Showing posts with label Zizek. Show all posts
Showing posts with label Zizek. Show all posts

July 26, 2012

Kasvot larppaajan peilissä

Demoni Lilith ja Black Sabbath: Evil Woman
*
Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin päreeseen Uusi vitsaus hautausmailla.
1
Minun mielestäni live-rooli-pelaajat eli larppaajat ajautuvat ennemmin tai myöhemmin palvomaan Saatanaa, koska he aina taistelevat peleissään jotain Pahaa vastaan absoluuttisesta joko-tai-asetelmasta käsin. Heidän elämänsä on pelkkää metsästystä ja vihollisen uhkaan valmistautumista. Itse asiassa heistä itsestään tulee tällä tavoin  uuden uljaan Saatanan edustajia.
2
Larppaus on manikealainen visio eli ikuinen taistelu hyvän ja pahan välillä. Myös larppaajien isähahmon J. R. R. Tolkienin maailmassa vallitsee sama hyvisten ja pahisten perusantagonismi. Mutta onko Saatana joku ihminen tai ihmisen kaltainen olio, joka tahtoo pahaa vai onko se meissä tahtova ‘tahto’ itsessään?
Tolstoille [joka oli schopenhauerinsa lukenut] seksuaalisuus oli [uskonnottoman rationalismin ohella] suurin Saatana. Dostojevskillakin rakastuminen ja seksuaalisuus sekoittavat miehen pään täysin [esim. Dmitri Karamazov, joka tosin muutenkin on affektiensa vietävissä], mutta itse Saatanan apokalypsi koetaan Dostojevskin mukaan ennen kaikkea eurooppalaisen [universaalin] liberalistis-ateistisen valistuksen arvonihilisminä eli positivistisen rationalismin moraalia ja kansallista identiteettiä rapauttavina vaikutuksina.
Monista vastakohta-asetteluistaan [esim. herra- ja orjamoraali] huolimatta Nietzschen todellisuus ei kuitenkaan ollut dualistinen vaan täynnä suurempia ja pienempiä paholaisia. Tosin sekaan mahtuu myös merkillisiä pyhimyksiä. Entä kuka sitten on ‘aito’ paholainen ja kuka ‘puhdas’ enkeli-pyhimys, siitä on nietzscheläisittäin ajatellen vaikea saada selvää. Emmehän voi tietää sitäkään, rakastammeko jotain ihmistä ikuisesti vai tuleeko hänestä jossain vaiheessa elämämme suurin pettymys, uhka ja jopa vihollinen. 
En väitä, etteikö todellista pahuutta olisi olemassa pahoina tekoina [murha, kidutus, petos], mutta väitän, että meidän on ajoittain lähes mahdoton erottaa omaa perspektiivistä ja dispositionaalista asennettamme pahuuteen siitä, mitä me pahoina tekoina erityisesti ja pahuutena yleensä pidämme – toisten tekeminä. Näin siis pahuus on aina jo valmiina meissä itsessämme ikään kuin odottamassa, että me sen tuomitsemme – jossain toisessa ihmisessä tai aatteessa. 
Mutta mitä kärkkäämmin ja systemaattisemmin me pahat ihmiset ja pahuuden tuomitsemme, sitä pahempia, itsekkäämpiä ja välinpitämättömämpiä meistä omassa oikeamielisyydessämme tulee. Tällainen noidankehä on yhtä kuin moraalin romahdus farisealaiseksi tekopyhyydeksi ja juuri tämän Jeesus [ja Buddha] niin syvästi tajusi. Tämän vuoksi myös Camus’n Putoamisen entinen tuomari Jean-Babtiste Clamence päätyi piinakoppiinsa tekemään katumusrippiä tuntemattomille Amsterdamin kulkijoille. Kun tuomitsemme muita, tuomitsemme väistämättä myös itsemme.
3
Päättelyni ajautuu jälleen paradoksiin, joskin paradoksit sisältävät yhtä aikaa sekä umpikujan että ulospääsyn. Tällä kertaa kyseessä lienee lähes mahdoton kehä, jota ei voi purkaa. Slavoj Zizekiltä saamme kuitenkin esimerkin, josta päättelemme, että ratkaisuja voisi olla jopa kaksi tai ainakin '1½'. Vastustaessaan liberaalia moraalia Zizek mielestäni kiteyttää em. paradoksin anekdoottiin, jonka mukaan voisimme [ellemme ole arvokonservatiiveja] tietyllä hyvin luterilaistyyppisellä tai pikemminkin kalvinistisella ehdolla tehdä mitä tahansa' hyvällä omallatunnolla'. Se onnistuu, jos pystymme tuntemaan syyllisyyttä aivan kaikesta, mitä teemme.
4
Palatakseni siihen mistä aloitin, sanottakoon vielä, että toisin kuin väität, Ironmistress. sinä et ole mikään buddhalainen säälimoralisti [elleivät sitten sääli ja ressentimentti ole saman asian eri puolia] vaan kaunainen [juutalainen] perheenäiti, joka ei ainoastaan henkeen ja vereen halua naarastiikerin tavoin puolustaa omaa perhettään, klaaniaan ja elinreviiriään vaan myös kostaa sekä niille, jotka ovat rikkoneet sinua ja sinun fantasioitasi vastaan että niille, jotka mahdollisesti tulevat sinua ja sinun fantasioitasi vastaan rikkomaan. Katso peiliin. Etkö näe, miten itse naisdemoineista suurin, Lilith, siellä hymyilee ja nyökkäilee sinulle hyväksyvästi.
*

May 20, 2012

1] Heideggerin Dasein ihmisenä olemisen a-subjektiivisena, kollektiivisena intentionaalisuutena, 2] Zizekin minimalistisen subjektin desisionistinen ja voluntaristinen luonne


Heidegger ja Zizek





I
Tässä on jatkoa päreeni Zizek ja minimalistinen subjekti sitaatille kirjasta Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallakumous. Siihen tiivistyy paljon myös omien filosofisten pohdiskelujeni problematiikkaa tai paremminkin paradoksia ellei jopa dilemmaa. Zizekin minimalistisesta subjektista saa tarkemman kuvan em. samannimisestä päreestäni [ks. linkki].

Siteeraan ensin Desisionismi-luvun alkua, hyppään sitten Heideggeriin kohdistuvien desisionismi-syytteitä käsittelevien pohdintojen yli hänen Daseininsa esittelyyn, minkä pohjalta Vadén perustelee sen, ettei Heidegger ole desisionisti [eikä edes tyypillinen voluntaristi] mutta nimenomaan Zizek on, ja sitaatin jälkimmäinen puolisko käsittelee sekä perustelee juuri tätä väitettä.

Zizekin desisionismi on minunkin mielestäni selviö [voisin tietysti kysyä provosoivasti: entä sitten?, mutta joudun myös itse jälleen kerran miettimään desisionismin arveluttavia seurauksia], mutta Heideggeria kohtaan esitettyihin desisionismi-syytöksiin palaan erikseen, koska niiden pohtiminen avaa mielenkiintoisesti sekä Heideggerin a-subjektiivisen Dasein-filosofian monesti arvoituksellisena pidettyä luonnetta [Vadenin ansio on myös siinä, että hän osoittaa Heideggerin ajattelun konkreettisuuden ja reaktion omaan aikaansa] että hänen poliittisen ajattelunsa perustoja.

Olen siteerannut Vadénin Dasein-esittelyn tähän päreeseen, koska juuri se toimii parhaiten Zizekin minimalistisen [tyhjän] subjektikäsityksen ja siitä seuraavan ['tyhjän'] desisionismin kritiikkinä, joskin vaatii vielä lisää selvennystä. Dasein-sitaattiosa toimiikin eräänlaisena johdantona lupaamaani päreeseen, joka käsittelee mm. tiettyjä Heideggerin vallankumouksellisuuden voluntaristisia painotuksia, ja jossa palaan Daseiniin, jota voinee [ainakin, mitä tulee sen mannermaiseen filosofiaan tekemään vaikutukseen] pitää viime vuosisadan ehkä kiinnostavimpana filosofisena innovaationa ja ongelmana [tunnetaan poliittisesti nimellä oikeistokonservatiivinen tai fasistinen antimodernismi].

II
[....]
Desisionismi

Omalla tavallaan sukua liberaalille käsitykselle on myös käsitys, jonka mukaan Heidegger lähtee natsismiin, koska mikä tahansa päättävänen oman kohtalon valitseminen on hänen mukaansa sovinnaista elämää parempi vaihtoehto. Tässäkin näkemyksessä Heidegger nähdään ikäänkuin liian postmodernina ajattelijana, joka hylkää perinteiseen filosofiaan kuuluvat yksilölliset eettiset ohjenuorat.

Syyte kuuluu, että Heidegger on desisionisti, jolle politiikassa keskeistä ovat päätökset ja päättäväisyys sinänsä [Entscheidung, Entschlossenheit], eivät tulokset tai sisällöt.

Klassinen esitys on von Knockowin tutkimus Der Entscheidung jo vuodelta 1958, jossa von Knockow vertaa Heideggerin, Jungerin ja Carl Schmittin polittisia näkemyksiä. Teesi kuuluu, että näitä kolmea yhdistää käsitys, jossa oikean politiikan merkki on päätös tai päättäväisyys, puolensa valitseminen ja johtajan seuraaminen.

Heideggerin tapaan kolmikon kaksi muuta konservatiivivallankumouksellista eivät kuitenkaan anna sisällöllistä osviittaa siitä, millainen puoli ja millainen johtaja pitäisi valita. Kolmikosta Schmitt oli eksplisiittisesti desisionisti, oikeastaan koko ajatuksen keskeisiä muotoilijoita. Lyhyesti sanoen Schmittin mukaan laki ja legitimiteetti perustuvat poikkeustilalle, väkivallalle, joka perustaa ja asettaa lain ja sitä tietä häipyy näkyvistä.

Kuitenkin juuri poikkeustila on varsinaisen suvereniteetin ja vallan sija. Schmittiläinen suvereeni päättää poikkeustilasta, jossa laki ei vallitse tai jossa laki perustetaan. Desisionismi tarkoittaa, että poikkeustila ja sitä tietä laki ei perustu millekään muulle kuin puhtaalle päätökselle: 'näin olkoon'.
......
[....]
Heideggerin Olemisesta ja ajasta juontuvaa mutta läpi koko hänen ajattelun kaarensa säilyvää perusajatusta ihmisen ja olemisen suhteesta, voidaan kuvata seuraavasti. Dasein kelluu olemisen eli tyhjyyden, ei-minkään, pohjattoman pohjan päällä, oliona, jolle sen oleminen on merkityksellinen kysymys.

'Kelluminen' on väistämättä virheellinen vertauskuva, koska oleminen-ei-mikään paljastuu tietyllä tavalla vain Daseinin avulla eikä ole jokin erillinen meri, johon Dasein-korkki ilmestyy kellumaan. Itse asiassa Dasein on paras ymmärtää toimintana eikä oliona: Dasein on jotakin, mitä oleminen-ei-mikään tekee.

Heidegger pyrkii paljastamaan Olemisen ja ajan fundamentaaliontologiassa. Vielä on muistettava, että oleminen [eli ei-mitään] ei itse ole olio [tai kuten Heidegger sanoo, oleminen itse ei ole] eikä tekijä eikä toimija. Tätä Heidegger pyrkii myöhemmin korostamaan saksan passiivirakenteella 'Es ereignet', 'tapahtuu'.

Dasein on olemisen eli ei-minkään tapahtumista, joka paljastaa maailman tietynlaisena. Jos Dasein tapahtuu toisella tavalla, paljastuu toisenlainen maailma. Koska Dasein on olemisen paljastumisen alue tai tapahtuma, syntyy mahdollisuus Daseinin totuuteen ja varsinaisuuteen. Dasein on varsinainen silloin, kun se tapahtuu tavalla, jossa ajallisuus - erityisesti Daseinin oma kuolevaisuus - ja toisin olemisen mahdollisuus ovat osa tapahtumista ja paljastunutta maailmaa.

Dasein ei ole kokonaan 'inhimillinen' tai itsenäinen, sillä siihen vaikuttaa ei-inhimillinen tekijä tai virtaus olemisesta tai ei-mikyydestä. Tämä tekijä voidaan tunnistaa puolijumalana tai demonina [kuten Hitler] ja sen antama perusviritys koetaan to deinonina ['mieltä innoittavana järkytyksenä ja kamppailuna'/rr].

Dasein toteutuu historiallisina elämän tapoina, toimina, sanomisina ja ajattelemisina, jotka sisältävät erilaisia olemisenymmärryksiä ja siksi myös erilaisia olemisia ja olioita. Erityisesti Heideggeria huolestuttaa moderni, teknologinen olemisenymmärrys, jossa ihminen on ymmärretty yksilönä. Yksilöllisyys perustuu subjektin ja objektin erotteluun, joka puolestaan perustuu subjektiviteetin metafysiikkaan ja perimmältään elämäntapoihin, joissa ihminen foucault'laisittain 'tuotetaan' subjektina.

Elämäntavat voivat kuitenkin muuttua ja muuttuvatkin, historiallisesti. Tähän tarvitaan ainakin kaksi asiaa: ensinnäkin olemisen eli ei-minkään kutsu, joka tulee tunnetuksi esimerkiksi puolijumalaisena tai demonisena, mahdollisesti myös taiteilijan, runoilijan, ajattelijan tai poliitikon työssä ja ja teoksissa, ja toisaalta Dasein eli kollektiivisen elämän päättäväinen ja ahdistusta välttämätön tarttuminen tähän kutsuun, vaikka se tulee vailla takuita ja sitouttaa kuolevaisuuteen.

'Kutsuun tarttuminen' tarkoittaa yksinkertaisesti elämistä toisella tavalla [eksistentisesti, ontisesti]. Elämäntavan muuttuessa historiallisesti perustuneet olemisen tavat ja oliot muuttuvat myös, joten subjektiivinen yksilöys voi todellakin 'pyyhkiytyä pois kuin hiekkaan piirretyt kasvot meren rantaviivalta', kuten Foucault uumoksui.

Samalla Heideggerin käsitykseen mahtuu, että ihmisenä oleminen voi erilaisen olemisenkutsun ja siihen päättäväisesti vastaamisen avulla toteutua hyvinkin toisenlaisena, esimerkiksi nomadien historiattomana tai valtiottomana olemisena. Ja vielä: koska toisella tavalla eläminen on kiinni ei-inhimillisestä kutsusta ja kollektiivisesta Daseinista, on selvää, että yksilön teot ja päätökset ovat liian ohuita ja lyhytkestoisia ollakseen ratkaisevia. Toisella tavalla voidaan elää vain elämällä yhdessä, myös yhdessä ei-inhimillisen kanssa.

Desisionisti Heidegger ei siis ole, vaan hän johtaa kaiken ajattelunsa nimenomaisista, 'partikulaareista', ellei jopa yksittäisistä [Einzehlne] kokemuksista. Sen sijaan on mielenkiintoista pohtia, pureeko vain muodollinen rakenne vailla 'sisältöä'-kritiikki Zizekin näkemykseen.

Kuten on jo usein huomattu, Zizekin oman käsityksen mukaan hänen filosofiansa erikoislaatu johtuu hänen subjektikäsityksestään. Zizekiläisen subjektin erikoisuus puolestaan on, että se ei ole kykyjen, kapasiteettien tai ylipäätään minkäänlaisten empiiristen nimenomaisuuksien kokoelma, vaan pelkästään teorian rakenteellinen piirre, puhdas jälkikaiku, joka jokaisesta sisällöllisestä symbolista jää.

Tämä universaali subjektius antaa Zizekille mahdollisuuden ylittää heideggerilaisuus ja postmodernismi, jotka Zizekin mukaan naivilla tavalla jäävät konkreettisuuksien, nimenomaisuuksien ja paikallisuuksien tasolle vaatimaan ääntä milloin tälle milloin tuolle nimenomaisuudelle, ilman mahdollisuutta aitoon yleistykseen.

Muttä mikä voi olla moisen rakenne-efektin sisällöllinen paine? Toisin sanoen mikä tekee siitä vasemmistolaisen, jos kerran Zizekin mukaan vallankumouksellinen askel on otettava, mutta se on otettava eri suuntaan kuin Heidegger?

Lyhyesti sanoen: ei yhtään mikään. Niinpä Zizek [2003] luonnehtii minimalistisen universaalin subjektin positiota myös kristinuskon avulla. Jeesuksen ja erityisesti Paavalin ansio on hänen mukaansa, että kristinusko ei enää ole yksi juutalainen lahko muiden joukossa, vaan universaali näkökulma, jonka voi ottaa kuka tahansa, joka leikkaa itsensä irti etnisestä, sosiaalisesta ja psykologisesta identiteetistä.

Näin kristillisyys, uskonveljien ja -sisarten yhteisö, muodostaa universaalin Jumalan valtakunnan maan päälle, samaan tapaan kuin kommunismi perustaa universaalin ja tasa-arvoisen kollektiivin.

Mutta edellä nähtiin jo, että kaikki sisällölliset positiot ja ominaisuudet ylittävä universaali subjektiivisuus voidaan tulkita myös nietzscheläisittäin, siis vaikkapa oikeistolaisittain, kutsuna jatkuvaan itsensä ylittämisen leikkiin. Minimalistinen subjekti on rakenteena yhtä hyvin lacanilainen, kristillinen kuin nietzscheläinen tai vailla vasemmistovallankumouksellista tai mitään muutakaan suuntaa.

Zizekille itsensä ylittäminen tarkoittaisi aikuistumista, kaikkien yhä uudelleen esiin ponnahtavien Isojen Toisten [kuten Jumala/rr] hylkäämistä ja kaiken ihmistä maahan, lapsuuteen, tietämättömyyteen tai luontoon sitovan sublimoimista ohitetuiksi kehitysvaiheiksi. Eikö Zizek todellakin näe esimerkiksi juuri ajattelussa ja politiikassa 'äärettömiä eurooppalaisia tehtäviä' Husserlin tapaan?

Zizek myöntää tämän kaiken. Teoksessa First as Tragedy, Then as Farce [2009] hän povaa kommunismin uutta nousua, kun 'historian lopun' [vrt. Fukyama/rr] 90-lukulainen liberaalikapitalismi ajaa finanssikriisin ja katastrofien karille 00-luvun alkupuolella. Hän hylkää vulgaarimarxilaisen determinismin, jonka mukaan olosuhteet väistämättä lainomaisesti johtavat proletariaatin vallankumoukseen, ja sanoo, että tällaisesta determinismistä juuri uhkaa tulla uusi Iso Toinen.

Sen sijaan on Zizekin mukaan tunnustettava, että tällä hetkellä meidät voi pelastaa vain puhdas voluntarismi [pure voluntarism], toisin sanoen vapaa päätös toimia historian kulkua vastaan. Tässä on hänen mukaansa myös Leninin oppi. Venäjällä tilanne ei ollut 'objektiivisesti' kypsä vallankumoukselle, mutta Lenin osoitti, että tahdolla ja vallankumouksellisella teolla tilanne oli muutettavissa niin, että vallankumous tapahtuu [2009, 154.155].

Vallankumous on siis voluntarismia tai desisionismia, jonka arvo on vallankumouksen toteutuminen 'mahdottomassa' tilanteessa. Ja eikö desisionismin hengessä tästä seuraakin Zizekillä, että karmaisevista seurauksistaan huolimatta lokakuun vallankumous kuitenkin kannatti ja piti tehdä, koska se avasi uuden vallankumouksellisen tilan symboliseen järjestykseen?

Toisin sanoen myös desisionismin ankara antiutilitarismi, kaikkien seurausten yhdentekevyys tai mitäänsanomattomuus esiintyy Zizekillä melko puhtaana Zizek siis on desisionisti tai ainakin voluntaristi, toisin kuin Heidegger, joka ei voi olla sen paremmin desisionisti kuin voluntaristikaan, koska yksilön päätökset eivät hänen mukaansa ole ratkaisevia.

Tämä on oikeastaan suora seuraus Zizekin filosofian muodollisesta subjektivismista: kun filosofian peruskivi on puhtaan muodollinen, on päätöksestäkään vaikea sanoa muuta kuin puhtaan muodollisia asioita.
[....]
Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallankumous, s. 103-104; 111-115 - [kappalejako RR]
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/05/minimalistinen-subjekti.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/05/kapitalismi-tuhoutuu-omaan.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Dasein
http://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology#Dasein
http://en.wikipedia.org/wiki/Decisionism
http://en.wikipedia.org/wiki/Voluntarism
http://en.wikipedia.org/wiki/Voluntarism_(metaphysics)
http://www.totuusradio.fi/

May 15, 2012

Zizek ja minimalistinen subjekti


Zizek osoittaa ja sanoo: 'Tuo mies [Heidegger] otti 1933 oikean askeleen väärään suuntaan'.
*
[Kielimafia tarkisti ja viilaili + linkkilisäys klo: 18.05]

I
1
Päreeni sisältää pitkähkön sitaatin Tere Vadénin filosofisesti ja poliittisesti erinomaisen kiinnostavasta syvätarkastelusta koskien kahta kapitalistista liberalismia vastaan kohdistuvan vallankumouksen merkittävää teoreetikkoa ja heidän näkemystensä eroja kirjassa Heidegger, Zizek ja vallakumous [2012]. Tulen luultavasti siteeraaman tätä kirjaa myöhemminkin, mutta sanottakoon nyt sen verran, että Slavoj Zizekin minimalistinen subjekti on juuri se subjekti, josta itse puhun esim. tietoisuutta käsittelevissä päreissäni tai kommenteissani.

Sitaatin loppupuolella esitetään myös vahvasti komppaamani Heideggerin käsitys nihilismistä, jota esim. jokin lukkoonlyöty ja valmiiksi määritelty sisällöllinen subjekti ja järki edustaa. Kaikki universaaleina esitetyt varmuudet ovat nihilistisiä. Itse oleminen tai pikemminkin olemisen [ei-minkään, tyhjyyden] mieli sen sijaan on Heideggerille epävarmuutta ja kamppailua, jossa jokin yhteiseen kielelliskulttuuriseen traditioon [käsitteen syvässä merkityksessä] sitoutunut Dasein [olipa se sitten valtio, kansa tai laajempi ihmisryhmä] yrittää ylläpitää olemisensa perinnettä tai heideggerilaisittain löytää sen uudelleen; - toisin sanoen aloittaa uudelleen sen, mikä kerran kukoisti loistavana alkuna [kreikkalais-eurooppalaisen kulttuurin alku], mutta joka sittemmin rappeutui ja etääntyi oman olemisen läheisyytensä autenttisuudesta.

Uppoamatta tässä syvemmälle Heideggerin antimodernin konservatismin mielenkiintoisiin ja syvällisiin mutta samalla runollisen abstrakteihin [filosofisesti Heidegger sen sijaan ei ole abstrakti] ja poliittisesti arveluttaviin syövereihin, kehotan tarkkaamaan Zizekin käsitystä minimaalisesta subjektista ja sen ontologisesta roolista eli mitä tuo minimaalisuus välttää [etenkin liberalistisen representationalismin hellimä oletus subjektin itseidenttisyydestä] ja mitä se kuitenkin symbolisessa olemisessaan mahdollistaa [kaikkia 'minimaalisia' subjekteja yhdistävä vastarinta kapitalistisen subjektiharhan sortoa vastaan], mikä ei tarkoita, etteikö Zizekin sitoutuneisuus symbolisen subjektin 'tyhjään' universaaliuteen 'sitouttaisi' häntä [ei kuitenkaan loogis-rationaalisesti vaan voluntaristisesti ja/tai desisionistisesti] empiirisiin valintoihin ja ratkaisuihin, jotka saavat [tyhjän subjektin vuoksi jälleen voluntaristisesti ja desisionistisesti] universaaliutensa mistäpä muusta kuin hänen subjektikäsityksensä universaalin tyhjyyden ontologiasta.

Niinpä myöskään Zizek [huolimatta minimaalisesta subjektistaan] ei voi täysin välttää subjektiuden kehää [kehämäistä subjektiivisuutta], jonka Heidegger liberalismi-kritiikissään osoittaa rationaalisen valinnan harhaksi - [Heideggerille liberaali subjekti on pistemäinen, historiaton, hengetön, 'vapaasti kelluva' [ironiaa], 'rationaalisesti' valitseva, egoistinen ja hedonistinen].

Pelkkä 'tyhjän' rakenteellisen muodon ja 'täyden' empiirisen sisällön radikaali erottaminen toisistaan kuljettaa väistämättä mukanaan ajattelun ehtojen [loogisen päättelyn] ikuisia perusongelmia, joita logiikka itsessään ei kykene koskaan lopullisesti ratkaisemaan, mutta jotka sen pitää uudelleen modifioituina yhä uudestaan esittää, toistaa ja kyseenalaistaa.

Erottaessaan subjektin tyhjän symbolisen muodon siihen usein liitetyistä metafyysis-determinististä sisällöistä [etenkin itseidenttisyys vapauden ja rationaalisuuden takeena] Zizek on [kuten todettiin] pyrkinyt samalla osoittamaan, että minimalistinen subjekti toimii universaalin vapauden ja tasa-arvon voluntaristisena [tahdottuna] eikä suinkaan metafyysisesti ja deterministisesti [dogmaattisesti] oletettuna perustana.

Tällainen ajatus-operaatio ei onnistu uskottavasti ilman tiettyä dialektista kikkailua [joka siis johtaa loogisesti voluntarismiin tai jopa desisionismiin], mutta silti se on yrityksenä [ainakin subjektikäsityksen osalta] erinomaisen kiitettävä.

2
Vallankumouksellisilla on yksi yhteinen lähtökohta minimalistisessa subjektissa. Ongelmaksi vain edelleenkin jää, millä tavoin pelkästään tuo tyhjä mutta kaikkia yhdistävä symbolinen rakenne [ontologinen perusta] voi vakuuttaa mahdollisimman suuren määrän ihmisiä siitä, etteivät he löydä mistään 'sisällöllisesti lukkoonlyödystä' subjektista [imaginaarisesta itseidenttisyyden harhasta], joka hokuttelee ihmiset samastumaan mahdottomiin yliluonnollis-metafyysisiin varmuuksiin, muuta kuin kerta toisensa jälkeen uuden auktoriteetin, jonka he tuntevat kutsuvan juuri heitä [interpellaatio] ja vastaavan juuri heidän tarpeisiinsa ja ahdistuksiinsa, vapauttavan juuri heidät 'henkisesti', olipa sitten kyseessä Kirjan uskontojen Jumala, itämainen meditaatio, tieteen ikuiset totuudet, rationaalinen ideaali-järki tai kapitalistisen kulutusonnen tavoittelun itsetyytyväinen mukavuus, joka on älyllisen velttouden, tekopyhyyden ja ahneuden maanpäällinen 'Superbonus'.

Toisin sanoen ja kysyen: onko Zizekin minimalistisella subjektilla lopulta mitään sisäisesti pakottavaa voimaa [jotain, mikä ei 'mystis-psykologisesti' täytä tyhjää subjektia (koska subjektin olemassaolo on pelkkä ylimäärä/symbolinen jälki), mutta joka tuosta universaalista tyhjyydestä silti vääjäämättä ikäänkuin imperatiivisesti seuraa] vai jääkö Zizekin yritys lopulta yhtä uskonvaraiseksi kuin Kantin yritys vakuuttaa meidät siitä, että kasvaessamme ulos holhouksesta [heteronomiasta] ja aikuistuessamme itsenäisiksi [autonomisiksi, mikä ei ole sama asia kuin valinnan negatiivinen vapaus] alamme ikäänkuin huomaamattamme toimia 'vapauden kausaliteetin' ansiosta kategorista imperatiivia noudattaen?

Mutta yhtä vähän kuin Kant pystyi osoittamaan, että ihmisen voi kasvattaa velvollisuuseettiseksi ilman vahvaa uskonnollis-kulttuurista traditiota [vain rationaalista oppia tarjoten], yhtä vähän Zizek pystyy osoittamaan, että ihmiset uskovat vallankumoukseen muunakin kuin sorrettuille luvattuna naivina pelastusutopiana [ikäänkuin ideologisen sijoituksen tuottamana osinkona], josta kukaan ei kuitenkaan yksittäisesti ja henkilökohtaisesti koe olevansa vastuussa vaan elää kuten aiemminkin kapitalistisessa hyvin- ja pahoinvointivaltiossa pelkkiä oikeuksia ja vapauksia vaatien.

Zizekin tyhjä subjekti on nerokas ontologinen oivallus ja teoreettinen innovaatio, joskin mielestäni Heidegger ymmärsi paremmin sen, mitä antiliberalistinen [ja antimoderni, mikä ei tietenkään ole vasemmiston projekti] vallankumouksellisuus sisäisesti eli ideologiselta hengeltään tai henkis-aatteelliselta organisoitumiseltaan todella merkitsee.

Zizek itse jää valistuksen, modernin ja teknologian hypetyksessään jossain määrin kiinni kapitalismin 'henkeen' [sitäpaitsi sosialismihan on itse asiassa 'vain' kapitalismin määrällisesti paranneltu versio; kommunismi sen sijaan on laadullisesti jotain kerrassaan aivan muuta] ja hänestä tulee modernin pariisilaisen 'vasemmisto-kolonialismin' uusin veteraani, mikäli on lupa erittäin vapaasti muokaten siteerata Tere Vadénin väitettä Zizekin projektin luonteesta.

II
[....]
Mikä loppujen lopuksi on Zizekin syy tehdä vallankumous? Minkä takia Zizek on vallankumouksellinen. Mielenkiintoinen Zizek-teoreettinen kysymys. Zizek on aina olevinaan suorapuheinen ja brutaali, mutta sanooko hän yhtä aikaa täsmällisesti ja perustellusti, mikä on syy tehdä vallankumous ja minkä takia juuri vasemmistolainen vallankumous eikä oikeistolainen?

Zizek puhuu tietysti köyhistä ja kapitalismin umpikujista, mutta ei välttämättä vallankumouksellisuuden perusteista. Tämä on toisaalta ymmärrettävää ja oikein, koska valistus- ja subjektifilosofina ihmisten tasa-arvo ja vapaus ovat itsestään selviä lähtökohtia, jotka eivät vaadi perusteluja. Perustelujen esittäminen olisi sinänsä skandaali, koska se ottaisi vakavasti ajatuksen, että ihmiset eivät ehkä olekaan tasa-arvoisia tai että oikeudenmukaisuus ei ole tärkeää.

Sama kysymys voidaan esittää toisinkin: kuka vallankumouksen tekee ja miksi? Jos niin sanotulta vasemmistolta on jotakin on viime vuosisadan kuluessa kadonnut, niin vallankumouksellinen subjekti, proletariaatti, jonka vääjäämättä piti kapitalismi kaataa.

On ajateltu sitäkin, että edistyksen nimissä juuri subjektin käsitteestä ja kategoriasta on luovuttava, koska se sitoo vapautuksen johonkin ennalta annettuun ja ymmärrettyyn. Tässä Zizek kuitenkin on yksiselitteinen: 'Ponnistelen subjektiviteetin ongelman kanssa, koska perimmäinen päämääräni on filosofisesti puolustaa modernia, kartesiolaista subjektiviteettia.' Vallankumouksen subjekti ja filosofinen eivät ole sama asia, mutta yhtä ei ole ilman toista.

Millainen sitten on Zizekin subjekti? Zizek pyrkii sekä syömään että säästämään kakkunsa. Hän tuntee hyvin postmodernin subjektikritiikin. Kartesiolainen, moderni subjekti on kritiikin mukaan kuva muodollisesta merkitystyhjiöstä, vieraatumisesta ja kontrollinhalusta. Mutta muodollisuuden välttäminenkään ei toimi. Aina kun subjekteille annetaan jotakin tarkempaa sisältöä, joudutaan vaikeuksiin.

Ensinnäkin maailmasta löytyy ihmisiä, jotka eivät vastaa sisällöllistä subjektin määritelmää, mutta ovat silti selvästi ihmisiä [ovat esimerkiksi irrationaalisia, eivät osaa eivätkä halua osata matematiikkaa tai logiikkaa, eivät pyri subjektiuteen vaan sen hävittämiseen, eivät pyri eloonjääntiin, eivät puhu kieliopillista kieltä].

Toiseksi löytyy filosofisia perusteluja, joiden mukaan kyseinen sisältö ei ole yleispätevästi tavoiteltavaa. Yleensä sisältöjen määritelmiin on kätkeytynyt esimerkiksi ilmeisen eurooppalaisia, patriarkaalisia ja porvarillisia oletuksia, joita vastaan subjektifilosofian postkolonialistiset, feministiset, moninaiset ranskalaiset sekä jopa marxilaiset ja psykoanalyyttiset kritiikit hyökkäävät.

Niinpä Zizek ei ovelasti oikeastaan halua sanoa subjektin sisällöstä tai määritelmästä mitään, mutta hän tarvitsee subjektin, jotta vallankumous [ja filosofia, kuten Faye painottaa] olisi yleispätevä kaikille eikä vain jollekin ajalle ja paikalle, kuten Heideggerilla.

Lopputuloksena Zizekin subjekti on hänen omien sanojensa mukaan 'minimalistinen'. Subjekti on Zizekin nimi sille, että ihmisen kokemuksen kenttä on aina epätäydellinen, epäyhtenäinen, rikki ja rajalllinen. Subjektilla ei ole omaa substanssia tai sisältöä, ja se on vain rakenteellinen seikka, seuraus ihmisolemisen rajallisuudesta ja ajallisuudesta.

Kuten Zizek huomauttaa arvostellessaan Lenin heijastusteoriaa, jonka mukaan tietoisuus on eräänlainen peilikuva todellisuudesta, täydellisen tiedon ongelma ei ole se, että silmä ei näe itseään, vaan se, että tieto ylipäätään on mahdollista vain subjektin rikkoutuneesta näkökulmasta tai pikemminkin vain, kun subjekti eli rikkoutuneisuus luo tiedon kentän. Ennen subjektia tietoa ei ole ja subjektin myötä 'ontologiseen totaliteettiin' syntyy särö, rajaus, vääristymä.

Näin Zizek pyrkii säilyttämään yleispätevän subjektin tarjoamatta subjektista kuitenkaan sisällöllistä määritelmää, johon kritiikki pystyisi tarttumaan. Samalla eittämättömän nerokkaalla tempulla saadaan jopa Heideggerin ajatus rajallisuudesta sidottua subjektiviteettiin.

Koko Zizekin universalistinen ja internationalistinen vallankumousteoria on kiinni subjektin ajatuksessa. Siksi Zizekin subjektin 'minimalistisuuden' ei pidä antaa hämätä. Minimalistinen subjekti ei ole Zizekille satunnainen tai valinnanvarainen pikku lisä tai kikka, esteettinen piste iin päällä, vaan koko rakennelman koossa pitävä pultti. Zizekin filosofian kokonaishahmolle minimaalisen subjektin merkitys on maksimaalinen. Ilman sitä ei ole mitään.

Minimalistisen subjektin minimalistisuus tarkoittaa, että sillä ei ole mitään nimenomaista sisältöä, toisin kuin esimerkiksi Kantilla tai Descartesilla tai Husserlilla. Husserlin subjekti on ehkä selväpiirteisin ja sen tunnistaa, kun se tulee kadulla vastaan. Subjekti tarkoittaa, että ymmärtää, että matematiikka ja filosofia on ääretöntä, subjektilla on suunta, subjekti antaa syyn 'eurooppalaistaa' itsensä.

Vastoin tätä röykeän eurooppalaista subjektinäkemystä Zizekin subjekti on minimalistisimmillaan vain nimi sille, että mitään nimenomaista sisällöllistä subjektia ei ole. Tämä on Zizekin subjektifilosofian hegeliläinen, dialektinen kikka, jolla hän pyrkii ohittamaan kritiikin 'eurooppalaistavan' subjektin kolonialismia kohtaan. Zizekille subjekti on pelkkä muoto vailla sisältöä.

Kannattaa muistaa, että tehokkain subjektifilosofian kritiikeistä on Heideggerin kritiikki: 'nihilismiä on juuri oletus jostakin pitävästä perustasta'. Toisin sanoen Heideggerin mukaan nihilismiä on kaikki sisällöllinen subjektivismi, jossa sanotaan ihmisenä olemisen [subjektina olemisen] tarkoittavan jotakin tiettyä eli juuri tätä [esimerkiksi äärettömiä tehtäviä matematiikassa ja filosofiassa kuten Husserlilla, julkista järjenkäyttöä kuten habermasilaisessa valistuksessa, ajattelevan substanssin varmuuksia kuten Descartesilla, animal rationalea kuten filosofian historiassa].

Tämän kritiikin Zizekin subjekti välttää, koska se ei ole mitään 'juuri tätä' vaan tyhjä muoto tai pelkkä nimi. Zizek luottaa siihen, että symbolisissa järjestyksissä tarvitaan tyhjä merkki, joka ei merkitse mitään, mutta joka antaa tilan merkitykselle. Tämä tyhjä tila on subjektin jälki, joka väkivaltaisesti syntyy, kun subjektin ilmestyminen luo eli rikkoo oletetusti täyden merkityksen kentän [siis merkityksen kentän, joka jälkeenpäin näyttää subjektiuden rikkomalta, mutta joka itse asiassa on mahdollinen ja syntyy vain tuon rikkouman vuoksi].

Näin koko kysymys Zizekin ja Heideggerin eroista suhteessa subjektifilosofiaan kirjoittautuu sisään kysymykseen vallankumouksesta - siihen, mitä vallankumouksesta sanotaan, mitä siitä otetaan ja mitä siitä ei oteta. Varsinainen kipupiste on kysymys kansasta, toisin sanoen vallankumouksen subjektista. Kuka tekee vallankumouksen, mistä syystä ja millä tavalla?
[....]
Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallankumous, s. 37-40 - [kappalejako RR]
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://www.gaudeamus.fi/verkkokirjakauppa/filosofia/vaden-heidegger/
http://www.hyy.fi/ajankohtaista/tere-vaden-filosofia-on-poliittista-heidegger-zizek-ja-vallankumous/
http://www.aamulehti.fi/Ulkomaat/1194739800100/artikkeli/puheenaihe%20eurooppa%20kiitaa%20kohti%20tuhoa.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tere_Vad%C3%A9n
http://zizekstudies.org/index.php/ijzs/article/view/64/129
http://fi.wikipedia.org/wiki/Subjekti_(filosofia)
http://www.biography.com/people/martin-heidegger-9333549

April 2, 2012

Teoria. Historiallinen välttämättömyys ja sen ymmärrys dialektisesti etenevänä ja edistyvänä toistona. Kokemus. Seksuaalivietin pakottavuus deterministisesti vaikuttavan evoluution fenomenologiana = parittelu ja rakastuminen dialektisen prosessin kokemuksellisena arkkityyppinä.

Bi-link cluster with Hegel—Marx—Kant.

Tämänkertainen teksti on kommentti Sammalkielen päreeseen Marx toimijuuden rajoista ja historiasta.

1
Sammalkieli siteeraa Marxia alleviivaten tämän kohdan: 'Ihmiset tekevät itse historiaansa, mutta he eivät tee sitä mielensä mukaan, he eivät tee sitä omavalintaisissa, vaan välittömästi olemas­saolevissa, annetuissa ja perinnöksi jääneissä olosuhteissa.'
*
Olosuhteet itsessään eivät kuitenkaan determinoi ihmisen tulkintaa näistä hänelle 'annetuista ja perinnöksi jääneistä' olosuhteista.

Hegel ymmärsi tietoisuuden historiallisena evoluutiona kohti vapautta eli tietoisuuden ja 'todellisuuden' välisenä dialektisena prosessina.

Engels tulkitsi ja sovelsi Marxia melkoisen vulgaaristi tehden dialektisesta materialismista 'historiallis-fysikaalisen' lainalaisuuden, jolla on evolutiivinen päämäärä [vrt. Comten 'teleologinen 'sivilisaatiotiede'].

Hegelin dialektiikka ei kuitenkaan ole mikään naturalistis-kausaalis-deterministinen luonnolaki, vaíkka se toimiikin tietyn rakenne-funktionaalisen kehitys-dynamiikan konstituoimana/puitteissa - [miten tulkita Hegelin historiallinen determinismi - ks. PS.].

2
Itse ymmärrän dialektiikan lähtökohdiltaan kantilaisesti eli tietoisuuden mahdollisuuden transsendentaalisena ehtona ja vasta sekundaarisesti marxilais-engelsiläisittäin eli historian ['objektiivisen'] sisällön etenemisenä ja edistymisenä dialektisen Aufhebungin ['edistyvän toiston'] kautta kohti kommunismia.

Hegelin dialektiikka asettuu laajasti määritellen jonnekin Kantin ja Marxin välimaastoon. Hegel hyväksyi Kantin transsendentaaliset lähtökohdat mutta kritisoi tämän metodologisia sitoumuksia, koska Kant jätti tietoisuuden sisällöt toisssijaiseen rooliin ja olion sinänsä [maailma totaliteettina] tuntemattomaksi.

Hegelille historian päämäärä on positiivinen vapaus [yksilön vapauden ja yhteisöllisten velvoitteiden konvergenssi], joka toteutuu saksalaisessa kansallisvaltiossa. Kant sen sijaan perusteli positiivisen vapauden valistuksesta eli yksilöllisen järjen vapaudesta ja vapautumisesta käsin, kun taas Hegelille järjen/tietoisuuden ja valtiollisen historian kehitys olivat yhden ja saman prosessin [hengen fenomenologisen kehtyksen] dialektisesti erityyppisiä ilmentymiä.

Marxille lopullisessa kommunismissa toteutuvat [yllättäen?] molemmat vapauden puolet - sekä negatiivinen että positiivinen ja kaiken lisäksi ilman valtiota, joka kumoutuu lopulta sekin. Valtio on Marxille pelkkä joskin välttämätön välivaihe kohti täydellisen kommunismin 'olotilaa'.

3
Olen vasemmistolainen johtuen syistä, joita en voi johtaa mistään historiallisesta välttämättömyydestä tai päinvastoin jostain omasta oikustani [isäni ei ollut demari muttei myöskään kommunisti, vaikka hänellä oli SKDL:n jäsenkirja] En yksinkertaisesti ja tarkkaan ottaen oikeastaan edes tiedä, miksi olen vasemmistolainen, niin pikkuporvarillisen naivilta ja jopa röyhkeältä kuin tällainen itse-epäily ortodoksisen marxistin korvaan kalskahtaakin.

Syy skeptiseen 'tietämättömyyteeni' [ks. myös Sammalkielen Althusser-päreeseen kirjoittamani kommentti] löytyy pikemminkin henkilöhistoriastani ja älyllisestä mentaliteetistani kuin jostain makrotason deterministisestä ajatusjärjestelmästä eli abstraktista loogisesta välttämättömyydestä, jonka koen 'mahdottomaksi', mutta jonka voin toisaalta hyväksyä tukemaan poliittista valintaani, koska olen taipuvainen pitämään Marxin näkemystä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden luokkahistoriallisesta luonteesta ja kehityksestä oikeansuuntaisena ja mielekkäänä [mutta en siis deterministisenä].

4
Jos ideologinen ymmärrys olisi historiallisen determinismin välitön ja automaattinen seuraus, niin eikö historian pakottavuutta voisi silloin [kunhan ensin sulkeistamme oletuksen mielekkäästä eli päämäärätietoisesta teleologiasta, jota biologisessa evoluutiossa ei ole] verrata naturalistisesti seksuaalisen vietin pakottavuuteen, joka [ei-teleologisesti, sillä parittelu itsessään ei ole 'mielekäs päämäärä' vaan 'sokeaa kiimaa'] suuntaa ihmisen halun vääjäämättä kohti vastakkaista sukupuolta ['sokea kiima' ylevöityy rakastumisen kokemuksena vapauttavaksi 'yhdessä-ymmärrykseksi' = dialektinen prosessi], vaikka hän aktiivisesti yrittäisi kieltää ja torjua viettiyllykkeet [todella pitkäaikainen ja radikaali askeesi on asia erikseen, koska se todella saattaa jopa sammuttaa deterministisen vietin].

Sukupuolivietin pakottavuus ei siis ole kategorisesti sama asia kuin looginen determinismi, mutta selventää mielestäni kohtalaisen hyvin, mitä deterministinen välttämättömyys voisi fenomenologisesti eikä vain tyhjän loogisesti ajateltuna tarkoittaa.

Kuten sulkulausekkeesta huomattiin, 1] parittelu ja 2] rakastuminen ilmaisevat yhden ja saman bio-psyko-sosiaalisen dynamiikan kategorisesti kahdella eri tasolla = dialektinen suhde ja prosessi.

PS.
Toukokuussa ilmestyy Zizekin yli 1000-sivuinen Less Than Nothing: Hegel and the Shadow of Dialectical Materialism, joten sieltä sitten luemme [uusimman] totuuden Hegelistä ;\?].
*
Slavoj Žižek’s masterwork on the Hegelian legacy

For the last two centuries, Western philosophy has developed in the shadow of Hegel, whose influence each new thinker tries in vain to escape: whether in the name of the pre-rational Will, the social process of production, or the contingency of individual existence. Hegel’s absolute idealism has become the bogeyman of philosophy, obscuring the fact that he is the dominant philosopher of the epochal historical transition to modernity; a period with which our own time shares startling similarities.

Today, as global capitalism comes apart at the seams, we are entering a new transition. In Less Than Nothing, the pinnacle publication of a distinguished career, Slavoj Žižek argues that it is imperative that we not simply return to Hegel but that we repeat and exceed his triumphs,overcoming his limitations by being even more Hegelian than the master himself. Such an approach not only enables Žižek to diagnose our present condition, but also to engage in a critical dialogue with the key strands of contemporary thought—Heidegger, Badiou, speculative realism, quantum physics and cognitive sciences. Modernity will begin and end with Hegel.
*
http://sammalkieli.blogspot.com/2012/04/marx-toimijuuden-rajoista-ja.html
http://sammalkieli.blogspot.com/2012/03/althusser-ideologian-tiedostamattomasta.html
http://www.amazon.com/Less-Than-Nothing-Dialectical-Materialism/dp/1844678970
http://www.ieee-tcdl.org/Bulletin/v5n3/Athenikos/athenikos.html

June 14, 2011

Lutkaliike ja Maailman yö [joka on lähempänä naisen subjekti-luontoa reaalisena kuin miehen symbolista järjestystä lakina

Yrittäkääpä lutkat [te pikku bonobot ;\] paikkojanne näyttelemällä iskeä Schopenhauer ja Hegel - nuo riitapukarit, jotka eivät kuitenkaan Nietzschen mielestä loppujen lopuksi olleet ajatuksellisesti niin etäällä toisistaan kuin yleisesti oletetaan vaan riidoissa keskenään niinkuin veljekset riitelevät. - Nietzsche on osittain oikeassa ainakin siinä mielessä, että molempien ajattelun ytimenä toimii Energia - Schopenhauerilla Tahto, Hegelillä Henki. - - Ehkäpä lutka-bonobot ovat tuon energeettisen tahtohengen yksittäisiä ja villiintyneitä personifikaatioita - dionyysisen [siis nietzscheläisen] maailman feminiinisiä ilmiöitä [mainadeja?;\]. 
*
[Kielimafian lisäys osan II loppuun + korjauksia - 14.6]
*
I
Tämä päre on kommentti Ironmistressin kommenttiin päreessäni Onko naisilla oikeus käyttäytyä, miten he haluavat ilman vastuuta.
*
Ironmistress kirjoitti: Kyllä ja ei. Naisilla on kyllä oikeus käyttäytyä miten he haluavat. Mutta ei ilman vastuuta.
*
Jos naisilla on oikeus käyttäytyä, miten he haluavat, heillä ei tarvitse olla vastuuta tekemisistään. Jos heillä taas on vastuu tekemisistään, he eivät voi/saa käyttäytyä, miten haluavat.

Et voi erottaa ensimmäistä premissiä jälkimmäisestä ja liittää sitä takaisin ensimmäiseen mielesi mukaan - kun sinulle sopii. Silloin kyse ei ole vastuusta vaan edelleenkin jonkinlaisesta mielivallasta - [kyseinen käytäntö menee hyvin yksiin kapitalistisen 'moraalin' kanssa. Reilu kauppa kiinnostaa vain, jos sillä voi tehdä maksimaalisen voiton sosiaalisista vastuista piittaamatta (koska niitä ei ole), mutta tätä ei tietenkään sanota ääneen (paitsi Björn Wahlroos - tuo hirviökapitalismin rehellisin mies)].

Vapaus ja vastuu ovat toistensa edellytyksiä eli vasta yhdessä ne tekevät itsensä ja toisensa [eli tekojen moraalisuuden/moraaliset teot] mahdollisiksi käytännössä.

Tietenkin tämä on perin abstraktia puhetta, koska tosielämä sattumanvaraisuudessaan on aina paljon monimutkaisempaa kuin ajattelu, mutta pätee silti, kun ryhdytään puhumaan moraalista yleensä. On sitten toinen juttu, kenen arvojen, normien ja intressien mukaan vastuullinen käyttäytyminen määritellään.

Mutta näyttäisi olevan selvää, etteivät 'lutkat' ole ajatelleet tätä kysymystä loppuun asti - jos lainkaan. Nyt he joka tapauksessa käyttävät kaksoisviestintää, kuten naiset aina. Lutkille ei on kyllä ja kyllä on ei. Heillä on näköjään myös lupa kiristää tieten tahtoen kiimaiseksi kiihottamiaan miehiä niin paljon kuin sielu sietää [mutta juuri se on ihan oikeasti vaarallista - ennen, nyt ja aina].

Lutkien mielestä naiset ilmeisesti saavat kävellä vaikka pillu paljaana julkisissa tiloissa, mutta miehet eivät saa koskea heihin, vaikka juuri koskemista nämä naiset haluavat ja hävyttömästi [vai pitäisikö sanoa paremminkin hävyllisesti] pukeutumattomuudellaan provosoivat.

Lutkien puhe seksistä together-toimintana, eikä jonain, joka/jota tehdään toiselle, ovat pelkkää retoriikkaa, jolla peitetään lutka-ideologian hävytön itsekkyys. Juuri lutkat 'tekevät toisille jotain' saadakseen partnerin, jonka kanssa muhinoida together eli tarkoitus pyhittää keinot [oh fuck mitä tekopyhyyttä ja mikä kaksoissidos].

Jossain kuitenkin kulkee raja - toisin sanoen jossain tulee aina vastaan Laki, jota myös naisen on säädyllisyyden nimissä toteltava - niin maskuliinista repressiota kuin tuo laki muka edustaisikin. - - Tai sitten raiskaukset vain lisääntyvät [eikö tämä tosiasia mene viimeinkin lutkien kaaliin, sillä mies ei muutu - se nussii ainakin silloin, jos se kiihottuu/sitä kiihotetaan liikaa - - tai sitten se luultavasti jopa tappaa, jos sille ei anneta...]

II
Seksi ei ole sosiologisesta ja antropologisesta perspektiivistä katsottuna mikään leikin tai kiusaamisen asia vaan yhteisöllisyytemme integraation perimmäinen - sekä sitä vahvistava että sitä hajottava - voima, jota hallinnoimalla yhteisö integroituu sukulais- ja liittolaissitein [esim. insestisäännöt].

Mies hallitsee [väki]vallalla ja putkiaivoisella kaksiarvologiikalla [tosi-epätosi, joko-tai] - nainen hallitsee kaksoissidoksella eli käytännössä 'hysteerisellä syyntakeettomuudella' [sumealla logiikalla, sekä että], mikä merkitsee käytännössä, että nainen voi ilman perusteluja valita puolensa ad hoc omiin etuihinsa sopivalla tavalla.

Sekä miehen että naisen käyttäytymismallit voidaan johtaa heidän biologiaansa, joka toimii psykogeneettisesti erilaisen kehitystehtävän vaatimalla tavalla [PS.].

Zizek muistuttaa lacanilaisittain, että miehen ja naisen seksuaalisuus ja seksuaalisuuden kokeminen todella on erilaista. Mies yrittää samaistaa seksuaali-partnerissa halunsa fantasia-objektin ja halun todellisen objektin, mikä on psykologisesti väkivaltainen teko naista kohtaan [tässä, varsin oleellisessa asiassa Lacan ja Zizek (joita on syytetty fallosentrismistä ja sovinismista) mutatis mutandis ovat kuin ovatkin eräänlaisia feministejä!].

Nainen sen sijaan elää seksuaalisuuttaan ja seksuaalisuudessaankin enemmän narratiivisessa fantasiassa kuin todellisuudessa an sich - jota/mitä todellisuutta ei itse asiassa voi perimmältään edes kokea muuna kuin ahdistuksena, joka samalla sekä torjuu että ennakoi kognitiivisen ymmärryksen ylittävän kaoottisuuden: kokemuksen 'maailman yöstä' eli reaalisen kuilusta [esim. rakastetun/toisen silmien loputon syvyys: me emme tunne, kuka rakastettumme/toinen todella on - PPS.].

Tällainen kokemus on aina potentiaalisti läsnä, koska se on olemassaolomme perimmäisyys reaalisena ja siten subjektin skemaattinen 'syntyplasma'. Ahdistus toimii signaalina, varoituksena ja defenssinä reaalisen suhteen, koska reaalisen sisäistäminen johtaa mielen hajoamiseen [ks. myös PPS. - Zizek]. - Subjekti syntyy positiivisesti varautuneesta tyhjyydestä, joka on samalla sen integriteetin suurin uhka.

Mies siis rakentaa [yrittää hallita] todellisuutta yrittämällä yhdistää toden ja fantasian alistamalla kohteen/naisen mieleisekseen. Nainen sen sijaan elää narratiivissa, jonka 'syyntakeettomana' päähenkilönä hän fantasia-roolissaan näyttelee itseään - yrittäen samalla tälläkin tavoin suojautua miehen väkivaltaiselta pyrkimykseltä tehdä hänestä tosi fantasia - toisin sanoen esine, fetissi, nukke, jopa kauppatavara.

Jos nainen kääntää miehen saneleman em. asetelman vain tahtomattaankin päälaelleen, hän saattaa menettää tämän kunnioituksen - esim. Nukkekodin Nora. - Nukkekodissa Ibsen kuvaa universaalia sukupuolten välistä roolijakoa; tarvitsee vain hieman muuttaa dramaturgiaa modernimmaksi, niin näytelmä on myös ja juuri tätä päivää, vaikka se toki toimii pätevästi vanhallakin juonella. Oleellista on kuitenkin Ibsenin syvästi oivaltama ja dramatisoima miehen [maskulinisen rooli-identiteetin] ja vaimon [feminiinisen rooli-identiteetin] välinen valta- ja kunniatasapaino sekä sen järkkyminen - ja mikä ratkaisevinta - tuo järkkyminen [joka on modernisaation eräs vaikutus-seuraus] järkyttää enemmän miehen stereotyyppistä maailmaa ja itseymmärrystä kuin konsanaan naista, joka on osoittanut itsenäisyytensä päätöksentekijänä...

...mutta eivätkö juuri 'lutkat' uhkaa nykyään maskuliínista rooli-identiteettiä...?...

PS.
Tämä johtaminen ei kuitenkaan voi tapahtua ilman lingvistisiä ja representatiivis-strukturaalisia koodauksia [viittaan nyt lähinnä Levi-Straussiin] toisin kuin metodiuskovaiset ja semanttisesti naivit empiristit luulevat olettaessaan, että propositiot ilmaisevat todellisuuden [semantiikan] samanaikaisesti suoraan ja välittömästi [nyt sataa, lumi on valkoista], mutta jotka ovat silti yksittäisinä termeinä [sade, lumi, valkoinen] vain sattumanvaraisia ja semanttisesti tyhjiä välineitä [kuin matemaattisia merkkejä] todellisuuden kartoituksessa. Empiristi on siis pahimmillaan lähes sokea propositioitten pskykologis-historiallis-diskursiiviselle kontekstille - jopa alkaen siitä, mitä sataminen ja lumen valkoisuus merkitsevät eri konteksteissa ja perspektiiveissä. Empiristi jos kuka on näin argumentoiden tiedostamattoman ideologian vallassa ;\]

PPS.
1
Hegel, whose thought was of course influenced in no small measure by Hermetic mysticism, has this, of human subjectivity:

The human being is this night, this empty nothing, that contains everything in its simplicity—an unending wealth of many presentations, images, of which none happens to occur to him—or which are not present. This night, the inner of nature, that exists here— pure self—in phantasmagorical presentations, is night all around it, here shoots a bloody head—there another white shape, suddenly here before it, and just so disappears. One catches sight of this night when one looks human beings in the eye—into a night that becomes awful, it suspends the night of the world here in an opposition. In this night being has returned.
(From the Realphilosophie manuscript of 1805–06)

2
Slavoj Zizek reads Hegel's 'night of the world' in terms of the overwhelming excess or madness at the moment of Cartesian doubt that is at the origin of the self: 'there is no subjectivity without this gesture of withdrawal'; it is the 'undeniable component of the subject's most radical self-experience', located in the gap between natural and symbolic orders. On another topic (deep focus and lighting in the films of Orson Welles), he has this:

A further point to be made about the Wellesian use of the depth of field, is that it confers a kind of positive ontological density on darkness and shades: when, in an "expressionistic" shot, we perceive in the background an overilluminated object, surrounded on both sides by the impenetrable dark shades, this darkness is no longer simply the negative of the positively existing things, but in a way "more real than real objects themselves" -- it stands for the dimension of primordial density of matter, out of which definite objects (temporarily) emerge.
(Cogito and the Unconscious, 1998)
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/06/onko-naisilla-oikeus-kayttaytya-miten.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Bonobo
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mainadit
http://fi.wikipedia.org/wiki/Henrik_Ibsen
http://whenhernameyouwriteyoublot.blogspot.com/2006/05/night-of-world.html
http://dostoevskiansmiles.blogspot.com/2010/05/marx-on-religion.html
http://www.tntmagazine.com/tnt-today/archive/2011/05/09/quot-slutwalk-quot-marches-after-policeman-s-advice.aspx

February 24, 2011

John Milbank ja radikaali-ortodoksisen liikkeen paradoksaalisen politiikan paradoksaalinen kahtiajako: Blue Socialism and Red Toryism

Väärinymmärretty Paradoksi
*
[Kielimafia editoi 24.2, klo: 03 ja risat]
*
John Milbank is an Anglican theologian whose ideas, distinguished by a profound skepticism of secular reason, have given shape to Radical Orthodox theology and provided the underpinnings of the Red Tory and Blue Labour movements in British politics. His most recent book, The Monstrosity of Christ, is a collaboration with the Slovenian philosopher Slavoj Žižek, edited by Creston Davis and published in 2009 by MIT Press. He is also a contributor to Varieties of Secularism in a Secular Age, a series of critical engagements with Charles Taylor’s A Secular Age, recently published by Harvard University Press.

I
1
Voiko vannoutunutta ateistia [kuten Slavoj Zizek] pitää uskottavana teologisen ymmärryksen ja viisauden ajattelijana? Vastaus: kyllä ja ei. Joka tapauksessa Zizek edustaa Milbankille huomattavaa parannusta verrattuna Dennet-Dawkins-Hitchens-Harris-tason uusateisteihin, joiden tietämys ymmärryksestä nyt puhumattakaan on sekä teologisen problematiikan että kristinuskon historian suhteen heikkoa ja yksipuolista.

Haastattelijan kahteen ensimmäiseen kysymykseen antamissa Milbankin vastauksissa kiteytyy nihilistin/nihilismin ambivalenssi ja umpikuja. Milbank soveltaa Dostojevskin Riivaajien ehkä kiehtovimman henkilöhahmon Aleksei Kirillovin problematiikkaa Zizekin yritykseen tulkita politiikkaa ja etiikkaa [typistetyn ja hegeliläisen] kristinuskon kontekstissa.

Milbankin mielestä Zizekin yritys ratkoa [tai paeta, mikä tahtoo implikoida, ettei ateisti koskaan pääse lopullisesti pakoon nihilismiään] Kirillovin logiikan umpikujaa kristillisen narratiivin puitteissa on oikean suuntainen, mutta ateistina Zizek ei voi päätyä mihinkään positiiviseen ratkaisuun vaan jää keikkumaan jonnekin rationaalisen leuhkimisen [self-vaunting] ja olemattomuuden väliin.

The atheistic logos will always lack either being or reason, without which there is no philosophy, no exercise of the love of wisdom.

2
Milbankin radikaali-ortodoksinen politiikka on jakautunut kahteen päälinjaan, joista toinen [suurelta osin Milbankin itsensä ideoima] on ns. Blue Socialism/Labour [sininen on perinteisesti konservatiivinen väri-symboli Englannissa] ja toinen Red Tory/ism, jonka brittiläinen [alunperin liike juontuu Kanadasta] innovaattori on ollut Milbankin oppilas Phillip Blond - Englannin nykykonservatiivien [eli pääministeri David Cameronin] poliittisten linjausten aatteellinen takapiru[!]

Milbankin 1998 Catherine Pickstockin ja Graham Wardin kanssa julkaisun manifestin myötä perustettuun radikaali-ortodoksiseen liikkeeseen pohjaava aatteellinen innovaatio: Blue-Socialism on ollut jatkuvasti linjaansa täsmentävässä vaiheessa; sillähän ei ole varsinaisia poliittisia edeltäjiä kuten Red Toryism'illa, ellei latinalaista vapautuksen teologiaa sitten sellaisena pidetä [Milbank tosin kritisoi tuon liikkeen huonoa organisoitumista kansan ja hallinnon välillä; ks. seuraava päre].

Myös Phillip Blond [toistan: Milbankin entinen oppilas] on [myös tämä käy ilmi tulevasta sitaatti-päreestäni] radikaali-ortodoksisen liikkeen vaikutuksen alainen, joskin livennyt siitä enemmän oikealle kuin Milbankin 'joukot'. Blonden konservatiiviset eettis-teologiset lähtökohdat juontuvat kuitenkin samoista lähtökohdista kuin Blue Socialism'inkin.

Selvää silti lienee, että Milbank todellakin on poliittisesti vasemmistolainen, vaikka perinteinen vasemmisto-oikeisto.jako ei enää pädekään. Pikemminkin on puhuttava kommunitarismin ja liberalismin vastakkainasettelusta, kunhan ensin tajutaan, että perinteinen vasemmisto-liberalismi on langennut perinteisen markkina-liberalismin pauloihin, mikä kytkös on tiedostettava ja torjuttava.

Blonden poliittinen näkemys on ehkä jo [edellä mainitun] poliittisen perinteensä pohjalta hieman tarkemmin määritelty. Tiivistän sen wikipedian tiedoilla.

More recently, Phillip Blond, director of British think tank ResPublica, has gained traction with his so-called Red Tory thesis which criticizes what he refers to as the welfare state and the market state. He has been mentioned as a major influence on the thinking of David Cameron and other Tories in the wake of the 2008 credit crisis. He advocates a civic state as the ideal, where the common good of society is valued and solutions emerge from local communities Blond's Red Toryism has been embraced by traditionalist conservatives in the United States, such as journalists Rod Dreher and David Brooks, economist John Medaille, and the editors of the web log Front Porch Republic. Blond's ideas also parallel the socioeconomic tradition of distributism, as is evidenced by Blond's appearance at a distributist conference at Oxford University in 2009 sponsored by the G. K. Chesterton Institute for Faith and Culture - [ks. wikiversio, jossa saat esim nimi-linkit aktivoitumaan].

Red Toryism ja Blue Socialism yrittävät löytää ikäänkuin yhteistä säveltä uudelta, konservatiivisemmalta arvopohjalta ponnistaen, jolloin perinteinen jako: jyrkkä vasemmisto-libertaristinen oikeisto ei enää päde vaan vastakkain-asettelu kulminoituu kommuntarismi-liberalismi-ideologioiden synnyttämiin erimielisyyksiin ja tulkintaeroihin poliittisessa arvoetiikassa.

Milbank toteaa 2009 eräässä suuria linjoja vetävässä puheessaan [jonka päretän tämän jälkeen] seuraavasti:

Thus, some within Radical Orthodoxy may follow Phillip Blond in his espousal of a new British form of "Red Toryism." Others, currently the majority, will follow my own brand of "Blue Socialism"—socialism with a Burkean tinge, now common to many of the more reflective on the left, including some within the center-left (anti–New Labour) British Labour party "Compass Group."
*
Though the majority within the movement [Radical Orthodoxy] support John Milbank's "Blue Socialism" in politics, others have aligned with the traditionalist-conservative "Red Tory" movement in the UK (and Canada). Though the difference between the two isn't clear [wiki].

3
Radikaali-ortodoksian paradoksi-kristilliseen paradigmaan [1) Jumala on yksi olemus kolmessa persoonassa, 2) Jeesuksessa jumalallinen ja inhimillinen luonto ilmenevät sekoittamatta ja erottamatta] perustuva makro-linjaus on ainakin Milbankin kautta saanut vahvasti vaikutteita Charles Taylorin kommunitaristis-tyyppisistä näkemyksistä suhteessa länsimaisen ihmisen sekulaarin identiteetin muodostumiseen [tyhjenemiseen arvosisällöistään] ja siihen, mitä tulee moraaliin ja vasemmistolais-kristillis-konservatiiviseen agendaan arvojen ja oikeudenmukaisuuden perustoista.

Liike korostaa nimenomaan paradoksaalista lähtökohtaansa [metafyysista käytännöllis-poliittisen paradigmana], joka pyrkii yhdistämään aiemmin toistensa kanssa vastakkaisia ja vieraina pidettyjä aatteellisia näkemyksiä/käsityksiä, kunhan ensin tehdään selväksi, miten ne todella [poliittis-juridisen jargonin läpi tulkittuna] toimivat valtiokeskeisessä markkina-liberalismissa ja mitä niillä tarkoitetaan uudessa paradoksi-politiikan ja radikaali-ortodoksian kontekstissa.

Blue Socialism ja suurelta osin myös Red Toryism suuntautuvat enemmän kohti katolisuutta eli vanhan kirkon ekklesiologisia perinteitä, konservatiivis-kommunitaristis-liberaaleja hyveitä ja G. K. Chestertonin katolisuuteen kytkeytyvää distributismia asettumalla liberalistis-voluntaristista nominalismia, protestantismin sisällyksetöntä vapauskäsitystä ja valtiokeskeistä markkina-liberalismia vastaan [valtion merkitys markkina-libralismin takuumiehenä on tullut entistä selvemmäksi viimeisimmän laman jälkiselvittetyissä].

Tuskinpa Phillip Blondella David Cameronin poliittis-aatteellisena idea-sampona kuitenkaan on edes halua lähentyä niin kommunitaristis-vasemmistolaista kantaa kapitalismiin kuin, mitä Milbank edustaa, joskin jo nyt on selvää, että uudenlaisemmat tuulet ovat alkaneet puhaltaa, koska [ironista ja paradoksaalista tämäkin] Blonden lähtökohdat eivät ole Labour-Blairin opettajan Tony Giddensin teknokraattisen konsensuksen rakenteistumisessa [vrt. Habermas], jonka nimissä otettiin [tarkoituksena sopeuttaa työväenpuolue yhteiskunnalliseen muutokseen, jotta puolueen suosio kasvaisi] ratkaiseva askel markkina-liberalismin suuntaan vaan arvoeettisesti jossain aivan muualla eli kristillisen kirkon narratiivissa, joka kytkeytyy erottamattomattomasti ja elimellisesti Jeesus Nasaretilaisen elämään ja 'ruumiiseen' [sekä konkreettisesti että metaforisesti].

Yhteen virkkeeseen tiivistäen sanoisin, että radikaali-ortodoksinen paradoksin politiikka vastustaa ennen muuta modernisaation/sekularismin suuntaa vailla olevaa ja jo senkin vuoksi markkinavoimien ohjailemaa ultra-liberalismia, josta seuraa, joka vaatii ja joka ylläpitää arvotyhjiötä toimiakseen mahdollisimman tehokkaasti.

Mutta juuri arvojen pirstoutuminen, muodollistuminen sekä juridinen menetelmällistyminen: - tästä seuraten tyhjeneminen sisällöistään ja siten praktisesta, positiivisesti ohjaavasta eli ihmisten elämää intergroivasta voimastaan, on kapitalistisen valtio-liberalismin ihmisiin 'injektoima synnin tila' - 'lohikäärme', jota vastaan Milbank aatetovereineen taistelee kuin Pyhä Yrjänä ikään.

Minulle Milbankin paradoksin politiikkaa kehittelevä Blue Socialism on toistaiseksi paitsi teoreettisesti innovatiivisin myös praktisesti houkuttelevin/kiehtovin vaihtoehto vanhalle dogmaattiselle kommunismille, joka ei kyennyt päivittymään [olkoonkin, että Marxin lisäarvoteoria pätee ikuisesti] ja tuomittiin näin ollen toistamaan itseään kuin Sisyfos, joka työntää vuoren harjanteelle kiveä, jonka tietää jo etukäteen väistämättä vierivän sieltä alas [näin on käynyt Zizekille ja vanhoille kommunisteille].

Blairiläisyys, jonka etenkin Paavo Lipponen lanseerasi SDP:n linjaksi, ei ole sitä sosialismia, jota Milbank haluaa. Siten hän on ymmärtääkseni olennaisesti vasemmistolaisempi kuin esimerkiksi Suomen [oikeisto-]demarit.

4
Kaiken kaikkiaan Milbankin kristillis-poliittiset näkemykset ovat vähintäinkin mielenkiintoisia, ja vaikuttavat ajoittain sekä metafyysisesti että pragmaattisesti järkevämmiltä kuin Zizekin leninistis-stalinistinen avant gardismi, jonka suurimpana puutteena voi pitää outoa tai jopa absurdia katkosta teorian ja käytännön välillä - [tämä on kaikkien marxistien perimmäinen heikkous lukuunottamatta Toni Negriä, jonka deleuzelaisessa moninaisuudessa (multitude) katkos/ero käsitteenä menettää tyystin merkityksensä sulautuessaan jatkuvaan muutokseen: vallankumous on siis ehkä jo tapahtunut [ikäänkuin salaa]!?].

Huolimatta nerokkaasta ideologia-kritiikistään Zizekin poliittisesta filosofiasta ei näytä löytyvän ei-väkivaltaista tietä [päinvastoin - vallankaappaus on ilmeisesti ain(o)a edellytys vallan saamiselle] kohti kommunismia [tai mitä Zizek sitten lopulta kommunismilla tarkoittaakin], joten emme myöskään tämän vuoksi voi odottaa itse 'lopputuloksen' olevan erityisen 'rauhallinen' [ei ainakaan ilman keskusjohdon terroria kuten NL:ssa].
*
En kuitenkaan malta olla Zizekin yhteydessä mainitsematta Jacques Rancierea, jota Zizek näköjään arvostaa, mikä on jälleen osoitus siitä, ettei militantti ateistimme ole [ainakaan totaalisti] Ljubljanan asunnossaan kranaatteja vallankaappausiskuun rakenteleva uusjakobiini [vaikka sitä hänen kommenttinsa antavat joskus jopa aiheen epäillä].

Rancierella on merkityksellistä sanottavaa demokratian olemuksesta [ei ehkä niinkään yksittäisistä keinoista] erimielisyytenä. Demokratia ei ole Ranciere'lle päämäärä vaan aina lähtökohta. Demokratia ei ole instituutio, järjestynyt yhteiskunta [jota valvoo poliisi] eikä edes konsensus vaan erimielisyyden manifestia esim. mielenosoituksena, jota ei ole masinoitu ammattiliitoista käsin ja joka ei kysy parlamentaarista lupaa. Silti Rancieren poliittisesssa ajattelussa ei ole kyse ohjelmallisesta anarkismista.

'Olen kierrättänyt syksyn 2010 vastarinnan ja kapinan tapahtumia [Ranskassa] Rancieren ajattelun kautta, koska, kuten Zizek sanoo, yhtenä harvoista ajattelutavoista se käsitteellistää johdonmukaisesti kysymyksen kuinka jatkamme vastustamista'. [Ari Hirvonen, Tiede ja edistys 4/2010 - Jacques Ranciere teemanro.]

5
Selventävä teksti tähän kirjoittajan tietojen puutteellisuudenkin vuoksi liikaa yleistävään koosteeseen tulee heti seuraavassa päreessä Milbankin [ainakin minulle] erittäin merkittävän puheen/tekstin muodossa, jossa hän tekee perustavia aatteellisia linjanvetoja paradoksin politiikkaansa radikaali-ortodoksian lähtökohdista.

II
Orthodox Paradox: An Interview with John Milbank [Wednesday, March 17th, 2010]

NS: You write of Slavoj Žižek, “In an important sense, he bears a theological witness.” How can a self-described atheist bear a theological witness?

JM: In Dostoevsky’s novel The Devils, one character, Kirillov, speaks of both the necessity to believe in God as the reality of infinite goodness and the impossibility of doing so. His resolution of this dilemma is deliberate, meaningless suicide on the grounds that, in an atheistic world, he himself is now God, as possessor of a sovereign will, and that suicide is the highest demonstration of this will. Žižek tries to escape this dilemma in another way—by pointing to the figure of Christ, whom tradition has taken to be the incarnation of God in a single human life. Although, for Žižek, God is only present in incarnate guise and otherwise does not exist at all, he still insists that outside this Christian legacy we would not have had the sense of an absolute demand, exceeding all human law and custom. Indeed, the notion of incarnation sustains for Žižek the idea that this absolute demand, which orients our humanity, is more than human, even though it comes, he says, from “nowhere.”

NS: Against Žižek, you insist on the necessity of theism. What do you think are the prospects for a philosophical encounter with theology that doesn’t assent to a transcendent deity?

JM: I think that, in the end, the prospects are non-existent. Dostoevsky saw further than Žižek, because he dramatized the alternative existential stances in the face of nihilism, even a Christological nihilism. Kirillov tries self-assertion, but logically concludes that the only irrefutable act of “divine” self-assertion is self-slaughter. Stavorogin, in the same novel, adopts instead a malicious indifference, which he deploys seductively to derange the lives of others. But in the end, this leads to a suicide of mere despair. Žižek’s Christ is merely a clown, the excreted everyman, the dross of the world. “The Good” is here reduced to the instance of that which exceeds reality, which finds no home. This places love beneath being, even if in a sense it is beyond being for Žižek, as the impossibility of realized desire. But at the end of The Devils, Dostoevsky suggests through the mouth of the dying Verkhovensky that love exceeds being in the sense that the real is orientated by the Good. Here, loving faith alone closes the circle of the ontological argument. The highest, which would include existence, must indeed exist. Without this idea of a perfect happiness for all of reality, which the most extreme misery cannot perturb, Dostoevsky contends that human beings lose their defining orientation. The final episodes of the novel try to depict scenes of disclosing recognition and forgiveness between people, which show how we can authentically participate in this infinite perfection and thereby transfigure the world.

Atheistic philosophy still finds itself caught in a theoretical version of the nihilistic aporia depicted by the 19th-century Russian novelist. Either, like Kirillov, it can assert human reason or freedom against the power of the void—but then this seems like self-vaunting wishful thinking; or else, like Stavrogin, it can deny the final reality of any human suppositions against the background of an indifferent nature. But in that case, the reality of reason itself is threatened. The atheistic logos will always lack either being or reason, without which there is no philosophy, no exercise of the love of wisdom.

NS: Now you have a forthcoming book, again with Creston Davis and Žižek, on Saint Paul, who has been a popular subject for Continental philosophy in recent years. Do you think it is legitimate for secular theorists to take Paul as a model for political action?

JM: Certainly, in the sense that Paul provoked the first Western enlightenment, the first ideas for a universal humanity, not just for an elite. He also suggested that the norms of human life lie in excess of any customary law-code. It is to their credit that secular thinkers are seeing that Paul erected the paradigm for all later revolutionary gestures. At the same time, they sometimes underplay his paradoxicality and the way in which he was also a conservative figure, who did not mean to overturn the truth of Jewish election by God, nor of Jewish law, but rather to appeal to its deeper foundation. There is some danger of a Marcionite reading of Paul, denying the God of the Old Testament, as in the renderings of Ernst Bloch and Alain Badiou, for example. Paul, by contrast, appeals at once to tradition and yet to the hidden basis of tradition, which allows one respectfully to exceed it. To be fair, both Žižek and Agamben allow for this far more. But then, they are also gnostic in their suggestions that Paul is caught between the aspiration to escape the somewhat sinister domain of law, on the one hand, and the impossibility of doing so, on the other. Yet because of his belief in the possibility of mediation, Paul did not just make radical gestures; nor did he, like Marx, propose the necessity of the present order’s destruction. Instead, he systematically established a new sort of international community within and alongside—and yet beyond—the state. This community was at once democratic and hierarchical, at once radically new and cosmopolitan, and yet archaic, because it returned to the pre-legal basis of a gift-exchanging order.

NS: Why do you think this renewed interest in Paul is happening now?

JM: It coincides with a new sense of tragic futility. If I were an atheist, I think I might ultimately condemn this interest as betokening despair. Yet Paul himself was eminently practical. It is, ironically, his mode of praxis that the atheists cannot grasp or embrace, because it is based on the possibility of imagining faith and trust in infinite goodness on earth. Paul does not ascribe to a dialectic of law and desire, nor to one of death and life. Rather, he believes, by insisting on the resurrection, that life is infinite and deathless. His politics of resurrection are the only possible politics of unrestricted hope in the coming of harmonious coexistence through the incarnation of love and justice.

NS: Do you see your participation in this dialogue as evangelization? What do you hope to accomplish?

JM: Yes. Victory.

NS: Adam Kotsko, in Žižek and Theology, argues that Christians have something to learn from the likes of Žižek. Do you think that the conversation could go both ways?

JM: Of course there are things to learn from Žižek—he reminds us that the logic of the God-Man is more universally human than the logic of God alone. In this way, he, as an atheist, refuses the lazy relativism of so much contemporary Christian theology, which betrays the Incarnation by seeing the God-Man as just a kind of optional add-on to the idea of God. This add-on might, for them, equally well be the Torah or the Koran. But to think this is also to betray the specificity of the Western legacy. Žižek is a crucial corrective here. However, the posturing of someone like Kotsko can only produce a wry smile in someone of my generation. This is exactly the sort of pusillanimous theology of some in the 1960s that we have long sought to escape from. Why? Because it is bad faith. If you are going to be an atheist and nihilist, then be one. Only second-raters repeat secular nostrums in a pious guise. Such theology can never possibly make any difference, by definition. It’s a kind of sad, grey, seasonal echo of last year’s genuine black. All real Christian theology, by contrast, emerges from the Church, which alone mediates the presence of the God-Man, who is the presupposition of all Christian thinking. Kotsko fears that the Church is an institution, but of course it isn’t—or isn’t primarily—as Graham Ward has well pointed out. It’s rather the continued event of the ingestion of the body of Christ. This fact provides a critical self-correction, well in excess of any outsider criticism of all the Church’s shortcomings and abuses, which I would hope to be among the first to recognize and denounce.

NS: You’ve noted theology’s shift toward secularization, through its adoption of the methods of the secular social sciences. How does one undertake genuine theology in a secular age?

JM: I’m critical of theology deploying social science when this means taking over theological or atheist positions uncritically and in disguise. Theology in a secular age has to give an account of the secular and of why secularization has occurred. This should include recognizing how Christianity secularizes (in a good sense) by desacralizing politics, law, and nature to some degree—but without total disenchantment. At the same time, I think we need an account of why secularity (in a bad sense) has left the West with realms autonomously indifferent to the sacred. Persons, land, and money without reference to God become, as Karl Polanyi pointed out, either idols or else mere instruments to be exploited—or both at once. Charles Taylor, I think, has part of the answer for why this happened; the West became over-disciplinary and the ethical displaced the religious. Another part of the answer is the way in which bad theology paradoxically invented a “pure nature,” so that a rather simplistic notion of God as something supernatural and intervening could all the better stand out. Defending mediation, by contrast, is once again crucial here.

NS: Do you think an atheist has any business in a theology department?

JM: I recommend departments of mixed theology and religious studies in secular universities, and the appointment of able people of all religious creeds and none. But, of course, if one respects knowledges linked to traditions, then adherence to those traditions can sometimes be relevant to making appointments. It’s a matter of tact, not of scandal.

NS: Increasingly, people are coming to describe themselves as “spiritual but not religious.” Do you think, however, that there is value—perhaps even potential for political movements—in the growing detachment of people’s religious lives from traditional authorities, and in this newfound autonomy?

JM: It is good that people can no longer so easily be coerced into faith; faith itself has to welcome that, for faith-based reasons. In a way, we have returned to the situation of the first few Christian centuries. At the same time, though, autonomy and freedom from tradition can never be real. One has to come to terms with one’s own legacy, and children have to be taught something. The idea that they might be offered only “choice” is of course crazy. Before we choose, we are inducted into an habitual way of life.

NS: Another aspect of modern liberalism—and liberal religion—that you’ve been critical of is so-called sexual liberation. Why do you call this, which many people consider an advance of liberty, fascism?

JM: In one sense, the freeing of sex from the law has always been implied by Christianity; the 1960s’ “liberation” remains an event within Christian history. At the same time, what one saw here was a kind of democratization and commercialization of “bohemian” morals, which had themselves earlier been newly legitimated and normalized for an elite, as Phillip Blond has pointed out. The problem here is that self-pleasure can become either explicitly or tacitly a goal in itself. When the romantics earlier spoke of the importance of marriage being “free,” that seems to me nearer the mark, as a goal. Human fulfillment lies more in the direction of faithful love and inserting oneself in the continuity of generations. Marriage and the family, for all their corruption and misuse, are at base democratic institutions. Fascism for me comes into the picture because I think (following Adorno, amongst others) that the gradual separation of sex from procreation is regarded naively if we do not realize that this is what the state wants. Covertly, it wants to secure “Malthusian” control over reproduction and to deal with the individual directly, rather than through the mediation of couples. Much of liberal feminism is actually, in practice, on the side of economic and political neoliberalism. It is too rarely noticed that sexual permissiveness has today become a kind of opiate that covertly reconciles people to the loss of other freedoms—both in relation to the state and to the workplace.

NS: Does this mean that the progress of feminism, as well as of sexual minorities, should be rolled back?

JM: What we need is not a return to former legal coercion and social ostracism in the sexual field, but a change in ethos, which will promote both relational fidelity and the encouragement of human creativity and participation in the workplace and in civil life. As part of this, I think it is important both to support gay civil partnerships and yet to oppose the idea of “gay marriage.” Many more gay people in Europe approve of this combination than do in the US.

NS: And finally: capital. What does the current economic crisis mean to you, theologically? How far do you think an atheist thinker like Žižek can go toward a meaningful analysis of it?
JM: Not very far, because he tends to combine refusism with Stalinist nostalgia. The current crisis is not final, but reminds us of what happens when one wrenches the meaning of things apart from things themselves, which is a consequence both of over-abstraction and of individualism running riot. I think we need a new sense of the sacredness of land, people, and even money as real goods, though not things to be worshiped in themselves. We also need to realize that humans are gift-exchangers seeking mutual recognition before they are self-seekers. Not only are more ethical market procedures viable, but they would also permit a freer market, run more by trust and tacit understanding. It is actually the neoliberal market that needs the titanic, interventionist state.

NS: What do you think the prospects are for a theologically-informed political movement in today’s secular world?

JM: Red Toryism is an old current in Canadian politics, which has now been transplanted and revived in Britain by my former pupil Phillip Blond. Through him and others, including the Blue Labourites headed by Maurice Glasman, a “politics of paradox” is emerging and is making some headway in the UK. (In the UK, as in Europe, “red” denotes left-wing and “blue” denotes conservative. Hence ‘red Tory’ indicates the paradox of a Toryism blended with a non-statist associationism and distributism—with ‘socialism’ in a certain sense—and “blue Labour” indicates the paradox of a non-statist Socialism with a Tory tinge.) Basically, what we have here is an attempt to work out in practice a Communitarian politics, but one which fully includes the economic dimension. A Communitarian versus Libertarian polarity is starting to disturn the dominance of the Left-versus-Right polarity at the heart of British politics. The new thinking concentrates around Phillip’s think-tank ResPublica, and—make no mistake about it—this is something big. Already, both major parties have adopted aspects of Phillip’s ideas for an “ownership state,” which would involve more decentralized professional control of the public realm—but with non-profit, social purposes in view. To complement this new mode of state, the new “paradoxical” position also advocates a “moral market,” in which contract must itself have a social purpose, and businesses will often be partnerships of owners, workers, and consumers. This is influenced by Luigino Bruni and Stefano Zamagni, who helped draft Caritas in Veritate, Pope Benedict XVI’s recent social encyclical. One can link this also to a blending of elements in Polanyi and Marx. The argument is that an even freer market (more so than the neoliberals want) is also a moral market (as they don’t even pretend to conceive). Yet many arguments about the exact role of government in all this are yet to be played out. In any case, it has turned out that the only thing that can break with both Thatcherism and Blairism is a new fusion, and yet recreation, of both Old Labour and Old Toryism.

NS: Of what exactly, in terms of politics, does this “paradox” consist?

JM: It is threefold. First: in the UK today, as in the US, we see that a “liberated” market has in fact augmented the role of the state—in saving and upholding big banks, in remedial welfare, in policing individualist anarchy. Moral trust is required by the market, but neoliberalism never theorized the firm as involving such trust and has failed to avoid substituting for it mere incentives and surveillance. Second: it’s a cliche that the right has won economically and the left culturally. But this is actually the victory of one force—liberalism. To this we oppose an associationist communitarianism, which combines left egalitarianism with conservatism about cultural and ethical values. It is pro-high culture and pro-excellence in education, but wants these things to be democratically available. Ethically, it is pro-family but by no means wishes to reverse the gains of female equality and the tolerance of homosexuality—the point is rather that stable marriage is the best way for most people. It is also critical of the technologization of medicine and the increasingly calculative approach to the lives of the old; it takes for granted that all decent people are opposed to voluntary euthanasia. The third paradox is that an egalitarian democracy actually requires a hierarchy both of values and of persons of excellence. Otherwise, money and sophistry co-conspire to destroy it, as they have in recent years. Democracy can only be sustained when there is a parallel, non-democratic concern with paideia—the formation of good character—which links talent to virtue and both to positions of appropriate social influence. Without the extra-democratic inculcation of character, democracy cannot enter into the debate about the good, which is the only legitimate and non-corrupt debate that can be held.

NS: What are the sources of this character? Are they necessarily Christian ones?

JM: Red Tories and Blue Labourites reject both the deontology of the right and the utilitarianism of the left in favor of the view that state, society, and economy must all see their role as the building up of individual and relational flourishing—of honor and virtue. The mediating role of religious bodies in all this clearly must be crucial. We hope that many Muslims and Jews, as well as Christians, will embrace a return to the politics of the Good, rooted both in the Bible and in classical antiquity. It is this legacy, re-thought and democratized (in keeping with biblical impulses), which alone can now save Europe, America, and the world.
*
http://blogs.ssrc.org/tif/2010/03/17/orthodox-paradox-an-interview-with-john-milbank/
http://en.wikipedia.org/wiki/John_Milbank
http://en.wikipedia.org/wiki/Charles_Taylor_(philosopher)
http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Possessed_(novel)
http://en.wikipedia.org/wiki/Phillip_Blond
http://en.wikipedia.org/wiki/Catherine_Pickstock
http://en.wikipedia.org/wiki/Graham_Ward_(theologian)
http://fi.wikipedia.org/wiki/G._K._Chesterton
http://fi.wikipedia.org/wiki/Distributismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kommunitarismi
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Ranci%C3%A8re
http://mitpress.mit.edu/catalog/item/default.asp?ttype=2&tid=11672
http://crestondavis.wordpress.com/2010/04/08/pauls-new-moment-a-new-book-by-john-milbank-slavoj-zizek-and-creston-davis/
http://ndpr.nd.edu/review.cfm?id=17605
http://blog.lege.net/content/PatriotsQuestion9_11__professors.html
http://myarmywifelife.com/archives/1231