyrkkyä teknokulttuuria idolisoivien moottoripäiden autistis-utilitaristisesta ihmiskäsityksestä aiheutuneeseen aivohalvaukseen

Luopumisen dialektiikka [2009]

Pauli Pylkkö

Huomautuksia Arto Tukiaisen esseeseen Katsokaa taivaan lintuja (eli teknorousseaulaisia mietteitä)[2006]

Jos työ määritellään siten kuin Tukiainen ehdottaa, siis 'taloudellisesti ja sosiaalisesti hyödylliseksi toiminnaksi', niin voimmeko todella samanaikaisesti pitää yllä sellaista teknisen tuotannon ja osaamisen tasoa, mitä Tukiaisen suosittelema elämäntyyli edellyttää, ja samalla luopua työstä - siis luopua siinä määrin ja sillä tavoin kuin hän ehdottaa? Tosin hän ei kovinkaan tarkasti sano, miten paljon hänen ihannetekniikkansa laadultaan ja määrältään muistuttaa nykyistä, mutta kaikesta päätellen aika paljon. Jos se ei muistuta nykyistä tekniikkaa, niin miten ja missä määrin se siitä eroaa? Siis jonkinlainen ja jonkinasteinen selvittämätön ristiriita väijyy Tukiaisen kehitelmän taustalla: Hän haluaa säilyttää modernin tekniikan saavutukset, ilmeisesti jopa uusimman tietotekniikan, mutta samalla hän kuitenkin opastaa meitä leppoisan toimettomuuden elämäntyyliin. Voidaanko nämä kaksi (alati kehittyvä tekniikka ja leppoisan-mietteliäs toimettomuus) yhdistää?

Työ tarjoaa mielenkiintoisen, joskin kapean, näkökulman nykymaailman holtittomaan ja hulluun elämänmenoon, mutta yllä esitetty selvittämän ongelma ja ristiriita tunkeutuu jo Tukiaisen ehdottamaan 'työn' määritelmäänkin: Tukiaiselle työ on 'hyödyllistä' toimintaa. Mutta mitä hän oikeastaan kertoo meille hyödyllisyydestä? Ei juuri mitään. Herää kysymys: jos kohta elämämme sietämättömän ja itseaiheutetun surkeuden syy ei olekaan niin paljoa työn vaivassa ja taakassa - joita Tukiainen kaiketi kammoksuu - kuin työn hyödyllisyydessä. Siis elämämme surkeuden ja mielettömyyden taustalla lymyää hyödyn, tehokkuuden, edistyksen ja kasvun idea - ei työ sinänsä, ei edes vaivalloinen, raskas ja likainen työ.

Hyödyn, tehokkuuden, edistyksen ja kasvun ideat nousevat maaperästä, jonka hämärässä lymyävät vielä suuremmat mahdit: usko ihmisen järkeen, usko ihmisen kykyyn hallita itseään ja maailmaansa, usko tulevaisuuteen, toivo ... Nämä ideat ja mahdit ovat teknisen asenteen ytimessä, enkä jaksa uskoa, että voisimme ylläpitää teknisen tuotannon ja osaamisen tasoa edes nykyisellään, siis jotenkin hillitä pahinta teknistä valloitusvimmaamme, pelkästään leppoistamalla elämäämme.

Ensinnäkin, onko olemassa mitään taloudellisesti uskottavaa tapaa pitää käynnissä nykyisenkaltaista ja nykyisentasoista teknista tuotantoa ilman tuotannon määrän kasvua? Toisin sanoen tekniselle tuotannolle on ominaista, että se joko kehittyy ja kasvaa tai taantuu ja surkastuu. Muuttumattomana se ei kuitenkaan säily. Tuotanto niin kuin me sen tunnemme, on määrältään kasvavaa ja tehokkuudeltaan edistyvää tuotantoa. Miten tämä yhdistetään toimettomuuteen ja leppoisuuteen?

Tukiainen näyttää uskovan, että tekninen osaaminen ja innovatiiviisuus voisi toimettomassa mietiskelyssä jopa kiihtyä! Ajatteleeko hän, että tyytyisimme pitämään nämä toimettomassa mielessämme leijuvat tekniset innovaatiot pelkkinä toteutumattomina ideoina? Siis ettemme ryhtyisikään oikopäätä toteuttamaan niitä tuottamalla yhä uusia ja uusia vempaimia koko planeetan iloksi eli riesaksi. Ei, en jaksa uskoa tähän utopiaan, missä nykyisenkaltainen tekniikka palvelisi leppoisan rentoa ja mietiskelevää ihmistä. Puhumattakaan että jaksaisin uskoa utopiaan, missä tekniikka edelleen kehittyisi, levittyisi ja kasvaisi, samalla kun ihminen leppoistuisi. Se rasittava, kuluttava, turhauttava, vammauttava ja tappava työ, jota Tukiainen arvostelee, on hyödyn ja tehokkuuden tavoittelun kautta irrottamattomasti naimisissa modernin tekniikan kasvuhakuisen ja levittäytyvän hengen kanssa. Voimme käydä modernin työn kimppuun vain käymällä ensin modernin tekniikan kimppuun. Voimme käydä modernin tekniikan kimppuun vain käymällä hyödyllisyyden, tehokkuuden, valvonnanhimon, valloitushalun ja kasvuhakuisuuden kimppuun. Voimme käydä näiden kimppuun, jos osaamme tinkiä turvallisuudenkaipuustamme ja mukavuudenhalustamme. Pystymme tinkimään turvallisuudenkaipuustamme ja mukavuudenhalustamme vain jos...

Tukiainen kirjoittaa: "Mikään vastakkainasettelu tekniikka-avusteisen "pahan" työn ja primitiivisen "hyvän" työn välille tuskin tulee kyseeseen, varsinkin kun on esimerkkejä myös korkealle kehittyneestä mutta suhteellisen ympäristöystävällisestä tekniikasta". 'Suhteellisen ympäristöystävällisestä tekniikasta' Tukiainen nostaa esiin aurinkoenergian hyödyntämisen. Mutta aurinkoenergiaa hyödyntävää tekniikkaa ei voi olla olemassa ilman massiivista tuotantokoneistoa, kaivostoimintaa, kemianteollisuutta, energiansiirtojärjestelmiä, tavarankuljetusjärjestelmiä, koulutusjärjestelmiä, tietotekniikkaa, tekniikan tutkimusta ja kehittämistä, markkinointia, mainostamista... Sanalla sanoen, aurinkoenergian hyödyntäminen vaatii valtavan tuotantokoneiston, joka itsessään ei voi olla ympäristöystävällinen, vaikka itse aurinkopaneeli jossakin mielessä olisikin.

Sen sijaan 'primitiivisestä hyvästä työstä' löytyy paljon esimerkkejä alkaen suomensukuisten heimojen elämästä Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa ja päätyen sanokaamme vanhan Kiinan korkeakulttuuriin. Yhteenvetona voisi sanoa: Lähes kaikki nykyisenkaltaista monimutkaista teknistä tietoa ja taitoa vaativa työ ja tuotanto (tietokoneet ja aurinkopaneelit mukaanlukien) rasittaa ympäristöä kohtuuttomasti, kun taas eräät perinnekulttuurit ovat onnistuneet elämään melko pitkiä aikoja riittävän hyvässä tasapainossa luonnonympäristönsä kanssa. Tässä ei ole vielä vastattu siihen, miksi eräät perinnekulttuurit ovat siinä onnistuneet.

Tukiaisen hahmottelemassa maailmassa työ on tärvellyt ihmisen elämän. Mutta ehkä työ ei ole tärvellyt mitään, vaan työn hyödyllistäminen, tehostaminen ja teknistämien, työn valjastaminen suuren ihmis- ja järkikeskeisen ja edistyvän tulevaisuuden rakentamiseen. Koska Tukiainen ei erottele 'ruumiillista' työtä 'henkisestä', hän ei saa esiin erästä keskeistä modernia kehityslinjaa: siirtymistä pois ruumiillisesti rasittavista töistä keveisiin toimistotöihin. Tässä mielessä elämä on viimeisten satojen vuosien - jopa vielä viimeisten vuosikymmenienkin - aikana huomattavasti helpottunut. Nykytyön vaatima 'raadanta' on aivan toisenluonteista kuin sanokaamme viisikymmentä vuotta sitten, ja ihmiset ovat valmiit maksamaan melkein mitä tahansa päästäkseen eroon likaisista ja ruumiillisesti raskaista töistä hyvinvalaistuun, lämpimään ja puhtaaseen toimistoympäristöön. Tämä lähes universaali työn porvarillistumisen linja ei oikein sovi Tukiaisen maailmanmalliin. Miksei? Koska sekä Tukiainen että ihmisten enemmistö pyrkii mukavuuteen, ennustettavuuteen ja turvallisuuteen, ja sekä ihmisten enemmistön elämäntavoite että Tukiaisen utopia ovat tässä suhteessa yhtäläiset. Tukiainen ei ole valmis tinkimään mukavuudesta, ennustettavuudesta ja turvallisuudesta, ja tästä syystä hän pitää kiinni koneista ja modernista tekniikasta. Mutta moderni tekniikka ei tule yksin. Moderni tekniikka tuo mukanaan alati kasvavan tuotantokoneiston ja kulutuskoneiston, ja niiden ylläpitäminen vaatii juuri sisällyksetöntä ja yksitoikkoista työtä. Ja ihmisten valtaenemmistö on valmis mukavuuden, ennustettavuuden ja turvallisuuden saavuttamiseksi tekemään yksitoikkoista ja merkityksetöntä työtä. He ovat valmiit juuri siihen elämäntyyliin, jota Tukiainen kritisoi ja paheksuu, kunhan heidän ei vain tarvitse tehdä raskasta ja likaista ruumiillista työtä.

Luonnollisten halujen tyydyttämiseen ei tarvita modernia tekniikkaa. Itse asiassa moderni tekniikka usein estää luonnollisten halujen tyydyttämisen. Tukiaisen käsitys luonnollisista haluista on aika abstrakti ja henkikeskeinen, sillä ihmiskehon terve elämä tarvitsee enemmän kehollista työtä kuin mitä Tukiaisen utopia suosittelee. Jos Tukiaisen rousseaulaiset villit ovat terveitä, laihjoja eli kauniita, johtuu se siitä, että he ovat jatkuvasti liikkeessä ja osallistuvat liikkeillään mielekkääksi kokemansa yhteisön elämään. Heidän elämänsä ei kuitenkaan ole aina mukavaa, ennustettavaa ja turvallista. Jos he kuuluvat sanokaamme eräkulttuuriin, on saaliin eteen joskus ponnisteltava rajustikin - olosuhteissa, missä vaaroja ei voida kokonaan eliminoida. Myös sairaudet ovat uhkaamassa ja (nykysuomalaisesta näkökulmasta katsoen) jo melko vaaratonkin sairaus tai vamma voi vaarantaa perusturvallisuuden. Riistaelänkantojen koko vaihtelee luonnollisissakin oloissa vuosittain valtavasti, joskus katastrofaalisestin, jolloin nälkä on usein nähty vieras eikä nälkäkuolemaltakaan aina vältytä.

Jos taas Tukiaisen utopia sallii modernin lääketieteen, sairaalatekniikan ja lääketeollisuuden, niin tämän kaiken ylläpitäminen vaatii taas valtavan (ei-ainostaan-sairaalateknisen) tuotantokoneiston, energiankulutuksen, kuljetuksia, kemianteollisuutta, koulutusjärjestelmän, tietokoneita...

Tukiaisen utopia ei vaikuta uskottavalta, koska elämän järjetön ja silmitön kohellus ja kaahaus on erottamattomasti kiinni juuri modernissa tekniikassa. Modernia tekniikkaa ei voida ylläpitää ilman suurta tuotantokoneistoa, jonka kasvu edellyttää laajoja kulutusmarkkinoita. Niiden käynnissäpitäminen edellyttää laajojen kansankerrosten kouluttamista. Ennen kaikkea valtaväestö on ehdollistettava kuluttamaan viihdettä ja sietämään pitkästyttävää työtä. Tuotantokoneiston käynnissäpitäminen vaatii koneiston työntekijöiltä kykyä kestää yksitoikkoista ja sisällyksetöntä toimistotyötä ja juuri tämän sietämiseen koulujärjestelmä tähtää - kuten Tukiainen aivan oikein huomaa. Koulujärjestelmä opettaa meitä myös sietämään toisiamme, siis sietämään toisiamme, silloin kun joudumme yhdessä tekemään työtä, josta lopultakin puuttuu mieli. Sietämistaitoja kutsutaan "sosiaaliseksi kompetenssiksi".

Tukiainen ei tavoita (yritä tavoittaa) Linkolan traktori-vertauksen ydintä: että traktorin mukana tulee juuri tuo Tukiaisen vihaama mielettömän työn elämäntyyli. Traktori tekee työpäivästä entistä pitemmän ja yksitoikkoisemman. Tämä oli saksalaisen tekniikkafilosofian (esimerkiksi Friedrich Georg Jüngerin) ensimmäisiä havaintoja: Kun käsityöläinen hankkii verstaaseensa sähkökoneen, niin hänen työpäivänsä alkavat venyä! Avoimeksi jää, voidaanko löytää elämänmuoto, missä ei ole sen paremmin traktoreita (modernia tekniikkaa) kuin voutejakaan (sosiaalista eriarvoisuutta). Linkolan ajattelee, että sosiaalinen eriarvoisuus on kuitenkin (luonnonympäristön tilan kannalta) pienempi paha kuin moderni teknistynyt elämäntyyli ja siihen liittyvä työ. Tekniikan ja tuotannon elämäntyyliähän puolustellaan usein sillä, että se on tasa-arvon ja demokratian säilymiselle välttämätöntä. Talous joka ei kasva, voi tuottaa vain rajoitetun määrän pieniä ja alkeellisia traktoreita vuosittain, eikä niitä tule riittämään kaikille viljelijöille. Monen on tehtävä töitä käsin ja väsyttävä.

Talous joka ei kasva, ei tuota lainkaan tietokoneita, ja ne toimistotyöt, jotka on pakko tehdä tietokoneella, on parasta jättää kokonaan tekemättä. Soininvaaran lause "Siellä missä ihminen toimii kuin kone, korvattakoon hänet koneella" on harvinaisen ontto ja kohteeton. Jos jokin ihmistyö on jo alunperin täysin typerää, niin ei sitä pidä mennä tekemään koneella; se pitää jättää tekemättä. Vesiskoottereita valmistavaa ihmistä ei tule korvata vesiskoottereita valmistavalla koneella. Myös toinen Soininvaaran miete on aika hölmö: "Tarkoitus on saada vahingollisesta tuotannosta pois mahdollisimman paljon ihmisiä". Tämä tarkoitus on vasta toisella tai kolmannella sijalla. Ensimmäinen 'tarkoitus' on vähentää vaarallista tuotantoa.

Elämä Tukiaisen utopiassa olisi varmasti siedättävämpää kuin nykyelämän sisällyksetön ylituottaminen ja ylikuluttaminen. Mutta merkittävä osa elämämme mukavuutta, turvallisuutta (mukaanlukien nykyinen sairaala- ja terveydenhoitojärjestelmä) ja ennustettavuutta lepää sellaisen tekniikan varassa, minkä olemassaolo edellyttää kasvutalouden laadutonta ylituotantoa ja ylikulutusta. Voisi kärjistää näin: Jotta voisimme ylläpitää nykyisenkaltaista tekniikkaa, esimerkiksi sairaalatekniikkaa, meidän on siedettävä myös kotitalouksien ylikulutusta ja tuhlausta, koska vain ylikulttaminen ja tuhlaus pitää talousjärjestelmän kasvussa eli käynnissä. (Edellisessä virkkeessä "voisimme" voidaan korvata ilmaisulla "meillä olisi syytä", ja saamme yhtälailla mielenkiintoisen väitteen.) Kun etsimme mielekästä elämänmuotoa, joka ei kohtuuttomasti tärvele luontoa, joudumme tinkimään mukavuudesta, turvallisuudesta, terveydenhoidon tasosta ja elämänmenon (taloudellisesta ja muusta) ennustettavuudesta siinä mielessä kuin ne nykyisin tunnetaan. Joudumme taas tekemään myös raskaita ja likaisia töitä. Mutta ehkä koneista vapautettu elämänmuoto säteilee näihin halveksittuihin töihin uutta mielekkyyttä ja arvokkuutta. Jos meillä ei ole 'vaihtoehtoa nopealle ja syvälle teknologiselle kehitykselle', niin meillä ei ole vaihtoehtoa nykyisenkaltaiselle työlle, siis ihmismielen nopealle ja syvälle näivettymiselle. Jos meillä ei ole vaihtoehtoa nopealle ja syvälle teknologiselle kehitykselle, meillä ei ole vaihtoehtoa luonnonympäristön nopealle ja syvälle tärveltymiselle.

p.s. Otsakkeessa ajatusviiva saattaisi olla sulkumerkkejä kauniimpi. Esimerkiksi: "Katsokaa taivaan lintuja - teknorousseaulaisia mietteitä" Otsake olisi vielä kauniimpi ilman tuota sanahirviötä - siis: "Katsokaa taivaan lintuja"
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6
http://www.artotukiainen.net/pylkko.html
http://www.artotukiainen.net/
https://www.suurikuu.fi/PublishedService?pageID=9&itemcode=9789529958726