Täytyy kertoa hieman kirjoitussuunnitelmista.
Pohdin, josko kirjoittaisin - saatuani ensin massiivisen Dostojevskinluku-urakkani: - romaanit, novellit, päiväkirjat, aatteelliset pohdiskelut ym., pari elämäkertaa, kirjallisuustieteellinen katsaus, referaatteja jne. - loppusuoralle, kirjoitan jonkun päreen lukemani herättämistä ajatuksista.
Kaksi varmaa aihetta on jo ilmassa: 1) Dostojevskin huumori ja 2) Dostojevskin naiset. Molempia teemoja olen laiminlyönyt aiemmin - paljon nuorempana Dostojevskia lukiessani, mutta en laiminlyö enää.
Huomaan lukeneeni silloin aivan liian suuren - nuoruuden - vakavuuden hengessä, enkä ole huomioinut ja osannut nauttia Fedor Mihailovitsin huumorista.
Nyt kun varsinkin Idiootti alkaa olla loppusuoralla, on myös täysin ilmeistä, ettei naiskuvauksia voi sivuuttaa - itse asiassa ei ainoastakaan teoksesta. Ne kuuluvat romaanien ydinaineksiin.
Toisaalta - jos niissä ei tapeta muuten vain - joko nihilismin ja äärimmäisen utilitarismin eli psykologisen egoismin periaatteella/perusteilla, niin sitten tapetaan mustasukkaisuudesta - naisen vuoksi.
Aikoinaan (en nyt muista kuka kuuluisa runoilija sen lohkaisi), että kun lukee kymmenen sivua Saarikoskea, huomaa olevansa juovuksissa.
Minä sanon, että, kun lukee 500 sivua Dostojevskia, kokee itsensä murhaajaksi tai muuten vain hyvin 'perverssiksi' ihmiseksi.
Ivan Karamazov ('jos Jumala on kuollut, kaikki on luvallista'), Raskolnikov ('olen täi, mutta tapoin vielä pahemman täin!') ja Kellariloukon mies (vapaasti referoiden): - 'teen mieluummin tietoisesti väärin kuin suostun pianonkoskettimeksi'; (tämä on positivismia, determinismiä ja mekanistista maailmankuvaa kritisoiva ja siten eksistentialismia ennakoiva traktaatti, joka teki mm. Nietzscheen järisyttävän vaikutuksen).
Edelliset, fiktiiviset hahmot, olivat nuoruuteni sankareita, mutta nyt käynnissä olevan paneutumisen jälkeen noita sankareita tulee olemaan monia muitakin - eikä suinkaan pelkkiä murhaajia ja nihilistejä.
Dostojevskin huumori on joissain kohtaa aivan hulvatonta. Olen nauranut kymmeniä kertoja hänen ironioilleen, kaksimielisyyksilleen, sutkauksilleen ja anekdooteilleen eri henkilöhahmojen kertomina (esim. Idiootin Lebedev on täysin gogolilainen hahmo, samoin saman kirjan höppänä fabulisti, eronnut kenraali Ivolgin tai Karamazovien rouva Hohlakova jne. - ks. PS.).
Tuli mieleeni, että jospa olisin ollut lukemassa Dostojevskia esimerkiksi jollain Helsingin rautatieaseman penkillä kesäaikaan ja hohotellut yksikseni kovaäänisesti, olisi vieressäni istuva mahdollisesti ihmetellyt huomatessaan, ettei lukemani kirja olekaan Arto Paasilinnan kootut vaan Dostojevskin Riivaajat (jonka viimeiset 300 sivua tosin ovat silkkaa 'tappoa', kuolemaa ja ylipäätään murhenäytelmää - alkuperäisestä painoksesta poisjätetty ja sittemmin kirjaan aina lisätty Stavroginin persoonaa syvällisesti valottava loppuliite - [pappismunkki] 'Tihonin luona' - mukaanlukien).
Dostojevskin naiskuvan pohdinta tulee olemaan varsin haastava ja mielenkiintoinen projekti, koska yksikään hänen kuvaamistaan naishahmoista ei mielestäni ole läheltäkään mikään Vuohenkulman emännän eli Seunalan Annan (Jukolan Eeron vaimo) kaltainen madonnahahmo vaan kaikkien kirjojen naisista löytyy jotain hurjaa, hysteeristä, intohimoista, vallanhaluista - jopa miltei demonista (Idiootin Nastasja Filippovna) tai sitten alistuvaa ja äärimmäisen kärsivää kohtaloa ja luonnetta (Rikoksen ja rangaistuksen Sonja).
PS.
Dostojevski on sanonut jotenkin niin, että kaikki me venäläiset kirjailijat tulemme Gogolin viitan alta.
PPS.
Dostojevski rakastaa tai rakastaa ja halveksuu kirjojensa henkilöhahmoja, mutta tunteeton hän ei ole koskaan. Tsehovin temperamentti sen sijaan on aivan toinen. Tsehov tarkastelee kuvaamiaan ihmisiä ulkopuolisena, hieman etäältä ja resignoituneesti, vieraantuneena ja joskus oudon kylmästi joskin toki yleensä tiettyä, 'hiljaista' sympatiaa tuntien.
Mutta yksi, mikä Tsehovilta puuttuu - sitä puuttui myös hänen yksityiselämästään: hän ei ole mikään empaattinen tai kovin intohimoinen ihminen.
Tämä kommentti ei ole kirjallis-esteettinen arvoarvostelma vaan yksinomaan siis viittaus näiden kahden suuren mutta niin kovin erityyppisen neron taiteilijaluonteen persoonallisen temperamentin erilaisuuteen.
Olen joka tapauksessa alkanut viime vuosina kokea myös Tsehovin yhä läheisemmäksi, mutta nyt toisella lukukerralla (tiedän se jo) Dostojevski tulee joka tapauksessa säilyttämään paikkansa sielussani - suurimpana kaikista - ehkei kuitenkaan kirjallisen tyylinsä ja tyylillisteknisen taituruutensa vuoksi vaan - kuten alussa sanoin; siksi, että hän menee jokaisen vähänkin tärkeämmän henkilöhahmonsa (ja heitä on paljon) nahkoihin henkilökohtaisesti, kun taas Tsehov on kuin lääkäri ja tiedemies (jollaiseksi hänet oli oikeasti koulutettukin), joka tarkastelee ihmistä pyrkien aina tavallaan etäisen objektiiviseen arvioon, jossa ei samastuta omin tuntein liikaa kuvattavina oleviin hahmoihin.
Dostojevski on romaanitaiteen Gogol ja Shakespeare, Tsehovin sukulaissieluina pidän Proustia ja Kafkaa.
*
http://www.ruslania.com/language-4/entity-3/context-161/details-895.html
Pohdin, josko kirjoittaisin - saatuani ensin massiivisen Dostojevskinluku-urakkani: - romaanit, novellit, päiväkirjat, aatteelliset pohdiskelut ym., pari elämäkertaa, kirjallisuustieteellinen katsaus, referaatteja jne. - loppusuoralle, kirjoitan jonkun päreen lukemani herättämistä ajatuksista.
Kaksi varmaa aihetta on jo ilmassa: 1) Dostojevskin huumori ja 2) Dostojevskin naiset. Molempia teemoja olen laiminlyönyt aiemmin - paljon nuorempana Dostojevskia lukiessani, mutta en laiminlyö enää.
Huomaan lukeneeni silloin aivan liian suuren - nuoruuden - vakavuuden hengessä, enkä ole huomioinut ja osannut nauttia Fedor Mihailovitsin huumorista.
Nyt kun varsinkin Idiootti alkaa olla loppusuoralla, on myös täysin ilmeistä, ettei naiskuvauksia voi sivuuttaa - itse asiassa ei ainoastakaan teoksesta. Ne kuuluvat romaanien ydinaineksiin.
Toisaalta - jos niissä ei tapeta muuten vain - joko nihilismin ja äärimmäisen utilitarismin eli psykologisen egoismin periaatteella/perusteilla, niin sitten tapetaan mustasukkaisuudesta - naisen vuoksi.
Aikoinaan (en nyt muista kuka kuuluisa runoilija sen lohkaisi), että kun lukee kymmenen sivua Saarikoskea, huomaa olevansa juovuksissa.
Minä sanon, että, kun lukee 500 sivua Dostojevskia, kokee itsensä murhaajaksi tai muuten vain hyvin 'perverssiksi' ihmiseksi.
Ivan Karamazov ('jos Jumala on kuollut, kaikki on luvallista'), Raskolnikov ('olen täi, mutta tapoin vielä pahemman täin!') ja Kellariloukon mies (vapaasti referoiden): - 'teen mieluummin tietoisesti väärin kuin suostun pianonkoskettimeksi'; (tämä on positivismia, determinismiä ja mekanistista maailmankuvaa kritisoiva ja siten eksistentialismia ennakoiva traktaatti, joka teki mm. Nietzscheen järisyttävän vaikutuksen).
Edelliset, fiktiiviset hahmot, olivat nuoruuteni sankareita, mutta nyt käynnissä olevan paneutumisen jälkeen noita sankareita tulee olemaan monia muitakin - eikä suinkaan pelkkiä murhaajia ja nihilistejä.
Dostojevskin huumori on joissain kohtaa aivan hulvatonta. Olen nauranut kymmeniä kertoja hänen ironioilleen, kaksimielisyyksilleen, sutkauksilleen ja anekdooteilleen eri henkilöhahmojen kertomina (esim. Idiootin Lebedev on täysin gogolilainen hahmo, samoin saman kirjan höppänä fabulisti, eronnut kenraali Ivolgin tai Karamazovien rouva Hohlakova jne. - ks. PS.).
Tuli mieleeni, että jospa olisin ollut lukemassa Dostojevskia esimerkiksi jollain Helsingin rautatieaseman penkillä kesäaikaan ja hohotellut yksikseni kovaäänisesti, olisi vieressäni istuva mahdollisesti ihmetellyt huomatessaan, ettei lukemani kirja olekaan Arto Paasilinnan kootut vaan Dostojevskin Riivaajat (jonka viimeiset 300 sivua tosin ovat silkkaa 'tappoa', kuolemaa ja ylipäätään murhenäytelmää - alkuperäisestä painoksesta poisjätetty ja sittemmin kirjaan aina lisätty Stavroginin persoonaa syvällisesti valottava loppuliite - [pappismunkki] 'Tihonin luona' - mukaanlukien).
Dostojevskin naiskuvan pohdinta tulee olemaan varsin haastava ja mielenkiintoinen projekti, koska yksikään hänen kuvaamistaan naishahmoista ei mielestäni ole läheltäkään mikään Vuohenkulman emännän eli Seunalan Annan (Jukolan Eeron vaimo) kaltainen madonnahahmo vaan kaikkien kirjojen naisista löytyy jotain hurjaa, hysteeristä, intohimoista, vallanhaluista - jopa miltei demonista (Idiootin Nastasja Filippovna) tai sitten alistuvaa ja äärimmäisen kärsivää kohtaloa ja luonnetta (Rikoksen ja rangaistuksen Sonja).
PS.
Dostojevski on sanonut jotenkin niin, että kaikki me venäläiset kirjailijat tulemme Gogolin viitan alta.
PPS.
Dostojevski rakastaa tai rakastaa ja halveksuu kirjojensa henkilöhahmoja, mutta tunteeton hän ei ole koskaan. Tsehovin temperamentti sen sijaan on aivan toinen. Tsehov tarkastelee kuvaamiaan ihmisiä ulkopuolisena, hieman etäältä ja resignoituneesti, vieraantuneena ja joskus oudon kylmästi joskin toki yleensä tiettyä, 'hiljaista' sympatiaa tuntien.
Mutta yksi, mikä Tsehovilta puuttuu - sitä puuttui myös hänen yksityiselämästään: hän ei ole mikään empaattinen tai kovin intohimoinen ihminen.
Tämä kommentti ei ole kirjallis-esteettinen arvoarvostelma vaan yksinomaan siis viittaus näiden kahden suuren mutta niin kovin erityyppisen neron taiteilijaluonteen persoonallisen temperamentin erilaisuuteen.
Olen joka tapauksessa alkanut viime vuosina kokea myös Tsehovin yhä läheisemmäksi, mutta nyt toisella lukukerralla (tiedän se jo) Dostojevski tulee joka tapauksessa säilyttämään paikkansa sielussani - suurimpana kaikista - ehkei kuitenkaan kirjallisen tyylinsä ja tyylillisteknisen taituruutensa vuoksi vaan - kuten alussa sanoin; siksi, että hän menee jokaisen vähänkin tärkeämmän henkilöhahmonsa (ja heitä on paljon) nahkoihin henkilökohtaisesti, kun taas Tsehov on kuin lääkäri ja tiedemies (jollaiseksi hänet oli oikeasti koulutettukin), joka tarkastelee ihmistä pyrkien aina tavallaan etäisen objektiiviseen arvioon, jossa ei samastuta omin tuntein liikaa kuvattavina oleviin hahmoihin.
Dostojevski on romaanitaiteen Gogol ja Shakespeare, Tsehovin sukulaissieluina pidän Proustia ja Kafkaa.
*
http://www.ruslania.com/language-4/entity-3/context-161/details-895.html
20 comments:
On riemastuttavaa, kuinka erilaisia Dostojevskeja ihmiset luovat. Sinulle hän on puolijumala, jollekin toiselle taas löysä paholainen.
Luin itsekin juuri Riivaajat, kai kymmenennen kerran. Luen Doston kaikki kirjat uudestaan noin kolmen vuoden välein. Joka kerta ne avautuvat eri tavalla.
Nyt huomaan Riivaajissa paljon löysää jutustelua. Siinä on täysin tarpeettomia lauseita, suoranaista hölötystä. Miksi? Iso D tarvitsi rahaa ja kustantaja maksoi sen mukaan, kuinka paljon kirjoitti. Iso D oli kelpo senttari, vaikka ei itse sitä myöntänytkään. Tsehov sen sijaan myönsi ja sanoi olevansa siitä vielä ylpeäkin.
Olen sairas. Makaan sängyssä ja luen. En jaksa nyt kirjoittaa enempää. Luen tällä hetkellä muistelmia kuolleesta talosta. Iso D tekee vankisiirtolasta lähes idyllin nuollessaan vallanpitäjien saappaita. Riivaajissa on sama pohjavire. Tuhmat sosialistit yrittävät horjuttaa vallitsevaa, jumalallista järjestelmää. Hyi!
"Mutta yksi, mikä Tsehovilta puuttuu - sitä puuttui myös hänen yksityiselämästään: hän ei ole mikään empaattinen tai kovin intohimoinen ihminen."
Tähän piti vielä sanoa jotakin. Mielestäni olet väärässä, hyvä RR. Mies, joka elätti koko surkean perheensä tomppeli-isineen ja juopottelevine veljineen samalla kun opiskeli ja kirjoitti, on mielestäni aika empaattinen. Tsehov oli myös intohimoinen järjen ja edistyksen puolustaja ja yhtä intohimoinen järjettömyyden, laiskuuden ja taantumuksen vastustaja. Se, ettei hän pelannut kaikkia rahojaan ruletissa, ei tee hänestä sielullisest kylmää ihmistä. Minun mielestäni
Hekkumoitsija (van vaari?)
Olen jossain määrin samaa mieltä siitä, mitä sanot Riivaajista. Kirjasta olisi tullut todellinen 'painajaisten painajainen', jos D. olisi tiivistänyt sen 2/3:aan nykyisestä. Nyt välissä on hieman liikaa klappia.
Mitä Tsehoviin tulee, niin selitän sinulle. Kommenttini temperamentista koskee kirjailijaa kirjailijana - myös Tsehovin 'kylmyys'. Otan siis hieman takaisin, mitä tulee hänen yksityiselämäänsä, vaikka en asiaa tunnekaan.
Mutta on totta, että Tsehov ehkä jopa hieman 'kammoksui' itsessään niin sanottua 'ihmiskylmyyttään' myös yksityisesti (lue Sahalinin suomentajan jälkisanat).
*
Tsehov ei ole teatraalinen Shakespeare-houkka kuten Dostojevski vaan hienostunut, etäinen ja nostalginen, joka elää paradoksaalisesti ikäänkuin menneessä (näytelmissä tuo nostalgia on usein täysin konkreettista) , mutta samalla hän katsoo - ja näkee - tulevaan (absurdismiin, valistuksen implikoimaan arvonihilismiin!).
Tsehov on modernismin alkusoittoa kirjallisuudessa. Dostojevski sen sijaan on venäläinen jurodivyi - houkka ja hullu - tragikomedian kirjoittaja jos kuka. - (Tragikomedia on harvinainen ja vaikea genre.)
*
Ja mitä sosialismiin tulee, niin kyllähän me tiedämme nykyään, mitä siitä Venäjällä seurasi. Ja Dostojevski ennusti, mitä tuleman piti. Kuten Nietzsche sen, mitä seurauksia saksalaisella nationalismilla ja antisemitismillä tuli olemaan...
Pitäisikö heitä moittia profeetallisuudesta? - - Kummallista.
No - minä myönnän, että Dostojevski oli slavofiili, mutta entä sitten? Tekeekö se hänestä fasistin?
Ikäänkuin Tsehovin 'harhailu' nostalgian ja tulevan välillä tekisi hänestä Valistuksen 'Suuren Airuen'. - - Höpö höpö sanon minä. Sorrun itse yleistyksiin, mutta tämä 'parodia' on jo liikaa...
DELICIOUS This servin..today..olet taitava kujeissasi. fictiossa, filosofiassa.
"No - minä myönnän, että Dostojevski oli slavofiili, mutta entä sitten? Tekeekö se hänestä fasistin?
Ikäänkuin Tsehovin 'harhailu' nostalgian ja tulevan välillä tekisi hänestä Valistuksen 'Suuren Airuen'. - - Höpö höpö sanon minä. Sorrun itse yleistyksiin, mutta tämä 'parodia' on jo liikaa..."
Kuka noin sanoi? En minä ainakaan.
Iso D oli slavofiili pelkuruuttaan. Kukapa ei pelastaisi henkeään, jos siihen on mahdollisuus. Hitlerin valtakunnassa hän ehkä olisi ollut natsi ja Mussolinin maassa fasisti, Suomessa kokoomuslainen.
Tsehov kammoksui airuena olemista. Hän vain kirjoitti mitä näki. Sosialismissa häntä olisi viety Siperiaan vastoin tahtoaan -luulisin.
Oletko muuten lukenut hiljattain Tolstoita? Vaimonsa avulla hän loi niin hiottua tekstiä, että oikein teke mieli voihkia kun sitä lukee. Pysytellessään kaukana uskonasioista hän on nautittava nero. Älkäämme unohtako vanhaa kunnon liehupartaa!
Hekkumoitsija kirjoitti:
'Iso D oli slavofiili pelkuruuttaan. Kukapa ei pelastaisi henkeään, jos siihen on mahdollisuus.'
Roskaa.
D:n ajattelutapa voidaan kyllä kyseenalaistaa, mutta ei hän nuollut tsaarin saappaita vaan ajatteli itsenäisesti. Perustelut löuytyvät etenkin romaaneista.
Anna Kareninan luin ensimmäisen kerran pari vuotta sitten ja se teki minuun melkoisen vaikutuksen. Kyseessä on yksi maailmankirjallisuuden hienoimpia romaaneja.
Mutta Tolstoin säälikristillisyyteen höynähtänyttä maailmankatsomusta en kannata - vaikka olenkin aika lailla samaa mieltä hänen estetiikan pohdinnoistaan.
Tsehov oli ilmeisesti nuoruudessaan tolstoilainen mutta irtautui hänen 'opeistaan' varsin nopeasti.
Anna Karenina ilmestyi samaan aikaan kuin Idiootti, joka (kuten melkein kaikki D:n suuret romaanit) jäi venäläisten - 'valistuneitten' - kriitikoiden hyljeksimäksi (nämä eivät pitäneet D:n sosialismin vastaisuudesta ja ortodoksimyönteisyydestä).
Huomioikaamme kuitenkin jälleen tämä kommentti Anna Kareninasta: 'Fyodor Dostoevsky declared it to be "flawless as a work of art".
Toisin sanoen D arvosti tätä Tolstoin romaania erittäin paljon.
*
Mutta en malta olla toistamatta myös tätä kommenttia.
Erään suuren venäläisen luostarin igumeni (nimeä en nyt muista), jonka luona Dostojevski usein kävi, tapasi myös Tolstoin.
Igumeni totesi lakonisesti, että näillä kahdella suurella kristinuskoa lähestyneellä kirjailijalla oli yksi merkittävä ero: Dostojevskin persoonasta huokui nöyryys - Tolstoi sen sijaan oli ylpeä.
Mitä tämä arvio merkitsee ja onko siinä igumenilla niin sanotusti oma lehmä ojassa (Tolstoi vastusti kirkkoa instituutiona - ks. PS.); - en tiedä, mutta oletetaan, että se kertoo jotain oleellista näiden miesten luonteesta. Mutta mitä?
PS.
Minä en vastusta kirkkoa instituutiona vaikka 'uskova' ateisti = nihilisti - olenkin.
Olen aiemmin määritellyt nihilismin 'valaistumisen perversiiviseksi - tavallaan käänteiseksi - muodoksi', ja kyllä kirkko sellaiselle nihilistille sopii, koska se itsessään on muisto/muistutus siitä, että usko on aina uskoa, johonkin, jota/mitä EI OLE!
Pyydän saada huomauttaa, että se, mitä sanoin Dostojevskistä oli vain mielipide. MIELIPIDE. Voiko mielipide olla "roskaa"? Minusta ei. Olemme vain saaneet Dostojevskista eri käsityksen, siinä kaikki. Mielestäni sinun käsityksesi on aivan yhtä oikea kuin omani. Hiukan nöyryyttä kehiin, sinä neuroottinen yleisnero!
Sanoit löytäneesi perusteet D:n saappaanuolemattomuuteen hänen romaaneistaan. Minä taas päädyin toisenlaiseen käsitykseen aivan samojen lähteiden perusteella. Otetaan vaikka nyt tämä "Muistelmia kuolleesta talosta."
1.Kirjailija etäännyttää itsensä tekstistä. Hän kertoo julkaisevansa erään toisen - vankilassa olleen - henkilön muistelmat. Jos joku yrittää vihjaista D:n kertovan omista kokemuksistaan, tämä voi aina viitata kirjan esipuheeseen.
2. Tämä fiktiivinen kertoja muistaa vähän väliä sanoa julmuuksia kuvatessaan, että "tällaista ei tietenkään tapahdu enää meidän aikanamme."
3. Fiktiivinen kertoja antaa myös ymmärtää, etteivät kaikkein korkeimmat viranhaltijat, hallitsijasta puhumattakaan ole täysin perillä siitä, mitä Siperiassa leireillä tapahtuu, mutta jos olisivat, puuttuisivat asioihin.
4. Fiktiivinen kertoja keskittyy kuvailemaan vankien luonteita ja vankilan tapoja. Ylemmästä päällystöstä vain yksi "majuri" kuvataan negativisin sävyin, mutta kirjan lopulla majuri erotetaan toimestaan. Tsaari-jumala oli nähnyt hänen pahuutensa ja rankaisi.
Kun Tsehov kuvaili oloja Sahalinilla hän ei esittänyt mitään varauksia hallitusvallan suuntaan. Hän kuvasi hirvittävät rangaistukset, turhat yritykset saada Sahalin taloudellisesti kannattavaksi, juoppouden ja irstauden leireillä, virkamiesten kyvyttömyyden, kauheat sääolot jne. Hän istui tuleen omilla housuillaan päinvastoin kuin iso D. Mutta tämä on edelleenkin vain mielipide. Odotan mielenkiinnolla sinun perustelujasi oman kantasi taakse.
Hekkumoitsijalle
Vai 'neuroottinen yleisnero'.
Haastat riitaa. En lähde peliin mukaan.
Sitäpaitsi olen eri mieltä numeroitujen perustelujesi suhteen. Olet käsittänyt Dostojevskin kirjalliset ja psykologiset (sic - ks. PS.) intentiot jos ei väärin niin liioitellun taantumuksellisina yhteiskunnallisesti.
Tehdä Dostojevskin romaanitaiteesta pelkkää keisarin perseennuolentaa loukkaa minua! Senkö vuoksi D on yhäkin maailman arvostetuimpia kirjailijoita? Voi pyhä yksinkertaisuus!
Tsehov-tulkintasi on myös liioiteltu, vaikka noin yleisesti ottaen olenkin samaa mieltä kanssasi.
Joka tapauksessa Tsehov kirjoittaa Sahalinissa merkillisen kylmästi ja 'epäempaattisesti' - joskin toki erittäin tyylikkäästi.
Hän pyrkii etäiseen objektiivisuuteen kuin robottimainen havainnoitsija - mikä ei suinkaan ole aina huono asia. Olin itse ajoittain järkynnyt lukiessani.
Sahalin saattaa kieltämättä olla vaikuttavampi (ainakin yhteiskunnallisesti) kuin Muistelmia kuolleesta talosta (kyllä - olen tätä mieltä - toistaiseksi).
Tsehovin eräänä takoituksena lienee joka tapauksessa ollut käyttää tekemiään havaintoja mahdollisesti tulevaan väitöskirjaansa (joka ilmeisesti sittemmin jäi kesken).
*
Kommentointi tästä aiheesta voi kuitenkin minun puoles(l)tani loppua tähän. En näe tällaisilla vastakkainasetteluilla enää mitään hedelmällistä tarkoitusta tai lopputulosta.
Vajoamme juupas eipäs-keskusteluun - siis todellakin pelkkiin mielipiteisiin. Ja siihen on aina JÄRKEVÄÄ lopettaa, koska 'me emme tästä enää kehity'...
Pidän omat perusteluni mieluummin omina tietoinani kuin jankkaan niistä jonkun toisen samanlaisen jääräpään kanssa loputtomiin.
PISTE.
PS.
Olen itse Gogolin ja Shakespearen - siten myös Dostojevskin hengenheimolainen. Teatraalinen ja pateettinen performaatikko - TRAGIKOOMIKKO, kuten tiedettäneen.
Vasta edellä mainittujen jälkeen tulevat Tsehov, Camus, Proust ja Kafka - tosin ihan heti tuntumassa.
Mutta makuasioista ei siis voi kiistellä (senkin vuoksi haluan lopettaa väittelyn tähän.)
Absurdia teatteria kyllä arvostan, ja Tsehovin koen vieraantuneisuuden ja absurdismin ensimmäiseksi edustajaksi näytelmissään - etenkin Kirsikkapuistossa ja Kolmessa sisaressa.
Siehän nyt riehaannuit, tragikoomikko!
Iso D ei tosiaankaan ole mielestäni pelkkä saappannuolija. Kyllä hän kuuluu maailmankirjallisuuden kärkikymmenikköön millä tahansa mittarilla mitattuna.
Se, nuoleeko kirjailija johtajien saappaita vai ei on herttaisen yhdentekevää niin kauan, kuin nuolenta ei vaikuta taiteelliseen jälkeen. Riivaajissa ja Kuolleessa talossa nuolenta -minun mielestäni - näkyy. Sensijaan Karamazovin pojat ja Idiootti ovat silkkaa taidenautintoa.
No, turha jankata kauempaa. Siirryn tässä hekkumointiin, raivoa sinä kaikessa rauhassa siellä.
Lukekaamme hyviä kirjoja, olkaamme ihmisiksi!
Ehdit ensin Hekkumoitsija.
Mieltäni jäi nimittäin kaivelemaan mm. se, että toki Tsehovin näytelmistä on sanottu aiheellisesti, ettei oikein tiedä ovatko ne tragediaa vai komediaa.
Itse käytän ehkä hieman liioitellusti käsitettä absurdi tässä yhteydessä, mutta painotan edelleen: eikö juuri Tsehovilla tragikomedian ja absurdin välinen ero ole kuin veteen piirretty viiva.
Tsehovin tragikoomisuus ilmenee kuitenkin enemmän itse näytelmien absurdisen melankolisessa ja sen henkilöiden miltei säälittävän huvittavassa, haihattelevan nostalgisessa atmosfäärissä, kun taas Dostojevskilla tragikomedia on ikäänkuin koko romaanin lukemattomien, usein eksentristen, tyyppien muodostama kompositio (Huom! Dostojevski luo tyyppejä eikä tunnelmaa kuten Tsehov).
Tähän kohtaan sopii kyllä Bahtinin kliseemäisyyteen asti toistettu sanonta Dostojevskin romaanien polyfonisuudesta - moniäänisyydestä.
Mutta juuri tuo eksentrinen polyfonisuus - henkilöiden äärimmäiset luonteet - tekee D:n romaaneista omalla tavallaan tragikoomisia - ei niinkään absurdeja.
Minun mielestäni esimerkiksi ruhtinas Myshkin ei ole absurdi hahmo vaan poikkeuksellinen ja merkillinen tyyppi hieman lapsenomaisessa mutta äärimmäisen totuudellisessa rehellisyydessään.
Mutta kuten Aglaja sanoo Myskinille: 'Teistä puuttuu hellyyttä; te olette ehdottomassa totuudellisuudessanne epäoikeudenmukainen' (mukailtu sitaatti; - veikkaan muuten, että nuo samat sanat joku nainen on sanonut oikeassa elämässä Dostojevskille itselleen).
Mitä Riivaajiin tulee, niin minä en miellä sitä nimenomaan poliittiseksi opportunimiksi.
Selvä kannanotto se kuitenkin on sosialismia, anarkismia, ateismia ja nihilismiä vastaan, mutta tämä muutosprosessi (D. oli nuorena jonkinlainen utopistisosialisti) on paljon syvempi kuin pelkkä poliittinen 'kääntymys', ja se alkoi näkyä D:n romaaneissa ennenkaikkea jo Kellariloukosta lähtien (miltei heti Muistelmia kuolleesta talosta jälkeen), eikä sillä kirjalla ole juurikaan tekemistä avoimen (puolue-)poliittisuuden kanssa, joskin sen eksistentiaalis-aatteellis-filosofinen vaikutus D:n myöhempiin romaaneihin, kuten tiedetään, on valtava.
(Kellariloukko heijastelee epäsuorasti osaltaan myös D:n henkilökohtaisen elämän kriiseistä syntynyttä stressiä: - vaimon ja veljen kuolema samana vuonna 1864, valtavat pelivelat, joita karkuun oli ensi alkuun lähdettävä kirjoittamaan uuden vaimon (Anna Grigorjevna) kanssa ulkomaille.)
Kuolleesta talosta sanon enemmän jahkas luen sen uusiksi - senkin 35 vuoden jälkeen. Tuossahan tuo odottaa pöydälläni, että saan Idiootin - jonka tyypeille (etenkin Lebedev, kenraali Ivolgin, Aglaja jne.) olen nauranut sydämeni pohjasta - loppumaan. - - Mutta kyseessähän ei lopulta ole mikään hupijuttu - kaikkea muuta!
Väliin täytyy lukea filosofiaa aina silloin tällöin. Jottei luultaisi pelkäksi mielipideautomaatiksi...
rAuno on lähti kesälaitumille
Ei kun Rauno lukee nyt. Hän ei ole Paavo Väyrynen.
Iines, ninni
Olet aivan oikeassa Iines.
Pitkästä aikaa luen nykyään joka päivä säntillisesti ja säännöllisesti (en siis pelkästään väliaikaisella urakkaperiaatteella) eli kohtuullisen paljon - tällä hetkellä (arvatenkin) Dostojevskia (D:n romaaneja, novellejakin, päiväkirjoja, filosofisempia tekstejä), hänen elämäkertaansa ja analyyseja hänen tuotannostaan.
Luen myös silloin tällöin filosofiaa ja - voin sen paljastaa avoimesti tässä - pohdin paljonkin filosofisia aiheita - semantiikkaa, epistemologiaa, kirjailijoiden ja romaanihenkilöiden psykologiaa - laajemmin estetiikkaa. Jopa ääneen. Yksin. - - Kehittyy puhumisen taito ;].
Aloitin tosin äsken jo monta päivää mieltäni kalvaneen päre-ärähdyksen herra Hekkumoitsijalle (onko hän suuresti kunnioittamani van Vaari?) johtuen tämän käsittämättömästä sammakosta koskien 'Muistelmia kuolleesta talosta', mutta kirjoitan sen päreen loppuun vähän myöhemmin. Kuva on jo valmiina.
Kiva että käyt joskus kylässä Iines (kiitos myös ninnillekin muistamisesta - toki kaipaan huomiota - 'salaa' ;]). Kyllä minä sinua muistan. Joka päivä. Vaikka en kommentoi sinua tai ketään muutakaan nykyään.
Joskus on kuitenkin vedettävä henkeä mutta käytettävä silti tuo 'huiliaika' muullakin tavoin hyödyllisesti kuin pelkästään väliaikaisena irtiottona blogeista. Minä siis luen.
Mutta palaan asiaan. Ehkä jo varsin nopeasti.
Iines
Osaan muuten matkia Paavo Väyrystä(kin). Ja mitä Dostojevskiin tulee, niin viimeksi eilen Paavo vastasi vaimolleen tämän pyydettyä Paavoa iltakahville ja illan dvd:tä katsomaan, että 'Odota vartti kultaseni - minulla on vielä viimeiset 1000 sivua Dostojevskia jäljellä.'
Stupidous keskustelu: kyky yhdistää asioita ei vaadi, että syö jokaisen sanan.
Kyky nauttia Dostojevskijstä on toinen asia kuten kyky nauttia mistä vaan: vaatii keskittymistä. Jos sen sijaan haluaa tajuta miksi Idiootti on sanottu nimenomaan Idiootiksi eikä esim. tyhmäksi - se selviää lukemalla nopeasti ja tarttumalla selityksiin eikä itse tekstiin. Tarve on joskus toinen.
Minullekin tekisi hyvää lukea perusteellisesti uudelleen jopa kaikki venäläisklassikot.
Olen lukenut putkeen paksut Tolstoit, Gogolit, Dostojevskit, Tsehovit, kaikki peräkkäin aina yhden kirjailijan tuotanto, ja samalla valmistauduin siis tenttimään teokset.
Täytyy sanoa, että lukieminen ei kyllä tuntunut työltä, se oli äärimmäisen nautinnollista opiskelua, ja mietin, että jos kirjallisuutta opiskelemalla saa tutkinnon ja ammatin, pääsee todella helpolla. (Noh, minulla oli siis varsinainen päähuomio kuitenkin kielessä, suomen kielessä, joka sujui huomattavasti nihkeämmin..)
Viimeksi olen lukenut muistaakseni Tsehoveja uudelleen, ja Kuolleet sielutkin luin jokin aika sitten, kun minua rupesi vaivaamaan, etten muistanut Tsitsikovista muuta kuin että hän osti niitä talonpoikien kuolleita sieluja.
Tiesittekö, että Paavo Väyrynen lukee nopeimmillaan nopeammin kuin ehtii kääntää luettavana olevan kirjan sivuja. Varsinainen page reader ;]. - - Mutta Paavo onkin ihmemies. Älynsä ja sammakon silmänsä eivät väsy koskaan. Käsiään hän joutuu kuitenkin käyttämään fysioterapeutilla.
Ehdotan, että Paavo ottaa lukiessaan käyttöön erityisen puhaltimen, joka kääntää sivuja yhtä nopeasti kuin navakka tuuli yrittäessämme lukea kirjaa pihakeinussa ilman käsiä...(?!) - Sillä juuri 8,0–10,7 m/s:ssa puhaltava tuuli on Paavon lukuvauhdille sopiva sivunkääntymisnopeus.
Minua kiehtoo suuresti tehdä vertailu kolmen elämää suuremman romaanin päähenkilön - kolmen naishahmon - madame Bovaryn, Anna Kareninan ja Idiootin Nastasja Filippovna Baraskovan välillä.
Pidän Nastasja Filippovnaa jopa tärkeämpänä henkilöhahmona kuin itse ruhtinas Myskiniä. Toki liioittelen nyt mutta en itse asiassa kovinkaan paljon, sillä koko Idiootin juoniperusta rakentuu yhtä paljon Nastasjan kuin Myskininkin kohtaloiden varaan - ne ovat erottamattomat.
Joskin näin sanottuani en voi enkä halua vähätellä Rogozinin merkitystä. Sillä Rogozin on Myskinin persoonan 'kielletty tai puuttuva' puoli - silti 'olemassaoleva' heidän - sanoisinko 'epäsymmetrisen ja kauhistuttavan veriveljeytensä' kautta.
Nastasja Filippovnan tragedia on kuitenkin erilainen kuin Emma Bovaryn ja Anna Kareninan, joiden välinen kohtalonyhteys on läheisempi. Nastasja on häpäisty jo alusta lähtien, ja hän elää (hän ei enää osaa elää toisin!) eräälaisessa häpeän ja ylpeyden mielettömässä noidankehässä (jonka vain Myskin ja Rogozin tajuavat), kun taas Emma ja Anna menevät tuhoon itse asiassa omasta tahdostaan.
Olen viime aikoina pohtinut paljon näiden kolmen naisen kohtaloa, ja pohdintani ovat johtaneet todella mielenkiintoisille, filosofis-psykologisille poluille aina antiikin tragedioiden naisiin saakka (Antigone, Medeia).
Antakoot korkeimmat voimat minun voittaa laiskuuteni ja kirjoittaa minua sitkeästi riivaavat ajatukseni määrätietoisesti julki.
Antakoot korkeimmat voimat minun voittaa laiskuuteni ja kirjoittaa minua sitkeästi riivaavat ajatukseni määrätietoisesti julki. exxactly! Vappupusuja
www.netmox.net
Post a Comment