Kaipaamaan jäivät: - - -

Jumala antaa anteeksi - Tony ja Kaarina eivät.

Kirjoitettu kommentiksi sekä Iineksen päreeseen Pahaa puhetta? että Sediksen päreeseen Gigantit kohtaavat.
*
Kaarina Hazard kirjoitti Tony Halme-vainaasta aika hävyttömän joskin retorisesti loistavan tekstin, mutta puhui täyttä asiaa - suorastaan totta.

Tämän vuoksi kaikki taivastelu siitä, onko Hazardin kolumni sopimaton vai ei, paljastaa jollain tavalla tekopyhyytemme - lähinnä a) halumme unohtaa ja hyvittää menneet tai b) jopa glorifioida Halmeen vähintäinkin kyseenalainen muisto.

Emme ehkä pysty avoimesti myöntämään, että naureskelimme sääliä ja halveksuntaa äänessämme silloin, kun Halme mokasi (toiseksi) viimeisen kerran ja päätyi eläkkeelle.

Ne, jotka pitivät Halmetta aidosti sankarinaan, sen sijaan häpesivät sisimmässään (useimmiten muilta salaa) tämän aina vain pahempia mokauksia, koska ne murensivat häneen uskovien uskoa heidän seuratessaan ahdistuneina idolinsa itse aiheutettamaa via dolorosaa.

Hazard siis ikäänkuin säälimättömästi kirjoittaa auki sen, minkälainen oli todellinen Halme ja raapii siten verille jo osittain arpeutuneet muistojen ja tuntemusten haavat: - kun Halme putosi lopullisesti roolistaan, josta suoriutumiseen hänellä ei alunperinkään ollut uskottavaa kompetenssia.

Haluamme jotenkin sovittaa ja hyvittää vahingoniloisen ivailumme (jotkut saattavat kokea jopa syyllisyyttä) nyt yhtäkkiä uudestaan 'räväkkänä' pidetylle vainajalle. Siksi Halmeen pitää saada täydellinen hautarauha, joka kieltää rankan julkisen kritiikin häntä kohtaan heti kuoleman jälkeen.

Halmeen vankkumattomat kannattajat puolestaan haluavat muistaa hänet nimenomaan sankarina unohtaen aktiivisesti aiemmin tapahtuneen katastrofin. Maineen rehabilitoinnin ja reidolisoinnin vuoksi Hazardin kirjoitus koetaan ilman muuta pyhäinhäväistykseksi.

Halmeen uskottavuus perustui kuitenkin johonkin muuhun kuin hänen kyvykkyyteensä ymmärtää ja ennenkaikkea hoitaa poliittista mandaattiaan. Eli pelkkään narsistis-uhoavaan, traumaattisia ennakkoluuloja heijastavaan, pinnallisen populistiseen, kaikille vähän kaikkea lupailevaan hard-pop-retoriikkaan, joka oli poliittis-sisällöllisesti vailla loppuun asti pohdittua sisältöä.

Osan näistä syytöksistä voi kohdistaa Timo Soinille, joka hyväksyi ja lanseerasi Halmeen perussuomalaisten leiriin.

No - nykyään politiikkaan pääsee tietysti jokainen, jolla on tarpeeksi puhekykyä ja rohkeutta jopa röyhkeyteen asti (kuten Halmeella), paljon vaalirahaa ja puolue, joka tukee. Ei väliä, vaikka olisi minkälainen pintaliitäjä.

Tämä syytös menee puolestaan läpeensä viihteellis-kaupallistuneelle kulttuurillemme (siis meille kaikille - minullekin), jossa arvostetaan julkisesti nopeaa nautintoa ja koko ajan väkivaltaistuvaa sosiaali- ym. pornoviihdettä - toisin sanoen ei-ajattelua, koska ajatteleminen on työlästä ja aikaa vievää, eikä siitä saa kicksejä tai rahaa.

Jukka Relander sen sijaan kirjoitti häveliäästi ja surumielisen kauniisti kuin pikkupoika, jolle Halme saattoi alunperin edustaa jopa sankaruutta, ennenkuin mies sitten osoittautui pelkäksi retorikoksi ja kaiken lisäksi kaksinaismoralistiksi.

Pitäisikö nyt näiden kahden 'muistokirjoituksen' väliltä muka valita? - - Jos pitää, valitsen Hazardin. Epäröimättä sekuntiakaan - olkoonkin, että Relander kirjoitti sympaattisen tekstin.

Petri Sarvamaa vastaa Hazardille leimaamalla hänet demokratianvastaiseksi antihumanistiksi ja fasistiksi, keskitysleirin kaasuhanan vääntäjäksi, jota on syytä pelätä pimeällä Hesan katuja yksin kulkiessaan enemmän kuin itse moukarinyrkki-Tonya, jos tämä vielä eläisi.

Onpa setämäisen pateettista puhetta, ja silti jotenkin teennäisen ja väkinäisen tuntuista. Hazardin demonisoiminen ei nyt vain yksinkertaisesti toimi vaan siinä kirjoittaja itse asiassa paljastaa olevansa sellaisen mielenkuohun vallassa, jonka takia hän on kadottanut - päinvastoin kuin Hazard - intuition ja varmuuden siitä, mitä polemiikillaan lopulta haluaa sanoa ja tarkoittaa.

Sarvamaa mielii edustaa eettisen journalismin puhdasta pulmusta puhtaimmillaan. Voi hellanlettas sentään! Ettei nyt vain tulisi liian rumaa sanaa sanottua, jottei viaton pehmohumanisti saisi traumaa ylevän eettiseen ja ennenkaikkea demokraattiseen henkiruumiiseensa (selvästikin hän kammoaa vasemmistolaisia).

Mutta tiedottajat/toimittajat eivät ole hekään mitään puhtaita pulmusia. Tämä on vähintä, mitä voin pyhimys-Sarvamaalle tässä sanoa. - - Menköön siis media itseensä, mitä Halmeenkin poliittisen uran 'sponsoroimiseen' tulee. Mediassahan tärkeintä on viestin psykologinen teho ja vasta tämän jälkeen viestin informatiivinen totuus. Joka toista puhuu, valehtelee joko tietoisesti tai kyvyttömyyttään tajuta median parasiittinen luonne talouspoliittisen vallan suhteen.

Hazardin tekstissä tyyli, teho ja totuus sen sijaan menevät yksiin.- Jo pelkästään tämän vuoksi leimaan ne, jotka ovat siitä valittaneet Julkisen sanan neuvostoon hyvän esseistiikan ja purevan tyylikkään kolumnistiikan vihollisiksi.
*
Voisimme sanoa, että Tony Halme on ollut elävä (kuollut) totuus suomalaisen politiikan tekemisen rappiosta. Mutta vielä suuremmassa määrin sitä on Silvio Berlusconi.

Toivonkin, että Kaarina Hazard pääsee mahdollisimman pian kirjoittamaan 'muistovärssyn' myös tälle kasvokirurgialla ja ihmiselimistön varaosilla koossapidetylle kumiukolle, cyborgille (hän on kuin se vanha höppänä ruhtinas Dostojevskin romaanissa), joka on Halmetta paljon suurempi totuus koko länsimaisen, liberaalidemokraattisen politiikan teon saäädyttömästä tilasta - senkin vuoksi, ettei aivokirurgien ole toistaiseksi tarvinnut milloinkaan 'elvyttää' hänen kommunkatiivista uskottavuuttaan.

Berlusconista kun ei huomaa, milloin hänen poliittiset puheensa muuttuvat dementtiseksi fabulismiksi? Vai onko vika meissä äänestäjissä, jotka emme huomaa tuota eroa?

Entä Tony Halmeen tapaus? Eikö meidän olisi pitänyt ymmärtää ajoissa, että mies on hieman naivi ja vakavammasta narsistisesta häiriöstä (joka tosin lievemmässä muodossa on yleinen poliitikoiksi pyrkivillä) kärsivä fabulisti? - Ja miksi emme nyt uskalla tai edes saisi sanoa ääneen tätä totuutta? Niinkö tiukkaa tekee myöntää olleensa väärässä ja/tai sikamaisen vahingoniloinen Halmeen invalidisoitumisesta?

Menkää siis itseenne tekopyhät valittajat. Kuten edellä kirjoitin, Halmeen kohtalo muistuttaa teitä jostain itseenne liittyvästä häpeästä, jota te ette koskaan enää haluaisi muistaa. Tämän häpeänkö vuoksi Hazard, joka kirjoittaa totuuden rumasti mutta lähes sietämättömän ja musertavan tyylikkäästi, pitää eliminoida? - - - No - sillä tavoinhan Halmeen poliittinen perintö tietenkin pysyy elävänä - ainakin, mitä rasismiin tulee.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarina_Hazard
Härön posti tavoittaa katsojan
http://www.boxing.fi/sivu.php?lid=321&lan=2

kemp - - pistelyä

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Mielipiteitäni.
*
(Kielimafia vähän muutteli toiseksi viimeisen kappaleen 'lakitekstiä byrokraattisesti' kankeamp - ee - sujuvampaan kieliasuun ja siivosi hiukan muualtakin tätä törkypesää - viimeksi klo: 21.22.)
*
hissi kysyi Mummolta:
'Sitten haluaisin kuulla miksi sinusta on vaikeata keksiä mitään sanomista Kemppiselle? Olet kerran itse näin todennut.'
*
Vastaan sinulle hissi omavaltaisesti, lupaa kysymättä, omalta osaltani tuohon Mummolle esittämääsi kemppis-kysymykseen.

Olin itse vielä noin vuosi sitten ajoittain melko innokaskin kemppis-kommentaattori, mutta en tosin siihenkään asti niin sanottu 'fani' tai Kemppisen pöydän ympäriltä muruja keräilevä opetettu pikku-besserwisser.

Vähitellen alkoi sitten vituttaa sen kaverin 'yleiskonemaisuus'.

Mies, joka tietää kaikesta kaiken, ei tiedä mistään mitään. Hänestä puuttuu sellaisia heikkouksia, jotka tekevät ihmisestä persoonallisuuden.

Ja vain persoonalliset ihmiset 'tietävät' jotain 'oikeaa ja todellista' tässä maailmassa (kyllä - tämä on nietzscheläis-heideggerilaisen 'fenomenologi-hermeneutin' puhetta).

Robotit ja koneet hallitsevat toki kaiken informaation, mutta heistä/niistä puuttuu se, mikä tarvitaan tietoon: sellainen rikkinäisyys ja vajavuus, jonka korjaamisen kautta syntyy niin sanottua autenttista tietoa.

Tämänkin vuoksi koneet - etenkin hypoteettisen täydelliset koneet - eivät tiedä mitään!

Ja se siitä. Väsyin siihen Kemppisen (ihan aidosti) ylivoimaiseen nokkeluuteen, jonka ytimestä ei kuitenkaan tuntunut löytyvän kuin nyrpeän yksinäinen, omahyväinen, penseä ja vittumainen vanha äijä, jonka ainut nautinto on pakkoneuroottinen halu näyttää muille, miten helvetin lukenut ja fiksu hän oikein on.

Mutta mikäs siinä. Onhan JK ilman muuta Blogistanin kingi. Tämän olen sanonut pari kertaa aiemminkin, mutta jotain perin luotaantyöntävää on siinä, että siltä mieheltä puuttuu kokonaan oma tyyli, 'oma syvyys' - ehkä jopa juuri ja nimenomaan: oma persoona.

Älkää te kuitenkaan uskoko minua. Tämähän on pelkkää provokaatiota? Eikö olekin?

Toistan kuitenkin vielä kerran tässäkin yhteydessä: minä en tarvitse Kemppistä eikä Kemppinen tarvitse minua, joten sujut ollaan.

Olen kirjoittanut Kemppiselle monia sellaisia kommentteja, joille kaikille olen antanut 'delete-armahduksen', ennen kuin niitä on ehditty lähettää.

Ja kun lopulta huomasin, että parhaimmat kommenttini hänelle eivät sisälläkään enää muuta kuin piilovittuilua, päätin lopettaa kommentoinnin kokonaan. Pelkkä itsetarkoituksellinen jäynääminen ja herjaaminen ei ymmärtääkseni kuulu sivistykseen.

Totesin kerran M.:lle aiheesta puhuessamme, että yksi viimekesäinen (eräs viimeisimpiä) pitkä kemppis-kommenttini, josta tein oman päreen oli todellakin perimmältään tarkoitettu pelkäksi vittuiluksi.

En nimittäin voi likikään aina sietää Kemppisen tapaa käyttää muka-hauskoja alatyylin termejä tai sutkauksia (vaikka itse syyllistynkin kirosanojen ryöstöviljelyyn - mutta tyylikkäästi?), sillä häneltä mielestäni yksinkertaisesti puuttuu todella briljantti huumorintaju.

Toki Kemppiseltä huumorintajua löytyy siinä missä informatiivis-tyyppistä tietoakin, mutta jotenkin tuo huumori kuulostaa monesti kuin puberteettisen teinipojan aikaan ja paikkaan sopimattomalta, tyylittömältä räkäisyltä: 'Tiedätteks et vitus on reikä!? tai että 'Se on vitun vale et kullis on luita' sekä jotain muuta yhtä typerän mautonta naisen gynekologian muka-salaisuuksien banalisoimista tai mystifioimista.

Viittaan tässä erääseen Kemppisen päreen lopetukseen, jossa hän käytti sanontaa: 'Näyttää jollekin, mistä kana kusee' (ei tosin aivan tässä kieliopillisessa ja asiayhteydellisessä muodossa) ilmaistakseen tyylikkään? metaforisesti, että kyseessä on varsin vaikea tehtävä, koska kana kusee käytännöllisesti katsoen sieltä, mistä se ulostaakin and vice versa. Eksaktimmin ilmaistuna: kanan kusi ja paska ovat sekoittuneet toisiinsa.

Koska ilkeän mieleni mukaan kyseessä oli silti tyylillinen rimanalitus - olkoonkin, että itse asian problematikka tuli siinä kyllä ilmaistua retevän roisisti ja naurettavasti? eli ihan aidon maskulinisella alatyylillä, en malttanut olla kirjoittamatta kommenttia, jossa kerroin lapsuus- ja varhaisnuoruusaikanani itse harrastaneeni useina kesinä maalla, mummolassa, kyseisen käytännön ongelman 'bongaamista' - jopa öiseen aikaan.

Kuvitelkaa nyt herrajumala! - lähdin yöllä ullakkohuone(i)sta - mummolta ja enolta salaa - kyttäämään kanojen peräaukkoja - mutta huom! - puhtaasti empiiris-tieteellisen intressin innoittamana. - - Uskokoon ken haluaa. (I don't care...)

Ratkaisua en kuitenkaan löytänyt eli päässyt selvyyteen, mistä kana kusee todella - ihan oikeasti ja 'varmasti' - empiirisellä varmuudella (mikä tietenkin on 'parasta varmuutta'; - viis matematiikasta ja filosofisista aporioista).

Kemppinen kommentoi takaisin lyhyesti ja lakonisesti - siten minut samalla tiukasti kumoamattomien faktojen 'ruotuun asettaen': 'Kana ei kuse. Eritteet tulevat yhtenä lähetyksenä.'

Hän ehkä (hyvyyttään ja/tai pahuuttaan - motivaatiosta riippuen) ajatteli, että tulisin tämän tiedon myötä valaistuneemmaksi juttuunsa sisältyvästä pointista tai cluesta ja ilmeisesti ylipäätään jopa kielen metaforisen käytön ja todellisuuden välisestä suhteesta.

No enpä tullut vaan heitin lisää vettä kiukaalle. Koko kanankusemis-esimerkki oli mielestäni edelleen jotakuinkin vulgaari eli osoitus tyylitajun puutteesta ja mauttomuudesta. Toisin sanoen - lopetus olisi pitänyt tehdä saman asiatyylin ja kontekstin puitteissa kuin muukin teksti tai sitten kirjoittajan olisi pitänyt osata käyttää huumoria, joka naurattaa eikä pikemminkin säälitä lukijaa (tekijän kielellisen tökeryyden vuoksi).

Kritiikille ehkä hieman arka (joskin erittäin oppinut ja luova) sekä joskus jopa foobinen M. kysyi, että eikö minua yhtään pelota kirjoittaa tuollaisella asenteella ja intentiolla Kemppiselle.

Vastasin (silloinkin), että minä en pelkää mitään - - eihän minulla ole mitään menetettävää - ei kunniaa, mainetta tai rahaa, vaikka saisin kunnianloukkaussyytteen. Sakot menevät joka tapauksessa ulosottoon.

Mutta koska asiat ja kommentit kohdallani olivat Kemppisen suhteen urautuneet tällä tavoin, jäljellä oli vain yksi vaihtoehto: seurata hänen fiksuja höpinöitään enemmän tai vähemmän säännöllisesti sivusta - kommentoimatta lainkaan.

Toki on lopuksi myönnettävä - ilman katumuksen häivääkään - tarkoitan rehellisesti (haha!), että JK on parhaimmillaan aivan fantastinen veikko sekä tiedollisesti, tyylillisesti että provosoijana.

Kyllä Kemppinen Blogistanin Kingin kruunun ansaitsee - - ja minä haluan ehdottomasti olla eräänä ensimmäisistä sen hänen päähänsä asettamassa. Ellei hän sitten - näin on aihetta epäillä - ole Napoleonin tapaan ehtinyt jo kruunata itse itseään, kuten vahvasti päättelen sekä hänen lukija- että kommentoijatilastoistaan, jotka tosin eivät ole määrällisesti kuin ehkä keskitasoa. Tämä koskee myös kommentoijien henkilöjakaumaa. Kokonaislukijamäärät nousevatkin jo sitten huomattavan korkealle.

Kuitenkin yhdellä ehdolla suostun Kemppis-hovin 'epävirallis-virattomaksi' jäseneksi:

Vaadin päästä Kemppisen hovin riippumattomaksi (en riippumatoksi) narriksi, jolla on jotakuinkin täydellinen vapaus arvostella (W. K. Chesterton ja Oscar Wilde esikuvinani) häntä ja osoittaa säännöttömin väliajoin etenkin ne - Kemppisen tekemän riskialttiin valinnan epäsuorat seuraukset, joilla hän, kateellisten mukaan lähes umpikujaisesti, eräiden 'ikävien' kolleegoiden kykenemättä samanaikaisesti vaivoin peittelemään sarkastista hymyään, on halunnut persoonallisen kunnianhimonsa motivoimana legitimoida käyttöönsä Blogistanin Kingin asemasta seuraavia arvovalta-privilegioita niiden suomine nautintaoikeuksineen Suomen johtavan Besserwisserin ominaisuudessa (Besserwisser § 3).

Toisín sanoen - miten peräti omituiseen rooliin Kemppinen onkaan itsensä, siis oman napansa määräämän kunnianhimon vaatimuksesta ajautunutkaan ja saattanut, ryhtyessään kuin Paavi, kuin Napoleon - peräti Kaikkien Mahdollisten Asioitten ja ihmisten (huom. gemena) Ylimmäksi Tuomariksi.
*
Jäämme odottamaan 'tuomioita' jos kohta myös 'armahduksia'.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/06/mist-kana-kusee.html

Blogikirjoittamisesta sekä maailmankatsomusten ja teknokratian vuorovaikutussuhteista

Kommentti Iineksen kommenttiin päreessään Talvipäiväkirja 8. sivu.
*
Kielimafian jengi korjaili tekstiä kieli keskellä suuta - vilkaisten minua aina välillä päitään pudistellen. Periaatteessa oltiin samoilla linjoilla, mutta olin kuulemma valinnut aivan liian monimutkaisesti rönsyilevien virkkeitten kanssa pelailun.

Pitää olla - sanottiin - lukijaystävällisempi. Kuka muka lukee hielihyvikseen Kantia - Hegelistä nyt puhumattakaan? Ja että oliko Kierkegaard Hegeliä parodioimalla kritisoidessaan (Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus) yhtään sen suopeampi lukijaa kohtaa?

Pysyttelin lähes vaiti. Ei oikein ollut kanttia - eikä edes Kantia - väittää täysin uskottavasti vastaan. Totesin vain: Älykästä pöhköilyä - se saa riittää motiiviksi. Jopa teille - te kaikkitietävät! Joka maksaa, se määrää sekä sisällön että tyylin peruslinjauksista. Hienosäädöissä teillä kyllä on sananvaltaa vaikka kuinka paljon, vaikkette te erehtymättömiä olekaan...

Kielimafia ehdotti vielä muutamia linkkilisäyksiä, ja ilman muuta hyväksyin ne informaation kannalta oleellisen tärkeinä - klo: 12.45.
I
Minä hieman provosoin sinua saadakseni sinulta kommentin juuri tähän asiaan. Valitan yksittäisen esimerkin puuttumista. Se ei ollut tietenkään kovin reilua keskustelun kannalta.

Kirjoitit:
'On yleistä, että kuvan etsintä saattaa kestää tunteja, kirjoitus 5 min.
...
Olen aina kirjoittanut kaikki tekstini niin, että kun aloitan, minulla ei ole aavistustakaan, miten teksti päättyy, ei edes sitä, mitä teksti tulee käsittelemään. Kaikki muttuu hetkessä, kun saan idean.'
*
Tapamme väsätä näitä päreitämme on näköjään lähes samankaltainen. Mutta luulenpa, että tätä 'metodia' käyttää moni muukin bloggaaja.

Tosin minulla kirjoitusprosessi saattaa kestää tosi pitkään riippuen siitä, miten haluan kulloisenkin juttuni/asiani ilmaista (pelkkä 'sanoa' ei tässä riitä kuvaamaan kirjoitusprosessini tuntemuksia). Tapoja muokata virkkeitä ja kappaleita on lukemattomia. Kaiken lisäksi kirjoitan liian usein liian monista teemoista yhtä aikaa, joten joudun kokoamaan kappaleet ja jaksot joskus täysin uusiksi ja uuteen järjestykseen.

Kaoottista? Kyllä. Kunnes olen tyytyväinen lopputulokseen - mahdollisesti kielimafian viidennen tai seitsemännen ;] korjauksen jälkeen - jos sittenkään. Toiston välttämiseksi metonymiavarastosta/-muistista onkin tullut minulle tärkeämpi kuin metaforista, joita kyllä keksin omasta päästäni tarpeen mukaan mielin määrin.

Metonymioissa sen sijaan tarvitaan enemmän kyseessä olevan termin/käsitteen informatiivisen kontekstin hallintaa. Ei voi korvata jotain käsitettä ihan millä tahansa 'sinne päin' viittaavalla konnotaatiolla.

Myös adverbien ja ylipäätään sidesanojen - etenkin niiden toistensa korvaavuuden hallinta (joskin nyt lähinnä syntaksin, ei niinkään kognitiivis-semanttisten yhtäläisyyksien vuoksi) tekstin sujuvuuden kannalta, on tullut asiatekstiä kirjoittaessa varsin tärkeäksi tyylikeinoksi.

Kuvaa minäkin saatan etsiä tosi pitkään. En tosin ole kai ihan niin perusteellinen kuin sinä.
Mutta esimerkiksi telakalle jäänyt Second Coming-blogini (283 pärettä) rakentui ensisijaisesti kuvien varaan.

Kun löysin mieleisen kuvan, joka sopi jollain (en tiedä alunperin kovin hyvin millä) tavalla sen hetkiseen tunnelmaani, tai jos tietty kuva yhtäkkiä sattuikin inspiroimaan minua, lähdin rakentamaan sille jotain nasevaa otsikointia ja/tai lisämääritystä - anekdoottia tvs.

Second Coming ei suinkaan ole mikään porno-blogi, jos joku on sellaisen käsityksen siitä saanut.
Olen nimittäin jo kauan sitten poistanut siitä ne viimeiseksi jääneet kuvat - pornokuvat - sopimattomina blogifoorumille.

Saahan sellaisia 'palvoa' sitten kukin pornosivuilla, jos haluaa. Kuka jättimäistä fallosta, kuka nakeilla täpötäytettyä vaginaa. Kuka molempia!

(Tähän kohtaan transkriboidaan joko/sekä naurua tai/että säälivää halveksuntaa ilman aplodeja).

Joten Peace - Iines. Väliaikainen rauhantila vallitkoon taas (hetken) välillämme.

II
Mitä päreesi kysymykseen tulee, niin yleinen asenneilmasto on nykyään juuri sitä, mistä oikeistopoliittinen trendi kertoo. Emme välitä siitä, mitä muille tapahtuu kuin pelkästään uteliaisuudesta, kateudesta tai vahingonilosta.

Mutta kuten catulux asiaa kuvailee: kun tähän ollaan päädytty, paluuta ei enää ole. Lisään ja tarkennan itse seuraavasti:

Yhteisöllisyys koetaan enää pelkästään holhoavuudeksi, ja kaikki holhoavuus taas mielletään puuttumiseksi toisten vapausoikeuksiin, jotka ilmentävät pyhää uskoa vapaan kilpailun autuaaksi tekevään voimaan - niin henkisesti, sosiaalisesti kuin fyysisesti autuaaksi tekevään.

Toistan: paluuta entiseen ei ole.

Sivistyneimmät valtiot matkaavat kohti sivistyneintä barbariaa - kutsuen tätä asiaintilaa ihmistä kunnioittavaksi humanismiksi ja/tai evoluution aidosti implikoimaksi (siis oikeaksi) moraaliseksi asenteeksi.

Voimme tietysti keskustelemalla vastustaa tällaista asenteellisuutta, mutta sellainen vastustus ei välttämättä kovin paljoa auta vaan saattaa pahimmillaan päinvastoin tuudittaa kaikki ajattelemaan, että kun nyt osoitin olevani huolestunut, osoitin myös olevani humaani ja altruistinen - en mikään kyyninen ja nihilistinen hirviö, jota muut (tosin liian usein juuri kaksinaismoralistit) syystäkin paheksuvat.

Mutta tällainen selittely on liian usein samaa kuin panisi päänsä pensaaseen.

Kertaan mielipiteenäni, että emme kuitenkaan voi enää muuttaa ihmisiä, koska se muutos jarruttaisi kaikkea edistykseksi kutsuttua sivilisaation (en kutsu maailmaamme enää kulttuuriksi) kehitystä.

Ne edellytykset, joiden varaan aiempi yhteisöllisyys rakentui, ovat murtuneet kuten esimerkiksi kansallisvaltioaate informaatioteknologian invaasion myötä. Eihän nationalismi tietenkään täysin katoa, mutta sen pragmaattiset ja rationaaliset perustelut menettävät huomattavasti legitimoivuudestaan.

Jäljelle jäävä emotionaalis-uskonnollinen yhteisöllisyys puolestaan menettää integroivaa merkitystään oleellisesti, mikäli valtiot muuttuvat talouspoliittisesti täysin ulkoa-ohjatuiksi, mikä merkitsee samalla talouspoliittisen - siis pääoman omistajien - kulttuurisen eetoksen leviämistä sinne, missä yhteinen teknologia alkaa vähitellen vaikuttaa pääoman edustamaa kulttuuria indoktrinoiden ja sosiaalistaen sen vaikutuksessa eläviä omista lähtökohdistaan käsin.

Näinhän on tapahtumassa esimerkiksi islamilaisissa valtioissa, ja tälle kehitykselle ei juurikaan voi jarruja asettaa, koska se merkitsisi osaltaan myös tipahtamista taloudellisen kilpailun hännille.

Islam on kuitenkin vahva uskonto, ja maahanmuuttajat pyrkivät legitimoimaan perinteisen identiteettinsä ylläpitämällä ja/tai elvyttämällä kotimaansa uskontoa ja kulttuuria. Tuloksena on liian usein avoin konflikti - sekä kotimaassa, talouspolitiikan hallinnoijien kanssa, että maassa, johon on paettu tai muutettu paremman elämän toivossa, mikäli oman, alkuperäisen kulttuurin tavat, ajautuvat ristiriitaan uuden kotimaan tapojen kanssa.

Ja väitän edelleen, että maahanmuuttaneitten valtion tapauksessa teknologia eli pääoman omistajien sivilisaatio tapoineen vie voiton, jos vain valtion/kansan poliittinen enemmistö edustaa maan totuttuja tapoja.

Joka tapauksessa tämä prosessi vaatii melkoisen osan maahanmuuttajista integroituvan vahvasti uuden kotimaansa tapakulttuuriin.

On kuitenkin vaikea ennustaa, miten pitkään islam pystyy vastustamaan teknologiaa, joka ei varsinkaan heidän puoliteokraattisen poliittisen järjestelmänsä suhteen ole - eikä ilman konflikteja muutu ikäänkuin neutraaliksi kulttuurisesti, vaikka joku tekno-luupää niin väittäisikin, koska - kuten edellä totesin, juuri talouspoliittinen hallinta, joka on samaa kuin korkeimman teknologian hallinta, muokkaa maasta, jonne se on asettunut, eräiltä olennaisilta osiltaan sellaisen, mikä tuon teknologian on synnyttänytkin - siis länsimaisen, pragmaattis-naturalistista pseudokonsensus-politiikkaa edustavan, jatkuvan kasvun myyttiin uskovan, kapitalistis-kaksinaismoralistisen tekno-plutokratian, jossa elitistinen nepotismi toimii hallinnoivana hegemoniana, joka puolestaan pystyy legitimoimaan omat tavoitteensa lainsäädäntöteitse - ja kontrolloi näiden tavoitteittensa toteutumista myös itse asettaminsa poliisivoimin.

Tämä - tämäkö siis on todellista demokratiaa USA:ssa, jonka presidentinvalinnan ääntenlaskentakäytännöissä otetaan huomioon äänestäjien tahto muutenkin kuin puolueellisten mielipidemittaajien varsinkin omien ehdokkaidensa odotusarvoihin indikoimien ja noihin -arvoihin sidottujen muuttujien ennen äänestystä annettu lähtöpisteytys sekä tietenkin myös äänestyksen jälkeinen lopputulosarvo/-pisteytys - ja huom! - painottaen tulkinnallisten, osavaltioista riippuvaisten korrelaatiosuhdekertoimien näennäisen luonnollista'vinoutumaa' - - jos siis ei muuten saada/saatu eniten vaalikampanjarahaa vielä omaavan mieleistä äänestystulosta - tai - ellei sitten silkan äänten laskennallisen huijauksen eli silkan petoksen menetelmin valita/valittu maalle ensimmäisen kauden ulkopolitiikan traumojen aiheuttaman paranoia-aallon vanavedessä jopa toisen kauden ajaksi se sama entinen eli sellainen presidentti, joka tuhoaa/tuhosi sekä USA:n talouden että sen yleispoliitisen uskottavuuden!?

Toistan: Kaikki tämä tapahtui muodollisen demokratian virallisesti toteutuessa?! Kuten Saksassa 1933.
*
Uskonto - varsinkin kalvinistis-amerikkalaisessa muodossaan on kaksinaismoralismia: puhutaan virallisesti toista (predestinaatio-oppi) mutta ajatellaan ja lopulta myös tehdään toista (kielletään predestinaatio-oppi sen antagonismilla eli pelagiolaisuudella!).

En osaa sanoa, mistä tulisi se vastavoima, joka yhdistäisi ihmisten omattunnot huolehtimaan toinen toistensa hyvinvoinnista ja/tai pahoinvoinnista sellaisilla perusteilla, jotka todella myös koettaisiin legitimoiduiksi haasteiksi - jopa velvollisuuksiksi - kantilaiseen tapaan - järjen vapauden periaatteeseen kuitenkin yhä perustuen.
*
Joku ehdottaa itämaisia ajattelutapoja - zen-buddhalaisuutta.

Siitä aion vielä kirjoittaa tulevaisuudessa enemmän, mutta kun tarkastelee esim. Japanin ja Kiinan historiaa - varsinkin nykyistä taloushistoriaa, voi vain kysyä, että missähän se zen-buddhalaisuus oikein luuraa näissä maissa?

Käytännössä niissä vallitsee kapitalistinen maailmankatsomus - tuo uskonnolliseen eetokseen rinnastettava asenne.

Toisaalta etenkin Kiinan konfutselaisuus sopii hyvin myös valtiokapitalismin eetokseen - samoin Japanin säälimätön mutta muka sankarillinen samurai-etiikka.

Zenit ja buddhalaisuudet sen sijaan vaikuttavat enää pelkän muodollisen perinteen sisäisesti tyhjässä protokollassa tai lähes autenttisina, täydellisessä marginaalissa - joko esimerkiksi yksittäisten kirjallisuusihmisten kiinnostuksen kohteena tai pieninä harrastajaryhminä - tai sitten erillisen pikku valtion muodossa - tarkoitan tietysti Tiibetin sinänsä kunnioitettavaa joskin Kiinan (alunperin mongolien) melko törkeästi poliittisin perustein vainoamaa buddhalaista traditiota.

Länsimaisten ihmisten kääntymisiä buddhalaisuuteen (esim. jotkut New Age-sekopäät, jotka yhdistävät toisiaan lähentyviä äärignostilaisia sekä 'maltillisen' buddhalaisia teemoja) pidän aina ensi alkuun kiinnostavina mutta epäillyttävinä yrityksinä yhdistää keskenään kaksi aatehistoriallisesti toisiinsa kytkeytyvää mutta samalla myös toistensa suhteen - jos ei sentään antagonistista niin keskenään hyvin hankalasti sovitettavaa asiaa:

1) Henkilökohtainen mielenrauha ja 2) Universaalinen sanoma (joskin ihmisen kehittämä sanoma, koska buddhalaisuudessa ei tunneta Jumalaa tai jumalia elleivät boddhisatvat sitten ole ikäänkuin jumalien korvikkeita ja Nirvana teistisen Jumalan mystis-tyyppinen, ei-persoonallinen 'olotila'.
*
Lopuksi kuitenkin tyhmä kysmys, joka kootkoon edelliseen pohdintaan sisällyttämäni ongelman ja ristiriidan:

Miten voi yhtä aikaa arvostaa yli kaiken rahaa pyrkien samalla pysyvään mielenrauhaan?

Mahdotonta.

Tämä on kuitenkin vain minun - ja lähinnä antiikin kyynikkojen, alkukristillisten apokalyptikkojen sekä esim. ortodoksi-hesykastien ajattelutapa. Myös Rousseaulla ja Thoreaulla oli siihen epäsuorasti liittyen paljonkin sanottavaa.

Hipitkin sitä kokeilivat. Kunnes jättivät huumeet ja sekoilun ryhtyen finanssipankkiireiksi. Nyt he käyvät buddhalaistenmunkkien luona etsien mielenrauhaa ja harrastaen hyväntekeväisyyttä. Hieno yhdistelmä. Jos se nimittäin toimii.

Varsinkin viimeiseksi kirjoittamani oli vain minun provokaatiotani. Ei Totuus. Joka löytyy luultavasti ja lopullisesti vain kaurapuurosta...
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Greek_mythology

http://en.wikipedia.org/wiki/Hindu_mythology

hhttp://en.wikipedia.org/wiki/Zen

http://en.wikipedia.org/wiki/Buddhism

http://en.wikipedia.org/wiki/Dalai_Lama

Toisinajattelijan tehtävä

Kirjoitettu kommentiksi catuluxelle edellisessä päreessäni "Yhteisöllisyyttä kaupan - rajoittamattoman kilpailun, huoruuden, tekopyhyyden ja pelon sivilisaatiossa".
*
catulux kirjoitti
'...kapitalismus spiritismus on ainoa jollakin tacvoin toimiva talousjärjestelmä...'

Olen samaa mieltä: 'jollakin tavoin toimiva'. Tarkastipa määrittelit asian ;). Tähän tulee wildemainen, hieman vino ylenkatse - ehkä jopa hymy: I agree with how you said it but not with what you said.
*
Tekstini 'huojuu', on argumentatiivisesti vinoa ja kärsii sisällöllisen koherenssin puutteesta, mutta sen ydinsanomaksi voisi kiteyttää: Totuus asioista ei ole sitä, mitä se vaikuttaa olevan, miten se uutisoidaan ja perustellaan - pikemminkin päinvastoin.

Vasta negaatio, negatiivinen perspektiivi, nurinkääntö, paljastaa asioitten todellista tilaa syvemmin kuin pelkkä positiivinen huolestuneisuus ja hyssyttely, vaikka toki silläkin on ehdottoman tärkeä paikkansa, kun yhteisiä asioita ja yhteiskuntarauhaa pyritään pohtimaan ja ratkomaan.

Yhteisyys vain ei synny pelkästä positiivisuudesta: sen synnyttävät aina dissidentit!

Ja tämä on paradoksi, jota ei viime kädessä siedä niin oikeisto kuin vasemmistokaan, koska kummallakin puolella etsitään poliittisten hyssyttelijöitten konsesusta, jossa lausuntoautomaatit antavat meille kaikille synnintunnustuksen teoista, joita emme vielä ole tehneet, mutta joihin saatamme olla potentiaalisia syyllisiä.

Ei! Mitään synnintunnustusta ei ole eikä tarvita. Olemme kaikki syyllisiä. Kaikkeen. Aina.

Tämä on aidon kriitikon ensimmäinen ja luovuttamattomin periaate, ja siksi hän myös voi kritisoida niin sanotusti hyvällä omallatunnolla ja samalla ikäänkuin 'vastuuttomasti' eli sitoutumatta.

Hän ei siis milloinkaan irtisanoudu ihmisen perimmäisestä syyllisyydestä kuten utooppisten aatteiden unimaailmassa leijuvat vasemmistolaiset hienopersepoliitikot tai oikeistolaiset, lakeihin, oikeuksiin ja vapauksiin vetoavat, rakenteellisen väkivallan oikeuttajat.
*
Miksi muuten minun pitäisi olla tyytyväinen järjestelmään, jossa voi ehkä sanoa mielipiteensä melko avoimesti, mutta jossa tällä mielipiteellä ei ole lopulta mitään merkitystä asioitten pääasiallisen kulun ja päätösten kannalta?

Todelliset päätökset, joilla on laajempaa merkitystä tehdään aina jossain muualla - finanssipankkiirien kabineteissa. Mutta sinne päästäkseen ihmisellä pitää olla rahaa, jonka jälkeen hän vasta saattaa saada todellista poliittista valtaa ja auktoriteettia.

Se on liian pitkä tie tavalliselle pulliaiselle - ja etenkin kyynikolle, jonka mielestä valta politiikkana on jo tuossa vaiheessa kadottanut lopullisesti yhteytensä niihin ihmisiin, joita sen pitäisi mahdollisesti edustaa, ja joiden asioita sen pitäisi mahdollisesti edistää, jotta he optimaalisesti hyödyntäisivät kapitalismin teknokonetta, joka tekee kaikesta - aivan kaikesta - yhtä ja samaa tuotanto- ja kulutusmössöä.

Sillä kuten olemme taas viime aikoina huomanneet, Wall Streetin finanssikone toimii huonosti jopa kapitalismin oman 'reifikaatio-teleologian' kannalta!

Entä jos kaikista meistä tulisi poliittisesti samanlaisia, ammattitaitoisia, koulutettuja sekä suhteellisen keskituloisia ellei peräti köyhiä mutta itsetunnoltaan ja yksilöllisyydeltään vahvoja (?) kokoomuslaisia (kuten sinä catulux opettajan ominaisuudessa) ?

Auttaisiko se tätä järjestelmää tuottamaan parhaan mahdollisen tuloksen sekä itse järjestelmän kannalta (jossa pääomaa kasautetaan tunnetuin seurauksin) että myös meidän/teidän 'ryysykokoomuslaisten' yleisen hyvinvoinnin kannalta?

Arvoista sun muista 'höpötyksistä' en puhu nyt sanaakaan, mutta yleissivistyksestä saattaisin jotain huomauttaakin.

Etkö jo huomaa catulux, että vaikka oletkin kriittinen, kritiikkisi on hampaatonta, koska se on jäänyt tietyn järjestelmän vangiksi?

Järjestelmäsi on suvaitsevainen mutta perimmältään välinpitämätön. Sen puitteissa jokainen voi sanoa mitä tahansa - jopa niin paljossa että millään, mitä sanotaan, ei ole enää vahvaa rationaalista uskottavuutta, vaikka esitetyllä kritiikillä vielä jotain tehoa olisikin.

Mutta kun argumenttien rationaalinen oikeutus ja legitimaatio menettää diskursiivisen ja ylipäätään poliittisen uskottavuutensa, viimeistään siinä vaiheessa dissidentti, joka ei sitoudu mihinkään, sanoo sanottavansa - eikä sanojaan säästele.

Kukaan ei häntä välttämättä kuuntele, koska hän vaikuttaisi olevan a) vain yksi muiden kriitikoiden joukossa, tai sitten kaikki kauhistelevat häntä eivätkä ota vakavasti, koska hän ei b) sitoudu lainkaan sovittuihin strategisiin eikä aina edes argumentatiivisiin pelisääntöhin - ei myöskään jo ennalta sovittuun poliittiseen konsensukseen.

Dissidentti on mahdoton ihminen systeemin kannalta. Ja juuri tämän vuoksi hänen on mahdollista edes hetkellisesti sivuta 'totuutta' - ei vain pintapuolisesti vaan sen 'pimeästä ja vaietusta' ytimestä käsin.
*
Yhä silti voidaan kysyä, miksi kitisen, vaikka kaikki on täällä länsimaissa niin paljon paremmin kuin esimerkiksi Kiinan aikapommissa tai jossain Afrikan postkolonialistisessa klaaniyhteisössä?

Kyse on samasta asiasta - edellä pohtimastani vakaumuksesta, jonka mukaan kritiikillä ja vastarinnalla on aina oltava ainutlaatuinen ja periaatteellinen oikeutuksensa - olipa sitten kyseessä mikä tahansa järjestelmä. Eikä ainoastaan oikeutus vaan suoranainen velvollisuus.

Koska kaikki ihmiset ovat jo antiikin kyynikkojen periaatteen mukaisesti perimmältään tasa-arvoisia maailmankansalaisia ('kosmopoliitteja'), vaikka heidän hyveellisyytensä eli kykyjensä laadussa ja määrässä eroja löytyykin, niin nuo erot ovat yhdentekeviä (adiafora) itse ihmisyyden kannalta.

Myös tämän vuoksi minunkaltaiseni dissidentti - ikuinen toisinajattelija - voi ikäänkuin hyvällä omallatunnolla esittää purevia huomioita suuntaan tai toiseen, koska hänen ihmiskäsityksensä ei perustu piilorasistiseen oletukseen joidenkin kulttuuristen vähemmistöjen tai enemmistöjen suhteelliseen tai jopa fundamentaaliin paremmuuteen tai huonommuuteen suhteessa joihinkin toisiin vähemmistöihin ja enemmistöihin.

Sen vuoksi minun on helpompi arvostaa enemmän Mussolinin - motiiveiltaan mutta ei rationaalisilta perusteiltaan kyseenalaistettavissa olevaa - rehellisyyttä: Me fasistit haluamme vain valtaa! kuin aiemmin mainitsemieni amerikkalaisten uudisasukaskalvinistien tekaistua ja tekopyhää, Jumalan auktoriteetin taakse mystifioitua hegemonia-legitimaatiota.

Tämänkään vuoksi minusta ei koskaan tule nimenomaan yleisoikeistolaista - ei myöskään sitoutunutta vasemmistolaista, koska johdonmukaisesti rehellinen kriitikko ja dissidentti ei voi omaa moraalista integriteettiään ja autarkiaansa (siten itsearvostustaan) kompromettoimatta asettua koskaan valheen ja tekopyhyyden taakse.

Ei koskaan.
*
Slavoj Zizekiltä kysyttiin kerran, eikö häntä nolota kirjoittaa juttuja johonkin keskitason amerikkalaiseen muotimagazineen, joka toimii kaupallisten intressien pohjalta. Vastaus oli zizekmäinen: 'Kärsin enemmän huonosta omastatunnosta luennoidessani USA:n yliopistoissa.'