March 29, 2014

Tietoisuudesta

1
‘Ajattelen, olen siis olemassa’ ei ole looginen argumentti [syllogismi], jossa premisseistä [ajattelusta] välttämättä seuraa itsenäinen johtopäätös [olemassaolo] vaan intuitiivinen performatiivi, jota ei siis/kuitenkaan voi kieltää loogisesti tai empiirisesti. ‘Minä olen olemassa’ [ei siis: ‘minä on olemassa’, koska ‘minä’ on aina perimmältään intuitiiviseen varmuuteen perustuvaa yksilöllistä puhekokemusta itsestä eikä looginen ‘merkitysrakenne’ ( vrt. käsitteellisesti konstituoituva ymmärryksen muoto: Kant oli ‘epätarkka’ intuition ja käsitteen erottelussa)], koska jos minä en yksilönä olisi olemassa, en voisi edes epäillä itseäni. Tämä johtopäätös [minä/olemassaolo = subjektiivinen intuitio] ei ole loogisesti jaettavissa osiinsa, joiden suhdetta voisi tarkastella formaalina objektiivisena merkitysrakenteena ilman tietoisuuden ainutlaatuisuutta vääristelevää rajaamista [muista ‘Prokrusteen vuode’]. Kärjistäen: cogito ‘perustaa’ itse itsensä [causa sui] suhteessa kokemukseensa ikuisuudesta ja äärettömyydestä, ja tätä kokemusta voi pitää olemassaolon tajuna. Tietoisuus ja olemassaolo ovat saman ‘transsendentaalisen kokemuksen’ kääntöpuolia: toista ei ole ilman toista. Tässä [mutta vain tässä] mielessä Descartes’n cogito on ikään kuin jumalallinen substanssi [Jumalan ‘kuva ja kaltaisuus’].
.
Spinoza sen sijaan ymmärsi nimenomaan ja vain Jumalan [ainoana substanssina] juuri tällä tavoin, causa sui’na, hyläten cogiton substantiaalisuuden ja ‘alentaen’ sen jumalallisen substanssin aksidentaaliseksi moodiksi [‘ilmentymäksi’]. Mutta myös Spinoza menettää subjektiivisen tietoisuuden ainutlaatuisuuden tekemällä siitä Jumalan/Luonnon deterministisen ‘robotin’, mikä on kestämätön ajatus sekä loogisesti että intuitiivisesti, koska tietoisuudellamme ei silloin voisi olla minkäänlaista identiteettiä/riippumattomuutta Jumalasta: emme voisi tiedostaa edes riippuvaisuuttamme Jumalasta/Luonnosta, jos olisimme absoluuttisen kausaalisesti ehdollistettuja fysikaalisiin luonnonlakeihin. Tietoisuus on näin ollen väistämättä eräänlainen ihmeeseen analogisesti rinnastettava anomalia [‘poikkeama’] ‘deterministisessä kaaoksessa’.
.
Tietoisuus ‘universaalin, äärettömän ikuisuuden tajuamisena singulaarissa ajassa’ on aina itsessään singulaari [vrt. Leibnizin monadologia, jota en tässä kuitenkaan edusta] ja siten performatiivisuudessaan ainutlaatuinen. Sitä ei voi ‘kadottamatta’ analysoida loogisesti ‘merkitysosiinsa’ tai fysikaalisesti redusoida ‘alkutekijöihinsä’. Tietoisuutta ‘laadullisena muutoksena’ ei myöskään edellä mainituista syistä voi johtaa määrällisistä muutoksista. Tietysti tietoisuutta voidaan yrittää simuloida, mutta mikään simulaatio tai virtuaali ei ole kuten ihminen eli singulaarisuudessaan ainutlaatuinen. Millään muulla maailman ‘oliolla’ [olivatpa sitten geneettisesti miten läheisiä tahansa] ei myöskään ole tietoisuutta edellä esitetyssä mielessä ja merkityksessä. Ihminen ei ole eläin eikä kone [‘automaattinen informaatio-kompuutteri’] vaan sekä eläin, [bio]kone että tietoinen olento.
.
2
‘Kvaliat, abstraktit käsitteet, järki, kokemuksen transsendentaaliset ehdot, intentionaalisuus, tietoisuuden ykseys’. Nämä tietoisuuden “’fenomenologiset’ ominaisuudet/tilat” naturalismin pitäisi kyetä selittämään pätevästi ja ristiriidattomasti, jotta se olisi käypä selitysperusta tietoisuuden olemassaololle. Näin ei kuitenkaan ole eikä voi olla. Naturalismi kohtaa tietoisuudessa ongelman, jota sen lähtökohdista ei voi ratkaista uskottavasti. Lukekaa esim. David Bentley Hartin ‘The Experience of God’ ja siitä luku ‘Consciousness’.
*

5 comments:

tommi said...

Hyvää lyysiä Descartesista.

Spinozasta: ajatus, että maailma ja ihminen sen mukana on deterministinen automaatti, on vanha. Se tunnetaan jo vanhimmassa tunnetussa uskonnossa eli hindulaisuudessa. Ihminen voi järjellään tajuta, että kun asioita tutkii, kaikella on syynsä eivätkä asiat tapahdu sattumalta tai taikavoimalla. Puutteellinen järkemme vain estää tajuamasta tätä emmekä kykene pääsemään eroon harhasta, että meillä olisi vapaa tahto. Jo vuosituhansia sitten pohdittiin, miten ajattelun rajat voisi ylittää ja herätä todellisuuteen, ja nämä joogit tunnettiin jo Diogenes Laertioksen kirjassa "idän alastomina viisaina." Hindulaisuudesta periytynyt ajatus mekanismista järkevänä maailmanselityksenä ja maailmasta henkivoimista vapaana kokonaisuutena tunnettiin jo länsimaisen filosofian syntyhetkillä, ja vanhat tiesivät myös mistä olivat vaikutteita saaneet.

Spinozalla oli monimutkainen teoria vapaudesta ja mielen mekaanisuudesta. Vapaudessa oli asteita sen mukaan, mitä riippumattomammilla motiiveilla toimittiin. Itse valitsevana on vapaampi kuin toisten pakottamana, mutta omissa valinnoissakin on tasoeroja. Mielistely, pelko ja sellaiset ovat alimpia eli epävapaimpia motiiveja. Sitten tunteet ja sitten vakaumukset. Ylintä eli vapainta oli toimia puhtaan geometrisen päättelyn kaltaisen järjen mukaan. Tällöin ihminen on vapaimmillaan, toimii kuin jumala, ja kokee kaikkien ulkoisten onnenpotkujen tuottamaa iloa (titillatio) aina korkeamman oman aktiivisuuden tuottaman ilon (hilaritas) korkeinta tasoa.

Rauno Rasanen said...

Spinozan ‘moraaliteoria’ ei käsittele moraalia vaan affekteja [passioita]. Yhtä lailla Spinozan vapauskäsitys ei käsittele vapautta vaan eri tapoja määritellä ‘mieltymyksiä ja motiiveja’, niin emotionaalisia kuin älyllisiäkin. Mutta moraali ja vapaus eivät ole mitään ‘mekaanis-geometrisesti’ tulkittuja halun tai motivaation asteita vaan kurinalaisen, itsenäisen järjen tajua rajoituksista, joita sen on itsereflektiivisenä yksilönä itse itselleen asetettava, jotta moraali olisi mahdollista, ja joista sen on tultava tietoiseksi ymmärtääkseen, mitkä ovat ajattelemisen mahdollisuuden perimmäiset ehdot. Toisin kuin Kantilla, Spinozan filosofiasta puuttuu ei ainoastaan tiedostava subjekti vaan jopa sen mahdollisuus, ei enempää eikä vähempää.

dudivie said...

lähes kaikki suuret ajattelijat ovat pitäneet filosofian radikaalia uudistusta välttämättömänä ja yrittäneet itse toteuttaa sen

Anonymous said...

Voiko ajatus antaa sinulle turvaa7turvan

Rauno Rasanen said...

Subjektin ‘kääntöpuoli’ on Jumala tai pikemminkin niin, että Jumalan kääntöpuoli on subjekti. Jumala on itsestään tietoiseksi tullutta ikuisuutta eli itsereflektiivinen subjekti: alunperin maagisesta ajattelusta irtautunut, uskonnollinen yhteisö-subjekti, sittemmin tieteellis-mekanistisen valistusajattelun ja romanttisen vitalismin ‘yhteentörmäyksestä’ syntynyt moderni, ‘traumaattisesti’ individualistinen, ‘sekulaari’ subjekti. Kyseessä ei ole subjekti erisnimenä eikä ihmisen kaltaisena kuten olympolaiset jumalat, mutta silti kuitenkin ja ehdottomasti isolla J:llä, koska transsendenssi ei ole ihmisestä, vaikka tulee olemassaoloksi ihmisen kautta ja siten tavallaan ihmiseksi. Luonnossa ja maailmankaikkeudessa itsessään ei ole Jumalaa eikä subjektia. Spinozalla substanssin eli Jumalan eli luonnon moodit/muodot/tavat [kuten ihminen, joka on vain yksi moodi substanssin lukemattomien moodien joukossa] eivät kuitenkaan ole kykeneviä ‘irtaantumaan’ substanssista itsereflektioon, subjekteiksi. Spinoza yrittää rakentaa affektien [Spinozalle myös järki ja vapaus ovat affekteja] geometrisen hierarkian, mallin ja todisteluketjun, josta voi päätellä tietoisuuteen [kuka tässä päättelee; jokin maaginen geometrikko vai?]. Tällä tavoin ei [ei ainakaan ilman kategorista ristiriitaa, jossa ontologinen kuilu silloitetaan triviaalisti matematiikalla ikään kuin subjekti (itse)tietoisuutena olisi tasasivuinen kolmio tai affektien laskennallinen funktio] pysty perustamaan subjektia, ulkoapäin määrittelemällä, affektien laadullisena summana, koska subjekti on jotain itse itsensä suhteessa ikuisuuteen ja äärettömyyteen [Jumalaan] perustavaa, ikään kuin ‘causa sui’, Descartes’n tarkoittamassa mielessä ja etenkin kokemuksen transsendentaalisten ehtojen mahdollistamana sekä ‘rajaamana’ [Kant]; ei mikään affektien ‘häilyvä lauma’, jonka yksiköt [ei yksilöt] pitää saada hierarkiseen ‘järjestykseen’ geometris-apriorisen kaavan puitteissa [kuka/mikä järjestää?, maaginen geometrikko jälleen?]