Fossiilien rakastajat ja planeetta-hullut moraalifilosofian asiantuntijoina

Kuva: Prehistoriallisen pariutumisen ja prehomidisen seksuaalikäyttäytymisen tohtori Nanny Pussy kertoo yllättävästä löydöstään: Fossiili muutti elämäni.
*
Kirjoitettu lähinnä Tomille hänen edellisessä päreessäni kirjoittamiensa kommenttien johdosta.
*
Goodbye Tomi, me tuskin väittelemme tämän jälkeen. Edellisen päretekstini näpäytys oli etukäteen harkittu teko.

Olen käynyt tätä väittelyä luonnontieteilijöitten kanssa jo niin kauan, että nyt se on loppu. Minulla on kiinnostavampia ja inspiroivampiakin kohteita, joihin tuhlata ruutia.

Pistän välit poikki, kun havaitsen, että mikään jatkokeskustelu ei johda yhtään mihinkään.

Kumma kyllä näyttäisi siltä, että Ironmistressiltä löytyy sivistyksellistä kapasiteettia omaksua laajempia perspektiivejä ajattelujärjestelmiin kuin alunperin olin luullut, vaikka toki tiedän, ettei hänen perusnäkemyksissään mikään tule koskaan muuttumaaan eikä toisaalta tietysti tarvitsekaan muuttua.

Mutta joillain ihmisillä on kykyä ajatella kulttuuria laajemmin ja samalla myös syvemmin kuin pelkkänä teknologiana eikä jämähtää tekno-ateisti-fundamentalistiksi kuten sinulle Tomi näyttää käyneen.

Nykyinen hölöhölo-kulttuuri korostaa keskustelua, mutta minun mielestäni siellä, missä keskustelu muuttuu pelkäksi parodiaksi, joka käy niin sanotusti tyhjää, on parempi vaieta, vetäytyä omiin oloihinsa ja miettiä omaa ajattelujärjestelmäänsä kaikessa rauhassa.

Kirjoja kyllä riittää. Netti on loputon informaation Sampo. Ei tarvitse kuin etsiä, mitä tarvitsee, ottaa selvää, ajatella ja taas kerran ajatella - siinä välillä sitten kirjoittaakin jotain.

Toivotan hyvää jatkoa. Puhtaiden semanttisesti merkityksettömien eli tyhjien tosiasioiden parissa. Niistä ei voi puhua - niitä voi vain laskea.

Kaikki muu - siis 'ei-puhtaat tosiasiat' - ovat joko filosofiaa, politiikkaa, etiikkaa, estetiikkaa tai teologiaa.

Ja jos minulla olisi kaikki valta, kieltäisin fakki-idioottisimmilta luonnontieteilijöiltä oikeuden esittää julkisesti mielipiteitään näistä aiheista.

Se lupa annettaisiin vain yhdellä ehdolla. Heidän pitää esiintyä yksityishenkilöinä eikä luonnontieteilijöinä, koska eihän heillä esim. fyysikkoina voi olla asiantuntijapätevyyttä saatikka nyt edes tarvetta puhua esim. etiikasta [minähän hitto soikoon vaadin tässä vain tieteen etiikan noudattamista].

Olkoot siis yksityishenkilöitä ja puhukoot yksityishenkilöinä, jotta vältyttäisiin siltä nykyäänkin vallitsevalta harhakäsitykseltä, että jos fyysikko sanoo jotain moraalista, niin häneen uskotaan, koska hän on vaikkapa kosmologian professori - toisin sanoen suuri universumin salaisuuksien asiantuntija.

Mutta mitä tietää kosmologi astro-fyysikon ammattitaidollaan moraalista? Hän ei voi tietää sitä yhtään mitään, koska avaruudessa ei ole hyvää eikä huonoa, ei hyvää eikä pahaa.

Kuitenkin jotkut Esko Valtaojat tai Kari Enqvistit tulevat 'kiinnostavia ihmisiä' etsivän median kutsusta hälyttävän usein höpisemään kantojaan uskonnosta sekä etiikasta ja heitä arvostetaan, koska he ovat tutkineet niin kovasti planeettojen ja galaksien välisiä 'eettisiä' suhteita.

Sallikaa mun nauraa. Vielä kerran. Sillä fyysikoiden ja matemaatikoiden tieteelliseen etiikkaan kuuluu poistaa omasta tutkimuksestaan ja diskurssistaan kaikki sellainen höpöhöpö, jossa havainnot eivät ole verifioitavissa matematiikalla.

Sorry vaan - mutta pitäkööt sitten turpansa kiinni sellaisista asioista myös julkisuudessa, mikäli edustavat vain omaa tieteenaluettaan. Muussa tapauksessa toki saa tavallisena tallaajana höpistä mitä sylki suuhun tuo.

Ei siis pidä antaa moraalista auktoriteettia sille, jonka tieteelliseen koulutukseen kuuluu moraalin eliminoiminen ellei peräti tuhoaminen vakavasti otettavana keskustelun aiheena.

Sellainen ihminen tulee nimittäin silloin ajautuneeksi eräänlaiseen performatiiviseen ristiriitaan paitsi oman tieteensä myös moraalifilosofian suhteen.

Samanlainen mutta toki lievempi ristiriita [koska politiikka on mahdollista kaikille] syntyy siitä, kun vaikkapa joku Sepi Kumpulainen olisi puolivahingossa asettunut aikoinaan eduskuntavaaliehdokkaaksi [tulihan hänestä rock-tähtikin(?) puolivahingossa] ja tullut valituksi. Kas siinä meillä todellinen kunnallispolitiikan eli arjen asiantuntija. Laulava talonmies.

No - oliko se Matti Klinge joka sanoi, että kyllä eduskuntaan aina yksi narri mahtuu [tarkoitti silloin Veltto 'orgoni' Virtasta]. Mutta entä jos niitä [uusia] narreja ilmestyy Arkadianmäelle persujen tulevan kevään voittoputken jälkeen lisää kymmenittäin?

Olkaamme siis tarkkoja keiltä suostumme kuulemaan asiantuntevia totuuksia asioista, joista heillä ei välttämättä ole hölkäsen pöläyksen ymmärrystä kuin vain 'siksi', että demokratiassa kuka tahansa idiootti saa sanoa mitä tahansa melkein missä tahansa.

Noihin idiootteihin luokittelen myös moraalifilosofiasta oman tutkimusalansa edustajina puhuvat luonnontieteilijät - varsinkin fossiilien rakastajat ja planeetta-hullut.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sepi_Kumpulainen
http://viciousmomma.blogspot.com/2008_07_01_archive.html

Katastrofi joka pitää ottaa vastaan hyvin, hyvin rauhallisesti

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Haastattelu, osa 2: Lasi vettä.
(Kielimafia tarkisteli ohimennen lauseopillisten ratkaisujeni pätevyyttä, mitä Luomiseen eli Big Bangiin tulee - klo:17.55)
*
Mummo kirjoitti:
'Kuin vettä, kaltaista, rakkaus', sanoo Mirkka Rekola.
...
Lasin saa rikki, vettä ei (jollei nyt mennä kemian laboratorioon, mutta silloin ollaan jo aika ikäviä). Siksi rakkaus voi olla vettä mutta ei lasia.
*
Kyllä 'ne' menee sinne kemian laboratorioon ja osaavat olla aika 'ikäviä'.

Ne selittävät sinulle rakkauden, ne selittävät sinulle koko tämän maailman jakamalla sen osiin - niin pieniin osiin, että jäljelle ei jää enää mitään jaettavaa.

Ja silti jotain jää.

Mutta siitä me emme voi enää mitään tietää, koska tietoisuutemme rakenteet ovat sillä tavoin kehittyneet vastaanottamaan havainto-objekteja, etteivät ne voi tavoittaa äärimmäisiä ja liian monia ulottuvuuksia, tavanomaisen kausaliteettikäsityksemme rikkovia prosesseja tai ikuisia kosmisia prosesseja.

Voimme vain arvailla ja kumota, kuten omalla tavallaan oikeassa ollut tieteenfilosofi Popper kirjoitti - ajaen kuitenkin jo tällä otsikolla itsensä paradoksiin, oman dogmaattis-autonomisen - todellisuutta varmimmalla (mitä hän tarkoittaa varmuudella kvaliteettina? - kysyn vain) tavalla kuvaamaan kykenevän - tiedenäkemyksensä kanssa.

Totean kuitenkin Camus'n sanoin - jälleen kerran:

Pyysin teitä (tiemiehet) kertomaan minulle, mitä/mikä maailma on, mutta te selitittekin minulle kaiken lopulta kuvan avulla (kyseessä on siten lopulta esteettinen ja metafyysinen ratkaisu). En siis tule koskaan tietämään.
*
Mutta jos todellisuutta sen pienimmissä ja suurimmissa osissaan ja ulottuvuuksissaan ei voi kuvata kuin metaforisesti, niin miksei rakkaus näin ollen voisi olla vettä yhtä lailla kuin vesi (tässä todellisuuden metaforana) voisi olla rakkautta - eräänlaista jatkuvaa luomis- ja muuttumisprosessia.

Slavoj Zizekin kanssa me tosin kauhistelemme aina välillä, että miksi ihmeessä kaunis ja tasapainoinen kosminen järjestys piti mennä rikkomaan ja saattamaan epätasapainoon luomisen = Jumalan rakkaudenteon - toimesta. Luominen = Rakkaus aiheuttaa epäjärjestystä.

Seurauksena oli kosminen katastrofi, ja sitähän rakkaus kaikessa intohimoisuudessaan ja ihanuudessaan ihmisen kokemanakin samalla myös on - katastrofi, joka muuttaa ihmistä täysin.

Hän menee tolaltaan maailman ja todellisuuden kanssa, jossa elää, sillä myös se on mennyt sijoiltaan - ei vain Hamletille vaan meille kaikille.

Rakkaus on katastrofi ja siksi sitä pitäisi opetella elämään ihan vain pikku hiljaa, tipoittain tai teelusikoilla mitaten, pienistä, hassuista mutta tärkeistä asioista nauttien ja niitä vaalien sekä hoitaen.

Rakkaus on niin valtava katastrofi, ettei siitä pitäisi tehdä kovin suurta numeroa vaan ottaa se vastaan hyvin, hyvin maltillisesti ja rauhallisesti.

Ollaan vain hiljaa, sytytetään kynttilä ja vietetään hämärähyssyä kuten minä (5v.) mummoni (äidinäitini) kanssa maalla yläkerran ullakkohuoneessa - kauan sitten.

Sellainen rakkaus on viehättävää, kohtuullista muttei kuitenkaan tylsää - päinvastoin jännää.

Ennenkaikkea sillä on fenomenologista merkitystä - se on emotionaalisesti totta eikä pelkkä tyhjäksi selittetty vesi eli H2O, josta ainoat kicksit saavat vain ne, joille todellisuus on pelkkä kaavaksi typistetty energia.
*
Tiedän, että olin epäoikeudenmukainen viimeisessä repliikissäni, koska niin moni tiedemies/-nainen miltei rakastaa kaavojaan ja kokeitaan. Kyse on lopulta esteettisestä tunteesta, joka valtaa mielen, kun huomaa todellisuudessa vallitsevien säännönmukaisuuksien matemaattisen järjestyksen ja koherenssin.

Myös epäjärjestyksen synty eli Luominen' (Big Bang) voi kiihottaa tiedemiehen mieltä esteettisesti. Hän ottaa sen tutkimuksellisena haasteena ja saattaa jopa Esko Valtaojan tavoin vajota miltei transsiin kosmisen kaikkeuden edessä.

Myönnän, että sellainen tunne on ainakin sukua rakkaudelle. Onneksi. Vaikka toteankin samaan hengenvetoon, että koskaan - koskaan en ole löytänyt takkiraudasta edes tällaista intohimoa tieteelliseen totuuteen - pelkkää monotonista ja robottimaista posotusta vain.

Intohimottomat ihmiset herättävät minussa outoa vieraudentuntua, jopa lievää halveksuntaa. Ikäänkuin olisin tekemisissä kivien kanssa. Tosin runoilija väittää, että kivetkin osaavat joskus puhua. Miten hartaasti toivoisinkaan sen olevan totta!

Rakkaudesta totuuteen eli tiedollinen varmuus 'ylijäämänä tai lisäarvona'.

Kirjoitettu kommentiksi merille Kalevi Hotasen päreessä kahleitten laki.
(Kielimafiosolaiset käyvät kahvittelun lomassa epäilemässä lauserakenteitteni arveluttavaa johdonmukaisuutta - viimeksi klo: 21.10)
*
meri kirjoitti
'ihan totta. nyt tiedät jotain varmaa tulevaisuudesta.' (Esko Valtaoja)
*
Siteeraamasi Valtaojan tekstipätkä on tyypillinen esimerkki matemaattisesta havaintoinformaatiosta, jonka tiedemies ymmärtää varmaksi tiedoksi.

Väljästi ottaen eli edellisen Wittgenstein-vaikutteisen, tietoteoreettisen Moore-kritiikin hetkeksi unohtaen näin onkin, mutta tällä kertaa kysyn, mitä merkitystä on sellaisella tiedolla, joka on loogisesti ja kausaalisesti johdettavissa suoraan osistaan ja vice versa redusoitavissa suoraan takaisin matemaattis-havainnollisiin tekijöihinsä - informaatioksi, ja joka ei siten ilmaise tai ilmennä mitään muuta selitystasoa kuin kuvaavan, deskriptiivis-instrumentaalisen ulottuvuuden?

Toisin sanoen (hieman ontuvaa analogiaa käyttääkseni) - jos esimerkiksi kielen kaikki ulottuvuudet ja tasot voitaisiin ilmaista pelkästään kieli- ja lauseopin - siis kaavamaisen syntaksin puitteissa/sapluunassa, niin miksi maailmasta löytyy perin niin vähän kirjailijoiksi kutsuttavia ihmisiä koko populaatioon verrattuna, koska periaatteessahan kaikkien niiden, jotka ovat saaneet tuon opin kielen fundamentaalista' rakenteesta ja 'oikeasta' käytöstä, pitäisi olla kirjailijoita?

Tämä kysymys haluaa epäsuorasti väittää, että jos pelkkä informaatio riittää tekemään jostain deskriptiivisestä määritelmästä tietoa, niin tuolla tiedolla vaikuttaisi olevan 'sisäistä' arvoa vain esimerkiksi Esko Valtaojan kaltaisille, omaan tutkimusalaansa syvästi sitoutuneille ihmisille, jotka ovat intohimoisen kiinnostuneita maailmankaikkeuteen sisältyvistä kosmologisista ongelmista - jopa siinä määrin, että niistä on tullut heille eräänlainen pseudouskonto ja tieteellisestä informaatiosta heidän 'uskontotuuksiensa' kriteereitä?

Miksi suurin osa ihmisistä ei sitten koe kosmologiaa noin syvästi, jos kerran Valtaojan esimerkin 'varmalla tiedolla' on sellaisen itseisarvon status, jonka hän itse kokee siinä tiedollisesti olevan - siis varmuus jostain totuudesta tai ainakin sen eräästä osatekijästä?

Toki on selvää, ettei tällaista, tietyn informaation korottamista tiedolliseen asemaan, jossa sen antamalla varmuudella totuuden kriteerinä on liki uskonnolliseen ilmoitukseen rinnastettava psykologis-eksistentiaalinen merkitys, voi johtaa itse tiedosta vaan sen 'palvojan' psyykkisestä rakenteesta, joka tuossa tiedossa on nähnyt ulottuvuuden - ikäänkuin tunnelin tai pelastusväylän - kohti maailmankaikkeuden ja elämän arvoitusta - selkokielisesti sanottuna kohti elämän eksistentiaalisen tarkoituksen ratkaisua.

Yhtä lailla se, joka on saanut hyvän perusopin kielestä ja sen käytöstä tekee kielestä merkityksellistä ryhtymällä käyttämään sitä oman psyykkisen kykyrakenteensa ilmaisukanavana, jolloin se saa ulottuvuuksia, joita siinä ei syntaksina - eikä edes analyyttisena semantiikkana - alunperin ollut.

Kielestä tulee tällä tavoin deskriptiivisen perustansa transgressoiva ja ylittävä psyykkis-symbolinen metamorfoosi, parallaksinen katse - ikäänkuin ylijäämä, joka ei sisälly enää annettuun faktapohjaansa eli ('doksastiseksi välineeksi' korotetettavaan) analyyttis-deskriptiiviseen informaatioon, vaan joka juuri perustaansa alunperin kuulumattomana mutta sen perenniaalisen 'varmuuden' takaavana merkityslisänä antaa tälle informaatiolle ja 'sapluunatiedolle' (vrt. Heideggerin Gestell, 'Puite') sen ylimääräisen merkityksen, joka niin fundamentaalilla tavalla saa jotkut rakastumaan kosmologisiin kysymyksiin ja tekee joistain kirjailijoita tai intohimoisia kirjallisuuden ystäviä.

Perimmältään kyse on siis informaatioon subjektiivisesti sisällytetystä mutta sitä eksplikoimattomasta esteettis-eettis-uskonnollisesta aspektista ja/tai 'lisäarvosta', jota ei koskaan oleteta ja lausuta ääneen, tai jota ei mitenkään eksplikoida ainakaan luonnontieteissä. Kuitenkin vasta tällainen 'arvonlisä' tekee informaatiosta tietoa totuudesta.
*
Kertausta

Kuten edellä totesin, rinnastukseni syntaksin ja informaation välillä tietysti hieman ontuu muodollisesti, joskin tarkoitukseni on alunperin ollut myös sitä analogiana käyttäen väittää, että se, mitä Valtaoja kutsuu tiedoksi siinä mielessä, että tuo tieto eksaktiudessaan ja varmuudessaan vakuuttaisi meidät omasta itseisarvostaan, on itsessään jotain täysin asiaan ja asiayhteyteen kuulumatonta puhtaan (abstraktin) havainnon, matemaattisen kaavan tai kieliopillisen syntaksin kannalta.

Toisin sanoen - Valtaoja lopultakin tuo itse tähän matemaattiseen informaatioon lisän, joka antaa sille sellaista tiedollista vakuuttavuuta ja varmuutta, joka siltä puuttuu ilman 'skemaattista katsetta ja psykologista perspektiiviä'.

Vielä kerran: jos laskettu fakta ''seuraavaa kertaa saadaan odottaa maaliskuun 27. tai 28. päivään vuonna 224508'', on tietoa siinä merkityksessä, kuin edellä olen kuvannut, niin se ei ole sitä itsensä takia vaan siihen projisoitujen psyykkis-metafyysisten ja eksistentiaalisten odotusten takia, joita sen tutkija sekä tuottaja tai ylipäätään harrastaja kaikkiin äärimmäisen inspiroiviksi kokemiinsa ja maailmankatsomuksellisesti luovuttamattoman tärkeisiin fakta-puitteisiin tiedostamattaan liittää.
*
Edellinen on kirjoitettu ilman, että olisin millään muotoa kyseenalaistanut kosmologisia faktoja tai asettanut Humen lain universaalin pätevyyden kyseenalaiseksi vaan pikemminkin nietzscheläisessä totuuden- ja tieteenkriittisessä hengessä, jonka mukaan jo Platonia sykähdyttänyt rakkaus totuuteen toimii paitsi kaiken metafysiikan myös objektiivisena pidetyn havaintotieteellisen asenteen inspiroijana.

Rakkaudessa totuuteen on kyse uskonnollistyyppisestä, metafyysisestä suhteesta siihen faktaperustaan, joka Valtaojallakin saa tässä varman tiedon likipitäen pyhän statuksen. Ellemme sitten kutsu tuota asennetta vielä modernissa tieteellisessä muodossaankin mystis-maagiseksi.
*
http://users.jyu.fi/~lkakkori/peltsi.html

Eksaktin tiedon huippuosaajat tietoteorian ja ontologisen eron suossa

Kirjoitettu kommentiksi Kalevi Hotasen päreeseen kahleitten laki.
*
meri kirjoitti
‘kaikki mitä ihminen tänään uskoo ja tajuaa on vasta alkua.’

‘nähtävissä olevassa tulevaisuudessa - ei kuitenkaan omana elinaikanani - kaiki asiat hahmottuvat täysin uudella tavalla, korkeammalla ja laajemmalla tavalla kokonaisuudeksi. nykyiset vääristymät - meinasin sanoa ristiriidat - ovat ohimeneviä.’

Oh no! I prefer not to believe that.
*
ripsa kirjoitti
‘Eli vastaus kysymykseen onko niitä, eli missä kaikki ovat, oli positiivinen. Niitä siis on.’

En saanut mitään tolkkua argumentin formuloinnistasi ripsa. Mistä oikein oli kysymys?

Väitän kuitenkin empiristien charlatan-todistukset tuntien, että tuossa ei itse asiassa todistettu millään tavoin yhtään mitään. Kysymys on nimittäin tiedon mahdollisuudesta ylipäätään. Ei pelkästään jostain metaforisesta viinirypäleestä ja sen todennäköisestä olemassaolon mahdollisuudesta.

Valtaoja luultavasti lekitteli juuri todennäköisyyden mahdollisuudella, mutta minä menen itse asiaan.

Seuraavassa klassinen esimerkki, joka ilmaisee kaiken kokemustiedon perimmäisen ongelmallisuuden.

Nostaessaan kätensä ja väittäessään tietävänsä sen olemassaolon G. E. Moore ei itse asiassa tietämällä tiennyt yhtään mitään, koska hän tiesi jo etukäteen kätensä olevan olemassa.

Tämä fakta oli ikäänkuin determinoitunut hänen tajuntaansa hänen elinvuosiensa aikana. Mutta tällainen performaatio ei ole tietoa vaan itsestäänselvyys, jota ei voi eikä edes ole tarpeen todistaa - ja vielä enemmän: sitä ei edes pidä ryhtyä todistamaan, koska todistaja on jäävi todistettavan suhteen. Hän ikäänkuin tietää liikaa voidakseen olla objektiivinen.

Toki käsi on/oli olemassa, mutta sen olemassaolon todistus välittömän empiirisen näytön kautta on yhtä vähän tietoa kuin Freudin yritys redusoida kaikki näkemämme unet perimmältään libidinaalisten toiveitten epäsuoriksi toteutumiksi (väite, joka toki sisältää totuuden jyväsen).

Toisin sanoen kyseessä on looginen kehä kuten Moorellakin. Tämä on kaiken reduktionismin argumentatiivinen dilemma. Mutta jos nyt sanotte minulle takkiraudan tavoin, että kyseessä ei ole paha kehä, niin minun on pakko ‘antautua’. Pahuuttakin vastaan voi nimittäin taistella, mutta tyhmyyden edessä jopa minä olen voimaton.

Tietoa meillä on vasta sitten, kun todistamisen kriteerit täyttyvät. Ja koska niitä ei koskaan voi absoluuttisesti täyttää (premissien regression ja induktion ongelman vuoksi), ainoa ‘tieto’, jota meillä voi olla, jää aina joko tottumuksen tai arvauksen asteelle.

*
Peittäkääpä te täpö-fanit sen menninkäis-Valtaojan silmät ensin siteellä ja antakaa sille kouraan sitten vaikka muovinen hevosenp…a (HP) ja kysykää: mikä tämä on?

Veikkaanpa, ettei Valtaoja tiedä.

Kysykää kuitenkin seuraavaksi: mikä on tämän materiaalin (HP) olemassaolon todennäköisyys? Jos Valtaoja vastaa ½, niin taputtakaa, sillä hän on vastannut oikein.

Mitä tästä opimme?
*
meri kirjoitti
“sanamuoto i prefer not to sulkee pois kaikki vaihtoehdot ja nielaisee sekä sen minkä se väittää säilyttävänsä että kaiken minkä se torjuu” ( gilles deleuze : bartleby ja sanamuoto )
*
RR
Zizek näyttää The Parallax View’ssa omaksuneen Deleuzen kanssa samantyyppisen kannan Bartlebyn negatiiviseen lausahdukseen. Omaa muotoilua käyttääkseni I prefer not to kieltää jopa kieltämisen, koska mitään kiellettävää ei oikeastaan alunperinkään ole.

I prefer not to palaa alkuperäiseen, ontologiseen tyhjyyteen, josta se on eräänlainen kuolemanviettiin verhoutunut viesti tälle maailmalle, elämälle ja sen ihmisten ‘kriittiselle edistyksellisyydelle’, että on olemassa vain joko valhe (taiteena), ei-mikään (usko, tieto) tai kuolema (sein zum tode/Heidegger). Ja lopulta kuolema sisältää myös kaksi edellistä.

Paradoksaalista kyllä - juuri tässä mielessä - Bartlebyn ei olisi tarvinnut tappaa itseään preferoimalla enemmän kuolemaa kuin ruokaa. Hänellähän ei kirjaimellisesti ollut mitään menetettävänään…vai mitä (hymiö)?
*
Kunpa saisin tuon Deleuzen esseen luettavakseni mahdollisimman pian.

Kosmologia ja narratiivinen perinne

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Varmaa tietoa?
Kielimafiosot kävivät tekemässä lisäyksiä klo: 21.10.
*
We operate with nothing but things which do not exist, with lines, planes, bodies, atoms, divisible time, divisible space -- how should explanation even be possible when we first make everything into an image, into our own image!
(Nietzsche)

Mathematics would certainly have not come into existence if one had known from the beginning that there was in nature no exactly straight line, no actual circle, no absolute magnitude. (Nietzsche)
*
Petri kirjoitti
Katselin illalla Esko Valtaojan vetämää sympaattista tiedeohjelmaa avaruuden ihmeistä.
*
Olen lukenut joskus liikaa Kari Enqvistiä, joka on kyllä hyvä kirjoittamaan ja oppinut mies. Esko Valtaojaa pidän naivin sympaattisena scifi-peikkona ja narratiivisen perinteen jatkajana par excellence. Hänen pitäisi mennä opettamaan ala-asteelle maailmankaikkeuden ihmeitä. Lapset kun tykkäävät tarinankertojista.

Kävi kuitenkin niin, että painoin 'off-nappia', kun sattumalta näin tämän ohjelman. Tiedettä - ei kiitos enää! Parempia olemassaolon narreja löytyy jo heti kulman takaa. Ei niitä tarvitse etsiä fysiikan laitokselta.
*
Päreesi kahteen viimeiseen kappaleeseen viitaten olen melko lailla samaa mieltä metaforan ja formaalin/formalisoinnin suhteesta. Mutta millä tavoin formaalinen on lopulta, suhteessa siihen, mitä ei tiedetä eikä voi tietää (koska mitään ei ole - paitsi Oleminen), eksaktimpaa kuin metafora? Kysyy tyhmä.

Entä missä mielessä nämä ongelmat ovat aidosti kiinnostavia? Sillä mitä sen on väliä, miten kaikki syntyi, ja miten se joskus tulee loppumaan?

Kosmologiset kysymykset ja niiden ratkaisut ovat täydellisen epävarmuutensa ohella epäoleellisia ennenkaikkea myös siksi, että niihin ei sisälly moraalista aspektia (toisin kuin esim. stoalaiseen ja nietzscheläiseen ikuisen paluun oppiin).

Tiedemiehet spekuloimassa jotain scifi-tarinaa, josta ihmisen kannalta oleellisin (ja samalla väistämättömin) on muka redusoitu pois Ihminen itse. (Mikä itsepetos!).

Nämä tyypit eivät siis tajua ontologisesta erosta mitään. He ovat yhä kuin lapsia ihmettelemässä tähtitaivasta. Sydämeni kieltämättä heltyy ajatellessani heitä tällä tavoin.

Täysin ääriempiristiset energia-mystikot ovat tietysti sui generis - omaa lajiaan höyrypäitä, mutta heitä yritän sietää, varsinkin jos ovat hyväntahtoisia eivätkä rupea tiedefundamentalisteiksi - kuten valitettavan usein käy.

Mutta eivätpä välty mystiikalta Esko Valtaoja tai vara-einsteinimme Kari Enqvistkään, sillä se, joka väittää tietävänsä jotain maailmakaikkeuden synnystä on langennut huuhaan valtaan jo tässä tunnustuksessaan.

Itse valitsen mieluummin vaikka teatterin kuin tieteen tai todistekielipelin. Olen narri, koska olen äärimmäinen tosikko, enkä suostu höynäytettäväksi, olipa höynättäjänä esteetikko tai tiedemies.

Ja jos on pakko valita, niin mieluummin sitten se esteetikko. Sillekin tosin pitää ensin opettaa moraalia (mitä sinun pitää jne.), ennenkuin kommunikaatio luonnistuu.
*
Lisäyksiä

Petri kirjoitti:

Rauno kirjoitti: "Mutta millä tavoin formaalinen on lopulta, suhteessa siihen, mitä ei tiedetä eikä voi tietää"

Vastaus on, että emme tiedä. Kuvauksemme todellisuudesta on matemaattinen, mutta matematiikkaan sisältyy niin sanottuja epätäydellisyysominaisuuksia ja matematiikan todistusteoria on hukassa.
Matematiikka todellisuuden kalliopohjana ja tosiolevaisen vastaavuutena perustuu oletukseen, että se on sitä, ei todistukseen eikä havaintoon.
Tällä ei ole suurta merkitystä, muuta kuin niille, jotka kannattavat tieteellistä maailmankuvaa ja väittävät kaikenlaista siitä, mistä heidän mielestään voidaan varmasti tietää asioita
*
RR kirjoittaa:

Petri

Niinpä. Ne, jotka tällaisiin ontologisiin vastaavuuksiin uskovat, ovat kirjaimellisesti uskossa.

Tästä seurannee, että ne, jotka eivät ko. vastaavuuksiin usko, vaan 'preferoivat' ontologista eroa, eivät ole uskossa.

Vai olivatko esim. Barth, Bonhoeffer (tai jopa Altizer) todella ainoita 'aidosti' Jumalaan uskovia teologeja 1900-luvulla?

Mistä seuraa, että Tillichiä voisi korrelaatioineen pitää pelkkänä retorikkona (epäjumalan palvojana) verrattuna siihen uskoon (jos se siis on uskoa), joka syntyy ihmisen ja Jumalan täydellisen eron korostamisen jännitteestä.

Toisin sanoen - mahdollistaako juuri ontologisen eron hyväksyminen 'todellisimman' uskon, koska sen kieltäminen sisältää jo itsessään uskon johonkin symboliseen 'epäjumalaan' - tässä siis matemaattisiin merkkeihin ihmisen ja maailmankaikkeuden välisen vastaavuuden idolina, joka ei ole Jumala an sich vaan Jumalan kuva (?)
*
Juhana Harju kirjoittaa:

Raunolle:

Voiko Jumala luoda jotain mikä on täysin erilaista Hänestä itsestään? Mikä on se ei-Jumala substanssi, josta hän on meidät muovannut?
*
RR kirjoittaa:

Juhana Harju kysyi:

'Mikä on se ei-Jumala substanssi, josta hän on meidät muovannut?'
*
Tuo "muovaamiseksemme käytetty 'aines'" ilmenee ontologisen eron kautta, joka on ainoa tiedon metasisältö. Toiseus erossa. Muuta emme tiedä. Emme edes sitä, mikä on tuon eron perimmäinen merkitys. Merkityksen saamme vasta uskon kautta.

***

Fysikaalisia käsitteitä väärinkäyttäen ontologisen eron voisi sanoa olevan eräänlainen vakio, joka implikoi sen fataalin tosiasian, että tieto ei koskaan edes lähesty totuutta. Joka näin väittää, on vajonnut syvään fundamentalistiseen horrokseen.

Ontologisen eron tosiasia vaikuttaisi kuitenkin olevan melko jyrkässä ristiriidassa ortodoksisen synergia-periaatteen kanssa.

Miten on mahdollista preferoida yhtä aikaa sekä ontologista eroa (teologiassa monergismia) että Jumalan ja ihmisen välistä 'yhteistyötä' (teologiassa synergismiä)?

En tiedä. Help me if you can.