Tästä päreestä löytyy kaksi alunperin Iineksen päreeseen Pilvihipiäinen kirjoittamaani kommenttia.*
Kielimafian rikosetsivä muisti Shakespearen narrit absurdin liki paradigmaattisena esimerkkinä - klo: 13.30.
I
Minä olen radikaaliuteen asti retro ja äärikonservatiivi estetiikan/taiteen alalla.
Miksi esimerkiksi lukea uusia kirjoja? Ne ovat varmasti huonompia kuin vanhat, hyviksi havaitut klassikot, jotka toimivat paradigmaattisina malleina myöhemmille teoksille.
Matkiminen ei kuitenkaan ole helppoa, vaikka tyylilaji annettaisiin valmiina eteen.
Esimerkiksi Shakespeare ja Dostojevski, jonka moniäänistä ja dialogista ekspressionismia ei ole osattu kovin paljon matkia. - Mutta eipä ole Shakespeareakaan kyetty imitoimaan 'aidosti', koska hän on niin kerta kaikkisen uniikki. - - Parodiat ja pastissit ovat sitten asia erikseen.
Minun mielestäni 1900-luvun kokeileva kirjallisuus on jopa viihteellisesti (jos sisältöjä ajatellaan) huonompaa kuin aiempien vuosisatojen tuotokset.
Taideteos teknisen uusintamisensa aikana on totisesti - jos ei menettänyt niin menettämässä auransa. Walter Benjamin, joka asiaa pohti, oli kuitenkin optimistisempi taiteen teollistumisen suhteen kuin minä ja Adorno.
Minä tosin lyttään (tarkoituksellisen provosoivasti) jopa Adornon arvostaman äärimodernismin ja avantgarden.
Aina toki saa ja pitää kokeilla uutta, mutta olisi kyllä mukava jos kokeilijat miettisivät, jääkö heidän sekoilujensa jälkeen enää mitään järjellisesti hahmotettavaa jäljelle.
Esimerkiksi niin sanottu tajunnanvirtakirjoitus (jonka pohjanoteeraus on Hans Selo), dadaismi, moderni klassinen musiikki, free-jazz tai moderni kuvaamataide/kuvanveisto.
Moderni klassinen musiikki tunnustetaan jo nyt ikäänkuin kuolleeksi kieleksi ('olemmeko viimeinen sukupolvi tätä musiikkia?', kysyi Magnus Lindberg).
Poikkeuksena 'sääntöön' tulee absurdi teatteri, josta pidän jo senkin takia, että se juontaa juurensa myös Shakespearelta - esim. Beckettin Leikin loppu, jossa on selviä vaikutteita Kuningas Learistä (sokeaksi raadeltu Gloucester ja hänen naamioitunut poikansa Edward - sekä tietysti itse Lear).
Sitäpaitsi absurdius on kaiken kokeilemisen isä ja äiti. - - Ja kuten sanottu - Shakespeare osasi ja uskalsi olla sekä groteskilla (Lear) että intellektuaalis-ironisella (Hamlet) tavalla absurdi.
(Shakespearen groteskeista ja hieman absurdeista joskaan ei niin kovin epätodellisista hahmoista on syytä muistaa myös rabelaismainen suurisuu Falstaff, Macbetin (molempien) hulluus, Jago - tuo Othellon 'Saatana', Myrskyn 'puolimieli/mielipuoli' (mooncalf) Caliban;- - ja ettei kaikkein tärkein unohtuisi: Shakespearin narrit ovat tietysti kaikkein paras esimerkki siitä, mitä absurdilla tässä yhteydessä tarkoitan).
Ja mitä ovatkaan Dostojevskin henkilöhahmot äärimmillään muuta kuin liki mielipuolia (siis tavallisia joskin dramatisoituja ihmisiä).
Mutta jos ilmaisu on tarpeeksi (tarkoitan: liian) sekavaa, niin taideteos ei avaudu ennenkuin sen konteksti selitetään kokijalle definitiivisesti, juurta jaksaen. Silloin se ei kuitenkaan ole enää taidetta vaan eräänlaista tiedettä.
Esteettinen eläytyminen vaatii aina 'oman esteettisen järkensä' päästäkseen kohti optimaalista tyydytyksen tilaa, ja tuon järjen olemus eroaa kontekstiselityksistä, koska se on perimmältään autonomista.
Taideteos joko tekee vaikutuksen tai ei tee. Mikään selittely ei tuota eläytymistä voi korvata tai edes kunnolla mahdollistaa.
*
Tervoista (varauksin), Remeksistä sun muista viihde- ja dekkariteollisuuden teollisuuskynäilijöistä en sano mitään. Arvatkaa miksi.
Mainos- ja kauppamiehille sekä -naisille nämä viihdepellet ovat tietysti taivaan lahja, koska suurin osa ihmisistä on kuin lapsia, jotka syövät mieluiten kaikkein makeutetuinta ruokaa.
Mutta eikö juuri tällainen asenne ole pahimmanlaatuista konservatiivisuutta konformismin ja opportunisimin muodossa?
Kyllä. Juuri siksi kutsunkin itseäni radikaaliksi konservatiiviksi taiteen alalla.
II
Kysyn seuraavassa van Vaarilta ja muultakin jengiltä kysymyksen, johon annan pohdintaa helpottaakseni(?) myös vastauksen:
Miksi kirjoja luetaan?
Pelkän ajankulun vuoksi - - tai mahdollisesti rahallisen korvauksen (työn) takia?
Näihin seikkoihin näyttäisi perustuvan eräitten ammattilaisten kuten van Vaarin lukutapa sekä motiivi lukea.
Minulle sen sijaan on merkityksellisempää mahdollisimman selkeästi etukäteen määritelty projekti, jonka puitteissa suuntaudun johonkin isompaan - mahdollisesti jopa äärimmäisen syvään ja piinaavaan - etten sanoisi kiihottavaan (älyllisesti - huom!) - eksistentiaaliseen ongelmaan.
Sattumilta ei tietenkään voi välttyä elämässä. Niinpä en ollut lainkaan varautunut esim. alunperin keväällä FST5:stä tulleeseen Kenneth Branaghin Hamlet-tulkintaan, joka valloitti minut aivan totaalisti ja laukaisi päälle (tosin kauan kyteneen ja eläneenkin) Shakespeare-himon.
Entä mitä tarkoitan suurilla ongelmilla ja suurilla projekteilla?
Itseäni, sillä ongelmista ja projekteista suurinhan olen tietysti minä itse - minun oma subjektiivinen identiteettini - kuten hienosti sivistyssanalla sanotaan.
Aiemmin keväällä toteutunut päätös lukea kymmenen Dostojevskin romaania (osan ensimmäistä kertaa) sai näin Hamletissa ja ylipäätään Shakespearessa loistavan jatkon.
Niinpä jos minulle tarjottaisiin luettavaksi joko nykydekkaristeja tai klassikkoja, valitsisin ilman muuta jonkun klassikon.
Sillä enhän toki ehdi lukea kaikkea mahdollista kirjallisuuden alalta elämäni aikana. On siis pakko valita - mutta ennenkaikkea pitää osata valita - ja oikein (ainakin omalta kohdaltaan).
Eräs hyvän maun tärkeimpiä edellytyksiä onkin sumeilematon mutta perusteltu itsevarmuus.
Tartun klassikkoon jopa sellaisessa tapauksessa, jossa minulle ei olisi edes annettu varaa valita muuta kuin joku hemmetin aikamme sankari - tuo hieman neuroottinen, kolleega-, nais- ja lapsihuolissaan jatkuvasti piehtaroiva everyman, joka sitten ikäänkuin siinä arkiähkyn sivutoimena ratkoo (muka nerokkaasti) henki- ym. rikoksia.
Kutsun tuota aikamme arkki-ihmistä eli rikosetsivää tässä fiktiivisesti vaikka Robban Runqvistiksi. Hän on luultavasti ruotsalainen.
Mutta mutta - - koska olen radikaali konservatiivi minun on pakko sanoa, että Porfiri Petrovits (Rikos ja rangaistus) on paljon kiinnostavampi kuin esimerkiksi Kurt Wallander. - - En perustele, koska pidän tätä tosiasiaa itsestään selvyytenä.
*
Olen siis viime aikoina ehtinyt intensiivisesti samaistua klassisena pidetyn (myös 1900-luvun - myönnettäköön) kirjallisuuden henkilöhahmoihin (myös naisiin) ja heidän problematiikkaansa sekä elää heidän elämäänsä ja ongelmiaan niin ajattelussani kuin mielikuvituksessanikin (näiden kahden psykoaktiivisen virittyneisyystilan välillä on hienonhieno mutta oleellinen ero).
Yhteenvedonomaisesti kärjistän, että tärkeintä ovat omat projektit ja oma problematiikka (koska 'siellä' ilmenevät myös muiden ihmisten ongelmat) - vasta sitten ne kirjat, joita hyödynnetään ja joista saadaan aineksia näitten ongelmaprojektien psyykkiseen työstämiseen.
Kirja muuttaa meitä, kirjoitti Kemppinen aivan oikein. Kirja on siis eräänlainen identiteetin muokkaus- ja kehittämisväline samalla, kun se tuottaa meille parhaimmillaan pysyvää esteettistä mielihyvää, jonka jäljet jäävät ikuisesti corteximme poimukkaisiin kudoksiin.
Tämän takia kirjallisuutta luetaan. Tämän vuoksi kirjallisuutta tarvitaan.
Ei pelkästään kulutettavaksi samaan tapaan kuin aikaa, sukkia tai Sinistä lenkkiä.
Vai mitä Vaari?
*
vig.pearsoned.co.uk/catalog/academic/product/...
11 comments:
Esseesi ovat viimeaikoina (on ne olleet tietysti ennenkin) varsin ansiokkaita. Ja siinä mielessä antoisia että minäkin olen niitä ymmärtänyt. Nyt tarraan tähän että...
"Yhteenvedonomaisesti kärjistän, että tärkeintä ovat omat projektit ja oma problematiikka (koska 'siellä' ilmenevät myös muiden ihmisten ongelmat) - vasta sitten ne kirjat, joita hyödynnetään ja joista saadaan aineksia näitten ongelmaprojektien psyykkiseen työstämiseen."
... koska tällä hetkellä luen Jaan Krossia. Se, että olen eskaloitunut Viron historiaan, ei tarkoita kritiikittömyyttä. Vaan just päin vastoin! (Kamalasti Virossa on paskaa... Anteeksi vaan.) Kross ei tietysti ole klassikko kun hän vielä pari vuotta sitten elikin. No, ehkä vuonna 2098? Eiväthän hänen aiheensa - jotka sattuneesta syystä! - ovat yl. historiallisia, vanhene. (Vittu että ihmisellä voi olla ovela huumori! Ei sellaista kehity ellei ihmistä vainoo sekä fasistit että kommunistit... Melkein käy kateeksi. Ja äly.)
"Rikos ja rangaistus" kirjan luin pari-7 kertaa; minun piti kirjoittaa siitä teatteribluffi. (Kuten kirjoitinkin.) Otin homman vakavasti, samperi vieköön, kahlasin Messukylässä helmikuun kauheissa lumikinoksissa yhdelle töllille jossa kuulema asui venäläisemigrantteja. Mummo ja Pappa. Koputin ovea. Ei ne avanneet, päin vastoin; näin että keittiöstä sammui valo. Koputin uudestaan, ja taas uudestaan, ja taas... sitten ovi raottiui ja kuului "sshis't hyj?" Tai jotain. Minulla oli nauhuri, olin kuin Veikko Ennala, ja kun pääsin keittiöön, panin nauhurin päälle (POKS). Halusin kuulla miten he lausuvat venäjänkielisiä nimiä.
Lowry oli nuorempana minulle tärkeä, kuten moni muukin... Grass ja Weiss. (Kafka!) Näitä, jotka on, on.
Danteen tutustuin kun varastin (ison, painavan ja kuvitetun) Divina Commedian opettajien kirjastosta. Olin 12 v. vanha. Minua hurmasi ne säkeet... "ohoh", ehkä enemmän kuin mikään muu sen jälkeen.
(Ps. Palautin kirjan toki takaisin.)
Mun on pakko lisätä Jaan Krossista tähän vielä se että... hän kirjoittaa kieltä jota on ilo lukea. Se sekä elää että soi. Ja hänen sanavarastosa on käsittämättömän laaja. (Juuri sen verran osaan eestiä, että tajuan sen. Plus muita kieliä.)
Ps. Marqouez aikoinaan luokitteli kirjailijat kolmeen eri ryhmään, a) kirjailijat, joilla on sanottavaa mutta jotka eivät osaa kirjoittaa, b) kirjailijat, jotka osaavat kirjoittaa mutta joilla ei ole sanottavaa, ja c) kirjailijat, jotka eivät osaa kirjoittaa ja joilla ei ole sanottavaa.
Tosiaan, Shakespeare et Co.? No, ehkä Marqouezia vitutti se että aina kysytään samoja asioita... Hyvä on.
Mikis,
en oikein tiedä, mitä sinulle sanoisin. Itse en valitettavasti tunne Jaan Krossin tuotantoa. Miehestä olen kyllä jotain kuullut.
Tuo Marquezin luokittelu kirjailijoista oli mainio.
Ei siis muka löydy kirjailijoita, joilla olisi jotain sanottavaa ja jotka osaisivat myös kirjoittaa. - - Kyllä on mutta todella vähän - koko ajan entistä vähemmän ainakin suhteellisesti ottaen.
Sitäpaitsi kaikki suuret filosofiset ongelmat ja niiden dialektiset ratkaisumahdolisuudet tai 'ratkaisumahdottomuudet' on jo esitetty.
Jäljelle on jäänyt ja samanaikaisesti tilalle tullut näiden perusideoiden 'päivitetty' mutta liukuhihnamais-viihteellinen toisto, pastissi, parodia (camp) ja vastaavan kaltaiset vanhan kelaukset.
Jopa melko omaperäinen joskin brutaalin väkivaltainen Matrix (tarkoitan nyt ykkösosaa), joka oli ainakin tehosteiltaan uutta luova futuristinen tieteisthrilleri ja josta löytyi myös filosofista sanomaa, rakentui ideaytimeltään sekä Descartes'n uniargumentin että etenkin Descartes'a reilusti yli 1000 vuotta vanhemman itämaisen filosofin - Zhuangzin - esittämille ajatuksille (ks. PS.).
Marquezin kolmijakokin nousi lukiessa mieleeni, mutta en osaa yhdistää, mistä ja milloin sen olen lukenut tai kuullut (olisko ollut Torsti Lehtiseltä).
Niin paljon on mennyt ohi silmien ja läpi korvien, mutta autuaallinen unohdus peittää yhä enemmän menneisyyttä sumuverhollaan - - osittain myös onneksi.
Elämässä on tapahtunut, tullut koettua ja tyhmyyttään tehtyä sellaisia asioita, joiden jatkuva muistaminen tekisi olemisen ja ajattelemisen pahimmillaan sietämättömäksi.
PS.
Uniargumentti on filosofisessa skeptismissä hyödynnetty argumentti ihmisen aistimusten epäluotettavuudesta. Unessa ihminen harvemmin tajuaa uneksivansa (pois lukien selkounet). Tämä on johtanut arveluihin, voisiko ihminen olla jatkuvasti unessa valveillaolon sijaan (tai ettei hän ainakaan voi olla varma uneksiiko vai ei).
Länsimaisessa filosofiassa ajatuksen esitti ensimmäisenä René Descartes tutkielmassaan Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta.
Itämaisessa filosofiassa samankaltainen argumentti esiintyy Zhuangzin filosofiassa niin sanottuna ”perhosen uni” -mietelmänä. Mietelmässä Zhuangzi näkee unta jossa hän on perhonen. Herättyään hän havaitsee olevansa Zhuangzi. Mutta miten hän voi määrittää onko hän Zhuangzi, joka on juuri lakannut uneksimasta olevansa perhonen, vai perhonen, joka on juuri alkanut uneksia olevansa Zhuangzi. (Wikipedia)
Tätähän on kans mietitty että "jos puu kaatuu metsässä ilman että siinä on silminnäkijää, niin rytiseekö se" ... tai jotain vastaavaa. Minä vastaisin että "mitä se minulle kuuluu".
Erittäin huono vastaus. Tiedän. (Sitä on vaan elettävä. Vaikka alkoholistina. Senkin minä tiedän.)
Ps. Krossin kirjojen nimetkin on - siis minun mielestä - upeita! "Uppiniskaisuuden kronikka"... "Vastatuulen laiva"...
Krossin muistelmateos oli... hitsi, että mulla on huono sanamuisti... "Rakkaat kanssavaeltajat", tms. Voi että voi vittuilla lempeästikin! (Sitähän kirjan nimikin 'Kallid kaasteelised' toitottaa. Että saattaa mennä vieläkin huonommin... jolla kulla, harmi. Mutta ei sille mitään mahda pilkku koska Jumala ei ole demokraatti.)
Krossin suurus oli siinä - oikeasti - että hän armahti kiduttajansa. Antoi siis anteeksi... Tietysti käsitykseni saattaa olla ihan väärä, ei sen väliä. Voi olla että Kross oli manipulaattori itse - sittenpähän oli. Kerran juttelin tästä asiasta junassa Tallinna-Tartto. Seuralaiseni oli sosiologi. Hänellä oli ambivalentti suhde Krossiin; Kross jos teki jotain epämääräistä (siis neuvostomiehityksen aikana), se oli perusteltua. Jos joku MUU teki vastaavaa... se oli petturuutta.
Asioilla on yl. enemmän kuin kaksi eri puolta, ja hyvä, että tietää niistä edes yhden. (Toisin sanoen ei siis mitään.) (Senhän minä juuri sanoin!)
Huh huh, taas on juovuksissa.
hyva taide kuten uskontokin lahtee karsimyksesta, ei pullamossosta
tosin hyvat suhteet nakymattomaan voi olla juuri tyytyvaisella ihmisella!
mutta taide tottisesti vaatii kontrastin ollakseen
No Ei , kylla tyytyvaista taidetta syntyy tyytyvaisilta ihmisilta herranlettas
hyvinvointitaide
Mikiskin haluaisin sanoa välillä jotain järkevää (esimerkiksi Viikatemiehelle joka vainoaa häntä), mutta järjestysmies estää sen. Igen!
http://www.youtube.com/watch?v=VlJ6y_oTpY4&NR=1
Mikis,
tuubilinkin tunnistin parin vuoden takaa. Eräs tuttu Tampereen suunnasta lähetti sen mulle silloin.
Olenkin ihmetellyt, kuka on tuo loistava tummahipiäinen luonnenäyttelijä, joka pyrkii vakuuttavalla gestiikallaan ja ruumiinliikkeittensä briljantilla hallinnalla viestimään/ilmaisemaan syvää persoonallista ihmetystään - etten sanoisi peräti absurdia eksistenssikokemustaan - kameralle kesken toisen rakennusmiehen syvähaastattelun.
Hänen voimankäyttöä kaihtamaton poistamisensa parrasvaloista oli dramaturgisesti nappiin ajoitettu, joskin se sai minut myös samanaikaisesti kokemaan syvää myötätuntoa ja myötähäpeää tätä poloista kännikalaa kohtaan.
Nyt taidan kuitenkin arvata, kuka on kyseessä ;\] - - Etunimi alkaa M:llä.
Täytyy myöntää että minulla on (kamalan ikävä) tapa puhua toisten päälle. Tai ainakin yritän.
En tiedä miksi. Kunhan hölötän.
Post a Comment