Tietoisuus ja kiven karminen kohtalo

Onnistuuko kivi syntymään seuravassa elämässään hallintotieteitten maisteriksi?  Ainakin siihen menee aikaa, mutta sitähän kivellä kyllä riittää.

*

Kommentti Ironmistressin kommenttiin hänen päreessään Oikeuden miekka ruosteessa.

.

1

Ironmistress kirjoitti: ‘Karman laki ei anna kenellekään armoa.’

.

Karman laki ei siis ota huomioon edes katumusta? Olemmeko nyt tekemisissä sadistis-psykopaattisen kosmisen ‘toimijan’ kanssa. Vai onko karman laki pelkkä tyhjä kausaliteetti, jolle vain on imaginaarisesti projisoitu kosmis-moraalista valtaa ihmisen antropomorfis-animistisessa mielikuvituksessa?

.

2

Antiikin kreikkalaiset rationalisoivat tällaisen ajattelutavan [Fysis, Nomos, Logos], mutta sen lähtökohta oli heilläkin vielä maagis-animistinen. Kuten on nykyajan ‘animistien’ eli identiteettiteoreetikkojen materiaalis-fysikaalinen reduktionismi.

.

3

Tietoisuus on olemassa, mutta se ei sijoitu avaruuteen eli johonkin tiettyyn paikkaan eikä siis emergoiduttuaan enää palaudu alkuperäänsä eli materiaan emergenttinä rakenteena. Tietoisuuden ja materian välillä vallitsee asymmetrinen riippuvuus, kun taas reduktionistit [Spinoza ja identiteettiteoreetikot] olettavat, että kyseessä on symmetrinen reduktio-suhde tai parallelismi.

.

Mutta tietoisuus ei ole mikään ‘materia-vuoren henki’, joka joskus ilmestyy ja joskus taas katoaa vuoren sisään. Tietoisuus on yksilöissä syntyvä lihallis-historiallis-kompleksinen ‘kokemus-vuorovaikutus-systeemi’, jolle ei ole olemassa materiaalisesti isomorfista vastinetta [‘sielu-koodia’] aivoissa. Aivot antavat välttämättömän perustan, jonka pohjalta oppiminen ja tunteet ‘emergoivat’ ulkomaailman suhteen joustavan ja holistisen itsereflektiokyvyn eli tietoisuuden.

.

4

Se, mikä yksilöstä jää jäljelle, ei koskaan synny uudelleen samana. Ikuinen paluu on ontologinen [joskaan ei välttämättä fysikaalinen] mahdottomuus. Jos olen joskus ollut tai tulen olemaan fysikaalisesti sama ihminen kuin nyt [puhumattakaan siitä, että olisin kokonaan eri olio/eliö], kyseessä on joku muu kuin minä, koska tietoisuuteni rakenteet ovat tuhoutuneet [palautumaton katkos] ja koska ‘uudella minälläni’ tulee olemaan erilainen ‘lihan historia’ kuin aiemmalla. Niinpä minulla ole mitään muuta syytä kokea itseäni rangaistuksi syntymisestäni tietyksi olennoksi kuin ehkä se, että ylipäätään synnyin maailmaan. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä aiemman elämäni tekojen kanssa. Ei mitään. Karman laki on pelkkää animistis-imaginaarista taikauskoa.

.

5

Miten kiveksi uudelleen syntynyt voi muuttaa karmaansa paremmaksi seuraavassa elämässä? - - No – onhan kivellä tietysti aikaa. Melkein ikuisuus.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/10/oikeuden-miekka-ruosteessa.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Parallelismi_%28filosofia%29

 http://luonnonlumoissa.blogspot.fi/2012/10/suuri-oudon-mallinen-tumma-mohkale.html

En se minä ollut vaan X minussa

Vai ettei vapaata tahtoa ole olemassa? Haistakaa kukkanen!
*
[K-mafian pieniä viilauksia - viimeksi klo: 17.55]
*
Tämä päre sai alkunsa äskettäisen rasismi-päreeni kommentti-kysymyksestä.

1
Anonymous kysyi: Entäpä jos rasismi on syvimmiltään geenin itsekkyyttä? Ei siis tietoista valintaa, vaan luonnonvalintaa?

Ja että rasistiko ei voi itselleen mitään? On siis syyntakeeton?

Mietis nyt vähän, mitä tuollaisesta oletuksesta seuraa [en sano, että sinä itse kannatat sitä, mutta monet fiksuina itseään pitävät tekevät niin].

On kapitalisteja, jotka sanovat ihan samoin: voiton maksimointi ja ahneus ovat luonnonvalintaa. Ahnehdin, koska en voinut itselleni mítään, mutta se on vain luonnollista, sillä niin evoluutio toimii.

Voi pyhä yksinkertaisuus, voi loukkaamaton tekopyhyys! Eikö nyt jo viimeinkin voida tajuta, että tällainen reduktionismi on lopultakin ja ihan oikeasti oman navan ympärillä pyörivää narsismia, joka argumentatiivisen virhepäätelmän varassa väittää toimivansa relevantisti ja siten oikein [tarkoitus siis kaiken lisäksi pyhittää keinot].

Tietenkään tällainen päättely ei ole tyypillistä vain rasistille tai kapitalistille. Tosin rasisti vetoaa perimmältään viime kädessä aina evoluutio-biologiaan, mutta kapitalisti saattaa hyvinkin pitää ahneutta ja vapaan markkinatalouden kvanttipokeripeliä ihmisen perimmäisen, Jumalalta saadun vapauden ilmaisuna ja siten oikeutena [ellei peräti velvollisuutena kuten kalvinismi].

Saattaapa löytyä jopa kantilaisia kapitalisteja, joille autonominen tietoisuus on vapaan markkinatalouden perusta, mutta tällaiset ihmiset ovat lukeneet Kantia kuin piru Raamattua - ikäänkuin kategorisesta imperatiivista voisi tuosta vain johtaa kalvinistisen moraalin [!?]. Mikään ei kuulosta minun korvaani orwellilaisemmalta uuskieleltä kuin tämä.

Kuitenkin on niin, että kaikki reduktionistiset [siis perimmältään yhdellä perusmuuttujalla operoivat] selitystavat ajautuvat kehään. Kehät eivät ole pahoja matematiikassa, kunhan vain laskusääntöjä noudatetaan, mutta ihmisen tietoisuus ei ole kvanttitietokone. Jos olisi, niin jopa ihmisenä olemisen ongelmamme olisivat likimain jo kadonneet - mutta niinpä olisi myös itse ihminenkin lakannut olemasta.

Tietoisuus ei kuitenkaan olisi tietoisuutta, joka hallitsee matematiikkaakin, mikäli se ei olisi irtautunut matemaattisen kausaation kehämäisyydestä. Tämä on yhtä aikaa tietoisuuden suuruutta ja pienuutta, koska se pystyy samalla tajuamaan omat rajoituksena, ottamaan niihin etäisyyttä - siis reflektoimaan maailmaa sekä itseään. Tämä on myös transsendentaalisen vapauden ydin, jota se, joka väittää rasistina ja kapitalistina toimivansa luonnonvalinnan periaatteella, ei tule ehkä ikinä tajuamaan.

Vastuun siirto 'perustavammille tai korkeammille voimille' eli reduktionistinen virhepäätelmä tekee niin rasismista kuin kapitalismistakin ennen muuta ideologian [ideologia ymmärrettynä aina fantasiaksi ja siten vääräksi tietoisuudeksi] eikä siis ole suinkaan todiste niiden rationaalisesta selkeydestä - päinvastoin.

2
Muistakaa nyt jälleen Russellin paradoksi. Muistakaa myös, että vain ihmisen tietoisuudelle kyseessä on paradoksi. Sen sijaan sokea/ tyhjä evoluutio ja kosmos ilman tietoisuutta ei piittaa tuosta kehästä paskaakaan vaan muodostaa loputtomia kombinaatioita, joilla ei ole muuta tarkoitusta ja päämäärää kuin kombinaatiot itse eli niiden jatkuvuus.

Tämä on paradoksaalinen hinta transsendentaalisesta vapaudestamme. Kykenemme mahdollisesti tajuamaan maailman lähes sellaisena kuin se on [mutta vain vain lähes, koska emme voi kokemisen ulottuvuudessa tajuta maailmaa totaliteettina ja/sillä matematiikkahan ainoastaan kuvaa maailmaa tyhjien merkkien avulla, muttei tiedosta sitä], koska emme absoluuttisessa mielessä - tiedostavina - ole enää erottamaton osa maailmaa.

Kuten sanoin maksamme siis tietoisuudesta hinnan. Voimme ymmärtää systeemiä vain sillä ehdolla, ettemme itse enää kuulu systeemiin, jota tutkimme. Olemme toki systeemin sisällä, mutta voimme ymmärtää sitä vain ulkopuolelta, mitä positiota voisi kutsua myös dialektisen ajttelun eli ylipäätään ajattelun perimmäiseksi dilemmaksi.

Kyseinen tietoisuuden mahdollistava ja sen ytimessä vaikuttava miltei skitsofreeninen asiaintila joka vallitsee mm. yksilökäsitteitten ja yleiskäsitteitten [tai sellaisina käytettyjen], osan ja kokonaisuuden, subjektin ja objektin jne. välillä on myös Russellin paradoksin perimmäinen viesti.

Juuri tämän vuoksi Jumalan kaikkivaltius on loogisesti niin kiinnostava ja mahdoton asia [Jumala kaiken luojana kun näkee maailman niinkuin se on]. Mutta myös tämän vuoksi strukturalismi [ja luonnontieteen apupoika eli analyyttinen filosofia] sekä fenomenologia [hermeneutiikka, kokemus, runous] puhuvat samasta asiasta mutta miltei pääsääntöisesti toistensa ohi ja päätyvät tappelemaan keskenään - [perimmältään täysin turhaan, mutta koska luonnontieteilijät aivan liian usein ovat fenomenologisen ymmärryksen suhteen hybrisen omahyväisyyden vallassa, fenomenologin on pakko kurittaa heitä kovalla kädellä ;\]. Jne.

3
Reduktionisteja löytyy pilvin pimein joka paikasta ja ajattelujärjestelmästä. Löytyy fyysikkoja [joille kehät siis eivät ole ongelma lainkaan, mutta he eivät ihmisestä mitään puhukaan] evoluutiobiologeja [ei ihminen itse vaan luonnonvalinta hänessä], freudilaisia psykoanalyytikkoja [ei ihminen itse vaan seksuaalisuus hänessä], vulgaari-marxilaisia [ei ihminen itse vaan mystifioiva, ehdollistava ja manipuloiva tuotantojärjestelmä hänessä].

Marxilainen tosin haluaa vapautua ehdollistumisestaan, kun taas evoluutio-biologi ja vulgaari-, panseksuaali-freudilainen [etenkin Wilhelm Reich, jonka seksuaali-mystiikkaa Foucault pirullisen osuvasti nimitti pneumaattiseksi, joskin F. itse lankesi pluralismistaan huolimatta samantyyppiseen selitysmalliin valta-strukturalismissaan] ovat jämähtäneet luonnonvalintaan ja seksuaalisuuteen kuin kaikkivaltiaaseen naturalistiseen jumalaan {Freud itse sen sijaan oli sekä vulgaari että sofistikoitunut freudilainen].

Reduktionismin paradigmaattisin ilmentymä länsimaissa on siis ja tietysti kristinuskon Jumala [ei ihminen itse vaan Jumalan tahto hänessä, sillä vaikka Jumala loikin ihmiselle vapaan tahdon, on ihmisen kohtalo kuitenkin viime kädessä Jumalan kaikkivaltiuden varassa].
.......
[Tähän pitäisi tulla selvennys siitä, miten transsendentaalinen vapaus (Kant, saksalainen idealismi) ja transsendenttinen (Jumalalta 'saatu') vapaus eroavat genealogisesti (haha) toisistaan, mutta jätän sen (sinänsä tärkeän mutta hankalan) erottelun toistaiseksi hautumaan...]

4
Eivätkö siis reduktionistisesti toimintansa perustelevat rasistit ja kapitalistit todellakaan voi itselleen yhtään mitään, koska toteuttavat elämässään ja ajattelussaan täydellisesti luonnon omaa ja oikeaa tahtoa? Pitäisikö heitä näin ollen jopa kiittää järkevistä mielipiteistään ja kansantaloudellisista ansioistaan - ja kannustaa jatkamaan ponnistuksiaan luonnovalinnan edistämiseksi, vaikka heillä ei omaa tahtoa olekaan?

Vastaan näihin kysymyksiini kysymällä.

Mitä siitä tulisi, jos raiskaajat puolustelisivat tekojaan univeraalilla panseksuaalisuudella? - Entä jos vapaan tahdon olemassaoloa vastustava fyysikko väittäisi vakavissaan [kuten Kari Enqvist tekee], että hänen tekonsa ja valintansa ovat pelkkää informaatio-aine-energian määräämää liikettä - eivät autonomisen rationaalisuuden eli tietoisen harkinnan tulosta?

Tällä kertaa vastaan kysymyksiini vastaamalla.

Koska olen päreessäni kaikkivaltias ja täydellinen Suvereeni, tuomitsen raiskaajan, joka puolustelee kaikkia mahdollisia tekojaan siilä, että kaikki mahdollinen käyttäytymisemme juontuu kaikkia motiivejamme määräävän seksuaalisen nautinnon halusta, menettämään molemmat kiveksensä valtiolle.

Kari Enqvistin määrään äärimmäisen perusteellisiin mielentilatutkimuksiin Turun vankimielisairaalaan [tutkimukset kestävät ainakin 3 vuotta hänen tapauksessaan]. Enqvist saa yrittää todistaa nyt myös psykiatreille [ja yrittää myös vakuuttaa heidät], miksi hänellä ei ole omaa tahtoa.

By the way - Sigmund Freudille langetan 3 vuotta yhteiskuntapalvelua joissain Wienin huonomaineimmisista bordelleista. Selvittäköön samalla sitä ongelmaa, miksi jotkut ihmiset ottavat tietoisen riskin saada sukupuolitauti, mutta toiset taas valkkaavat partnereikseen ehdottomasti terveitä ihmisiä ja mikäli eivät ole varmoja vosun/pokan terveydestä, pidättäytyvät kahden ruumiin välisestä seksistä, kunnes löytävät varmasti [fyysisesti ja psyykkisesti] terveen, itseään kovasti miellyttävän mutta myös aidosti halukkaan partnerin [voi tietysti mennä jonkin aikaa, kunnes nämä kaikki kolme ehtoa täytyyvät yhtä aikaa].

Vaikuttaa nimittäin siltä, että kaikki ihmiset [etenkin miehet] eivät toimi pelkkien seksuaali-impulssien varassa vaan pystyvät ajattelemaan järkevästi ainakin kerran päivässä. Pelkästään jo näin vähäinen oman vapaan tahdon käyttö - jos ei sentään kumoa niin ainakin kyseenalaistaa Freudin seksuaali-reduktionismin.

Freudin reduktionismi tosin ei ole absoluuttista, kuten ei ole tietysti Marxin kaksitaso-mallikaan [alarakenne/ylärakenne] - pelkästään jo sen vuoksi, että Freudin ja Marxin mukaan ihminen pystyy tajuamaan, mikä häntä tukahduttaa, manipuloi ja/tai orjuuttaa. Siten on myös mahdollista [ainakin vapaan tahdon mahdollistaman tietoisen reflektion puitteissa] vapautua ko. repressiosta tai yrittää jotenkin hallita ja/tai hillitä sitä.

Kuten sanottu - fyysikot ja evoluutiobiologit eivät voi tajuta, mikä heitä 'liikuttaa' ja 'määrää', koska heillä ei ole vapaata tahtoa [ontologinen reduktionismi, joka on absoluuttinen kehä (tai muten se ei ole reduktionismia) kumoaa vapaan tahdon], mutta silti he väittävät tietävänsä, 'mikä se' on. - - Aikamoisia fantasia-roolipelaajia nämä luonnontieteilijät...tai sitten he kerta kaikkiaan ovat kategorisesti väärässä vapaan tahdon ja tietoisuuden olemassaolon kieltämisen suhteen.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/05/rasismi-ei-ole-edes-arvo-argumentti.html#comments
http://en.wikipedia.org/wiki/Pneumatic_(Gnosticism)
http://en.wikipedia.org/wiki/Pneumatics
http://en.wikipedia.org/wiki/Wilhelm_Reich
http://keltaisetsandaalitjanahkatakki.blogspot.com/2011_02_01_archive.html

Miten reduktionistinen paratiede taikoi tietoisuuden materiaksi - mutta ei tullut selittäneeksi yhtään mitään

David Bentley Hart'in esittely ja arviointi Marilynne Robinsonin kirjasta: Absence of Mind: The Dispelling of Inwardness from the Modern Myth of the Self

IN SELF-DEFENCE

Is ordinary consciousness just an illusion? Marilynne Robinson takes aim at reductionist “parascience.” -
........
Robinson’s central argument is, I think it fair to say, more or less indisputable — or, at least, it should be. It may be fashionable in certain circles, and very desirable for ideological reasons, to insist that our normal experience of consciousness is in some sense an illusion, begotten by one or another set of pre-conscious, purely material forces, which have merely dissembled themselves as personal motives, transcendental aspirations, moral principles, altruism, and so on. And it may well be the case that the “discourses of suspicion” that make these claims have spread wide enough through popular culture to have become a kind of tacit cultural orthodoxy. But, as Robinson acutely observes, there is one great problem that bedevils all the magisterial reductionist approaches to the mind, whether they be sociobiological, neurobiological, psychological, economic, or what have you: simply enough, all of them consistently prove extravagantly inadequate to what any scrupulous, unprejudiced examination of the complexity of consciousness actually reveals.

This is an old problem, and Robinson is aware that neo-Darwinian theory, at least, has occasionally taken notice of it. But the neo-Darwinian solution to the problem is merely to explain away the sheer exorbitance of human consciousness as an accidental hypertrophy of capacities shaped by genetic imperatives. Perhaps it is true, so the argument goes, that the human mind has aptitudes and dimensions that seem far to exceed what is demanded by evolutionary necessity, but that is only because evolution, on account of the complexity of its mechanisms, is capable of useful fortuity; it can, that is to say, unexpectedly overshoot its mark. But we still ought not to deceive ourselves that this proves that there is anything in us that does not arise from the economies of matter and the struggle for survival. Our “souls” may seem to us to stand apart from the iron law of genetic determinism, and our wills may seem to us to be moved by considerations that transcend the self and its needs, but this is only because we are in fact the beneficiaries of a surfeit of determinism.

As Robinson clearly recognizes, though, this actually explains nothing; it merely restates the problem in the form of a meaningless answer. Quite apart from the underlying pretense that we have some remote understanding of how self-aware consciousness can arise from matter in the first place, which we do not, this entire line of reasoning, of its nature, admits of no empirical verification. Instead, it always must resort to some entirely speculative fantasy, like Richard Dawkins’s theory of “memes,” for which no respectable scientist or philosopher should really have any patience. Again and again, Robinson emphasizes the degree to which the mind’s experience of itself continues to elude the reach of the monist materialisms that want to subdue it.

And yet the reductionist project apparently understands itself, and certainly presents itself, as a kind of scientific project. Thus it generates the literature of what Robinson aptly calls “parascience”: a form of discourse whose rather grand, frequently incoherent, and usually irreducibly metaphysical assertions about the nature of the universe, the self, the genealogy of morality, and so on, masquerade as purely scientific claims. This is a literature that systematically blurs the distinction between fact and theory, and between legitimate theory and ideological invention; but it is marketed to readers who for the most part lack the special training needed to recognize when they are being misled, and so enjoys — as Robinson says of the works of Dawkins and Dennett — “the effective authority that comes from successful popularization.”

 A great deal of the pleasure that Absence of Mind affords the reader comes from Robinson’s patient deflation of parascientific pretensions. She does not counter the reductionist case with vague appeals to hopeful sentiment, but instead quite effectively demonstrates how much of that case consists in baseless assumptions, ungoverned metaphors, and sheer assertion. In two pages, for instances, she deftly demolishes Steven Pinker’s “statistical” proof that the modern, secular era has been less violent than earlier epochs by pointing out the shoddiness of his method and reasoning. At only slightly greater length, she reduces William Hamilton’s cost-benefit equation — which purports to prove that altruism is merely an extension of self-interest — to the heap of silly conjectures it is. And the book is full of similarly telling ripostes to Dawkins, Dennett, Wilson, and others of their intellectual kith.

 And she is especially good on memes, principally because she does not merely treat them as the easy target they are. Memetics — with its dependence on flimsy analogies, its logical incoherencies, its complete immunity to verification — will no doubt one day take its rightful place alongside phrenology in the galleries of discredited pseudoscience; but Robinson does not dwell on this. Rather, she points out that what makes the theory of memes so fascinating is that it is actually inconsistent with the genetic determinism it is meant to supplement. The concept of memes — the notion that the apparently free workings of human consciousness are passively shaped by the impersonal agency of a host of mindless, paraphysical, “selfish” replicators that somehow colonize our brains — may be meant to fortify a purely reductionist account of the self. But, in fact, when memes are stripped of their dazzling parascientific mystifications, they turn out to be nothing more than a clumsily misleading name for all those aspects and actions of human consciousness that a truly reductive Darwinism cannot really explain.

 Among the great fathers of modern suspicion, I should mention, only Freud earns an entire chapter to himself. This might seem a rather odd choice on Robinson’s part, inasmuch as Freudianism is hardly the going concern it once was. But the Freudian narrative — the reduction of all the structures of identity, will, culture, and consciousness to sexual impulse and psychic repression — remains very much a part of our shared conceptual grammar, in some ways more insidiously pervasive than any other. Robinson’s treatment of Freud is generous, if not gentle. She argues fairly persuasively that much of his bizarre mythology of the psyche, most especially his fable of an aboriginal Oedipal crime, was an attempt to counter the nationalist and racialist intellectual movements of his time with a more comprehensive tale of universal human alienation. In the end, though, all he produced was yet another vastly inadequate materialist theory of human nature that, however beguiling, could scarcely have been more dehumanizing.

 In the end, perhaps the most penetrating question Robinson asks in regard to all the modern schools of suspicion is, simply enough: why? That is, if purely material, purely selfish impulses underlie all those behaviors we mistake for selfless altruism or spiritual longing or magnanimity or self-outpouring love, why do they so utterly invert themselves in our conscious minds? Why do they dissimulate themselves as the very opposite of what they are? Let us assume that the conscious mind, with all of its ambiguities and mysteries and abyssal sense of identity, is nothing but the illusory and superficial epiphenomenon of some hidden, unitary, primordial, and amoral material impulse towards survival. Very well, then, but why would it have to hide this fact? Surely it would have no need to deceive itself so elaborately, or to conceal its own genetic interests from itself, unless it already possessed some kind of moral sensitivity to the shame of selfishness. What, then, is that moral self that is there “before” the Darwinian self, whose conscience must be appeased, needing to believe that it is moved by altruism or disinterested love?

 There are any number of forced answers that can be and have been made to this question, but none of them is particularly compelling. It hardly matters, though. What Robinson’s book shows perhaps most clearly is that reductionism is not a philosophy honestly distilled from experience, but a dogma imposed upon it. For roughly a century and a half, Western culture has been falling ever more thoroughly under the sway of the prejudice that modern empirical science is not only the sole model of genuine truth but also capable of explaining all things. It is a strange belief, but to those who hold it sincerely, nothing is more intolerable than the thought that anything might lie beyond the probative reach of their “mechanical philosophy.” And so the exclusion of interiority, and of the self’s consciousness of itself, from their understanding of our humanity is simply inevitable, no matter how irrational or arbitrary that exclusion may be. “Subjectivity,” writes Robinson, “is the ancient haunt of piety and reverence and long, long thoughts. And the literatures that would dispel such things refuse to acknowledge subjectivity, perhaps because inability has evolved into principle and method.”

Perhaps this is the most important lesson to take from Absence of Mind, but it would be presumptuous of me to say so with absolute conviction. It is all but impossible to summarize this book, for the simple reason that it would be difficult to state Robinson’s case with more economy than she herself has done. One really must read it, and with some care, to appreciate how powerful a counterinsurgency it mounts against many of the peculiar superstitions of our age.
*
http://www.bigquestionsonline.com/features/in-self-defense
[Tsekatkaa tästä koko juttu, niin saatte myös siinä olevat linkit aktivoitumaan - mm. Dawkins, meemit ja memetiikka, Pinker, Hamilton ym.]
*
Absence of Mind: The Dispelling of Inwardness from the Modern Myth of the Self by Marilynne Robinson, Yale University Press, 176 pp., $24.00.
http://en.wikipedia.org/wiki/Marilynne_Robinson
*
David B. Hart is an Orthodox Christian theologian and philosopher who has taught at the University of Virginia and Duke Divinity School. His most recent book is Atheist Delusions: The Christian Revolution and Its Fashionable Enemies.
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://orthodoxwiki.org/David_Bentley_Hart
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Parascience
http://fi.wikipedia.org/wiki/Parapsykologia
http://www.ctns.org/infinity/participants.html
http://www.writinguniversity.org/index.php/main/author/marilynne_robinson/

Minä - näyttöpääte

Kuva: Minä nukkuu
*
Reduktionismin ongelman voi esittää nopeasti ja yksinkertaisesti pohtimalla reduktion ehtoja. Mikäli oletamme, että tietoisuus seuraa materiaalisista alkuehdoistaan, on se tietysti reduktionismin periaatteella myös palautettavissa alkuehtoihinsa.
Ongelmalliseksi tämän tekee kysymys siitä, missä vaiheessa tietoisuus ylipäätään on tietoisuutta, mikäli alkuehtojen ja niiden fenomenologisen (kielellis-kokemuksellisen) tietoisuutena ilmenemisen välille ei voi tehdä kategoris-ontologista eroa.

Sillä mikäli tuota eroa ei voi tehdä, puhe tietoisuudesta materiaalisista alkuehdoistaan laadullisesti eroavana reflektiokykynä on mahdotonta, ellemme (virheellisen) kategorisen ratkaisun periaatteella oleta kykenevämme ulkopuolisina tarkkailijoina määrittelemään ko. eroa kuin kaikkivaltias Jumala objektiivisesta Arkhimedeen pisteestään käsin.

Mutta tällainen tietoisuus/subjekti on pelkästään havainnoivan tiedemiehen, parallaksisuutensa (perspektiivisidonnaisuutensa) kieltävään metodiseen monismiin kivettynyt katse, joka fetisistisesti samaistuu matematiikkaan ja luulee näin ollen itsekin eräänlaisena kaavaan samaistuneena 'koanina' (mikä ei tässä ole aito koan vaan kategorinen virhe ja huonosti peiteltyä idealismia) kykenevänsä ratkaisemaan ko. dilemman. - - Kyse ei siis enää ole inhimillisestä vaan ikäänkuin (reduktionistin/mystikon) jumalallisesta tietoisuudesta matematiikaksi reifikoituneena.

Kun tietoisuuden transsendentaalis-symbolinen autonomia kielletään metafysiikkana, jää sen haamu edelleen kummittelemaan etenkin matemaattisissa kaavoissa. Tällainen tietoisuus/katse on kuin elävän kuolleen, zombien, imaginaarista suhdetta olemassaoloonsa. - Toisin sanoen - kun heitämme tietoisuuden symbolisen autonomian etuovesta ulos, se tulee auki jätetystä takaovesta samantien ikäänkuin salaa mutta kuitenkin väistämättä takaisin perverssissä muodossa.

Voisinkin edellisiin esimerkkeihin pohjautuen verrata kyseistä 'tietoisuutta' tietokoneen näyttöpäätteeseen, joka esittää meille kuvallisessa muodossa PC:n komponentteihin sisältyvän informaation.

Mikäli mentaalinen (tiedostava subjekti = minuus) olisi kuin tietokoneen näyttöpääte, pitäisi konsekventialistisen materialismin väite siitä, että tietoisuus on materiaalisten edellytystensa/ehtojensa kausaalinen seuraus, paikkansa. - - Mutta kuka meistä tunnustaa olevansa tietokoneen näyttöpääte (Ironmistressiä ja ylipäätään naturalistiseen reduktionismiin hurahtaneita lukuunottamatta)?

Ja vaikka tunnustaisikin, niin mitä meidän pitäisi hänestä/heistä sen jälkeen ajatella? Zombieista...
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tietokonen%C3%A4ytt%C3%B6

Biologisen etiikan kurssi, osa nöf (neuf), eli miten opettaa tulevalle joulukinkulle kristinuskoa?

Kuvassa innokkaita Biologia ja etiikka-kurssini osanottajia korvat hörössä. Laudatur-tason opiskelijoita kaikki.

*

(Kielimafia kaikessa viisaudessaan tuli, näki ja editoi - viimeksi 29.10 - klo: 01.00)

*

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen kommenttiin päreessään Katson Saddamin pään yli.

Iines kirjoitti minun kommenttini luettuaan:

'Asenteessasi on jotain tekopyhää ja itseäsi korottavaa käsienpesumeininkiä.'

Vastaan tähän törkeään syytökseen seuraavasti:

Ei minulla ole varsinaisesti mitään asennetta. Pikemminkin kehittelen jonkinlaista dramaturgiaa. Sillä tavoin otan etäisyyttä asioihin, jottei tulisi vouhkattua (aina) pelkästään emootio-pohjalta.

Mutta juuri tämänkaltainen etäisyydenotto, joka mahdollistaa järkevän empatian käytön, on moraalin välttämätön (vaikkei ehkä riittävä) edellytys - siis edellytys, joka alkaa itsensäkopiomisvietistä ja itsesäilytysvaistosta, mutta ei suoraan perustu niihin, koska välissä on kulttuurinen psyyke fantasia- ja symbolidynamiikkoineen.

Moraalin selittäminen biologisella reduktionismilla tai edes funktionalismilla on käänteisesti samaa kuin yrittäisi opettaa joulukinkuiksi kasvatettaville sianporsaille kristinuskoa - ellei sitten painoteta possuille yksinomaan Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman sovitusuhriluonnetta. - (Mutta eihän possu kärsi. Sitä päinvastoin lihotetaan koko ajan ja se kuolee alta sekunnissa/lat. huom. - - 'Turpa kiinni latoja!'/RR).

Sitäpaitsi eläminen ihmisyhteisössä, myös virtuaaliyhteisössä, on näytelmää. Me esitämme jotain, mitä luulemme olevamme, ajattelevamme ja/tai tuntevamme. Sinäkin Iinu(likka). - - Emme kuitenkaan näyttele lähestulkoon aina samaa näytelmää/samassa näytelmässä. Juuri tässä piilee sekaannusten ja siten myös moraalisten ristiriitojen lähtökohta.

Kuka kirjoittaisi meille uuden suuren näytelmän, jossa jokaiselle löytyy sopva rooli? Ja ennenkaikkea: kuka ohjaisi sen näytelmän, kun Jumala on kuollut, eikä Geeni osaa - muuta kuin kirjoittaa luonnoksia ;]

Kristinuskon Jumala on saanut potkut, Marx ja marxilaisuus on enemmän analyysia (Marxin taloustieteelliset oivallukset Pääomassa) ja polemiikkia (Marxin/Engelsin pamfletti Saksalainen ideologia) kuin funktionaalinen synteesi (Kommunistinen m(f)anifestikin on lähinnä sodanjulistus eikä mikään valtio-opillinen mallinnus).

Uusliberalismi eli libertarismi puolestaan kaivaa omaa hautaansa kaksinaismoralismillaan: ollaan suvaitsevaisia niille, joita käytetään välineinä oman onnen saavuttamiseksi. Haha - siinäpä mainio perustelu suvaitsevaisuudelle: suvaitsen sinua, jos suostut halujeni välineeksi.

Hmm. Miksi minusta tuntuu siltä, kuin tuo libertarismin perusmoraali oikeuttaisi suvaitsevaisuuden lisäksi myös riiston, sorron ja rasismin?

Islamia en pysty omaksumaan, koska pidän itseäni individualistisena kultturianarkistina (haluan olla sisäisesti niin vapaa kuin mahdollista!), vaikka olenkin vakuuttunut siitä, etteivät ihmiset kykene elämään keskenään rauhanomaisesti, toisiinsa luottaen, mikä edellyttäisi ennen kaikkea sitä, että toinen ihminen on minulle päämäärä eikä väline - ja nimenomaan päämäärä sillä tavoin, ettei siihen tarvitsisi pakottaa poliisin, lain ja/tai Allahin tahdosta.

Pidän yhtä vähän Hobbesin Suvereenista kuin Islamin Allahista. Joten Jeesus oli kuin olikin oikeassa: ei pidä vastustaa väkivaltaa uhaten väkivallalla tai olemalla väkivaltainen. Siitä seuraa takuuvarmasti katastrofi.

Mutta Jeesus oli samalla utopistinen puolihullu, koska hänen lähimmäisenrakkaudenmallinsa vaatisi ihmisen lajiolemuksen täydellistä muuttumista oman geneettisen koodistonsa implikoiman moraalin vastaiseksi. Sillä eihän lähimmäisenrakkaus edistä lajinsäilymistä (geenin perimmäinen funktio), koska se ei edistä kilpailuviettiä (agon): kateutta ja ahneutta.

Jeesusta kompaten käännän perspektiivin taas kuitenkin nurinpäin: joka tapauksessa on erittäin kyseenalainen keino kaivaa verta nenästään eli vastata väkivaltaan väkivallalla tai rajoittamattomalla kilpailulla rajoittamattomaan kilpailuun - - tai diskriminoimalla ja boikotoimalla niitä, joista ei pidä. Silti näin luultavasti tapahtuu kaikkialla maailmassa - on aina tapahtunut ja tulee tapahtumaan.

Me emme pääse rasistisista käytännöistä mihinkään. Ne kytevät meissä kuin tauti ja biologinen itsesäilytysvaistomme. Sitäpaitsi ihmiset ovat sosiaalisia reviirieläimiä. Samanlaiset ajautuvat ja hakeutuvat samanlaisten joukkoon. - - Niinpä minäkin olen ajautunut/hakeutunut oman itseni seuraan.
*
Lähdin kirjoittamaan tätä kommenttia aluperin Vaarille, joka päivitteli Saddamia, Hitleriä ja muita tyranneja.

Dramaturgisesti Vaarin satiirinen vääntö - tyrannit ovat moraalisia - ei kuitenkaan pure. Siitä ei ole myöskään minkäänlaisen keskustelun aloittajaksi muslimien kanssa.

Totta kyllä - kaksinaismoraali ei ole moraalia vaan tyranniaa ja meillä on oikeus - jos ei tappaa niin ainakin tuomita tyranni mitä ankarimmin. - - Tämän verran moraalinen olen minäkin.

Haluan kuitenkin edellä kirjoittamaani viitaten muistuttaa, että esimerkiksi mainosihmisten moraali (vaikka he eivät toki tapa ketään konkreettisesti) on pahimmillaan yhtä lailla kaksinaismoraalia kuten Saddamin ja vastaavien tyrannienkin 'moraali'. Tämä kävi jälleen varsin hyvin ilmi Tuomas Enbusken viimeisimmästä, 'hutkivan journalismin' helmestä Mainokset valehtelevat meille - http://areena.yle.fi/video/508405 (esitysaika loppunut 1.11).
*
'Loppukevennys' (kyseessä lienee uusinta - K-50):

Vaikka Hitler saattoi kammota veren näkemistä (kuten Vaari arvelee), hän katseli useita kertoja erään murhayrityksensä jälkeen pidätettyjen miesten joukkohirttäjäisista tallennettua dokumenttia. Teloitus oli kuvattu nimenomaan Hitlerin toivomuksesta, ja siihen liittyi eräs karmealla tavalla bizarri piirre.

Hirressä roikkuvat oli sijoitettu toinen toistensa viereen. Heidän kätensä oli jätetty vapaiksi ja tuolit, joilla he seisoivat, oli vedetty hitaasti pois alta (kirjaimellisesti tätä merkitsee sanonta 'roikkua löysässä hirressä'), jolloin he jäivät riippumaan kauloistaan. Roikkuessaan ja sätkiessään uhrit tietenkin yrittivät henkensä hädässä saada tukea toisistaan, etteivät tukehtuisi, mutta tulivatkin tällä tavoin vain painaneeksi toinen toisiaan yhä tiukemmin hirteen.

Että sellaista oli Hitlerin moraali.
*
http://yle.fi/kampanjat/joulukalenteri/

Filosofiaa 2

Okei. Nyt tästä tekstistä tuli aika hyvä demonauha (ei vielä masternauha), väittää kielimafia ja kiittelee, että edes joskus vielä nykyään vakavoidun perimmäisten kysymysten äärelle. Hehheh. Kunhan mielistelevät- klo: 16.35.
*
Entä jos reduktionismi on totta? Eli tietoisuus voidaan täydellisesti palauttaa biologiseen eli geeneihin ja lopulta fysikaaliseen eli hiukkasiin, aaltoihin ja ties minkälaisiin oletettuihin vaikuttajiin.

Merkitseekö tämä sitä, että tietoisuuden ja fysikaalisen välillä vallitsee täydellinen vuorovaikutus - symmetria, mikä puolestaan merkitsee, että jos tietoisuus palautuu kausaalisesti bio-fyysiseen, se vaikuttaa myös kausaalisesti tietoisuuteen eli on tietoisuuden ehdoton determinatti?

Jos näin on, edestämme löytyy ymmärtääkseni seuraavat kaksi vaihtoehtoa, jotka eivät kuitenkaan ole saman päätelmän eri versioita, vaikka samasta juuresta lähtevätkin.

Ensimmäinen vaihtoehto on edellisessä päreessäni - Filosofiaa1 - kuvattu ontologisen eron täydellisen umpeenkuroutumisen, tai kuten empiristi-induktivistit yleensä virheellisesti ajattelevat, ontologisen eron metafyysisen mahdottomuuden malli.

Tämä on kuitenkin virheellinen vaihtoehto tai päätelmä muissa kuin mystisissä 'sovellutuksissaan'. On eri asia tietää jotain loogis-empiirisen päättelyn tasolla kuin kokea subjektiivisesti se ja sen merkitys, mitä tietää. Kierkegaard on oikeassa.

Minua kiinnostaa tässä yhteydessä toinen vaihtoehto, koska empiristit teknologisine sovellutuksineen ovat miltei lumoutuneet siitä eivätkä välttämättä tule ajatelleeksi, että siihen sisältyy paitsi ontologinen ero, se myös muuttaa täydellisesti ihmisluontoa - minkä sinänsä ei tarvitse olla huono asia, jos niin vain päätetään.

Olennaista on tietysti se, että noita päätöksiä, jotka ovat luonteeltaan eettisiä, ei sanele tiede (joka on de- ei preskriptiivistä: siis kuvailevaa, ei 'käskevää') vaan ihminen itse maailmankatsomuksineen.

Lähtöoletus on kuitenkin se, että kun esimerkiksi tunnemme ihmisen genomin/geenikartan täydellisesti, voimme myös tämän tuntemuksen perusteella poistaa häneltä haitalliseksi katsoamiamme geenejä - siis sellaisia geenejä, jota haittaavat hänen elämäänsä aiheuttaen perinnöllisiä sairauksia tai vastaavia taipumuksia.

Tämä on ensimmäinen ja vakavin siirtymä, jossa ontologinen ero tulee ilmi - toisin kuin empiristi ajattelee. On jo alunperin tehty tietoinen päätös siitä, että preferoidaan elämää kuolemaan nähden. Mutta sehän on täysin luonnollista, luonnonmukaista ja geenien meihin ohjelmoimaa - niin - mitä?

Onko kyse tiedosta, taipumuksesta vai mistä? Mistä sai tiedemies tiedon siitä, että pitää preferoida elämää - ei suinkaan kuolemaa? Geenikö sen hänelle kertoi? Lukiko se siellä geenikartassa? Testasiko hän tämän perimmäisen itsesäilytysviettimaksiimin geeneillä?

Ei. Kyseessä on intuitiivinen itsestäänselvyys, jonka hän korotti tiedoksi, ja jonka vakuudeksi hän asettaa geenit.

Mutta vaikka tuo päättely vaikuttaakin itse elämän säilyttämisen kannalta itsestäänselvältä, se ei suinkaan ole kausaalinen seuraus geenien vaikutuksesta. Mikäli näin olisi, toimisimme vaistonvaraisesti, ilman tietoista pohdintaa. Päätös on siis tehty, koska ajattelun, tietoisuuden ehdot - siis tietoisuus ylipäätään, sen mahdollistaa.

En kuitenkaan käy nyt kiistaa siitä, mikä on tietoisuuden status suhteessa biofysikaaliseen.Tuo status - kuten sanottu - ei asetu ontologisen substanssi-dualismin dikotomiaan vaan ontologisen eron subjekti/substanssi-kombinaatioon ja dialektiikkaan. Tätä näkemystä on pohtinut esimerkiksi Slavoj Zizek mm. omassa tulkinnassaan antideskriptivismistä (objektien merkitys ei ole välittömästi annettua ja determinoitunutta mutta ei myöskään sattumanvaraista kuten nominalismissa).

Se, mikä minua tällä kertaa kiinnostaa (taas kerran) on oletus siitä, että jos ja kun ihmisen tietoisuus ja psyyke on kausaalisesti riippuvaista geenien toiminnasta ja niiden vaikutuksesta, niin miksi meidän tästä huolimatta täytyy jatkuvasti tehdä geenimanipulaation suhteen sellaisia, ihmisen olemusta koskevia ratkaisuja, jotka siis ovat eettisiä ja maailmankatsomuksellisia - lyhyesti: tietoisen reflektion varaisia?

Vastaus: Mikään geeni tai mikään jumala ei kerro meille, mikä ja mitä ihminen on - tai pitäisi olla. Meidän on tehtävä päätös itse. Ja me teemme sen, mutta vielä kerran: älkäämme missään tapauksessa kuvitelko, että tuo päätös jollain tapaa itsessään riippuisi geenien 'tahdosta tai itsekkyydestä' - puhumattakaan sitten Jumalan 'kaukovaikutuksesta' meihin.

(Hmm - tai kukapa sen tietää. Ehkä geenit ja Jumala kaukovaikuttavat meihin samalla tavalla kuin rakastamamme ihminen 100 kilometrin päässä meistä.)

Kysynkin nyt tiedemieheltä, joka - astuen ehkä tiedostamattaan kategorisesti eri legitimaatio-diskurssiin kuin, minkä tiede oikeuttaa - ehdottaa innokaasti ja naivisti, uusimpia tutkimustuloksia ja siitä sovellettua teknologiaa esitellen kuin pikku lapsi, että ihmisen elinikää voidaan ja jopa pitäisi lisätä, kun siihen nyt kerta on tullut mahdollisuus.

Mihin tämä henkilö vetoaa toiveessaan tai jopa vaatimuksessaan? Geeneihinkö? Tieteeseenkö ylipäätään? Ei vaan omiin psykologisiin tuntemuksiinsa, omaan eettiseen ja maailmankatsomukselliseen näkemykseensä - jälleen lyhyesti: omaan tietoisuuteensa.

Preferoimalla elämän pidentämistä hän on tehnyt eettisen ratkaisun, joka ei palaudu milloinkaan mihinkään geeniin eikä ole sieltä myöskään johdettavissa. Vai miten on?

Eikö toki ole niin, että jos poistamme määrätyt geenit, niin ihmisen elämänhalu alkaa laantua? Eikö ole niin, että jos poistamme häneltä joitain muita geenejä, hänen mielensä muuttuu jollain muulla tavalla? Ja jos teemme oikein perusteellisia muutoksia vähentäen ja jopa lisäten geenejä genomiin, saamme tulokseksi aivan toisenlaisen ihmisen kuin, mitä hän alunperin oli - niin hyvässä kuin pahassa (joskin innokas tiedemies ja oikeassa oleva poliittinen ihminenhän pyrkivät aina vain hyvään).

Niinpä siis koko ongelma muuttuu ainakin reduktionisti-empiristin kannalta täysin. Se, mitä hän oli selittämässä, se, minkä arvoituksen hän ratkaisi esimerkiksi löytämällä geenit, mahdollisen alkuräjähdyksen tai multiversumin - kaikella tällä ei ole mitään merkitystä, kun joudutaan valitsemaan eettisen harkinnan tasolla niitä vaihtoehtoja, joita tieteen sovellutuksella - teknologialla, voidaan ihmisen manipuloimiseksi tehdä.

Nyt on huomattava myös se tärkeä ongelma, että me emme välttämättä tiedä, onko teknologia lainkaan hallittavissamme, vai kulkeeko se teknodeterminismin periaatteella vääjäämättömästi omaa latuaan eli kaikki, mikä on mahdollista, kokeillaan ja tehdään - jopa kohtalokkaista ja tiedostetuistakin riskeistä huolimatta.

On sitten toinen juttu, kuka suhtautuu teknologian innovaatioihin ja invaasioon pessimistisesti ja kuka optimistisesti, mutta jo sekin on pitkälti reflektion varainen päätös. Reflektioon sisällytän tässä sekä rationaalisen että voluntaarisen aspektin, mutta pidän silti molempia yhä saman kategorisen tason - tietoisuuden - osina, joiden vaikutus toisiinsa on eräs filosofisen pohdinnan kaikkein mutkallisimpia asioita.
*
Tulen siihen lopputulokseen (jälleen), että vaikka tietäisimme tai totuudellisemmin: luulisimme tietävämme jotain sen informaation perusteella, minkä tiede meille on antanut, niin silti me emme tiedä mitään sellaista, jota voisi kutsua totuudelliseksi tiedoksi ihmisluonnosta ja ihmisen olemuksesta. Sellaista tietoa ei yksinkertaisesti ole muualla kuin omissa fantasioissamme, toiveissamme ja illuusioissamme.

Kun teemme valintoja siitä, miten teknologiaa käytetään, olemme kaikki samalla viivalla. Olemme samanlaisia poliittis-moraaliseen retoriikkaan, humanistiseen kulturismiin ja esteettis-elämyksellisyyteen psykologismiin taipuvaisia kaikki - ihmisiä kun olemme.

Ja niin käy, että lopulta me - demokratiassa kun elämme - joudumme äänestämään totuudesta, koska emme löytäneet tai saaneet sitä jumalallisesta ilmoituksesta emmekä tieteestä tai filosofiasta. Äänestyksessä kyse on kuitenkin pelkästä (joskin sinänsä luovuttamattomasta) muodollisesta oikeudesta, koska ahneuden, himon ja kateuden vääjäämättömät voimat vievät meitä talutusnuorassaan.

Ei kuitenkaan niin, ettemme ymmärtäisi asiaa. Kyllä me ainakin joskus tiedostamme itsekkyytemme ja pahuutemme ylipäätään jollain tasolla väistämättä, joskin olemme vain tottuneet pitämään sitä ainoana totuutena - ihmisyyden ainoana luontona. Mutta mitä muuta hetkellinen altruismimmekaan lopulta on kuin läheisimpien ihmisten puolustamista vieraita ja tuntemattomia - uhkaavia - vastaan?

Moraalimme on, kuten Ronald Laing kirjoitti, kasa likaisia riepuja. Kuitenkin on tosiasia: - moraalinen tilanteemme ja karvas kohtalomme, että istumme kaikki samassa veneessä ja olemme velkaa toisillemme loputtoman solidaarisuuden ja lojaaliuden. Mieletön tilanne, koska jonkun on hypättävä aina ensin siitä veneestä, ettei se uppoaisi.

Tieteellä ei näihin asoihin ole paljon sanomista muuten kuin, että kaikki haluavat vedota juuri uusimman tieteen tuloksiin - olipa sitten kyseessä mikä tahansa tiede.

Veroja on laskettava ja ostovoimaa siten lisättävä, koska uusimmat tutkimustulokset näyttävät, että niin pitää tehdä, totesi vatiovarainministeri Katainen äskettäin. Salli mun nauraa Jyrki. Tutkimustuloksilla ei tässä ole lainkaan niin suurta merkitystä kuin sinun poliittisella linjallasi, jota olet pyöritellyt kokoomuslaiseen malliin päässäsi kai koko ikäsi.

Käytämme siis tieteellisiä tutkimusraportteja pelkästään omien intressiemme, asenteittemme ja ennakkoluulojemme pönkittäjinä. Viime kädessä kyse on vallasta. Viime kädessä kaikki palautuu siihen samaan konfliktiin, josta kaikki on alunperin alkanutkin, ja me käytämme tiedettä vain voittaaksemme tuon konfliktin ja/tai puolustaaksemme itseämme.

Siten fyysikon tai biologin työ ei tee meistä yhtään sen parempia ihmisiä kuin olemme tai olemme olleet. Sitäpaitsi mitä ihmeen merkitystä voi olla informaatiolla, jolla todistetaan (mikäli se ylipäätään on mitattavissa), että maailma on ollut aina olemassa? Tai päinvastaisessa tapauksessa että joskus tapahtui alkuräjähdys, mutta sitä ennen ei ollut mitään?

Tällainen 'tieto' ei auta meitä moraalisesti - ja kuten lukija ymmärtänee: minä korostan tässä kirjoituksessa etiikkaa (johon sisällytän varauksin myös estetiikan) tietoisuutemme perustana.

Me emme koskaan tule tietämään mitään tämän maailmankaikkeuden mysteeristä emmekä oman paikkamme tarkoituksesta tai merkityksestä siinä, ja suurin syy tähän asiaintilaan on oman tietoisuutemme dialektiikka. Tämä tragedia on suunnaton. Juuri se kyky, taito tai valmius, joka teki meistä maailmaa tajuavia olentoja samalla estää meiltä pääsyn sen mysteerin sisälle.

Tätä tarkoittaa Paratiisista karkoitus minulle. Tietoisuuden syntyä. Mikä merkitsi samalla vapaan valinnan ja pahuuden mahdollisuuden syntyä. Loppu on niin sanotusti historiaa.

Freud, reduktionismi ja tieteiden välinen valtataistelu

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen kommenttiin tämän päreessä "Freudista lukiessa".
*
Eihän tuo Augustinuksen konkupiskenssikäsitys mulle mikään vieras ollutkaan. Ja olen kyllä samoilla linjoilla kanssasi mitä tulee Augustinus-Freud-debattiin seksuaalisuudesta.

Freudille psykoanalyysin tieteellistämisestä, mikä itse asiassa merkitsi samaa kuin sen legitimointi tiedeyhteisöissä ja auktorointi terapiamuotona, taisi tulla pakkomielle, joka jakoi hänen ajatteluaan kahteen suuntaan.

Freudin tieteenfilosofinen ihanne oli joka tapauksessa varsin positivistinen ja reduktionistinen.
Joskus on puoli-ironisesti esitetty analogia, jonka mukaan Freudille seksuaalivietillä varustettu ihminen on kuin höyrykone, joka toimii 'paineen' voimasta - höyry siis ymmärrettynä libidoksi.

Mutta toisaalta Freud modifioi Platonilta omaksumaansa kolmitaso-mallia (järki-tahto-halu) elämänsä aikana pariinkin kertaan. Muistaakseni tunnetaan ekonominen, topologinen ja strukturalistinen malli.

Vaikka reduktionistinen perusasetelma (torjuttu libido neuroosien alkuperänä) ei niissä muutu, niin Freudin oli ymmärtääkseni pakko antaa enemmän tilaa pluralistisemmille symbolisille tulkinnoille - pelkän seksuaalisymboliikan korostuksen sijaan.

Silti kuten sanoin Freud ei koskaan luopunut alkuperäisestä 'höyrykoneasetelmastaan', joka popularisoitui, ja joka säilytti kanonisen asemansa myös 'puhtaassa' psykoanalyysissa, vaikka psykoanalyysi diskurssina ja terapiamuotona kehittyikin ajan mittaan painottamaan enemmän esim. ihmissuhteiden yleistä dynamiikkaa sekuaalisuuden sijaan (Klein, Lacan, Eriksson, Kohut, Kernberg, Bion jne.).

Minua on jotenkin hämmentänyt paitsi Freudin libido-reduktionismi ja repressioteorian dogmaattinen luonne myös eri psykoanalyyttisten koulukuntien synty.

Psykoanalyysi hajosi (tai itse asiassa Freud hajotti sen dogmaattisen asenteensa vuoksi) 'ideologisesti' heti alkuvaiheessaan eri suuntauksiin, mikä kertoo mielestäni jo itsessään sen yksinkertaisen tosiasian, että p-analyysi ei ole ainakaan luonnontiedettä vaan jokin aivan muu diskurssin muoto.

Näen kuitenkin Freudin reduktionismin olevan samassa linjassa kuin naturalistinen reduktionismi yleensä: ihminen ja maailma pyritään selittämään palauttamalla kaikki muuttujat tietyn yhteisen nimittäjän alle, eikä muita kategorisia (filosofisesti: ontologisia) selitystasoja suvaita.

Tällainen näkemys voi hyvinkin päteä luonnon tutkimiseen, mutta ihmisen tutkimisen suhteen se on paitsi väärä myös turmiollinen - esiintyipä se sitten freudilaisessa tai bio-fysikalistisessa muodossaan.

Jos yrität ymmärtää ihmisen emootioita ja käyttäytymistä pelkästään ottamalla esim. verinäytteitä, toimit itse asiassa kuin rasisti tai natsi-mengele: yrität etsiä selitystä sieltä, mihin olet sen aina jo valmiiksi (tietäen tai tiedostamatta) projisoinut omassa tieteenteoriassasi ja filosofisessa antropologiassasi (= ns. 'paha kehä').

Ikäänkuin soluarvot yhtäkkiä muuttuisivat suoraan tunteiksi, teoiksi ja sanoiksi - ilman mitään teoreettisesti ja kommunikatiivisesti välittävän kategorisen tason läsnä- ja olemassaoloa.

Voidaan vain kysyä: mikä on se 'gnosis' ('salainen tieto'), joka paljastaa reduktionistille välittömästi ja suoraan - kuin sisälmykset shamaanille - että tutkittavan ihmisen emotionaaliset kärsimykset johtuvat torjutusta seksuaalisuudesta tai hänen veriarvojensa 'konstellaatioista' (vrt. tähdistä ennustaminen ;)
Ovatko he jumalia - nuo reduktionistit? Tai ainakin jumalien 'sanansaattajia'...

Tätä kritiikkiä vasten joku Janne Kivivuori on ymmärtänyt sinänsä mainiossa *Pahassa tiedossaan' reduktionismi-kritiikin hieman pieleen - etten sanoisi.
Tuo kritiikki nimittäin on sekä tieteellisesti että filosofisesti täysin oikeutettua ainakin ihmistieteen lähtökohdista.

Tietysti voimme foucaultlaisittain todeta lakonisesti, että luonnontieteiden ja ihmistieteiden, humanismin ja naturalismin välinen skisma on 'pelkkää' valtataistelua tieteen ja siten yhteiskunnallisen ja poliittisen vallan herruudesta.

Foucault itse lienee - eikä varmaankaan ilman ironiaa - ymmärtänyt, että mitä enemmän tietyt luonnontieteilijät ryhtyvät vastustamaan tällaista tieteen relativointia, yhteiskunnallistamista ja historiallistamista, sitä selvemmin ja painokkaammin he tulevat todistaneeksi sen väitteen, että kyse on juuri yhteiskuntapoliittisesta valtataistelusta..;)

Kyse ei kuitenkaan ole tieteen metodisten tutkimusperiaatteitten kyseenalaistamisesta vaan siitä, miten ja kuka tieteen tuloksia lopulta tukitsee kulttuurisessa ja poliittisessa kontekstissa.

Kivivuori väittäisi melko varmasti minun syyllistyvän salaliittofantasioihin, jos sanon, että tässä ajassa reduktionistiselle tieteelle ja sen suoralle johdannaiselle: teknokulutuskulttuurille on annettu poliittiseen valtaan rinnastettava auktoriteetti, joka pitäisi paljastaa ja purkaa, mutta vähät minä Kivivuoresta.

Eihän minun tarvitse muuta kuin kirota päivittäin postiluukustani tipahtelevia mainoksia tajutakseni, ettei tässä maailmassa ainakaan humanistisella sivistyksellä ole tulevaisuutta.

MOT

Kun tiede on helppoa, teologia roskaa ja Nietzsche hulluutta - Porno-Rane tunnustaa

Kommentti mikasipuran päreeseen Usko (6.10).

Motto: Porno-Ranen kaltaiset jopa sanoutuvat irti kaikista säännöistä tehdäkseen mielipiteistään immuuneja kritiikille. Eikö juuri filosofin tulisi olla valmis uudenlaiseen ajatteluun tai laajaan näkemykseen? Tai syvään? Tai itsekritiikkiin?
(Mikan Sipuran päreestä Elefantin selässä - 28.9)

No voi taivas mitä jeesustelua! Minähän se tosiaan katselen maailmaa äärettömän pienet 'siniset silmälasit' päässä, pää täynnä Viagraa. Älä puhu paskaa Sipura!

Mitä Usko-päreeseesi tulee, en ole lukenut Hämeen-Anttilan kirjasta Usko kuin arvioinnin/referaatin, joten en siltä osin ryhdy kommentoimaan pärettäsi.
Totean vain, että nyrkkeile sinä Mika omien luonnontieteellisten 'varjojesi' (totuuksiesi) kanssa, teologit omiensa.

Mitään hedelmällistä keskustelua tuosta asenteesta ei kummankaan taholta silti taida välttämättä syntyä (kts. kuitenkin PS.).
Eräänlaista yksinpuhelua kaikki tyynni.
(Toki löytyy poikkeuksia kuten kosmologi Esko Valtaoja sekä hänen keskustelutoverinsa piispa Juha Pihkala ja metropoliitta Ambrosius).

Olkaa teologit ja luonnontieteilijät molemmat hiljaa ja tehkää oma työnne Herran ja herran nuhteessa. Eihän teistä ole toistenne 'tappajiksi'.

Sitäpaitsi minä en valitse kumpaakaan teistä.

PS. On se kumma, ettei McGrathin kriittinen realismi kelpaa sinulle missään muodossa lainkaan. Et taida ymmärtää koko periaatetta.
McGrath on molekyylibiologian tohtori ja teologian professori, joka on julkaissut aika läjän teoksia, joten tietoa sillä ainakin on teologiasta verrattuna Dawkinsiin ja tämän 'yksitasoteoriaan' Jumalasta sekä ylipäätään mentaalisesta.

Entä miten sinä erotat kausaliteetin determinismistä ja indeterminismistä ilman alkuoletuksia (tai lopputulkintaa - korostan sanaa tulkinta), jotka määräävät koko tutkimuksen. Olet itse samassa liemessä tieteenfilosofisesti kuin teologitkin.

Mutta sinussa tiettyä ammattiylpeyttä ja tiedepoliittista jääräpäisyyttä - ehkä jopa pikkumaista itseesi käperymistä, mikä tietysti ei ole paha asia, jos löytyy tarpeeksi laaja taju ennenmuuta omien tutkimusmetodiensa rajoituksista.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että heität pesuveden mukana pois kaiken, mikä ei oikein sovellu luonnontieteelliseen sapluunaan. Käyttäydyt siis itse kuin mitä suppea-alaisin teologi.

Itse edustan samaa linjaa kuin ensimmäinen kommentoijasi. Nietzschen kritiikki uskoa ja tiedettä kohtaan puree yhä tänäkin päivänä.
Totuudet ovat ihmisten kumoamattomia erehdyksiä ja että vakaumukset ovat suurempi vaara totuudelle kuin valheet.

PPS. Sitäpaitsi mitä pahaa uskonnot voivat nykyään tehdä luonnontieteelle, mikäli se pitää tiukasti kiinni omasta arvovapaudestaan (jos sellaista nyt tiukasti ottaen on olemassakaan) ja kokeellisen itsekorjaavuuden periaatteestaan?

Eihän se kuitenkaan pysty ottamaan 'tieteellistä' kantaa arvokysymyksiin, koska arvot eivät ole tiedettä vaan vakaumuksia. Näin ollen arvokeskustelu on aina enemmän tai vähemmän poliittis-metafyysis-uskonnollista.

Fundamentalisti-kreationistit heitän kuitenkin omin käsin helvetin tuleen! Kreationismi on todellakin vihonviimeistä humpuukia!

*
Olen suunnitellut kirjoittaa tästä aiheesta (taas kerran - voi ei!) ja siinä tulen ottamaan kantaa etenkin omiin ristiriitaisiin näkemyksiini tieteenfilosofiasta ja etiikasta.

Seuraavassa luonnostelma näistä ristiriidoista.

Miten voi mies, joka pitää evoluutioteoriaa empiirisesti ehdottoman totena, eikä siis usko edes minkäänlaiseen älykkääseen suunnitteluun/suunnittelijaan, olla kuitenkin ei-reduktionisti eli kannattaa tietyin varauksin emergenttiä maailmankuvaa ja ennenmuuta kriittistä realismia?

Mutta emergentti palautumattomuus ja todellisuuden ilmenemisen monimuotoisuudesta johtuva, erityyppisiä ontologisia tasoja sekä metodeja olettava kriittinen realismi, päätyy konstruktivistiseen pluralismiin, joka lopulta puolestaan päätyy pitämään myös evoluutioteoriaa ihmisen sosio-kulttuurisena luomuksena.

Edelleen tuo mies väittää vakaasti ainakin itselleen, että jos moraalirealismi ei ole totta, niin koko etiikan rakennelma ajautuu lopulta (emotivismin ja konstruktivismin kautta) hajoamispisteeseen eli nihilismiin.

Fideismikään ei merkitse hänelle enää muuta kuin uskon ja moraalirealismin viimeistä pakopaikkaa/roskakoria luonnontieteellisen kritiikin väistämiseksi.

Moraalirealismi on kuitenkin käytännössä samaa kuin Platonin ideat tai teismi ja platonikko tai teisti tämä mies ei ole.
Fideismi taas voi merkitä aivan mitä tahansa, joten sen arvo ikäänkuin häviää subjektiiviseen kontingenssiin; - se on tunnetta, joka ei artikuloidu evidentiaalisesti muuna kuin epämääräisenä kaipuuna.

Monille tämäkin riittää yksilöllisesti, mutta vakuuttaako se ketään muuta? Ehkei, eikä se välttämättä ole tarkoituskaan.
Tästä vain seuraa, että pelkästään fideistinen seurakunta on ikäänkuin mykkien yhteisö, jossa pyritään kommunikoimaan pelkästään elein...

*
Huomaat Mika, että tuo tyyppi, jonka dilemmoja kuvaan, on aivan kirjaimellisesti keskellä niin vakavia argumentatiivisia ristiriitoja, että hän mieluusti jopa vaikenisi niistä - iäksi.

Nämä ristiriidat kumpuavat kuten saatat arvata hyvin paljossa Friedrich Nietzschen filosofiasta.

*
Ilkeäksi lopuksi en sano muuta kuin, että sinulle luonnontieteessä kaikki tuntuu kuitenkin ihme ja kumma olevan niin helppoa - niin yksinkertaista ja niin selkeää, kunhan vain noudattaa oikeita alkuoletuksia ja oikeaa metodia.

Samoin uskonnon kritisoiminen sujuu sinulta kuin vettä vaan - ikäänkuin olisit kokenut luonnontieteellisen 'ilmestyksen', jossa itse ukko-Darwin ilmoitti sinulle, että 'Minä olen tie ja Totuus!' Älä pidä muita Totuuksia!
Salli mun nauraa...

*
Olen hieman lieventänyt kritiikkiäni Richard Dawkinsia kohtaan hänen erinomaisen selväjärkisen perustelunsa vuoksi, jonka hän esitti äskettäisessä darwinismi contra kreationismi-dokumentissa siitä, miksi hän ei suostu väittelemään teologien kanssa (nimeltä mainitsematta mutta varmasti tarkoittaen etenkin McGrathia).
Luulenpa silti, että kyllä hän siellä hulppeassa kartanossaan pitää säännöllisesti sen vaaleaverikkönsä kanssa sunnuntaimessuja Darwinille ja evoluutioteorialle ;)

Sen verran vakaumuksellinen mies hän tuntuu tässä asiassa olevan - ja mikäs siinä. Huipputiedemies - enhän minä sitä ole koskaan kieltänytkään...

Mieli, reduktio, konstruktivismi ja fenomenologia

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Aivoituksia mielestä".
*
Ymmärrykseni mukaan ajattelen mielestä aika lailla samaan tapaan kuin sinä.

Reduktionismi on joka tapauksessa epäonnistunut, valheellinen ja jopa mystifioiva projekti ainakin ihmisen mielen eri merkitysrakenteiden ymmärtämiseksi.

Adornoa mukaillen olen kehdannut irvailla, että reduktionismi on eräänlaista piilevää oxymoronismia (toisensa kumoavien tai toisilleen vastakkaisten ilmaisujen käyttöä kuvauksessa), koska emme voi koskaan ymmärtää psyykkisiä, mielellisiä rakenteita pelkän kvantitatiivisen kuvauksen ja muka puhtaan reduktion tasolla.

Jokaiseen kuvailevaan reduktioon (myös fenomenologiseen, jonka ongelmana on oletus transsendentaalisesta egosta, kts. alla) sisältyy väistämättä - joko implisiittisesti tai avoimesti - ymmärtävä/selittävä taso, jota voi pitää yleisesti ottaen emergenttinä.

Se ei siis enää palaudu sellaisenaan mihinkään alkuperäisempään perustaansa ilman, että juuri mielen (mentaalisen) kyseessä ollen keskustelunaihe muuttuu kokonaan toiseksi.

Reduktionisti väittää silti kivenkovaan, että mieli sijaitsee jossain paikassa.
Mutta mikään ei ole mielettömämpi ja itsensä kumoavampi väite kuin se!

Kyseessä on kuten Wittgenstein - hieman samaan tapaan kuin Nietzsche - totesi, että väite mielen sijaitsemisesta aivoissa on (syvä-)kieliopin aiheuttama 'lumous' tai ikäänkuin 'hallusinaatio'.
*
G. H. von Wright kirjoitti, että tietoisuus on kykyä reagoida sisäisiin ja ulkoisiin ärsykkeisiin, eikä sitä ei voi ilman vakavaa argumentatiivista virhettä käsittää pelkästään yhden perustason ilmiöksi.

Tietty metafyysinen dualismi (ja samalla konstruktivismi) on pakko hyväksyä, jotta mielestä voidaan puhua 'mielekkäästi' eikä vain jonain 'esineenä', jota ei oikeastaan ole olemassakaan kuin tuona esineenä.

Mutta mieli ei ole esine vaan kielen ja kulttuurin kehittymisen myötä emergoitumut tapa, jolla maailma hahmottuu meille.

Mieli on siis taipumus - dispositio - ei niinkään ominaisuus eikä varsinkaan empiiris-metafyysinen substanssi!
*
Tällaisesta konstruktivismista kuten reduktionismistakin seuraa kuitenkin vaikeita filosofisia ongelmia.

1) Jos mieli on konstruoitu, periaatteessa kielen (toki myös taiteen, joka sekin on eräänlaista kieltä) kautta artikuloituva kyky tai tapa, seuraa tästä, että mieli ja tietoisuus ovat kyllä käytännössä olemassa, mutta niillä ei ole (kuten yllä mainittiin) fundamentaalia metafyysis-tieteellistä statusta vaan pelkkä emergentti - siis palautumaton mutta ei-itsenäinen: toisin sanoen katoava olemassaolo.

Siten tietoisuus perinteisten metafyysisten jaottelujen merkityksessä on pelkkää harhaa!

2) Reduktionisti sen sijaan ajattelee ja luulee jopa todistaneensa, että mieli/mentaalisuus/tietoisuus ovat perustoiltaan reaalisia (materiaalisia ja todellisia) sekä paikallisia (lokalisoitavissa) - siis esineellistettävissä, mutta näin väittäessään hän siis puolestaan olettaa, että mentaalinen on kyllä todella olemassa, mutta itse asiassa vain ei-mentaalisessa perustassaan (reduktio)!
Herää kysymys, mistä hän lopulta oikein puhuu käyttäessään käsitettä mieli tai tietoisuus.

Myös tässä tapauksessa voidaan väittää, että mieli/tietoisuus on harhaa (ei kuitenkaan kielellis-kulttuurinen konstruktio vaan eräänlainen redundantti epifenomeeni eli ikäänkuin jotain aisti-ilmiöihin verrattuna ylimääräistä ja ikäänkuin tarpeeton oletus), jolla on ainoastaan perusta mutta ei itsenäistä ontologista statusta.
*
Husserlin fenomenologinen reduktio puolestaan pyrkii löytämään mielen perusrakenteitten mallin arkikokemuksen takaa. Mieli on noemaattinen ja se ilmaisee - kunhan tarkoin tutkimme eli redusoimme ja sulkeistamme pois 'häritsevät' kokemusvaikutteet - havaitun objektin aidon olemuksen (noema).

Mutta havainnosta ei voida löytää havaitun aitoa ja objektiivista olemusta, mikäli ei tehdä samalla oletusta transsendentaalisesta egosta, joka toimii kielen universaalien rakenteitten (tämä on kantilainen projekti) ja kielessä vaikuttavien ymmärryksen muotojen kokoavana tietoisuuden perustana.

Entä miten transsendentaalinen ego voidaan olettaa uskottavaksi perustaksi kaikelle kommunikaatiolle?

Husserlin oppilas Heidegger ei uskonut, että fenomenologinen reduktio on mahdollista suorittaa 100%:sti, koska yhtenäistä egoa ei hänen mielestään ollut olemassa kuin kielellisenä konstruktiona, mikä tietysti pudottaa radikaalisti pohjan pois Husserlin tieteellisyyden vaatimuksesta metodinsa perusteiden suhteen.

Tässä kohtaa päädymme jälleen vetoamaan kehämäiseen transsendentaaliargumenttiin, johon voidaan uskoa pikemminkin retoris-heuristisesti ja intuitiivisesti kuin tieteellis-argumentatiivisesti.