Miksi privilegiot ja hierarkiat eivät häviä? - Tuomas Neovius vastaa kolumnissaan erittäin tyydyttävästi

Kuvassa Tuomas Nevanlinna, os. Neovius.
*
K-mafian lisäyksiä: osat II, III ja IV. - - Linkkilisäys laajoine joskin ei-sovinnaisine selvityksineen 'Lutheriin' (ks. justification eli vanhurskauttaminen) - 25.9.
*
I
Tasa-arvolakia loukkaamassa

Iltapäivälehdessä haastateltiin aikoinaan "lonkerofilosofiksi" esittäytynyttä miestä. Hänen keskeinen argumenttinsa kuului, että siinä missä oluesta on opittava pitämään, lonkero on luonnostaan hyvää.

Hauskaa... mutta vous n'avez pas raison, monsieur! Eikö maun viljely ja kehittäminen ole koko kulttuurin idea? Eivätkö suurimmat herkut ole opittuja – niin kuin moderni romaani tai hapatettu hai? Hankittu maku, acquired taste, on täydessä mielessä aikuisen elämän ydin.

Joten... pitäisikö alkaa harrastaa viinejä? Sehän olisi kivaa, eikö vain. Kun vähän opiskelisi, voisi aueta tykkänään uusi makujen kirjo. Ihan vaan viattoman nautiskelun merkeissä, viikonloppujen ratoksi, omaksi huviksi. Niinhän?

Ja mitä maks! Mikään ei ole monimutkaisempi, sosiologisempi ja tunteita herättävämpi asia. Sisäisen prolen irvintäjamboree alkaa jo ennen kuin muut ehtivät suutaan avata: Ai että ripaus rottakellaria, joka räjähtää suussa sitruunaksi? Eikös sillä jälkimaullakin ole taipumus viipyä aamuun asti? Hyi peeveli, mikä pelle.

Miksi kyräilemme snobeja? Kaiketi samasta syystä kuin kauhistelemme rasismia, hirvitymme hierarkioista ja isoamme yhteiskunnallisten erojen tasoittumista: olemme tasa-arvon kannalla.

Tasa-arvon varaan rakennettu yhteiskunta ei kuitenkaan ole johtanut hierarkioiden hajoamiseen. Syy tähän ei ole se, että tasa-arvon periaate olisi toteutunut vajavaisesti. Päinvastoin, tasa-arvo johtaa oman luonteensa vuoksi hierarkioihin.

Kun aristokratia käy rakenteellisesti mahdottomaksi, alkaa yksilöllinen aatelisleikki – siitä snobismi. Jos syntyperä ei ratkaise, menestyminen kilpailussa ratkaisee – siitä meritokratia. Jos kaikkien sosiaalinen status on periaatteessa sama, ihmisiä aletaan erotella "luonnon" nojalla – siitä rasismi. Ja niin edelleen.

Porvarillinen, muodollinen tasa-arvo on yksi rahan muoto. Niin kuin tavarat ovat vaihdettavissa keskenään, koska niiden arvo vaihtelee vain määrällisesti eli hinnaltaan, tasa-arvoisia ihmisiä voi ja pitää verrata keskenään samalla mittapuulla.

Jokainen hierarkia edellyttää perustavaa tasa-arvoa, koska muuten vertailtavat kohteet eivät olisi asetettavissa samalle asteikolle.

Kuitenkin todellista demokratiaa olisi vasta yhteismitattomien yhdessäolo Vasta silloin viini saisi olla se viini, mikä se on; vasta silloin yksilö voisi olla yksilö. (lihavointi/kursivointi: rr).

Vanha Marx tajusi tämän, ja sen vuoksi kommunismi on edelleen luovuttamaton näkökulma.
*
Lue lisää: Jean-Luc Nancy: Vérité de la democratie (Galilée 2008)

II
Distinktiot, vapaus ja tunnustuksen tarve herran ja orjan moraalissa

Siteeraan koko Nevanlinnan kolumnin ikäänkuin itse kirjoittamanani kommenttina päreeseeni Eläköön privilegioiden yhteiskunta!

Aihe jäi kalvamaan mieltäni, koska ymmärsin, että en ottanut siinä huomioon juuri tasa-arvon 'synnyttämää' eriarvoisuutta. Ihminen kun on sisimmältään monentyyppisistä (ontologisista, eettisistä, esteettisistä) arvohierarkioista eli distinktioista - erotteluista, eronteosta ja reflektiivisestä erosta (tietoisuus negaationa) - elävä otus, eikä muodollinen tasa-arvokaan (joka on kalkyloitua, laskennallista - siis rahalla mitattavissa olevaa ja mitattua: siten myös erottelevaa ja hierarkisoivaa) voi mitään sille tosiasialle, että lähes jokainen kuvittelee omaavansa oikean käsityksen hyvästä mausta - ja useimmiten ehdottoman sellaisen.

Entä mitä todellinen demokratia eli yhteismitaton yhdessäolo sitten voisi olla; - siihen ei Marx eikä kukaan muukaan ole antanut praktisesti selkeää ja tyydyttävää vastausta.

Kyseessä on lopultakin melkoisen romanttinen ajatus. Mutta ei suinkaan vähäinen tai vähäteltävä vaan kuten Nevanlinna kirjoittaa: luovuttamaton näkökulma - - eräänlainen toivorikas utopia vapauttavasta yhteisöllisyydestä, joka ei siis tukahduta yksilöllisyyttä vaan päinvastoin aidoimmin mahdollistaa sen - eikä enää pelkkänä vaihtoarvona (välineenä) vaan itseisarvona (päämääränä).

Ja jos joku Wall Streetin finanssipankkiiri keksii tehdä tuosta itseisarvostakin (ihminen päämääränä) sijoituskohteen - ja epäilemättä keksii - vastustakaamme häntä viimeiseen hengenvetoomme asti.

Ihminen tosin elää kulttuurisesti distinktioitten tekemisestä mutta hänen reifikoimistaan ikäänkuin makuarvostelmaksi, joka on abstrahoitavissa rahaksi, voi täydellä syyllä pitää sekä henkisenä että fyysisisenä väkivaltana.

Ihminen ei ole myytävissä kuin taulu, jonka hän on maalannut. Mutta mikäli näin tapahtuu (ja sitä tapahtuu kapitalismissa joka hetki), kyseessä on rahamarkkinoitten (pääoman kasautumiseen tähtäävän ja johtavan automatiikan) aikaansaama/organisoima orjakauppa - tai pikemminkin orjien välinen kauppa, jota kutsutaan vapaaksi kilpailuksi - vaikka siinä mukana olevista kukaan ei ole oikeasti vapaa - muutamilla vain menee rahallisesti sata kertaa paremmin kuin ylivoimaisella enemmistöllä.

Vapaus on kuitenkin perimmältään jotain oleellisesti muuta kuin mahdollisuus ostaa rajoituksetta aivan kaikkea, mitä haluaa. Vapaus ei ole abstrakti, ostettavissa oleva 'a space in time and place' vaan monien - ristiriitaisten, jopa vastakkaisten - asioiden, suhteiden, tilojen ja muutosten prosessi.

Vapaus ja onni ovat erottamattomia muutosten - ja asiaintiloja: ne ovat olemukseltaan identtisiä kuitenkin eri merkityskokemuksellista aspektia painottaen. - - Ne ovat identtisiä sekä kvalitatiivisessa että numeerisessa mielessä; riippuu ontologisesta perspektiivistä kummassa. Käytännössä tällä erolla ei kuitenkaan ole merkitystä itse kokemukseen - muuten kuin valitun perspektiivin eli tulkinnan kautta, joka saattaa kyllä hyvinkin implikoida jopa kahden maailmankatsomuksen välisen eron (realismi-nominalismi, rationalismi-voluntarismi, katolinen-protestanttinen kristillisyys jne.).

Mutta on myös selvää - joskaan ei helposti hyväksyttävää, että ilman samanaikaista kärsimyksen kokemista ja tajua vapaus ja onni muuttuvat pelkiksi kulutushyödykkeiksi - kumoutuen siten olemukseltaan tässä reifikaatiossa. Vapaus ei ole abstraktio tai vaihdon väline - pikemminkin se on sukua diskursiiviselle vallalle ja rakkaudelle.

Unohdan tässä tietoisesti, miten yhteiskunnallisesti vieraantunutta ja lähes esteettis-fasistista (joskin ajoittain filologis-psykologisesti tosi terävää) uhoilua oli Nietzschen käsitys herra- ja orjamoraalista preferoimalla vahvasti Hegelin käsitystä herran ja orjan dialektiikasta(jota Nietzsche sekä parodioi että tulkitsi yksinomaan distanssin paatoksen (maku, distinktio, kunnia) lähtökohdista.

Hegelin mukaan herran riippumaton vapaus (ja kunnia eli tunnustuksen saamisen tarve vertaisiltaan: halu erottautua muista) on abstraktia ja tyhjää. Se on lopulta käytännössä, siitäkin huolimatta, ettei orja alempiarvoisena pysty tunnustamaan herransa vapautta ja kunniaa [(ks. (#)], aina riippuvaista orjan työstä ja hänen kulttuurisesta kehittymisestään sekä yhteiskunnallisesta vapautumisestaan.

(#) Karkea esimerkki: jos esim. koira tottelee minua, niin sen tottevaisuus ei vielä suinkaan lisää arvoani ihmisenä, vaikka minua ehkä pidettäisiinkin tämän vuoksi hyvänä koiran kasvattajana. Tunnustus on saatava sellaiselta taholta, jota voi pitää tasavertaisena kilpailijana - eikä koira tai orja yksilönä ole sellainen taho.

Perustava ero tunnustuksen saamisessa herran ja orjan välillä on se, että herra etsii tunnustusta erilaisuudelleen vertaistensa suhteen, orja samanlaisuudelleen muiden kanssa. Muoti ja/eli identiteetti- tai imagotekniikat (Foucault) alkoivat sittemmin - massakulttuurisen modernin aikana - sisällyttää itseensä nämä molemmat pyrkimykset. Aiemmin muoti oli ollut pelkästään hovin ja aatelisten erottautumistapa.

Mutta kuten Hegel (ja myös erittäin kriittinen Nietzsche) ajattelee: orja on se, josta tulee modernin valtion ja siten myös modernin kulttuurin tekijä, mitä asiaintilaa ei kuitenkaan voi pitää yksinomaan hyvänä asiana sivistyksen kannalta.

Kannattaa muistaa pari pessimistä kuvausta modernisoituvasta ihmisestä: hän on sivilisoitunut barbaari (Schiller), viimeinen ihminen, joka luulee keksineensä onnen (Nietzsche).

III
Hegel, natsit ja Luther

Myös Hegelin asenne demokratiaan ja siten massoihin on vähintäinkin ambivalentti. Hän esimerkiksi korostaa oikeusfilosofiassaan enemmän oikeusvaltiota kuin rajoittamatonta demokratiaa (muistakaamme, että natsit pääsivät valtaan demokraattisesti, vaikka he avoimesti ja julkisesti uhmasivat lakia ja oikeutta).

Historian loppu on Hegelille Absoluutti eli täydellistyneen vapauden valtakunta, joka saa (ehkä paradoksaalisesti meille kapitalismin negatiivisen vapauden sisäistämille ihmisille) ilmenetymänsä Valtiossa ja Kansassa. - - Tässä valtakunnassa orjatkin on korotettu ikäänkuin herroiksi heidän sisäistettyään kansallistunteen.

Ainakin Snellman ja fennomaanit tulkitsivat Hegeliä tällä tavoin. Muistakaa esim. Täällä Pohjantähden alla-romaanin 'isänmaallis-sankarillinen' mutta käytännössä kaksinaamainen ja tekopyhä rovastinrouva Ellen Salpakari, joka elää lähes hömpähtävästi Suomen itsenäisyyden tavoittelun nostamasta kunniantunteesta mutta joka haluaisi ikäänkuin ostaa sen itsenäisyyden ja kunnian - todellisuutta ymmärtämättä tai sen kieltäen - yhä edelleen torpparien selkänahalla.

Huolimatta Bismarckin viisaasti masinoimista sosiaalivakuutuksista (jo Bismarckin sukkuloimat diplomaattiset, rauhaa turvaaman tarkoitetut sopimukset sen sijaan olivat osaltaan - paradoksaalista kyllä - laukaisemassa I maailmansodan peruuttamattomasti käyntiin) dramaattinen yhdistelmä: demokratia, Valtio, kansallistunteen saamat kolaukset ja luontainen halu järjestykseen (Ordnung muss sein) koitui kuitenkin Saksan kohtaloksi 1930-luvulla.

Kun Versailles'n nöyryyttävän rauhansopimuksen aiheuttamasta itsetunnon vajauksesta, valtavista talousvaikeuksista ja ajoittain lähes yleisestä anarkiasta kärsinyt heikko Weimarin hallitus kaatui, Hegelin Rechtstaat joutui (demokraattisten vaalien jälkeen) barbaarien käsiin. - - Kuitenkin Saksan kansan enemmistö jopa innostuneen ylpeänä hyväksyi sen toimet kokien omassa yksityisessä elämässään massatapahtumien ja propagandan siivittämänä (viimein sotapsykoosina) samaa herruuden tunnetta kuin Führer tehokkaine, valtiokapitalistisine rosvojoukkoineen.

Hegelin orjista tuli näin 'herroja' herrojen palveluksessa. Lopputulos oli hirvittävä.

Mutta - ja tämä on minulle olennaisen tärkeää:

Natsismin siemenet kylvettiin kuitenkin jo Lutherin forenssisessa vanhurskauttamisopissa. Kun ihmiseltä viedään totaalisesti oma tahto (ratkaisuvalta Jumalan suhteen) häneltä viedään olennainen osa ihmisyyttä tai ainakin mahdollisuus täyteen ihmisyyteen.
Forenssisen vanhurskauttamisopin ja ristin teologian totaalisen pessimistisen ihmiskäsityksen aiheuttama nöyryytys ja sen kaksoissidosluonteen ylläpitämä deprivaatio oli erittäin otollinen henkinen 'maasto', johon sekä nationalismi että natsismin antisemitistinen Blut und Boden-mystiikka upposi niin hyvin kuin vain myytti voi upota ihmisiin, jotka oli opetettu tottelemaan (Jumalaa ja esivaltaa), mutta joilta oli Jumalan suhteen riistetty täydellisesti oma tahto.

Lutherin kahden regimentin oppi puolestaan edesauttoi sitä, että kansa meni riemuiten maallisen hallitsijan puolelle, koska tämä lupasi heille hyvinvointia ja etenkin sankaruutta (kunniaa sekä tunnustusta), jonka protestantismi oli heiltä lähes lopullisesti riistänyt.

Minä en pidä Lutherista ja olen Nietzschen kanssa samaa mieltä siitä, että Lutherin ajattelu/teologia oli väärinkäsitys ihmisluonteen kannalta (tämä on oma määritelmäni), ja että Lutheria voi (kuten Nietzsche tekee) hieman halveksuen mutta täydellä syyllä nimittää naulakengillään seisovaksi talonpojaksi - huolimatta hänen kiistattomasta nerokkuudestaan.

Justification (central teaching)

Luterilaiset eufemisoivat Lutherin 'armottoman' vanhurskauttamisopin (yleisimmän pelastusopillisen tulkinnan mukaiseksi) puhumalla armosta Jumalan lahjana Kristuksen sovituskuoleman kautta, vaikka alunperin Luther puhuu armosta nimenomaan oikeudellisena (forensic) päätöksenä, joka julistetaan ihmiselle ulkoapäin ilman, että hänellä olisi tuohon päätökseen minkäänlaista vaikutusvaltaa. Kun ihminen saa armon, hän on kirjaimellisesti Jumalan 'armoilla'.

Usein forenssisesta armosta käytetään myös lieventävää ilmaisua: vapauttava tuomio, jossa tuomio ymmärretään jonain äärettömän positiivisena asiana ihmisen kannalta. Mutta tämäkin sanontatapa - kuten armo lahjana - sekoittaa forenssisen armon alkuperäisen etymologisen luonteen johonkin sellaiseen, mitä se ei todella ole.

Rakkaus ei ole yksipuolinen tai yksisuuntainen asia. Voin rakastaa ainoastaan sellaista ihmistä ja olentoa, joka myöntää minun rakkauteni häneen. Lutherin Jumala ei sitä tee vaan haluaa, että alistumme ensin hänen (mahdollisen) - täysin ulottumattomissamme olevan - rakkautensa varaan, ennenkuin voimme ilman ylpeyttä rakastaa häntä. Lutherin mukaan me nimittäin rakastamme aina itseämme, jopa rakastaessamme Jumalaa.

Näin Luther pitää meitä täysin lapsenomaisen riippuvaisuuden tilassa suhteessa Jumalaan. Olemme kuin vauvoja, jotka kuolevat nälkään ilman jumalallista holhoajaa.- - Siten Jumalan on väistämättä ensin vaikutettava meihin armollaan ja rakkaudellaan. Mutta mistä me aikuiset ihmiset voisimme tietää, milloin Jumala on meille armonsa antanut? Mennä kirkkoon naukkaamaan ehtoollista - ja odottaa vaikutusta?

(Jo tämä - perimmältään yksinkertainen esimerkki - riittää osoittamaan, miten karmea väärinkäsitys Lutherin pelastusopin ytimeen ihmisluonteen kannalta sisältyy.)

Pappeihin uskominen tällaisten ehtojen vallitessa pakottaisi meidät psykologisesti itse asiassa vielä pahempaan auktoriteettiuskoon kuin, minkä katolinen kirkko on koskaan onnistunut provosoimaan.

Jäämme siis ikuisen epävarmuuden tilaan, mikä tarkoittaa, että elämme ikäänkuin näkymättömän ihmisen loputtomassa odotuksessa (cf. Waiting for Godot/Beckett). Ihmisen, joka lupaa jatkuvasti tulla, mutta jota me emme itse voi tavoittaa millään tavoin - koskaan. Ja jos yritämme, niin meidät tuomitaan ylpeyden synnistä.

Skolastistyyppiset kikkailut Kristukselta yli jäävästä armosta, josta voimme tulla osallisiksi (kunhan vain käymme kirkossa; haha - siinä kumoutui yksin armosta-periaate, koska armolle on asetettu ehto!) ovat naurettavia ja epätoivoisia yrityksiä vääntää forenssisen vanhurskauttamisen perustaa mihinkään suuntaan. Se pysyy paikallaan kuin kivi, jota mikään voima ei pysty liikuttamaan.

Ainoa, minkä voimme tehdä päästäksemme irti tästä armottoman armon hullujenhuoneesta, on erota luterilaisesta kirkosta tai vaihtaa kirkkokuntaa.

***

Justification (theology)

In Christian theology, justification is God's act of declaring or making a sinner righteous before God. The concept of justification occurs in many books of the Old and New Testaments.

The extent, means, and scope of justification are areas of significant debate. Broadly speaking, Catholics and Orthodox Christians distinguish between initial justification—which in their view occurs at baptism—and final justification, accomplished after a lifetime of striving to do God's will. Protestants believe that justification is a singular act in which God declares an unrighteous individual to be righteous because of the work of Jesus. Justification is granted to all who have faith, but even that is viewed as a gift from God (compare Eph 2:8).

Justification is seen by Protestants as being the theological fault line that divided Roman Catholic from Protestant during the Reformation[1].

IV
Kuten tiedämme, nykyajan liberaaleissa massademokratioissa kunnian tavoittelu on aivan yhtä tärkeää kuin aiemminkin, mutta tuon tavoittelun alkuperäinen muoto(herran aktiivinen halu tulla tunnustetuksi vertaistensa taholta) on kesyyntynyt orjamaiseksi haluksi tulla tunnustetuksi samanlaisena muiden kanssa.
Kunnian kulttuureissa aina piilevä rasismin mahdollisuus ja elementti on muokkaantunut demokratioissa tasa-arvovaatimusten myötä toleranssiksi: suvaitsevaisuudeksi, joka kuitenkin vaivoin pystyy kätkemään halveksunnan poikkeavia kohtaan. Itse asiassa juuri suvaitsevaisuus saattaa kätkeä ja pitää sisällään enemmän rasismia kuin yksikään nationalistis-rationalistinen 'halla-aholaisuus'.

Tulkoon edellinen sanottua tähän loppuun eräänlaisena (osittaisena) kritiikkinä aiemmin Halla-ahosta esittämiäni 'olkiukko-lausuntoja' kohtaan.

***
Kommentti: Kantia, Hegeliä ja Marxia voinee tiettyjen perusideoiden tasolla sittenkin pitää saman emansipatorisen projektin edustajina(?) Niin erilaisia kuin heidän näkökulmansa yhteiskunnalliseen todellisuuteen ovatkin. (Ainakin Slavoj Zizekin mukaan voi).
*
http://yle.fi/vintti/ohjelmat.yle.fi/10kirjaalapsuudesta/vieraat.html