Tunteet, tietoisuus, aivot ja emergenssi

Mihin tajunta sijoittuu ajassa ja avaruudessa – jos mihinkään, kysyy Wittgenstein.

*

Kaksi sitaattia Timo Airaksisen kirjasta Ihmiskoneen tulevaisuus.

 

 

1

Piikone emergenssin kynsissä

[....]

1800-luvun loppupuolella Friedrich Engels pohti emergenssin merkitystä ja kuvaili sitä puhumalla määrän muuttumisesta laaduksi – ajatus, jonka G. W.F. Hegelin luonnonfilosofia tunsi. Kun materian alueen monimutkaisuus kasvaa, siihen syntyy jotakin uutta, sellaista, mitä siinä ei ennen ole ollut. Kun piirtää kuvaa paperille, viivat ja pisteet eivät ensin muodosta mitään järkevää kokonaisuutta, mutta jossain vaiheessa paperille alkaa ilmestyä kuva, vaikkapa koiran pää. Tämä on emergenssiä eli ilmaantumista, tässä tapauksessa hahmon ja kuvan ilmaantumista. Vastaava tapahtuu toisinpäin, kun kuvasta poistetaan viivoja ja pisteitä. Jossakin vaiheessa koiran pää häviää paperilta. Kun katsotaan kokonaisuutta on mahdollista sanoa, että kuvassa on koiran pää, vaikka koiran pää ei näy missään yksityiskohdissa. Jos kuvan pisteet ja viivat jäljennetään osina joukolle paperisivuja ja sivut pannaan nippuun, ei voi sanoa, että nipussa olisi kuva koiran päästä. Mutta kun viivat ja pisteet asetetaan sopivaan järjestykseen, koiran pää ilmestyy näkyviin. Koiran pää on olemassa viivojen ja pisteiden kokonaisuuden järjestyksessä, mutta ei itse osasissa. Samoin voi ajatella, että tunteet ovat ihmisen aivoissa sen osasten järjestyksessä, mutta eivät sen osasissa. 

 

Aivojen monimutkainen laskenta tuottaa emergentin ilmiön, tunteet. Tunteet ovat olemassa. Ne ikään kuin lepäävät materian ja sen ominaisuuksien päällä, mutta eivät itse ole luonteeltaan materiaalisia – eivätkä henkisiä. Toisin sanoen, sellaiset henkiset ominaisuudet kuin tunteet eivät ole henkeä. Tämä ei ole paradoksi, sillä koemme tunteet henkisiksi ominaisuuksiksi siinä mielessä, että ne kuuluvat subjektiiviseen kokemukseemme. Mutta kokemus on olemassa erään monimutkaisen järjestelmän [koettuna] tuotteena, joka ei ole olemassa ilman tuota materiaa. Henkeä ei ole. Jos aine häviää, tunteet katoavat; jos tunne katoaa, aine jää. Tunteet ilman ainetta ovat kuin Lewis Carrollin Irvikissa [Cheshire Cat], joka irvistellessään alkoi vähitellen kadota. Lopuksi jäi näkyviin irvistys, kun katti katosi.

 

Tällaiset esimerkit todistavat vain vähän. Emergenssin käsitteen tyhjyyttä on helppo arvostella. Ajatuksena on, että on mahdollista ymmärtää tunteiden syntyä – samoin kuin irvistyksen – turvautumatta henkimaailmaan tai aineellisuuteen. Molemmat strategiat ovat yhtä hassuja kuin yleisiäkin. Ilmeisesti tunteet eivät ole sen enempää henkeä kuin harhaakaan aineen maailmassa. [.....], s. 48-49

 

2

Minä olen kyborgi

[.....]

Andy Clark argumentoi suurin piirtein seuraavasti. Ihminen on välineitä ja tekniikkaa käyttävä biokone, jossa ei ole mitään osia tai toimintoja, joita tulevaisuuden tiede ei pystyisi periaatteessa selittämään. Kun biokone käyttää tekniikkaa, ja hän/se tekee niin koko ajan, tekniikka on osa minuutta. Tässä kohdassa ajatuksen virtaa tarvitaan filosofian apua, ja sitä on pyydetty nimenomaan Ludwig Wittgensteinilta. Hänen myöhäisfilosofiansa katkelmalliset ja arvoitukselliset pohdintansa mielen liikkeistä ja ajattelun sijoittamisesta aikaan ja paikkaan ovat verrattoman hyödyllisiä. 

 

Wittgensteinin ajattelun mukainen kysymys kuuluu: kun kirjoitat kirjettä kynällä paperille, joka on edessäsi pöydän päällä, missä ajatuksesi silloin on? Tavanomainen vastaus kuuluu, että ajatus on aivoissa. Tällaisen vastauksen taustalla on näkemys siitä, että aivotoiminta on välttämätöntä ajatuksen synnylle ja olemassaololle, ja siksi ajatuksen täytyy sijaita aivoissa. Asia on näin, jos aivotoiminta ja ajattelu samaistetaan, jolloin ajattelu on aivotoimintaa. Olen edellä hylännyt tällaisen identiteettiteoreettisen kannan. Aivotoiminta tuottaa ajattelun omana emergenttinä ominaisuutenaan, kuten Engels opettaa. Silloin menetetään kytkentä aivojen ja ajatuksen sijaintipaikan välillä. Ajattelua ei enää tarvitse sijoittaa biokoneen aivo-osaan. Ajattelu on tajunnassa, mutta missä on tajunta? Se ei sijoitu ainakaan aivoihin. Mihin tajunta sijoittuu ajassa ja avaruudessa?

 

Jos kirjeen kirjoittajan ajatus sijoittuu ylipäänsä johonkin, se sijoittuu kynän kärkeen paperille. Samalla tavalla käy, kun naputtelen tätä tekstiä sylimikron näppäimillä. Ajatteluni on sormieni päissä ja näppäimistöllä. Vaikka tämä tuntuisi kuinka oudolta, ajatuksen sijoittaminen aivoihin on vähintään yhtä outoa. Tätä Wittgensteinin oivallusta minikyborgin kannattaja pystyy käyttämään hyväkseen. Hänen mukaansa ihmisen ajattelu ei sijoitu avaruuteen, vaikka se sijoittuu aikaan. Wittgenstein kirjoittaa seuraavasti:

 

‘Tuoli ajattelee itsekseen: [...] Missä? Jossakin osassaan? Vai ruumiinsa ulkopuolella, ympärillään olevassa ilmassa. Vai ei kerta kaikkiaan missään? [...] Mutta miten sitten on ihmisen laita: Missä hän puhuu itselleen? Mistä johtuu, että tämä kysymys näyttää olevan mieltä vailla, eikä mikään paikanmääritys ole tarpeen, paitsi se, että juuri tämä ihminen puhuu itselleen?’ [Filosofisia tutkimuksia & 361].

[.....], s.67-68

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_Airaksinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Identiteettiteoria

http://fi.wikipedia.org/wiki/Reduktionismi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Emergenssi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Emergentti_materialismi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Filosofisia_tutkimuksia

Reduktiivisen materialismin ongelmat ja emergentti materialismi

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/09/tekniikan-olemus-ei-ole-mitaan-teknista.html

http://wsoy.fi/yk/products/show/27430

http://www2.pirkkala.fi/kirjasto/arkisto/viikko0907.htm

http://reified.typepad.com/reified/2007/10/wittgenstein-in.html

Balladi Readingin vankilasta

The Ballad of Reading Gaol
by
Oscar Wilde

I.
He did not wear his scarlet coat,

For blood and wine are red,

And blood and wine were on his hands

When they found him with the dead,

The poor dead woman whom he loved,

And murdered in her bed.


He walked amongst the Trial Men

In a suit of shabby grey;

A cricket cap was on his head,

And his step seemed light and gay;

But I never saw a man who looked

So wistfully at the day.


I never saw a man who looked

With such a wistful eye

Upon that little tent of blue

Which prisoners call the sky,

And at every drifting cloud that went

With sails of silver by.


I walked, with other souls in pain,

Within another ring,

And was wondering if the man had done

A great or little thing,

When a voice behind me whispered low,

"That fellows got to swing."


Dear Christ! the very prison walls

Suddenly seemed to reel,

And the sky above my head became

Like a casque of scorching steel;

And, though I was a soul in pain,

My pain I could not feel.


I only knew what hunted thought

Quickened his step, and why

He looked upon the garish day

With such a wistful eye;

The man had killed the thing he loved

And so he had to die.

___

Yet each man kills the thing he loves

By each let this be heard,

Some do it with a bitter look,

Some with a flattering word,

The coward does it with a kiss,

The brave man with a sword!


Some kill their love when they are young,

And some when they are old;

Some strangle with the hands of Lust,

Some with the hands of Gold:

The kindest use a knife, because

The dead so soon grow cold.


Some love too little, some too long,

Some sell, and others buy;

Some do the deed with many tears,

And some without a sigh:

For each man kills the thing he loves,

Yet each man does not die.

___

Ote pitkän runon ensimmäisestä kappaleesta. Loppuosa löytyy alla olevasta linkistä.

emotionalliteracyeducation.com/classic_books_online/rgaol10.htm

http://fi.wikipedia.org/wiki/Oscar_Wilde

Syvältä ja lujaa

Erään kokemusprosessin äänimaisema.

http://www.youtube.com/watch?v=ONZ9bL2WGBE
(Pantera - Walk)

Cant you see Im easily bothered by persistence
One step from lashing out at you...
You want in to get under my skin
And call yourself a friend
Ive got more friends like you
What do I do?

Is there no standard anymore?
What it takes, who I am, where Ive been
Belong
You cant be something youre not
Be yourself, by yourself
Stay away from me
A lesson learned in life
Known from the dawn of time

respect, walk

Run your mouth when Im not around
Its easy to achieve
You cry to weak friends that sympathize
Can you hear the violins playing you song?
Those same friends tell me your every word

Are you talking to me?
No way punk

Miten 'kuvitellut' tunteet muuttuvat 'aidoiksi'?

Kirjoitettu kommentiksi iineksen päreeseen "Paistia ja palleroita" sekä edellisen oman päreeni Sitaatteja Zizekiltä 4 kommentteihin.
(Kommentti klo: 21.35)
*
Suru on kai eräs niitä 'mahdottomia' mielenliikkeitä, joita ihminen ei pysty ilmaisemaan kunnolla ilman 'välittäjää' tai 'sijaista'.
Media on ottanut perverssiksi tehtäväkseen tuoda surun (palkkiota vastaan tietenkin) puoliväkisin nenämme eteen - ja kas - nyt mekin suremme ja mieluusti!

Itkijänaiset kuuluivat hautajaistraditioon, -rituaaliin, mutta media (kuten mainokset ja valmiiksi nauretut sketsit) tunkevat joka paikkaan lupaa kysymättä, ikäänkuin johonkin 'uuteen sensaatiomaiseen rituaaliin' kuuluvana itsestään selvyytenä, vaikka kyse ei ole juuri muusta kuin ihmisten rahastamisesta varsin ovelalla tavalla: antamalla heidän syvimmille, sanattomimmille ja siis liki 'mahdottomille' tunteilleen ja haluilleen muka objektiivinen ja pätevä ilmiasu.

Itkijänaiset ajoivat perimmältään samaa asiaa kuin mainokset, media ja sensaatiot nykyään, mutta heidän sijaisroolinsa oli sentään toivottu eikä se pyrkinyt härskillä tavalla avoimeen ja puoliväkisin tuputettuun tunteitten manipulaatioon kuten nykymediassa tehdään.
Myös tämän vuoksi viihdemedia on ideologinen projekti mitä perversiivisimmässä merkityksessä: se naamioi silkan rahanahneutensa objektiivisen tiedottamisen valepukuun.

Mutta vielä kerran - ihmisiä on helppo manipuloida (stimuloida) kokemaan 'suuria tunteita korvikkeitten' avulla.
Suuria tunteita ihminen halajaa senkin takia, että niitä ei hänen elämässään välttämättä paljon ole mutta ennenkaikkea siksi, että niitä on niin vaikea ilmaista ja kohdata, koska ne kumpuavat jostain, jota emme tunnista itsessämme - jostain, mitä ei oikeastaan ole tietoisesti olemassakaan muuna kuin tyhjyytenä: ajatelkaamme vain syntymää ja kuolemaa - elämämme perustavimpia kokemuksia.
Seksuaalisen halun, vietin perusta on yhtä lailla 'hämärän peitossa'.

(Zizekille ja Lacanille syntymä, kuolema ja seksuaalisuus ovat mahdottoman reaalisen ilmentymää, joka voi käsitettävästi ilmetä vain fantasioituina oireina, vaikka fantasia samalla kätkeekin reaalisen entistä 'tehokkaammin'. )

Katastrofit herättävät toki empatiamme ja niistä tiedottaminen saa tällä tavoin 'hyvät tunteet pintaan', mutta kun samassa lehdessä yritetään saada ihmiset kokemaan suuria tunteita sekä vakavien onnettomuuksien uhreja kohtaan että jotain sextiviesti-yökyläpolitikkoa tai jopa jonkun typerän poptähden uutta napanappia kohtaan, niin hellurei! - vaikeaa on tällaisen roskan keskellä olla kokematta kaikkea, mitä lehti julkaisee yhdeksi suurten ja kuitenkin samalla banalisoitujen tunteitten tyhjentymättömäksi varastoksi.

Etusivulla murskaantuneet ruumiit x 10, toisella napanapit x 10 - yhtä ja samaa kaikki...Itse en koskisi 'keltaisiin' aikakauslehtiin ja iltapäivälehtiin edes sillä jälleen mainitulla viiden metrin kepilläkään!

PS. Joku huomauttaa nyt, että herättäväthän 'onnettomuus-sensaatioitten' uutisoinnit ihmisissä empatiaa uhreja kohtaan ja lisäävät siten myös hyväntekeväisyyttä.

Näinkin tietysti on, mutta eikö jonkun prinsessa Dianan kuoleman aikaansaama 'megasuru' ollut sittenkin jotenkin kieroutuneella tavalla narsismin sävyttämää ja siten perverssiä: 'nyt minäkin saan kokea surua ja olla siten yhdessä kokemassa jotain 'aitoa' kaikkien muiden kanssa.'

Paradoksaalisti Dianasta olikin siten omassa, oikeassa kuolemassaan tullut se itkijänainen, joka ennenmuinoin sijaisti muiden surua, kun taas valtavien väkijoukkojen 'yksilöt' kokivat itsensä ikäänkuin todellisiksi auto-onnettomuuden uhreiksi 'sijais-Dianan' kautta.
*
Toki hyväntekeväisyyttä tarvitaan aina, mutta valitettavasti hyväntekeväisyyden ongelma kiteytyy kaikessa yksinkertaisuudessaan Romanian kerjäläis-mustalaisille antamissamme almuissa.
Mitä enemmän he saavat rahaa, sitä enemmän he huiputtavat meitä sitä antamaan ja mikä ikävintä - sitä vähemmän heidän maansa tekee yhtään mitään näitten kerjäläisten yhteiskuntansa rakenteellisista syistä johtuvan köyhyyden korjaamiseksi.
*
Kommentti

iines kirjoitti mm.

'Kaipa nämä naiset kestittiin ruualla ja jollain maksuvälineellä tavallista paremmin, ja itkijänaistenkin perimmäisenä motiivina lie ollut lähinnä materia? Tuskinpa kukaan voihkii kutsumuksesta.'
*
Oleellista tässä ei ole raha vaan ahneus. Jos siis itkijäeukot itkivät ahneuttaan, he päätyivät samaan helvettiin kuin Stora Enson johtajat tulevat aikanaan päätymään ;/

Pääpointtini ei kuitenkaan ollut edes ahneus vaan se, että ihmiset kokevat tunteitaan 'korvikkeitten' kautta ja vielä siten, että näistä korvikkeista tulee omien tunteitten 'sijaisia', jotka sitten introjisoidaan takaisin itseen - omiksi kokemuksiksi (eräänlainen nurinkääntö siis).

Yksinkertaistaen voisi myös kärjistää, ett tunteet ovat aina re-aktioita, eivät aktioita.

Vietti (tyhjä, mahdoton reaalinen) tietenkin aiheuttaa seksuaalisen halun (puutteen), mutta se ei koskaan ilmene 'itse' vaan vaatii ilmentyäkseen Toisen - fantasioidussa muodossa (joko mielikuvina tai halun ruumiillisena kohteena, jossa halu ikäänkuin lumoutuu eroottisesti = fantasia).
Samantyyppinen mekanismi pätee sopivin muutoksin kaikkiin tunteisiin.
*
Onko olemassa objektiivista uutista?

Tämä nyt on taas ikuinen tietoteoreettis-ontologinen peruskysymys, jota ei ole kuunaan ratkaistu tyydyttävästi, koska se ei ole edes mahdollista. Meillä ei ole Jumalan kaikkivaltiasta tarkastelupistettä, josta asiat voi nähdä niinkuin ne ovat.

Kysytään nyt kuitenkin lähettäjä-sanoma-vastaanottaja-kuviota seuraten, että voiko olla olemassa objektiivista sanomaa?

Miksei voisi olla? Onhan mitä ilmeisimmin objektiivinen tosiasia, että suomalaisia kuljettanut linja-auto ajoi maasturia väistäessään keskikaiteeseen, minkä seurauksena bussi kaatui/hajosi ja 9 ihmistä kuoli.
Kyllä tämän uutisen 'sanoma' näyttäisi olevan täysin objektiivinen, eli se vastaa pilkulleen tapahtuneita tosiasioita, mikäli ei tarkempaa kuvausta vaadita.

Eri asia on sitten, miten kukin lähettäjä sanoman julkistaa ja miten kukin vastaanottaja sen lukee/tulkitsee - eli miten sanomasta kehkeytyy uutinen.

Tunne oireena

Kirjoitettu kommentiksi peeär-miehen päreeseen Räntäsadetta.

peeärmies kirjoitti mm:

'Palautuvatko tunteet aivokemiaan?'
*
Mitä tarkoittaa palautuminen tässä yhteydessä? Onko se sama kuin toteaisi, että tunteet ovat aivokemiaa?
Tämä vastaus on kuitenkin paitsi väärä myös harhaanjohtava siinä mielessä, että vaikka aivokemialla voidaankin selittää ja manipuloida tunteita, niitä ei kuitenkaan voi ymmärtää siitä käsin.

Selittäminen on aina manipuloinnin ehto, ymmärtäminen taas on kaiken manipuloinnin ja mystifioinnin purkamisen ehto.

Etenkin tämän vuoksi reduktionistiset naturalistit ovat paitsi tylsiä eli mielivituksettomia ja tosikkomaisia keskustelukumppaneita, heidän piilevänä intentionaan (jota he eivät välttämättä itse tajua) on myös tehdä ihmisestä koneenomainen - siis cyborg, joka toimii toimii ja toimi - l. kuluttaa, kuluttaa ja kuluttaa, kunnes varaosia ei enää pystytä asentamaan.

Tällainen ihmiskäsitys ilmentää kammottavaa yritystä luoda Frankensteinin hirviö, joka alistetaan rotuhygienian ja 'vapaan' markkinatalouden peli'säännöille'. Siis mikä vapaus, mitkä säännöt?
Vapaus huijata ja riistää, vapaus vapautua säännöistä huippukalliiden huippujuristien avulla.
*
Tunteet ovat aina oireita, jotka ilmentävät Reaalista (viettiä, halua, fyysistä 'luontoa') strukturoivaa fantasiaa.
Reaalinen on tyhjyyttä, joka tiedostamisprosessissa ikäänkuin 'pakenee' ilmenemistään fantasiaan, ja jota Symbolinen taso (diskurssi, ajattelujärjestelmä) pyrkii hahamottamaan ja hallitsemaan.

Ihmisen tietoisuus on siis Symbolinen, joka rakentuu fantasialle Toisesta eli Reaalisesta.

Tunteet oireina ovat todellisia siinä merkityksessä, että ne eivät voi palautua Reaaliseen ilman tietoisuuden konsistenssin hajoamisen uhkaa - psykoosia. Tämän vuoksi emme voi elää ilman fantasiaa ('ideologiaa'), vaikka se pyrkiikin peittämään oireen (tunteen) todellisen alkuperän ja kohteen eli Toisen imaginaarisen luonteen Reaalisen 'kuvana'.

Mutta näin tapahtuu kuten sanottu siitä syystä, että Reaalinen on tyhjyyttä, ei-mikään, mahdoton Toinen.

Minä on Toinen. Halu on aina Toisen halua, joka ilmenee puutteena.

Tunne oireena '(oire) ei ole vain salakirjoitettu viesti, vaan se on samaan aikaan tapa, jolla subjekti organisoi nautintoaan.' (Zizek)

Meillä ei siis oikeastaan edes ole tunteita vaan pelkästään oireita, jotka vaativat tulla tulkituiksi, ja joista yritämme vapautua tai pikemminkin korvata ne 'miellyttävämmillä' oireilla.

Rationaalisuudesta ja irrationaalisuudesta

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreen "Päivän mietelmä" kommentteihin.
*
tommi kirjoitti

'Järkiperäinen ajattelu voittaa aina lopulta tunneperäisen. Se ei kuitenkaan ole samanlainen voitto kuin kahden tunneperäisen ideologian välillä, koska järkiperäinen ajattelu ei voi valita lopputuloksiaan. Siksi se ei anna samassa mielessä valtaa edistäjilleen sanella halunsa mukaan toisille miten asiat ovat ja miten eivät.'

Tuo oli äärimmäisen epäselvästi ilmaistu argumentti.

Järkiperäinen ajattelu VOI valita johtopäätöksensä (ja olla siten irrationaalista), ellei sitten uskota rationaalisen päättelyn olevan deterministä.
Ja silloin se ei todellakaan voi olla kuin yksi ja ainoa mahdollinen, reaalisesti toteutuva ratkaisu - muiden vaihtoehtojen ollessa mahdottomia.

Mutta näin päättelee vain skientistinen 'robotti', joka on irrottanut faktat teorioista tavalla, joka merkitsee kategorista virhepäätelmää, jossa päättelijä olettaa irrationaalisesti kykenevänsä reflektoimaan itsenäisesti rationaalista päättelyketjua siihen silti erottamattomasti/ deterministisesti kuuluvana.

*
tiedemies kirjoitti

'Päämäärän (utiliteetin) asettaminen on pohjimmiltaan irrationaalinen tapahtuma, mutta sen jälkeen on vain tekosyitä olla irrationaalinen.'

Mutta juuri päämäärän/utiliteetin asettaminen riittää tekemään koko projektista irrationaalisen.
Päämäärän ollessa irrationaalinen (siis aksiomaattinen ja siten ei-todistettavissa omasta systeemistään käsin; - itse asiassa metatasokin on pelkkää ongelman/päämäärän arbitraarisuuden väistelyä) välineet voivat ainoastaan pyrkiä rationaalisesti edesauttamaan päämäärän saavuttamista, mutta eivät muuta miksikään sitä tosiasiaa, että koko päättely perustuu perustelemattomaan (ideologiseen?) lähtökohta-päämääräoletukseen.

Rationaaliset välineet eivät siis pelasta meitä irrationaalisen päämäärään tuhoisuudelta (vrt. natsismi).

Tuo suru jonka sain: stoalaisuudesta, gnostilaisuudesta ja Ingmar Bergmanista

Kirjoitettu A-K.H:n päreeseen "Matkalla" kommentiksi merille.
(Tekstiin on tehty reilusti muutoksia ja lisäyksiä viimeksi klo: 09:05)

meri kirjoitti mm.

'lukiessani [c.s] lewisin pohjattoman surevaa tekstiä pohdin usein hänen ajatustaan siitä, että suru ei yhdistä meitä kuolleisiin, vaan päinvastoin erottaa meitä heistä. onko asia teidän mielestänne näin?'

*
Kyllä suru yhdistää samalla, kun se kumpuaa nimenomaan eron tuskasta.

Suru - kuten kaipuu - on hyvä esimerkki siitä, miten todella syvät tunteet ovat niitä perimmäisiä elementtejä, jotka ihmisiä yhdistävät välimatkoista, jopa kuolemasta, riippumatta - tai itse asiassa juuri niiden takia.

Pikemminkin on niin, että jokaisen ihmisen elämää ainakin jossain vaiheessa niin rajusti 'repinyt' erottinen ja seksuaalinen rakkaus sisältää enemmän eroa kuin suru, koska ihminen kyllä tajuaa - sekä tietoisesti että tiedostamatta, että kiintymys, joka niin yllättäen ja 'lupaa kysymättä' sitoo hänet rakastettuun, on aina tuomittu päättymään eroon ajan myötä.

Mutta sellainen 'asenne', joka ei yhdistä minua kehenkään vaan päinvastoin ajaa minut äärimmillään ikäänkuin solipsismiin ja siten täydelliseen vaikenemiseen, on 'pelkkä' apathos (ei-passiota) eli stoalainen yritys rationalisoida kaikki tunteet ja intohimot ja pitää niitä harhoina, jotka vain sekoittavat harmoniaan ja ykseyteen (Logokseen) pyrkivää ajatteluamme.

Antiikin stoalaisuutta kritisoivien pilkkakirveitten mukaan kyseinen oppi oli ihmiselle mahdoton noudattaa, sillä esimerkiksi hillittömään myrskyyn joutuneessa laivassa jopa stolainen filosofi kokee sietämätöntä kuolemanpelkoa, kun taas laivaan otettu sika sen sijaan edustaa kaikkein 'oikeaoppisinta' stoalaisuutta hotkiessaan kaikessa rauhassa ja mistään ympärillään tapahtuvasta välittämättä keskellä hirvittävintä rajuilmaa ruokaa kaukalostaan.

*
Siinä missä stoalaiselle ihmisen maailma on universaalin järjen yksilössä rakentuva heijastuma - eräänlaista 'ajattelevien esijumalallisten koneiden kommunikaatiota', siinä kristillisyys muokkasi stoalaisesta Logos-opista aivan uudenlaisen version, jossa tunteiden ja yksilön (huom! myös naisen) asema sai oleellisesti merkittävämmän roolin kuin gnostilaisuuden erilaisissa platonistis-stoalaisvaikutteisissa muodoissa, joissa 'yliaskeettinen' itsensä rääkkääminen purkautui ajoittain orgiastisina bakkanaaleina.

Hannele Koivusen kirjassaan Madonna ja huora sekä Dan Brownin Da Vinci koodissaan viljelemä feminiinisen jumalallisuuden mystiikka eivät edusta kuin hyvin rajattua osaa gnostilaisuuden sekavasta ja eklektisestä monimuotoisuudesta.
Itse asiassa gnostilaisuuden perimmäistä ideaa: ihmisen sielu ('jumallinen kipinä', mikrokosmos) on vangittu materiaan (lihaan), josta se pyrkii vapautumaan kohti jumalallista alkuperäänsä - makrokosmokseen.) - voi pitää kaikkea ruumiillisuutta halveksuvana oppina.

Ihmisruumis (ja yksilöllinen tietoisuus) haluineen on gnostilaisuudessa kuten buddhalaisuudessa kaiken kärsimyksen perimmäinen syy. Tällaista 'uskontoa' on totisesti vaikea pitää feminiinisyyttä arvostavana.
Koivusen ja Brownin tulkinnat perustuvat pikemminkin dogmaattiseen antirationalismiin kuin aatehistoriallisesti perusteltuu evidenssiin, sillä rationalistiset järjestelmät toki ovat alunperin miehisen mentaliteetin aikaansaannosta.

Patriarkaalinen hegemonia aiheutti oletettavasti jopa juutalais-gnostilaisen, feminiinisen Sofian (jumalallinen Viisaus) virheellisen kääntämisen tai ainakin tarkoitushakuisen transformaation kreikkalaisperäiseksi, maskuliiniseksi Logokseksi.

Sofian rooli ei tosin gnostilaisissa kertomuksissa ollut kovin positiivinen. Jumala ei kertonut kaikkia salaisuuksiaan Sofialle, mutta silti tämä lankesi luomaan tietämättömyyttään ja ilman lupaa epätäydellisen ihmisen.
Tarvittiin lopulta maskuliininen Logos välittäjäksi sovittamaan tästä Sofian ja sitä kautta myös ihmisen lankeemuksesta aiheutunut, ihmisen ja Jumalan välille syntynyt pohjaton kuilu.

En ymmärrä miten tällaisesta tarinasta voi löytää vain positiivisia aineksia naisen 'ontologista' ja yhteisöllistä asemaa tukemaan.
*
Kun kristillisessä kultissa pyrittiin yksilöllisen ja yhteisöllisen tunteen 'synergiaan' kirkon 'suojassa/helmassa', niin gnostilaisten esoteerisissa (salaisissa) orgioissa sen sijaan pyrittiin totaaliin minuuden kadottamiseen eli ekstaasiin (tilan=staasi ulkopuolella=ek; - ks. PS.), mikä merkitsee, että ihmisestä tulee tällöin yhtä aikaa ikäänkuin eläin ja jumala: - viettiensä valtaan vajonnut kaikkivaltias, dionyysinen hurmahenki (Hei vaan seksipuritaani dionyysikko Friedrich Wilhelm N.!)

***
En malta olla toteamatta enemmän tai vähemmän asian vierestä, että Ingmar Bergmanin uskomattoman hieno Talven valoa tuo omalla tavallaan hyytävän koskettavaa selvitystä rakkauden, kuoleman, surun, eron, uskon, epäuskon, pettymyksen ja luottamuksen teemoihin.

Bergman on aina osannut ohjata etenkin naisnäyttelijöitään mestarillisella tavalla. Tuntuu kuin Ingrid Thulin olisi roolissaan tuntevampi ja elävämpi kuin kukaan 'aito ja elävä' nainen.
(No no - ei sentään; - jospa en nyt taas? lähtisi 'tälle tielle' kommentoinnissani...)

Bergman itse on sanonut, ettei hän koskaan toipunut viimeisen vaimonsa ja samalla ilmeisesti viimeisen rakastajattarensa/rakastettunsa (joita oli 'yli sallitun määrän') Ingrid von Rosenin (ei Ingrid Thulin niinkuin olen täällä joskus väärin kirjoittanut) kuolemasta 1995 - 24 vuoden avioliiton jälkeen.
Elokuvan Mestari koki jääneensä loppuiäkseen invalidiksi - sekä henkisesti että fyysisesti - ikäänkuin osa hänen omasta ruumiistaan olisi raa-asti repäisty pois.

Ei tavallaan senkään vuoksi ole ihme, että Bergman 2004 listasi Talven valoa (Persoonan, Kuiskauksien ja huutojen ohella) omiksi suosikeikseen tuotannostaan.
Siinähän eräs monista todella syvistä pääteemoista, jotka nivoutuvat yhteen, on pastori Tomas Ericssonin kykenemättömyys unohtaa vaimonsa kuolema ja rakastaa ystävätärtään Märtaa (Ingrid Thulin).
Päinvastoin rakastetun vaimon muisto nostaa kärjistetysti pintaan Tomaksen voimakkaan ärsyyntymisen Märtan omia kärsimyksiä, valituksia ja epäuskoa kohtaan - mikä heijastelee myös Tomaksen oman uskonkriisin tuskallisuutta.

Kaikkein kauheinta kärsimystä tuottaa kuitenkin Jumalan hiljaisuus (ihminen kysyy maailmalta, mutta maailma on hiljaa/Camus), mihin päätelmään kyttyräselkä suntio Algot päättää syvämieliset teologiset pohdiskelunsa, joista hän kertoo Tomakselle tämän nyökätessä alistuvan hyväksyvästi.

Loppukohtauksessa kirkkosaliin ei ole tullut ketään messua kuuntelemaan, mutta Tomas päättää silti pitää sen, sillä paikalla on yksi henkilö - itkevä ja rukoileva Märta, jota Tomas ei ilmeisesti enää halua tahtomattaan mutta oman tyhjyytensä ja vihansa tunnustamalla ja sitä 'kierrättämällä' 'tuomita kuolemaan' kuten aiemmin itsemurhaa suunnittelevaa Jonasta kertoessaan tälle oman uskonsa egoistisuudesta ja suoranaisesta ateismista.

Jonas oli odottanut Tomakselta varmaankin hyvin toisenlaista vastausta ateistisiin epäilyihinsä ja lohdutusta omaan epätoivoonsa, mutta minun tulkinnassani itsemurha-ajatusten ja ateisminsa kanssa taisteleva Jonas saa Tomakselta ikäänkuin 'hengellisen luvan' ampua itsensä, koska Tomaksen mukaan (vapaasti retorisoiden) ilman Jumalaa maailma ja ihminen on vapaa, eikä kärsimyksen ongelmalla, ihmisen pahuudella tai sen syyllä ole silloin mitään merkitystä - ongelma ikäänkuin katoaa ihmisen omaan tietämättömyyteen ja pahuuteen eikä tarvitse enää selitystä. (Ks. PPS.)

Mutta kuten edellä kirjoitin - elokuvan lopussa Tomas haluaa toimia päinvastaisella tavalla kuin itsetuhoon ajautuneen Tomaksen kohdalla.
Hänen tehtävänsä on sen kaikesta onttoudesta (epäuskottavuudesta) ja raastavasta epäilystä huolimatta julistaa ihmisille pelastusta ja lohtua, ei omaa epäuskoaan, omia kriisejään ja kyynisyyttään.

Jumala on. Silloinkin kun 'Hän' ei ole.

*
PS.
ecstasy
1382, "in a frenzy or stupor, fearful, excited," from O.Fr. extasie, from L.L. extasis, from Gk. ekstasis "trance, distraction," from existanai "displace," also "drive out of one's mind" (existanai phrenon), from ek "out" + histanai "to place, cause to stand," from PIE base *sta- "to stand" (see stet).
Used by 17c. mystical writers for "a state of rapture that stupefied the body while the soul contemplated divine things," which probably helped the meaning shift to "exalted state of good feeling" (1620).
Slang use for the drug 3,4-methylendioxymethamphetamine dates from 1985. Ecstatic "rapturously happy" is from 1664.
Online Etymology Dictionary

PPS. Nimet Tomas ja Jonas tuovat hämärästi mieleeni erään Camus'n novellin, joka päättyy yhtäkkiä muusta maailmasta eristäytyneenä, loputtoman kauan suurinta mestariteostaan maalaavan Jonaksen hätkähdyttävään ratkaisuun.
Kun taulu paljastetaan, siinä lukee suurin kirjaimin kirjoitettuna: Yksinäinen vai solidaarinen? Tämän kysymyksen voi kyllä sanoa sivuavan Bergmanin Talven valoa jopa enemmän kuin satunnaisesti.

PPPS. Petri Järveläisellä mielenfilosofina lienee tästä passio-aiheesta edelleen paljonkin painavaa sanottavaa.