Katoamisilmoitus. Poistui kotoaan eikä palannut. Tuntomerkit: kaikkivaltias, hyvä, näkymätön, tuntematon - mahdollisesti hiukan dementoitunut, mutta pärjää kyllä itsekseen [ei tarvitse etsiä]

Kuvan luontomies on bongaamassa elämän ja Jumalan mysteeriä keskellä luontoa [josko kohta tärppäisi ja Mysteerilintu viilettäisi yli ruovikon].

I
Pari kommenttia Finnsanitylle hänen Fiktiivinen uskontoperformanssi Espan lavalla-päreeseensä lisäämän Nukku-Matti-uskontunnustuksen vuoksi.

1
Finnsanity kirjoitti:

Ihmiset eivät kaipaa enää deskriptiivista moraaliuskonnon kuristusotetta.
Sen harha-aika on ohi.
Imaginäärinen, meditatiivinen ja symbolinen rituaaliterapia on se, millä ihmiset etsivät henkistä avartumista ja tilaa.
Ja niin olisi hyvä.
siinä olisi luterilaiselle kirkolle tila ja mahdollisuus.
Tuntemattoman Jumalan käsite oli Lutherille tärkeä. Protestantismi nousee siitä.
Etsimme.
Etsimme ja hiljennymme tarkoituksen ja hiljaisuuden edessä.
Etsimme. Autaita ovat hiljaiset ja etsivät.
Mykkinä Jumalan poissaolon edessä.
Toimivina itsensä tuntemisen kautta.

2
[Järjestyksessä toinen kommentti]

No jo oli varsinainen Nukku-Matti-litania. Et sinä F-sanity tarvitse enää muuta unilääkettä, joten hyvää yötä, koska olet ilmeisesti menossa nukkumaan.

Uni on todellisempaa kuin valve, koska se ei toimi valveen edellyttämän konstruktiivisen rationaalisuuden tavoin vaan syvemmällä [esitietoisella] tasolla, mutta ihminen [kuten sinä ja muut 'fantastit'], joka haluaa nukkua valveilla ollessaan, elää harhassa - ei suinkaan se deskriptiivisen [tässä: rationaalisen] teologian kirjoittaja, joka käyttää järkeään intuitiivisen briljantilla - symbolisesti kirkkaalla tavalla.

3
Jumala tyhjentyi jumalallisuudestaan [kenosis] ja tuli ihmiseksi - pysyvästi. - Jumala siis kuoli lopullisesti metafyysisena 'alienina' siirtyen Jeesukseen Kristukseen ja antaen meille itsestään Pyhän Hengen voiman ja innoituksen.

Ei siis ole mitään syytä jumalallisen tarkoituksen etsimiseen. Todellisuus on koko ajan suoraan silmiemme edessä. Ellemme sitten ryhdy kuvittelemaan jotain imaginaarista fantasia-hömppää ja/tai ryhdy kosmologeiksi sekä kvanttifyysikoiksi [toistan: matemaattinen fysiikka on kaikkein eksakteinta magiaa/metafysiikkaa].

Ja sinähän Finnsanity ryhdyt. Liekö mytologian kanssa flirttaileva Harry Potter uusi Jeesuksesi.

Mutta asioissa pätee oikeastaan vain yksi psykologinen peruslogiikka. Jos kerran jumalia on olemassa, niin miten voisin sietää sitä, etten itse ole jumala [Nietzsche].

Silti on syytä välttää visusti kaiken maailman ateisti-vapaa-ajattelijoita, jotka ovat samalla luonnontiede-fundamentalisteja par excellence.

Samassa mielessä sinä Finnsanity olet mystisen vapausteologian fundamentalisti eli myynyt sielusi abstraktille ja universaalille utopialle, josta sinulla ei kuitenkaan ole konkreettisesti eikä rationaalisesti hölkäsen pöläyksen ymmärrystä [ei voi olla - ei ole minullakaan].

Kristinusko on siis viime kädessä Jumalan kuoleman uskonto. Ja kun Jumala kuoli, niin hänen ei enää pitäisi olla mikään ongelma.

Mutta Jumalan kuoltua kävikin niin, etteivät metafyysiset ongelmamme suinkaan hävinneet tai tulleet ratkaistuiksi, sillä nyt ihmisestä tuli pysyvä ongelma itselleen, vaikka tiede sitten miten innokkaasti yrittäisi ratkoa subjektin ongelmaa.

Kysymys tietoisuudesta on nimittäin kognitio- ja luonnontieteissä asetettu täysin pieleen [kohteeksi ja ohjelmoiduksi koneeksi], koska tietoisuus on juuri se, joka mahdollistaa tietoisuuden kysymisen eikä suinkaan se, mitä/jota kysytään, kun tutkitaan tietoisuutta.

Tietoisuuden ongelmaa ei itse asiassa ole edes mahdollista ratkaista [koska se itsessään on itsensä ratkaisu - hieman zeniläiseen tapaan] - ellei sitten halua sammuttaa järkensä valoa imaginaarisilla [esim. mystinen identifikaatio universumin tyhjyyteen :\] tai reaalisilla päihde-huumausaineilla.

Yrittäessään ratkaista Jumalan kuolemasta seurannutta tietoisuuden, minuuden ja subjektiuden ongelmaa [koska Jumala ei enää kelvannut tietoisuuden takuumieheksi] ihmiset lankeavat mieluusti myös helppoon tieteelliseen reduktionismiin, joka ei siis selitä, sitä, mitä se yrittää selittää vaan ihan jotain muuta [vrt. Heideggerin jako olevan ja olemisen ajattelemiseen].

4
Jo Descartes'lle Jumala oli lopulta pelkkä tarpeeton muodollisuus [D. pakeni vapaamielisempään Hollantiin, sillä pelkäsi katolisen kirkon epäilevän häntä ateistiksi], koska aivoissa [käpyrauhasessa] 'asustava' cogito toimi autonomisena [metafyysisena] substanssina, joka jollain merkillisellä tavalla mahdollisti mentaalisen ja fysikaalisen välisen vuorovaikutuksen.

Miten - sitä D. ei siis tarkemmin kertonut kuten ei kukaan tiedemies vielä nytkään kuin hyvin kuvainnollisesti [metaforisesti] - eikä itse asiassa tule koskaan kertomaankaan, sillä tutkimusasetelmahan itsessään on jo väärä ja ennenkaikkea turha!.

Spinoza hylkäsi panteismissaan metafyysisen dualismin ja sulautti mentaalisen yhteen perimmäiseen substanssiin, josta se sitten putkahtelee esiin subjektina, kunhan tämä vain ensin tajuaa rationaalisesti ettei ole vapaa vaan täydellisesti luonnonlakien determinoima [mitä ihmeen mystiikkaa tämä on - hmm - onhan siinä tiettyä järkeä, mutta Spinozan asetelma on silti pielessä].

Kant ymmärsi, että subjektiivinen tietoisuus sisäistyy/-tetään kognitiivis-psykofyysisesti eli se inkorporoituu/-daan retrospektiivisesti [ei pidä sekoittaa genealogiaan eli syntyoppiin, joka päätyy lopulta aina ei-mihinkään, sillä mitään alkua ei ole] ihmisen ajattelussa vapauden ja autonomian transsendentaalisten ehtojen puitteissa - ikäänkuin ihminen oivaltaisi, että tietoisuus on laadullinen [kategorinen, ontologinen mutta ei metafyysinen] hyppäys ajattelun rajoitusten tajuamiseen - hyppäys, jota ei voi tapahtua ilman irtautumista deterministisen kausaliteetin rautaisesta lainalaisuudesta - [Spinozan selitysmalli suhteellisesta subjektista ja sen suhteellisesta vapaudesta on paitsi vajaa myös hämärä].

5
Luonnontieteen palvonnan ohella ihmiset ryhtyvät sekoittamaan päitään itämaisilla luontais-huumeilla [buddhalaisuus, transsendentaalinen [ei tarkoita samaa kuin Kantilla] meditaatio jne.] ja alistuvat samalla kiltisti [kiltimmin kuin eurooppalaiset valistuksen perilliset] kapitalismiin kuten aasialaiset jo näyttävät tekevänkin.

USA:n kansalaiset taas ovat poliittisesti utilitaristien, fundamentalistien, populistien, 'sensitivistien', kalvinistien ja metodistien kauppasukua. Pidän suurinta osaa heistä populaarikulttuuriin sitoutuneina [myös uskonnollisesti!] pintaliitäjinä ja koko Amerikan 'virallista' [roska-glamour-]kulttuuria typeränä, latteana ja ahneuden jumalakseen korottaneena [toki Yhdysvalloista löytyy lähes määrätön erilaisten kulttuurilahkojen kirjo].

Varmaa kuitenkin on, että todella suuret persoonat [joita demokraattinen liberalismi ja kapitalismi ei enää kasvata eikä juuri edes synnytä: se vain valmentaa ja kilpailuttaa voittamiseen] - esim. Goethe [joka ei piitannut vähääkään hyper-yläluokkaisen säätynsä [etenkin sen naisten] asettamista avioliittorajoituksista Weimarissa vaan nai rakkaudesta yksinkertaisen mutta iloisen ja energisen palvelustytön Christiane Vulpiuksen]  - eivät koskaan alistu ulkokultaisuuteen ja materiaaliseen ahneuteen tai johonkin minuudettomaan kestohymyyn kuten itämaiset new age-buddha-kloonit [olkoonkin, että Goethe, joka oli persoonana ikäänkuin luontaisesti kaikkien yläpuolella ja jota oli todella vaikea saada suuttumaan, harrasti biologiaa ja taipui panteismin suuntaan - tosin myös Kantiin].

Suuret persoonat ovat rehellisesti sitä, mitä ovat, vaikka saisivat massoilta tuomion: tuo ihminen on hirviö!

Massat eli kapitalistisen normalisaation [biovalta, johon Foucault samaistuu] koukuttama lauma tosin saattaa olla oikeassa tässä väitteessä, mutta sen oikeassa oleminen lähinnä säälittää, koska massat elävät aina pelosta ja uhkasta [jos niillä ei ole uhkaa, ne keksivät sellaisen] sekä imaginaarisen kamanvedon kulttuurista.

Mutta suuret persoonat ovat tavallaan myös vastaus massojen kokemaan ongelmaan tietoisuudesta. He uskaltavat olla sitä mitä kaikessa nerokkuudessaan ja traumaattisuudessaan ovat - ilman jumalia, ilman päänsekoitus-terapioita, ilman naivia metafyysis-teoreettis-kosmologis-esteettistä haltioitumista [joka on oire hämärästä imaginaarisesta uskosta] universumin käsittämättömän valtavuuden edessä [esimerkkinä vaikka 'tähtivaeltaja' Esko Valtaoja].

Suuret persoonat eivät tarvitse ketään [valitettavasti vain heidänkin heikkoutenaan on rakastuminen ja eräät muut addiktoivat houkutteet]. - He eivät tarvitse lopulta edes itseään. Sen vuoksi itsemurha on heille aina noin kahden metrin päässä oleva mahdollisuus ja vaihtoehto. Kuolema silmästä silmään katsottuna.

Nietzschen varoitus tosin on paikallaan, mitä omaan minuuteen, äärettömyyteen ja kuolemaan tulee:
Joka taistelee hirmuja vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirmuksi. Ja kun katsot kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun.

Tämä riski taistelevan kyynikon eli radikaalin satiirikon on silti otettava - ja varottava tuudittautumasta mihinkään hiljaiseen autuuteen - tuohon älyn ikuiseen uneen, joka ei enää osaa erottaa toisistaan maata eikä taivasta.
*
Taistelevan kyynikon radikaalin perverssi satiiri on äärimmillään kuin rivoa itkua ja armottoman armon kohtaamista - kauhistuttavaa ylevyyttä vailla naivia kauneutta.

II
[Ensimmäiseksi kirjoittamani kommentti]

Amen teille te kapitalismin lampaat, jotka Pääoman teuraaksi viedään - ilman vastarintaa kuin juutalaiset muinoin.

Osta nyt hyvä usko. Hiljainen ja säyseä. Silkkaa fantasiaa - kuten Harry Potter ja siihen verrattava puberteettinen kulutustavara.

Tällainen alistuminen imaginaarisen harhoihin vetää huvittuneesta hämmästyksestä hiljaiseksi myös radikaalin satiirikon ja taistelevan kyynikon.

Ainoa järkevä lähtökohta tässä asiassa on teologiasta ja uskonnosta intellektuaalisesti kiinnostunut zizekiläinen ateismi, joka sanoutuu jyrkästi irti vapaa-ajattelijoiden ja skeptikkojen uskonnollistyyppisestä lahkoliikkeestä, jota pidän mauttomuudessaan kirjaimellisesti fundamentalistisena [esimerkkinä Sepsis - anteeksi Skepsis-pilapiirtäjä Pertti Jarla].

Todellinen ateisti tajuaa, että joko hän itse on jumala tai sitten jumalia ei ole lainkaan olemassa. ['Jos kerran jumalia on olemassa, miten voisínkaan sietää, etten itse ole jumala' - Nietzsche].

Jos Jumala on tuntematon, hän myös pysyy sellaisena. Turha kuvitella sen enempää. Sillä imaginaarisesta [eikä älyllisestä] mielikuvituksestahan [projektiosta] tuntemattoman Jumalan hahmottamisessa aina on kyse.

Karl Barth on oikeassa. Jumala ei ilmesty maailmassa. Siksi meidän ainoa mahdollisuutemme ymmärtää uskoa on keskittyminen Uuden Testamentin Kristukseen.

Mikään tuskin on [taikauskoisen] jumala-uskon suhteen [joka alkaa taas palata] ollut naurettavampaa kuin antiikin pakana-polyteismi, jossa jumalia verrattiin toisiinsa ja kilpailtiin siitä, kenen jumala on paras ja pohdittiin vakavasti mikä jumala sopii itselle parhaiten [hevosenkenkäkin käy jumalan 'välineeksi' eikä siihen tarvitse edes uskoa, koska se toimii taikauskon mukaan muutenkin].

Kreikan [ja lopulta myös Kreikkaa kulttuurisssaan imitoineen Rooman] monijumalaisuudesta jäi jäljelle lopulta vain se Paavalin Ateenasta löytämä tuntemattomalle jumalalle pystytetyn patsaan jalusta.

Juutalaisen kauppamiehen, erinomaisen organisaattorin ja teologisen neron intuitiolla Paavali väitti tietävänsä, kehen tuo patsas viittasi. Jeesukseenpa tietenkin - yhden ja ainoan Jumalan poikaan. Ja siitä alkoi ennen näkemättömän menestyksekäs markkinointiprojekti eurooppalaisessa aatehistoriassa.

Nyt Jesse on kuitenkin muuttunut luterilaisuudessa lopullisesti ihmiseksi eikä sellaisesta rajatila-sosiopaatista taida olla edes idoliksi. Sen kanssa voi vain ryypätä tai vetää kamaa.

Näinköhän imaginaristit tosiaan alkavat kohta kaupata Harry Potteria uutena Jessenä. Tällainen valinta olisi täyttä fantasiaa - siis jonkinlaista imaginaarista mielihyvää ylläpitävää myto-pornografista illuusiota. Sillä sitähän uskonto on lopulta aina ollut. Seksuaalisen nautinnon myto-metafyysinen korvike ja hallintaväline. Jo gnostikot tämän tosiasian uskonnollisesta kokemuksesta oivalsivat.
*
http://finnsanity.blogspot.com/2010/11/paraikaa-menossa-fiktiivinen.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Kenosis
http://fi.wikipedia.org/wiki/Transsendentaalinen_idealismi
http://en.wikipedia.org/wiki/Transcendental_Meditation
http://www.valt.helsinki.fi/blogs/martela/post-63.htm
[David Lynch on nero, Inland Empire lävistää tajunnan, mutta transsendentaalisesta [meditaatiosta] se ei kerro minulle yhtään mitään, koska kyseessä on kokemus eikä havaintokäsite kuten Kantilla]
http://en.wikipedia.org/wiki/Sensitivity_(human)
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00604
http://newsgrist.typepad.com/underbelly/2006/03/zizeks_parallax.html
http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2006/2006-04-27/ajankohtaista/Elaman_ja_Jumalan_mysteeria_selvittamassa

Kokemuksen pimeässä yössä kuuntelemme sanoja, joita ei koskaan lausuttu

K-mafia pohti Winquistin 'pimeyden teologiaa' ja teki jälleen uusia ehdotuksia - viimeksi 15.8.
*
Käsittääkseni Charles Winquist edustaa teologisen ajattelun ja uskon kannalta melko lailla erilaista intuitioita kuin aiemmassa päreessäni siteerattu 'post-konservatiivi', raamatullisen draaman ('inspiraatio'-)teologi Kevin Vanhoozer, vaikka molemmat kielen ja narratiivisuuden ensijaisuutta merkityksen ontologian/epistemologian suhteen painottavatkin erotuksena klassiseen kognitiivis-propositionaaliseen tapaan oikeuttaa (myös) teologisia totuuksia.

Winquistin kielikuvien mukaan epistemologia ei kuitenkaan voi enää olla teologiassa kuin 'pimeyden' näkemistä ja ikäänkuin tuon 'näyn oikeuttamista'. - - Jumalan läsnäolo ilmenee Jumalan poissaolona, joka/mikä on yhtä kuin pimeys...
*
"Todellisuus kohdataan kielessä vain sen täydellisen poissaolon kautta. Teologia voi Winquistin mukaan olla siten ainoastaan 'pimeyden tietoteoriaa' (epistemology of darkness).

'Me valitsemme tieten tahtoen sen, että menemme kokemuksemme yöhön, jotta voisimme olla lausumattomien sanojen kuulijoita.'

Kieli ei voi Winquistin mukaan päästä koskaan itsensä taakse. Se säilyy 'vangittuna' yleiseen koodiin ja yleiseen sanakirjaan. Siksi teologian lauseet ovat pelkkiä kielen sisäisiä lauseita"
*
Winquist ei kuitenkaan hylkää teologiaa, vaikka se suljettuna diskurssina kertoo tarinaa, joka verifioituu vain oman kertomuksensa ja traditionsa sisällä eli ei muka viittaa todellisuuteen tai puhu todellisuudesta. - Winqvist tosin ratkaisee teologisen kehäpäättelyn ongelman melko rajulla tavalla - hyväksymällä ja suorastaan korostamalla (perimmäisenä uskonkokemuksena!) sitä, mikä saattaisi saada naturalistin jopa vastustamaan uskontoa.
*
'Teologia on merkittävää vain, kun se on radikaalia teologiaa, siis vain, kun se rikkoo omaa käsitystään transsendenttisesta. Suurin mahdollinen sanojen väärinkäyttö (katakreesi) teologisessa ajattelussa on Jumalan kuolema, historian loppu. Se merkitsee laskeutumista helvettiin ja ikuista kuolemaa. Altizerin ja toisten radikaalien [etenkin Jumalan kuoleman/rr] teologien tunnetuksi tekemät suuret troopit merkitsevät sitoutumista teologisen ajattelun merkityksellisyyteen.'
*
Ajateltuani tällaista ratkaisua (yli 35 vuotta!), mieleen nousee vääjäämättä Jeesus huutamassa ristiltään: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!

Nyt on syytä heti muistaa, että Jumalan kuolema ristillä oman poikansa kautta/hahmossa [(syntiemme sovitus ei olisi muuten ollut mahdollista(?)] ja uskonnon sekularisaatio (suhteessa aikansa juutalaiseen kulttiin) löytyvät siis jo alunperinkin Uuden testamentin ytimestä.

Edellisestä seuraa, että ellemme ota huomioon kristinuskon kertomukseen sisältyvää(?) ja Paavalin ensimmäisenä tulkitsemaa, intuitiivista perussanomaa, meidän on vähintäinkin turhauttavaa lähteä spekuloimaan kristillisen teologian naturalistis-epistemologisesta oikeutuksesta (teologia totuusväittäminä, joilla on historiallis-naturalistinen referenssi).

Mikäli tuo teologia kuitenkin halutaan oikeuttaa luonnontieteellisen maailmankuvan ja propositionaalis-rationaalisen argumentaation/tieto-opin puitteissa, päädymme joko sekulaariin ateismiin, fundamentalismiin (äärimmäinen vastareaktio ateismille ja nihilistiselle teologialle) tai Winquistin tavoin destruktion/dekonstruktion (Heidegger, Derrida) kautta nihilismiin kuten muutkin Jumalan kuoleman ja postmodernin teologian edustajat.

Mikään näistä kolmesta vaihtoehdosta ei miellytä - ainakaan minua (olen nihilisti vastoin tahtoani, sillä nihilismi on loogisen ajattelun cul-de-sac) . - - Therefore - ehkä meidän todellakin tulisi pyrkiä oikeuttamaan Raamatun sanoma lähinnä draamana ja puheaktiteorian avulla kuten Vanhoozer tekee pystyäksemme elämään ja kokemaan (ei siis vain oikeuttamaan; - jopa 'ilmaista' on retoriikaltaan liian suppea termi tässä) inspiroituneella tavalla Ilmoitukseen sisältyvä pysyvä sanoma ihmisen ja olemisen/iäisyyden suhteen merkityksestä/rr.
*
Käyttämäni Winquist-sitaatit ovat kirjasta: Kielen vallankumous. Kielellinen käänne ja teologian postmodernismit (Timo Eskola), s. 170, 171.

Mainittu kirja on 'takkuinen', sekava ja toistoja täynnä - aivan kuten käsittelemänsä aihekin ;].

Eikä Winquistkään vaikuta kovin johdonmukaiselta (minkä hän kyllä perustelee katakreesillaan), koska pitää yhä edelleen kiinni teologisesta ajattelusta, vaikka on menettänyt kaikki loogiset mahdollisuudet ilmaista jumala-kokemusta muuten kuin tyhjyytenä ja hiljaisuutena (em. pimeys) - ellei sitten Jumala tosiaankin ole nimenomaan tyhjyyttä, hiljaisuutta ja pimeyttä.

Kuvatunlaista teologiaa voisi pitää uskovan nihilismin huipentumana - ja sellaisenaan ko. ajattelutavan edustajan teoreettisena itsekidutuksena! - - Luulisi tällaisen 'uskon teorian' toki aiheuttavan myös kokemuksellista, psyykkistä, kipua.

Entä jos uskaliaasti nimitämme em. teologisen asenteen postmoderniksi versioksi ristin teologiasta?! Sillä 'pimeästä Jumalasta' kiinni pitäminen jos mikä vaikuttaisi sisältävän aimo annoksen sadomasokismia.

Winquistin sitkeyttä elää pimeän jumalakokemuksensa kanssa täytyy kuitenkin myös arvostaa: - hän alkaa nimittäin saavuttaa metaforis-tyylillisesti liki nietzscheläisiä sfäärejä nihilistisen teoriansa kuvaamisessa.
*
http://night-fate.deviantart.com/art/The-Wandering-Darkness-68299409