Kommentti 4

Matrix tulee. Oletko valmis siirtymään kokonaan toiseen ulottuvuuteen?

Kommenttipäre Kemppisen päreeseen Mieli nähdä.

1

Kemppinen kirjoitti: Neurotiede on saanut selville, ettei ihminen todellisuudessa näe paljon mitään. Välähdyksiä ja sotkuja vain.

Jos ihminen pystyy samaan selville, ettei hän 'todellisuudessa'[?] näe paljon mitään, niin silloin hän itse asiassa näkee jo aika paljon.

2

Kemppinen kirjoitti: Rivakka solipsisti päätyy ehkä väittämään tästä, että maalaustaide ja musiikki ovat humpuukia, koska niillä ei ole tieteellistä pohjaa.

Rivakka solipsisti [Wittgenstein avec[!] phenomenology] päinvastoin väittää, että taide juuri 'epätieteellisyytensä' vuoksi ei ole humpuukia. Tiedehän [myös neurotiede kuten havaittiin] selittää kaiken tajuttavan eli merkityskokemuksellisen [kuten taiteen] olevan perimmältään atomeja ja kvanttitason juttuja - siis jotain, mikä lähestyy tyhjää eli ei-mitään aktuaalisesti tajuttavaa.

Taide sen sijaan on ilmaus tajuntamme mielellistämistämis-prosessista tai ainakin yrityksestä mielellistää [suhteellistaa ~ vrt. aaltofunktion romahdus] tuo sekasotku, kaaos, moninaisuus tai tyhjyys, josta tiede on niin kovin ylpeä [miksi - - ai niin miksi-kysymyksiähän ei saanut nykyfysiikassa esittää sen jälkeen, kun niihin ei enää keksitty tieteellisesti kunniallista vastausta].

'Tieteellistä' taidetta ei ole olemassa muualla kuin spinozalais-fysikalistista ontologiaa potevien imaginaatioissa.

Me emme pystyisi elämään tässä maailmassa [tai pikemminkin meitä ei olisi olemassa] ilman rajallista mieltämme yhtä vähän kuin pystyisimme elämään ilman materiaalista aivomassaa. Joka haikailee kvarkkien perään todellisuuden 'ratkaisua' etsiessään [ikäänkuin olisi mitään ratkaisua - ikäänkuin ylipäätään pitäisi olla jokin ratkaisu], on jo harhautunut kauas siitä ainoasta todellisuudesta, joka ihmiselle on mahdollinen.

On sitten eri asia, jos muutamme radikaalisti käsitystä siitä mitä ihminen on, joskin vaarana on jälleen äärireduktionistinen hörhöily, joka luulee, että subjektin [tietoisuus] ja substanssin ['kvarkki-todellisuus'] välillä vallitsee symmetrinen suhde. Ei vallitse - ei ainakaan niin kauan kuin aika, paikka ja kausaliteetti ovat välttämättömiä tajuntamme sekä merkityskokemuksiemme kannalta, vaikkeivät ne eivät pädekään kvanttitodellisuudessa.

Tietoisuus yhä vähän kuin niin kutsuttu Jumala ei ole selitettävissä kvanteilla [olipa kyseessä alkuperämme tai päämäärämme, persoona tai 'Yksi'/'Moni']. Todellisuudessa, jossa aika, paikka ja kausaliteetti eivät ole välttämättömiä, ei nimittäin ole myöskään ihmistä todistamassa tätä aktuaalista asiaintilaa [matematiikka tietysti todistaa, mutta matematiikka symbolisena järjestelmänä ei ole identtinen aktuaalisen/reaalisen kanssa - ei ainakaan aktuaalisesti].

Matrix [arkitodellsuuden kanssa limittäinen todellisuus-ulottuvuus samannimisessä elokuvassa] kuten niin moni muukin ihmisen imaginaarinen ja/tai symbolinen keksintö, joka rikkoo tajunnan ja 'fenomenologisen' luonnon lakeja, on fantasiaa. Silti nuo 'keksinnöt' saattavat  tietysti olla erinomaisen vaikuttavaa taidetta, joka yrittää viestiä sen [reaalisen], mitä ei voi viestiä reaalisena vaan ainoastaan imaginaarisesti ja symbolisesti.

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2012/06/mieli-nahda.html#comment-form

http://fi.wikipedia.org/wiki/Aaltofunktion_romahdus

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Matrix

http://www.alliphonewallpapers.com/iphone-wallpaper/id/201/

Askeetti ja Apatian sietämätön keveys

Uudella Pika-Buddhalla valaistut silloin, kun se sinulle parhaiten sopii - vaikkapa siivotessasi. - P-B:a saatavilla laastarina, kapselina, geelinä ja peräpuikkona.

1
Lähetin sähköpostia 3/4-aktiivi-buddhalaiselle ystävälleni, joka harrastaa 4/5-aktiivisesti free-jzzia:

'Sulla alkoi tänään (10.6) jazzit [Kerava-jazz]. Ota rauhallisesti. Jazzikaan ei ole elämää suurempaa sekoilua. Jokainen peak experience tai fantasia on vain väliaikainen. Sitten palataan taas kärpäseksi lasipulloon. Kielen vangiksi.'

Vastauskommentin lopuksi minulle esitettiin kysymys:

'Muuten, miten voi olla kielen vanki jos elää hiljaisuudessa ja kokee asioita jota ei voi sanoin kuvata?'

Aioin kirjoittaa muutaman virkkeen palautteen, mutta kuinkas kävikään.

2
Ajatteleminen on kielessä elämistä. Ei-ajatteleminen on jotain, mitä ei oikeastaan voi olla olemassakaan, koska sitä ei voi kielellistää. Tai sanotaan nyt, että ei-ajattelemisessa on kyse äärimmäisestä fantasiatasosta. Sitä on kuitenkin mahdotonta viestiä ymmärrettävästi muille.

Kun ihminen pyrkii missä tahansa meditaatiossa johonkin tilaan tai pikemminkin tilan/minän ulkopuolelle: ek-stasis, niin hän pyrkii lacanilaiseen reaaliseen eikä reaalinen voi ilmetä välittömästi ymmärrettävällä tavalla: se täytyy ilmaista kielessä fantasian ja/tai symbolisen muodossa ollakseen käsitettävää.

Puhdas kokemus (reaalinen) on siis tässä tarkastelussa sekä loogisesti että empiirisesti eräänlainen shokki ja käsitteellinen joskaan ei ontologinen mahdottomuus (vrt. Heideggerin erottelu olevan/ien ja olemisen välillä, missä oleminen on analogista Lacanin reaalisen kanssa).

Voidaan myös sanoa, että reaalinen on analogisesti olemassa samalla tavalla kuin ei-ajatteleminen, tosin sillä erotuksella, että Lacanin reaaliseen ei voi tietoisesti pyrkiä. Se on kyllä aina läsnä mutta siis lähinnä kielessä - vieraannutettuna, 'kesytettynä', ikäänkuin murhattuna, pois selitettynä (Hegelin ontologisen logiikan lähtökohta).

Tätä on myös lacanilais-zizekiläinen minuus: eräänlainen kuori, joka ilmaisee kielessä oman tyhjyytensä (reaalisensa). Mikäli tuota kuorta ei olisi, ei myöskään sisällöstä kyettäisi sanomaan mitään. Juuri tämän vuoksi symbolinen cogito on todellinen eikä vain suhteellinen, kuten monet luonnontieteilijät ja buddhalaiset usein väittävät.

Minuus on reaalisen 'esiin pakottama', symbolisesti olemassa oleva ei-sanottavissa oleva sana.

Kun katsomme maailmaa, maailma katsoo meissä itseään. Emme edes voisi kysyä olemassaoloamme ilman minuuden transsendentaalista (joka on eri asia kuin transsendenttinen) luonnetta, joka syntyy kielen itsenäistyessä fantasiasta. Mieli on kieli - ei enempää, ei vähempää.

Yritys palata reaaliseen ('ei-olemisen oleminen', jumala, nirvana, äärimmäinen nautinto kuolemana/kuolema äärimmäisenä nautintona (ks. alla), missä alku ja loppu ovat lankeavat yksiin, on kaiken mystiikan perusta kaikissa uskonnoissa. Pyrkimys (palata/edetä) tilaan, jossa koetaan asioita, joita ei voi sanoin kuvata, on yksi ihmisenä olemisen perustuvia 'lajituntomerkkejä', vaikka biologi luultavasti ihmettelisi, mitä tarkoitan.

Jokainen taidenautinto, niin sanottu esteettinen elämys, on sukua tälle kaipuulle/pyrkimykselle kokea alkuperäinen ja lopullinen oleminen/ei-oleminen (ovat tässä sama asia).

Esteettis-mystis-meditatiivisen kaipuun tai paluun perimmäinen luonne on paradoksaalinen. Sillä jos ja kun pääsee tilaan, jossa kokee olevansa 'out there in here and vice versa', pitää muistaa, että biologisesti tämän tilan alkuperä löytyy ajasta ennen syntymää, kohdusta tai ajallisesti vielä kauempaa (ei-olemisesta).

Eikö tämä kuitenkin merkitse sitä, että kokiessamme järisyttävän taide-elämyksen/-nautinnon, halutessamme yhtyä luontoon ja jopa universumiin, haluamme itse asiassa kuolla. Kyseessä on minun ymmärtääkseni toinen Freudin kuolemanvietin ulottuvuuksista/perustoista. Se toinen juontuu ilmeisesti (viimeistään Lacanin kautta) etenkin Hegelin filosofiaan: käsitteellinen ajattelu (vapautuminen (luonnon-)välttämättömyydestä ja illuusioista) vieraantumisena ja kuolemaa kohti kulkemisena.

Hegelillä kielen ja käsitteellisen ajattelun kautta saavutettu vapaus samalla ikäänkuin kivettää meidät suhteessa luontoon ja reaaliseen, jonka me ilmaisemme entistä täydellisemmin ja samalla entistä vieraantuneempina siitä: kun tiedämme kaiken, olemme yhtä kuin se, minkä tiedämme eli ei-mitään: tyhjyys - absoluuttinen kuolema.

Seksuaalisuus on perimmältään myös kuolemankaipuuta, koska siihen, missä on elämän mahdollisuus, sisältyy väistämättä aina jo kuolema. Luonto vain tavallaan huijaa meitä ja on tehnyt seksuaalisesta nautinnosta (ainoa psykoanalyysin tunnustama substanssi) kaikkein voimakkaimman elämyksen: orgasmia ei turhaan ole sanottu kautta aikojen pieneksi kuolemaksi. Juuri siitä siinä on kyse - etenkin miehen kohdalla (mies ei ylipäätään ole luonnossa kovin kaksisessa asemassa - kunhan ruiskii ja kuolee: esim. mehiläiset, skorpionit jne ;\).
*
Kun nyt munkki astuu hiljaisuuteen ja yrittää voittaa edellä mainitun nautintoa tuottavan luonnon, joka on pakottanut meidät (ikäänkuin olisimme tahdottomia marionetteja tai idiootteja) siirtämään geenejämme (informaatiota) eteenpän, voin kyllä arvostaa hänen pyrkimystään. Hän nimittäin haluaa olla täysin vapaa luonnon välttämättömyyden pakosta, ja juuri sen vuoksi hän asettaa itselleen äärimmäisiä rajoituksia.

Korostettakoon vielä, että askeettinen ihanne on jyrkästi biologisen luonnon vastainen eli nihilistinen, enkä voi täysin (osittain kyllä) ymmärtää, miksi buddhalaisuutta pidetään luontoystävällisenä, koska ihmisen biologis-luonnolliset halut edustavat sille perimmäistä pahuutta.

Minuus, joka on buddhalaisuudelle kaiken kärsimyksen ja pahan non plus ultra, 'tekee' biologisesta vaistosta tietoista itsekkyyttä, joten vaikka tietoisuus pystyy usein ylittämään luonnon, se ei suinkaan vapauta tai vapaudu siitä - pikemminkin vahvistaa sen voimaa kielen/ajattelun kautta.

Omalta kannaltani voisin tiivistää eräitä askeesin ongemia mm. seuraavissa kysymyksissä:

- Eikö askeesin suurin ihanne - niin loogisesti kuin empiirisesti - olekin skiittamunkki, joka elää jossain pienessä majassaan ('kolossa/pesässä', ikäänkuin kohdussa: reaalisessa) ja vaikenee lopullisesti maailmalle ja ihmisille (jonkun pitänee häntä kuitenkin auttaa elämisessä)? - Mitään askeettisen ideologian lähetystyötä ei siis tarvita - itse asiassa sellainen olisi täydessä ristiriidassa itse askeettisen ihanteen logiikan kannalta.

- Entä onko maailmasta luopuminen ja seksuaalisen halun sammuttaminen kokonaan mahdollista tai edes järkevää, eli ovatko sammuttamisen vaikutukset ja etenkin 'sivuvaikutukset' aina myönteisiä? Eikö olisi kätevämpää antaa suoraan kastroida itsensä kuin 'pidätellä ja pantata' jatkuvasti ;\?

- Eikö askeettinen itseensä keskittyminen ole moraalisesti yhtä egoistista toimintaa kuin kapitalistinen oman edun tavoittelukin - minkä vuoksi etenkin newage-tyyppiset, itämaiset skientismit sopivat erinomaisesti kapitalismin uskonnoksi?

- Jos mitään minää ei ole, niin eikö tämä helpota moraalisesti ratkaisevalla tavalla toisen ihmisen tappamista? Koska minää (myöskään toisen minää) ei todellisuudessa ole olemassa subjektina, niin en tietenkään tapa minää toisessa vaan jonkin 'harhan' - ehkä jopa ei-ihmisen.

Mutta eikö juuri tällainen ajattelu ja tällaiset perustelut tappamiselle ole käytännössä kaikkein pahinta rasismia? - Itse asiassa ei, koska jos minää ei ole kuin pelkkänä harhana, niin siitä seuraa myös, ettei mitään rasismiakaan voi lopulta olla olemassa. Tällaiseen ajatteluun perustuva yhteiskunta on kuitenkin kokonaan moraalin ulkopuolella: se on joko väkivallaton harmonia tai saalistajien savanni: toisin sanoen jumalallinen utopia tai 'eläimellinen' luonnontila.
*
Askeettiselle ihanteelle voidaan esittää monia, loogisesti niin hankalia kysymyksiä, ettei se, vetoamatta johonkin obskurantistiseen mystiikkaan, pysty niihin vastaamaan. Mutta tällöin logiikka on siis heitetty roskikseen. Ja mikäs siinä. Antaa mennä - pää sekaisin ilman huumeita. Ja jos kerran on olemassa turvaseksiä, niin askeettista ihannetta voisi kutsua vaikka 'turvahippeilyksi';\.

On toki myönnettävä, että koen suurta sympatiaa munkkia kohtaan, mutta ainakaan omalla kohdallani hänen tiensä ei tule olemaan auki koskaan, sillä ajatteleminen ja ajatusten sanoiksi muotoilemisen 'lakkauttaminen' edes hetkeksi on minulle mahdotonta ellei suorastaan sietämätöntä.

Jos minulta katoavat käsitteet, katoaa myös olemassaoloni, mikä tarkoittaa, että olen tullut hulluksi tai idiootiksi - kuin eläväksi kuolleeksi. Kätevämpää elämisen kannalta olisikin tehdä itsemurha, jolloin kaikki turhat ja turhauttavat sukupuoliset ihastukset, filosofiset saivartelut ja ylipäätään kaikki epätoivoiset yritykset (uskonnot, fantasiat, äärimmäiset elämykset jne.) päästä pois tästä kauhugalleriasta nimeltä elämä, päättyvät lopullisesti.

Eikä kukaan siitä tuomitse: jumala ja karma ovat molemmat ihmisen keksintöjä, fantasiaa, satumaailmaa, joka kertoo meidän omalla suullamme, miten meidän pitäisi muka elää täällä Indifferenssin/Apatian ytimessä pelastuaksemme eli/tai päästäksemme täältä pois lopullisesti - Nirvanaan.

Mutta mitä piittaa Indifferenssi meidän tarinoistamme? Enintään nauraa niille kuin pitkästynyt olympolainen jumala tyhmille ihmisolennoille - Apatian sietämättömän keveyden komeljanttareille?

T. RR
*
http://lacrossechat.madmooseforum.com/viewtopic.php?t=113&sid=c4092fd11ba17cf30b538dfaebb95886
http://personal.inet.fi/yhdistys/keravajazz/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kerava_Jazz
http://en.wikipedia.org/wiki/Indifference_(emotion)

Kumman valitset: fiktiivis-käsitteellisen vai imaginaaris-virtuaalisen tietoisuuden? Oletko rationalisti vai zombie?

Kuvassa 'minä' repeytyy irti sokean, mykän ja kuuron luonnontilan (vaistonvaraisuuden) deterministisyydestä katsoen maailmaa ja yrittäen turhaan löytää siitä itsensä reaalisena eli muunakin kuin fiktiona (kieli) ja fantasiana (imaginaarinen, narsistinen, ideologia).

Mutta (Heideggeria mukaellen) juuri tässä repeytymässä kauhea on aina jo tapahtunut: sisäinen (reaalinen) ja ulkoinen (kieli), ovat lopullisesti eronneet toisistaan, eikä niitä voi enää yhdistää kuin vieraantumisen kautta: fantasiana ja/tai fiktiona. - Kyse on asymmetriasta: kielen palautumattomuudesta reaaliseen sen yrittäessä symbolisesti käsitteellistää reaalista. Tätä asymmetriaa voi pitää subjektin olemassaoloon perustavasti sisältyvänä ontologisena erona.
*
Ninni kirjoitti edellisessä päreessäni:
'on olemassa tämä oppikunta, jonka mukaan olemme virtuaalinen maailma.'
*
Mutta jos samalla väitetään, että tietoisuutta ei ole olemassakaan - ei missään muussa mielessä kuin osistaan seuraavana summana, joka on palautettavissa reaalisiin (fysikaalisiin) osiinsa ja jopa ymmärrettävissä vain niistä käsin, ollaan rähmällään hämärän ja käsitteellisesti sekavan mystiikan kanssa.

Tässä yhteydessä pitää muistaa, että Platon oli tietyssä äärimmäisyydessään matematiikkaan totaalisti hurahtanut gnostilainen lukumystikko, jonka metafysiikka pseudofilosofisimmillaan muistutti lähes horoskooppiselityksiä.

Matematiikkaa on käytetty aina vähintäin yhtä paljon maagisten ennustusten kuin aitojen tieteellisten selitysten välineenä (silti odotan erittäin kiinnostuneena Alain Badioun vihdoin suomennetun Oleminen ja tapahtuma ilmestymistä; - Badiou rakentaa tyhjän joukon 'perustalle' minimaalisen ontologian!).

Tosin Platon yhdisteli ajattelussaan niin monia filosofian perinteitä, että hän oli varmasti tietoinen omien kokeilujensa 'vaaroista' dialektisen (siihen aikaan 'tieteellisen') ajattelun kannalta.

Ylipäätään koko kreikkalaisella (lopulta idealistis-monistisella) rationalismilla oli erilainen - kollektiivisempi ja neutraalimpi (samalla metafyysisesti naturalistisempi - sanoisinko itämaisempi) käsitys subjektista kuin juutalaisesta perinteestä lähtevällä Jumalan/ihmisen tahtoa korostavalla ajattelulla.
*
Me emme ole subjekteina mitään virtuaalimaailman simulacrisia osia, joskaan tietoisuudellamme (subjekteina) ei ole substantiaalista olemusta, joka voitaisiin artikuloida/yhdistää identtisyytenä tuohon substantiaaliseen sisältöön.

Ei siis ole mitään lopullisen itseidenttisyyden mahdollisuutta. Ei edes meditaatiossa.

Subjekti on reaalisesta (halun energeettisyydestä) kumpuava repeämä tai murtuma mykän vaistovaraisessa, determinoituneessa eläimellisyydessä (reaalisessa).

Identiteettimme on aina imaginaarista väärintulkintaa ja subjektina olemisemme reaalista ilmentävän ja siitä samanaikaisesti vieraantuvan kielellis-symbolisen minän (eli minän 'kuoren', joka on ainoa artikuloitavissa oleva 'substantiaalinen' minä), olemassaoloa.

Minuutemme ei ole läpinäkyvä, kuten reduktionisti tai mystikko olettaa. Olemme jopa arvoituksen tuolla puolen: itseämme pettäviä mysteereitä eli itseidenttisyyden harhassa eläviä energeettisiä singulaareja.

Paradoksaalisesti itseidenttisyys mahdollistuu vain ideologisena uskona Suureen Toiseen (Jumala, tieteen kaikkivoipaisuus), joka on tuon harhaisen itseidenttisyysoletuksen sekä ideologis-uskonnollinen (imaginaarinen) että institutionaalis-symbolinen (kielellis-fiktiivinen) tae.

Reduktionistisen tieteen tekee uskonnoksi juuri sen edustajien pakkomielteenomainen, samaa toistava, tautologinen mantra: 'tiede ei ole uskonto, tiede tutkii vain totuutta, tieteessä ei uskota kuin totuuteen, koska tiede ei ole uskonto jne.'

Juuri tämä 'vilpittömyys' totuuden suhteen, tämä 'jumalallisen' luonnontieteellisen menetelmän hallinnasta seuraava auktoriteettivaade uskonnon ja ihmistieteitten suhteen, on ideologiaa puhtaimmillaan - ja se perustuu siis oletukseen, että Asiaa (tiede reaalisena) artikuloivalla Toisella (tieteen metodi, symbolinen järjestys) on Toinen (normatiivinen Metakieli, Jumala, Big Other).

Mutta mitään Toisen Toista, mitään Big Otheria ei ole. Joka näin kuvitelmissaan narsistisesti fantasioi ja joka tällaiseen Suureen Toiseen tieteellisen metodin (symbolis-fiktiivis-kielellinen järjestys) muodossa uskoo, on (kätketyn) ideologian vallassa - siis (taika-)uskonnollinen par excellence.
*
http://www.dailygalaxy.com/my_weblog/virtual_worlds/

http://en.wikipedia.org/wiki/Simulacrum

Mainonta kulttuurina ja päinvastoin

Kirjoitettu kommentiksi Merille Kalevi Hotasen päreessä Olemassaolon ulottuvuus.
*
meri kirjoitti
ja onhan mainonta myös eräänlaista talouden kulttuuria sekä sen lisäksi olennainen osa modernia kulttuuria; mainontahan kierrättää kulttuurisia viittauksia ja malleja sosiaalisten vuoroverkostojen läpi sitoen yhteen kuvia ihmisistä, tuotteista ja hyvästä olosta.
*
Meidän välisemme dialogihan näyttää katkeavan heti alkuunsa kuin kanan lento. Sääli. Kaikki alkoi niin hyvin…
*
Mainontako kulttuuria? Kysyn: mikä sitten ei ole kulttuuria?
*
Teesi:
Mainos on informatiivinen valhe, joka on tarkoitettukin informatiiviseksi valheeksi, mutta jota ei kuitenkaan jostain syystä (en kerro vielä tässä miksi) mielletä valheeksi vaan viettelevyydeksi, joka vetoaa tarpeisiimme ja haluihimme, jotka ovat joko triviaaleja (tarve) tai ei-mitään (halu).

Ja koska tarpeet ja halut ovat erottamaton osa meitä itseämme psykofyysisinä olentoina, mainosten avulla on helppo ottaa haltuunsa ihmisen tajunta. Mainos on fantasia reaalisesta (= energeettinen halu, triviaali tarve).

Tästä määritelmästä löytyy myös kulttuurin perusolemus.

Kulttuuri on mainoksia/symboleja pursuava sirkus, jonka ainut reaalinen ydin on totuuden poissaolo. Mainos on tuon poissaolon värikäs, symbolinen läsnäolo - siis fantasia.
*
Määritelmäni eivät ole nihilismiä, kuten joku luulisi vaan sovellettua Heideggeria, Lacania ja Zizekiä. Siis eräänlaista eksistenssin ja kulttuurin psykoanalyysia

Tietoisuuden dialektiikan lähtökohta Lacanilla

Sitaatit ovat Janne Kurjen tutkimuksesta/kirjasta Lacan ja kirjallisuus (Poe, Shakespeare, Sofokles, Claudel, Duras ja Joyce; APEIRON, 2004)
*
"Yksinkertaistaen voitaisiin esittää, että kolme järjestystä tai rekisteriä, kuten niitä on tapana kutsua, muodostavat kolme tietyssä mielessä välttämätöntä lähtökohtaoletusta.

1) Ensimmäinen eli reaalisen (R) postuloiva oletus on, että se on, toisin sanoen ranskaksi il y a ja englanniksi there is.

[Reaalinen vastaa osittain perinteisen freudilaisuuden idiä (se, alitajunta, tiedostamaton), mutta on Lacanilla huomattavasti 'laajempi ja syvempi' asia: 'kaikki ja ei-mitään', 'puhdas', ei-kielellinen ja ei-imaginaarinen, jota/jonka voi ilmaista vain fantasian ('oire', uskonto, ideologia, taide jne.) muodossa, mikä kuitenkin merkitsee samalla tiedostamatonta yritystä paeta itsessään mahdotonta/'ei-mitään' = 'kauhistuttavaa' reaalista: kyse on tavallaan 'reaalisen ilmaisevasta kätkemisyrityksestä' (ja päinvastoin) fantasiaan (Zizek) /rr].

2) Toinen eli symbolisen (S) postuloiva oletus on, että kieli on.

[Symbolinen markkeeraa laajasti ottaen kulttuuria ja ylipäätään diskursiivisen järjestyksen muotoja. Mutta huom! - perinteisestä freudilaisuudesta poiketen tiedostamaton/id konstituoituu Lacanilla kielen tavoin (myös imaginaarisella on symbolinsa), vaikka id siis Freud-analogian mukaisesti 'kuuluukin reaalisen rekisteriin', - sillä reaalinen kuten edellä todettiin on ei-kielellinen ja ei-kuvallinen/rr]

3) Kolmas eli imaginaarisen (I) postuloiva oletus on, että on kaltaisuutta (ja täten identiteettejä).

[Imaginaarinen markkeeraa laajasti ottaen naturalistista puolta ihmisessä ja maailmassa - luontoa. Kuitenkin myös imaginaarinen 'operoi' kielellä/symboleilla. Vastaa minää/egoa/tietoisuutta perinteisessä freudilaisuudessa/rr]

Myöhemmässä ajattelussaan, johon palaan Lacanin Joyce-luennan yhteydessä, Lacan kuvaa näiden kolmen rekisterin keskinäisiä suhteita erilaisilla solmuilla, joista yksi on borromealainen solmu, ja esittelee lisäksi neljännen tekijän, jota ilman kolmen rekisterin solmua ei voisi lainkaan muodostua." (s. 28)"

[Luultavasti palaan tähänkin teemaan jossain vaiheessa, sillä minähän - kuten ehkä olette oivaltaneet - tässä ja nyt aivan kirjaimellisesti opiskelen Zizekiä sekä Lacania blogissani!

Tarkennan seuraavassa vielä sitaatilla reaalisen määritelmää ja hiukan myöhemmin borromealaisen solmun kahta muuta ja lopulta mainituissa Joyce-luennoissa käsiteltävää neljättä - tekijää.
Reaalinen saa joka tapauksessa Lacanin ajattelussa tärkeimmän aseman ennen hänen kuolemaansa - 1981/rr].

"Reaalisen rekisteriin kuuluu määritelmän mukaisesti se, mikä ei kuulu imaginaariseen tai symboliseen. Näin ollen Lacan kutsuu sitä etenkin -60-luvulla mahdottomaksi. Mahdoton onkin Lacanille äärimmäisen tärkeä käsite, sillä jossain perustavassa mielessä juuri tästä mahdottomasta psykoanalyysissa on kyse [...].
Reaalista ei pidä siis sekoittaa mihin tahansa 'realiteettiin', 'realismiin' tai 'totuudellisuuteen' näiden ollessa Lacanille ainakin perinteisessä merkityksessään lähinnä symbolis-imaginaarisia konstruktioita. (s. 30)"

[...]

"Jacques Lacan huomauttaa, että vaikka kaikki objektit tiedostetaan egon näkökulmasta, niitä halutaan primitiivisesti ristiriitaisen ja perustavalla tavalla minän (egon) pirstaloiman subjektin asemasta ['käsin'?/rr].

Haluaminen (subjekti) ja tiedostaminen (minä) toimivat siis oleellisesti eri rekistereissä, ensimmäinen symbolisessa, jälkimmäinen imaginaarisessa. Vaikka halun tiedostetut kohteet olisivatkin imaginaarisia, ne saavat merkityksensä jonain haluttavina symbolisessa erojen järjestelmässä.

Subjekti ei voi kuitenkaan haluta haihtumatta itse, ja näin ollen se ei voi myöskään haluta näkemättä, kuinka objekti pakenee sitä äärettömässä siirtymien sarjassa. Näin syntyvää jännitettä subjektin (joka ei voi haluta olematta perustavalla tavalla erotettu objektista) ja minän (egon, josta käsin objekti tiedostetaan) välillä Lacan kutsuu 'tietoisuuden dialektiikan lähtökohdaksi' [kursivointi minun].

Tietoisuus onkin olemukseltaan polaarinen jännite subjektista vieraantuneen minä ja sitä perustavasti pakenevan havainnon, puhtaan percipin, välillä. Ilman minää (egoa) subjekti olisi tiukasti identtinen tämän havainnon kanssa.

Tietyissä oloissa imaginaarinen suhde itseen saavuttaa rajansa ja minä haihtuu tai hajaantuu ja subjekti saostuu kohtaamisessa jonkin sellaisen kanssa, mitä ei missään olosuhteissa voida sekoittaa arkiseen havaintokokemukseen ja mitä psykoanalyytikot kutsuisivat idiksi (s. 36)"
*

PS.
Kun puhutaan symbolisesta Lacanin yhteydessä, niin tätä käsitettä ja sen käyttöä ei pidä missään tapauksessa sekoittaa jungilaiseen symboliikan käyttötapaan ja -tarkoitukseen.
*
http://web.uvic.ca/~saross/lacan.html: A Very Brief Introduction to Lacan.

http://www.helsinki.fi/taitu/estetiikka/henkilokunta.htm (ks. Janne Kurki)

Tutkimuksen, hyödyn ja ajattelun ristiriita

Kirjoitettu kommentiksi Hotasen päreeseen Kulje kanssani.
*
ripsa kirjoitti:
‘Mutta siitä en siirry enkä luovu, että kommunikaatio jumalan kanssa kuulostaa mahdottomalta, kaiken kaikkiaan. En tarkoita edes järkeä tässä.’

RR
En minäkään ymmärrä, mitä kommunikaatio Jumalan kanssa merkitsee, mutta ymmärrän luullakseni jotakuinkin tyydyttävästi, mitä Jumalan käyttö symbolisena, substanssiin verrattavana käsitteenä merkitsee.

Filosofointi ei ole tiedettä eikä varsinkaan luonnontiedettä. Tiede tutkii maailmaa, se ei ajattele sitä. Filosofia ei tutki maailmaa vaan nimenomaan ajattelee sitä, ja tämän vuoksi filosofia tarvitsee käsitteitä ja symboleita. Kääntäen: juuri tämän vuoksi luonnontieteellinen ‘filosofia’ on mahdottomuus: itsensä kumoavaa ja semanttisesti triviaalia.

Jos tiede ryhtyisi ajattelemaan filosofian tavoin esimerkiksi Olemista, se epäonnistuisi surkeasti varsinaisessa tehtävässään, ja jos filosofia ryhtyisi tutkimaan maailmaa omien käsiteapparaattiensa avulla, se ei saisi selville kuin tutkimisen mahdollisuuden ontologis-argumentatiivisia edellytyksiä/ehtoja - ei itse tutkittavia havaintosisältöjä.

Mutta yhdessä asiassa filosofia ylittää tieteen aina: se pystyy esittämään tieteelle kysymyksen sen oman mielekkyyden luonteesta. Jos tiede asettaisi tämän kysymyksen itselleen, se menisi tyystin ymmälleen tai antaisi triviaaleja vastauksia: 'no kun on tärkeää tutkia, jotta saataisiin selville, miten asiat todella ovat ja pystyttäisiin kehittämään ihmistä palvelevaa teknologiaa.'

Miksi? Eikö nyt hemmetti soikoon kukaan pysty kyseenalaistamaan tätä utilitaristista kalkyylia, joka sanoo, että tiede hyödyttää ihmiskuntaa, vaikka se samanaikaisesti mitä ilmeisimmin on ajamassa sen totaaliin tuhoon jo pelkästään teknologisen orjuutemme/riippuvuutemme takia.

Sillä mitä kehittyneemmäksi teknologiamme tulee, sitä haavoittuvampaa se samalla on. Miettikää vaikka Checuanin maanjäristyksen aiheuttamia tuhoja - sekä yleensä ekologisia että suoraan atomivoimaan liittyviä.
*
Ja yhä silti: tiedemiehelle hyöty=tieto/totuus=onni. Mutta kuten Nietzsche kirjoittaa:

‘Meillä ei kerta kaikkiaan ole mitään tiedon, ‘totuuden’ elintä: me ‘tiedämme’ (tai uskomme tai luulottelemme) juuri niin paljon kuin ihmis-lauman, lajin edun kannalta saattaa olla hyödyllistä: ja sekin, mitä tässä sanotaan ‘hyödyllisyydeksi’, on lopulta vain uskoa, luulottelua ja kenties juuri se kohtalokas tyhmyys, jonka vuoksi me kerran tuhoudumme.
(Iloinen tiede § 354)
*
Joku voisi nyt kysyä, että eivätkö juuri tällaiset hyötyyn liittyvät pohdinnat ole filosofialle - jos se ymmärretään kuten edellä on tehty - mahdoton tehtävä, koska filosofia ei tutki todellisuutta millään havaintomittareilla, eli ei pysty esittämään luotettavia havaintoarvioita teknologiasta.

Tähän kysymykseen voi vastata suoralta kädeltä, että kuka sen kritiikin sitten esittää, ellei sitä tee filosofi. Eihän tiedemies ole kiinnostunut siitä, minkälainen maailma on hyvä vaan siitä, minkälainen maailma toimii tekokkaimmin - eikä se maailma totisesti ole välttämättä ihmisen maailma vaan mahdollisesti jonkinlainen Matrix, jossa bitit ovat lopullisesti korvanneet käsitteet ja symbolit - ja siten alistaneet itse ihmisen.

Tiedän kyllä, että kirjoitan tämän teknologiakritiikin huipputeknologisella välineellä, mutta yhtä hyvin voisin kirjoittaa sen liitutaululle: itse asia ei siitä miksikään muutu - ei ole muuttunut moneen tuhanteen vuoteen.

Miten ajattelu on mahdollista ristiriidan ja eron perimmäisyydestä käsin?

Tämä mies on nero!
(Tarkennuksia ja Lisäys 13.4)

Olkaapa nyt kärsivällisiä (kuten minä ;) ja kuunnelkaa tarkkaan mitä Slavoj Zizek sanoo. Väitän, että jokainen löytää oman kiintopisteensä hänen ajattelunsa perustavaan metodiin, sillä niin monenlaisia ja meistä useimmille tuttuja esimerkkejä käyttäen Zizek selventää melkein kuin rautalangasta vääntäen filosofisen ajattelunsa perimmältään äärimmäisen hankalaa metodia ja käsitteistöä.

Sitäpaitsi Zizekissä on sellaista karismaa ja 'hengen paloa', etten ole moista kokenut kuin 1970-luvun vähemmistökommunistien fundamentalistisessa paatoksessa tai rankkaa narsistista postmodernismia edustavan Esa Saarisen 'murrosikäismäisessä' innostuksessa ('vouhkaamisessa').

Mutta jos stalinistit olivat sokaistuneet toiston pakkoon jämähtäneen, universaalin ideologisen Totuuden Valosta ja Saarinen puolestaan oli hedonistisen vapauden, (välinpitämättömän) suvaitsevaisuuden ja anything goes- sekä antaa mennä-anarkismin (pakkoneuroottista) ilosanomaa julistava, niin Zizekin filosofinen sanoma on paitsi älyllisesti paljon vaativampi ja perustellumpi myös paradoksaalisella tavalla käytännöllisempi ja realistisempi kuin esimerkkini näennäisesti erilaisiin ideologis-ontologisiin näkemyksiin sitoutuneilla a) kommunistisilla totalitaristeilla tai b) pseudodemokraattisilla uuslibertaareilla, joita postmodernin ajattelun relativismi ääri-individualistisella piilorasismillaan komppaa.

Lisäys 13.4

Esimerkki b:stä: suvaitsevainen, multikulturalistinen asenne: 'Suvaitsen sinua mutta älä tule liian lähelle, älä häiritse minua!'

Toisin sanoen mikä tahansa lähestyminen voidaan/saadaan suvaitsevuuden periaatteen nimissä kokea uhkaksi. Emme vain tiedosta tätä nurinpäinkääntöä ja sen reaktiomekanismia.

Zizekin 'poliittisella psykoanalyysilla' on siis ilmeinen tilaus kuten oli Freudin alkuperäisellä seksuaaliteorialla 100 vuotta sitten (johon toki Zizekin lacanilainen psykoanalyysin sovellutuskin perustuu - muttei rajoitu.)

*
En tee tässä mitään yritystä vetää yhteen lankoja siitä, miten itse olen omaksunut ja sulattanut Zizekiä tämän luenna(o)n perusteella tai ylipäätään, mutta asetan päämääräkseni että sen aika vielä tulee.

Siis: kuunelkaa itse ja antautukaa Zizekin ajatusten ja esimerkkien vietäväksi. Ne eivät jätä ketään kylmäksi, koska kuten edellä sanoin, jokainen löytänee oman kiinnekohtansa Zizekin käyttämien monien esimerkkien kautta.

Huom. Slavoj Žižek ei ole nominalisti eikä realisti vaan edustaa omaa antideskriptivististä linjaansa (ks. PS.).
Sen ytimestä löytyy lacanilaisen psykoanalyysin ideologis-yhteiskunnallinen sovellutusparadigma, saksalaisen idealismin (Hegel, Kant, Shelling) ontologia ja Althusserin lacanvaikutteisen, strukturalistisen marxismin sekä nuoren Marxin ideologisten lähtökohtien vaikutus.

*
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 1/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 2/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 3/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 4/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 5/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 6/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 7/8)
Slavoj Žižek - The Reality of the Virtual (Part 8/8)
Slavoj Žižek explains why the Sound of Music is racist (sisältyy Part 2/8:een)

Slavoj Zizek is one of the most distinguished and politically engaged thinkers of our time. In this tour de force filmed lecture, he lucidly and compellingly reflects on belief - which takes him from Father Christmas to democracy - and on the various forms that belief takes, drawing on Lacanian categories of thought.
In a radical dismissal of today's so called post-political era, he mobilizes the paradox of universal truth urging us to dare to enact the impossible.
It is a characteristic virtuoso performance, moving promiscuously from subject to subject but keeping the larger argument in view.

PS.

(Saul Kripken antideskriptivismi voidaan yleisesti ottaen määritellä seuraavasti:

Asian ja sanan välinen suhde perustuu siihen, että asiaa nimitetään tietyllä sanalla:asian 'identiteetti' siis on siinä, että se on nimetty tietyllä tavalla ja että siihen viitataan aina samalla sanalla - http://www.netn.fi/197/netn_197_laari.html.

Vrt. Non-descriptivism: 'Meanings of moral sentences are not wholly determined by syntax and truth conditions'.)

*
electronicintifada.net/v2/article4853.shtml.