Päivän paradoksi

Tämä nainen vetoaa tieteellisin ja rationaalisin perustein primitiivisiin haluihisi ja vaistoihisi. Hän mainostaa terveysvaikutteista elintarviketta eli huijaa sinua lain sallimalla tavalla.

Kapitalismin perusristiriita

Tuotantoa ja myyntiä pyritään edistämään vetoamalla manipuloivasti [etenkin mainonnalla] ihmisten irrationaalisesti vaikuttaviin haluihin ja tunteisiin, mutta samalla kapitalismin taloustieteessä kuitenkin oletetaan apriorisesti [alkaen Adam Smith'in ihmisluontokäsityksestä], että ihmisten valinnat [kysyntä] ovat perimmältään rationaalisia [ja rationaalisesti itsekkäitä].

Hmm?!

Miten sellainen systeemi, joka edellä esitettyyn tapaan asettaa jo lähtökohdissaan talouden ja ihmisluonnon välisen kysymyksen näin johdattelevasti, ristiriitaisesti ja väärin voisi koskaan ratkaista sitä muuten kuin valheellisesti ja toisten riistämisen kapitalismin legitiiminä lakina hyväksyen?

PS.
Minäkin olen antanut huijata itseäni jo kymmeniä vuosia uskomalla esim. siihen, että xylitol-hammastahna on hampailleni terveellisempää kuin tavallinen tahna [tutkimustulokset xylitolista ovat ristiriitaisia].

En tule koskaan omalla kohdallani tietämään, onko asia todella näin kuin oletan, mutta juuri tämänkaltaiseen tietämättömyyteen, jonka varaan uskomuksia voi lähes mielin määrin rakennella, perustuu jopa koko kapitalistisen finanssimarkkinoinnin legitiimiys - sanalla sanoen humpuuki-lääkkeen myyyntiin.

Ei siis mikään ihme, jos etenkin varjopankkien [holding-yhtöt, finanssipankit, vipurahastot] spekuloimat talouskuplat väistämättä poksahtelevat, jos ja kun niiden myymä 'stuffi' on perimmältään huuhaata - lyhyesti sanottuna: tyhjää eli ei-mitään!
*
http://www.kampusdata.fi/kirjatuotteet/kirjat/yhteiskuntatieteet/taloustieteet/akerlof-george-a.-ym.-vaiston-varassa-miten-ohmismieli-ohjaa-maailmanlaajuista-kapitalismia.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Terveysvaikutteinen_elintarvike
http://www.actimel.fi/tutkimukset.php

'Rakkaus antaa jotakin, jota ei ole, jollekin, joka ei halua sitä'

Rakkaus siinä mielessä kuin Lacan sen ymmärtää, alkoi itserakkautena: imaginaaris-narsistisena itsensä väärintunnistamisena. Peiliä, josta narsistinen itse heijastuu, vastaavat ulkomaailmassa etenkin äiti, isä, sisarukset ideologia, jumala, imago, muoti, ylipäätään fantasiat jne.

*

RP Vinciguerra (1999) tarkastelee Lacanin näkemystä miehen ’rakkaudesta’, joka on halussaan fetissinen, ”miehen rakkaus on ilman sanoja, hän ei ymmärrä siitä mitään”. Keskeistä on kaikissa näissä esimerkeissä havaita halun fantasmaattinen rakenne. ”Rakkaus antaa jotakin, jota ei ole, jollekin, joka ei halua sitä” (Lacania selittäen S. Žižek 2004).
*
Rakkaus olisi myös muuta kuin tarve ja hyvän tahtomista: ”Minä rakastan sinua, mutta koska rakastan sinua jonakin enempänä kuin sinä, minä muutan (mutilate) sinut”.
*
Onko rakkaus geenien dramaattinen juoni informaatiosisältönsä siirtämisen varmistamiseksi? En usko, sillä rakkaus on äärimmäisen epäkäytännöllistä ja epävarmaa verrattuna geneettisen koodauksen selkeään kybernetiikkaan. - Rakkaus on vietin, halun, kielen ja kulttuurin yhteenkietoutumisesta syntynyt katastrofi - evoluutiobiologisesti tarkastellen skandaalimainen kompleksirypäs, joka pikemminkin uhkaa kuin edistää geenien idioottimaista toimintavarmuutta eli determinististä kopioitumispyrkimystä/RR.
*
Tulkoon alla oleva Jyrki Aleniuksen kirja-arviointi siteerattua kokonaisuudessaan, koska Paul Verhaeghen kirja Rakkaus yksinäisyyden aikana on sen arvoinen.
*
Tyydyttäminen voi olla vaikeaa, tyydyttymisestä ja siihen tyytymisestä puhumattakaan.

Lucien Israelin nimiin menevän anekdootin mukaan orgasmikyvytön nainen etsi apua psykoanalyysistä. Apua tuli, ja naisen onnistui pitkästä aikaa harrastaa tyydyttävää seksiä miehensä kanssa. Siitä ei kuitenkaan ollut apua, sillä onnistuttuaan tavoitteessaan nainen ei enää halunnutkaan rakastella miehensä kanssa. Nainen halusi jotakin, mitä ei tahtonut.

Mistä on kysymys, kun puhutaan halusta? Ja mitä rakkaus on? Biologiaan hurahtaneet ihmistieteilijät ovat viime aikoina innostuneet selittämään sellaisiakin asioita, joita ei ole haluttu tieteen keinoin tähän asti selittää. Kuten nyt rakkauden kerrannaisineen.

Evoluutiobiologi Richard Dawkinsinsa lukeneet ovat halunneet palauttaa rakkauden ilmiön kaikkinensa biologiaan: geenien informaatiosisällön on siirryttävä sukupolvelta toiselle. Rakkaus on tavallaan geenien juoni huolehtia eloonjäännistään eli kopioitumisestaan.

Lähestymistavan tieteellisyys on helppo asettaa kyseenalaiseksi. Belgialainen psykoanalyysin professori Paul Verhaeghe (s. 1955) esittää oman epäilyksensä koskien biologisten selitysmallien mahdollisuuksia selittää rakkauden ilmiötä, tässä tapauksissa selityksiä, joiden mukaan geenejään levittävä uros suosisi moniavioisuutta yksiavioisuuden kustannuksella:

"Sekaannusta tässä aiheuttaa se, että tälläisten etologiasta johdettujen 'todistusten' avulla voidaan todistaa mitä tahansa - kaikki riippuu vain siitä, millainen apina valitaan. Lukiessani tälläisiä tutkimuksia minut valtaa aina vaikutelma, että - rivien välistä luettuna - 'objektiivinen' mies- tai naistutkija yrittää tässä oikeuttaa omaa seksuaalista käyttäytymistään mallintaen sitä jonkin apinan 'todistetussa' promiskuiteettisessa tai monogaamisessa käytöksessä."

Verhaeghe käyttää omissa tutkimuksissaan - kuten psykoanalyysin professorilta sopii tietysti odottaakin - niin Freudilta kuin Lacanilta lainaamaansa käsitteistöä.

Ehkä yllättäenkin tulos ei ole käsittämätön termisekamelska, vaan luettava, esseenomainen tutkielma seksuaalisuuden, rakkauden, vallan ja kuoleman tematiikasta.

Kirjan otsikon mainitsema "yksinäisyyden aika" viittaa jälkimoderneissa läntisissä yhteiskunnissa vallitsevaan neuvottomuuden tilaan, olipa kyse uran, jalkapallojoukkueen tai vaikka aviopuolison valitsemisesta.

Verhaeghen lähtökohta on tilanne, jossa "miesten ja naisten välinen suhde ei ole enää itsestään selvä, isän toimenkuva on kaikkialla kyseenalainen ja koko joukko varmuuksia on kadonnut."

Koska perinteiset (kristilliset, juutalaiset tai islamilaiset) normijärjestelmät eivät oikein enää uppoa nykyihmiseen, elämme normimarkkinoilla, joilla kukin voi rakentaa normistonsa suhteellisen vapaasti.

Erityisesti intellektuellit, älyköt ovat pulassa: "Nykyaikaisesta intellektuellista on tullut Hamletin väliaikainen uudelleenruumiillistuma, joka epäröi aina toimintaan ryhtymistä punniten argumentteja puolesta ja vastaan niin, että jokainen valinta neutralisoituu. Sillä välin hänet murskaavat he, joita tiedon ja älyn yltäkylläisyys ei halvaannuta."

Se, että joutuu olemaan oma tuomarinsa, syyttäjänsä ja lainlaatijansa on tietysti kenelle tahansa raskasta. Seurauksena on kenellä yksinäisyys, kenellä identiteettiongelmat, yhdellä himourheilu, toisella täydellisen partnerin jahtaaminen. Verhaeghen Lacan-lainaus kertoo tilanteesta kaiken: "Hysteerikko haluaa itselleen tyydyttämätöntä halua."

Haluamme halua, mutta emme sen tyydyttymistä, koska sen jälkeen pitäisi taas haluta, ja se vie voimat.
Mutta rakkaus, mitä se on? Ei kai pelkkää eläimellistä halua?

Verhaeghen mukaan rakkauden "perusmalli" löytyy äidin ja lapsen välisestä suhteesta: kaikki yksilön myöhemmät "rakkaussuhteet" hakevat uomansa äiti-lapsi-suhteen pohjalta. Tämä rakkauden prototyyppi on Verhaeghen mukaan totaalinen ja poissulkeva, se väistämättä päättyy (josta seuraa menetyksen tunne, joka synnyttää halun), ja suhdetta luonnehtii valta.

Äiti-lapsi-suhteen jakamattomuuden yksi myöhempi seuraus näkyy Verhaeghen mukaan aikuisen vaatimassa uskollisuudessa. Näin uskollisuuden ilmiö ei olisikaan yksiavioisuuden vaatimuksineen niinkään biologinen varmennusyritys omien geenien onnelle kuin kaipuuta äiti-lapsi-suhteen aikaiseen onnelaan.

Hysteerikon halu haikailee siis sinne, missä äiti on koko ajan paikalla.

Mutta kieli on käärme äiti-lapsi-suhteen onnelassa. Ennen kuin lapsi oppii ilmaisemaan halujaan ja toiveitaan kielellisesti, suhde on välitön. "Sen jälkeen kun kieli on tullut mukaan kuvioihin, etäisyys ja välitys seuraavat mukana ja siten myös ero."

Siksi myöhemmät "rakkaudet" usein halutaan pitää määrittelemättöminä. Rakastunut ajattelee (ehkä usein viisaastikin), että niin kauan kuin hän ei määrittele suhdettaan sanoin, se jatkuu eikä lopu koskaan.

Valta, joka äidillä on lapseen, on tietysti kaikkivaltiaan. Niinpä jos miehet ja naiset oikeasti etsivät suhteissaan varhaisen äiti-lapsi-suhteensa auvoa, ei ole ihme, jos kumppaneiden suhteen elätellään enemmän tai vähemmän epärealistisia odotuksia.

Rakkaus on Verhaeghen mukaan kuitenkin tärkein kulttuuria edistävä voima.

"Kaikkien meidän täytyy kadottaa ensirakkautemme, jotta voisimme tehdä kaiken mahdollisen saavuttaaksemme sen uudelleen, joskin 'muualla'. Kulttuuri kehittyy tässä liikkeessä ja itse asiassa on tämä liike."

Jyrki Alenius
*
http://www.hs.fi/henkkohthaku?jokuSanoista=Rakkaus&selaus=teema.henkKohtAsiasana&sivu=2
http://www.apeironkirjat.com/Rakkaus_yksinaisyyden_aikana.htm
http://christianhubert.com/writings/desire.html
http://personal.inet.fi/business/molari/Lacan.pdf

Kun ei tahdo sitä, mitä haluaa

Lucien Israelin nimiin menevän anekdootin mukaan orgasmikyvytön nainen etsi apua psykoanalyysistä. Apua tuli, ja naisen onnistui pitkästä aikaa harrastaa tyydyttävää seksiä miehensä kanssa. Siitä ei kuitenkaan ollut apua, sillä onnistuttuaan tavoitteessaan nainen ei enää halunnutkaan rakastella miehensä kanssa. Nainen halusi jotakin, mitä ei tahtonut.

Painu pois Jack, sä multa et enää saa, et sa et saa et saa! (vaikka kumpikin haluaa)
*
Pakko haluta ja pakko rakastaa: Psykoanalyysin professori Paul Verhaeghe tutkii isänvaltaisen ja yksijumalaisen kulttuurin sortumisen seurauksia - http://www.hs.fi/henkkohthaku?jokuSanoista=Rakkaus&selaus=teema.henkKohtAsiasana&sivu=2
*

http://www.apeironkirjat.com/Rakkaus_yksinaisyyden_aikana.htm
http://community.livejournal.com/ohnotheydidnt/2008/05/15/

Elämässä pitää olla runkkua

Mikroskooppikuva varoittaa meitä miehiä masturbaation vaaroista. Tiede on ihmeellinen asia. Myös moraalin kannalta.
*
(Kielimafia uskaltautui häveliäisyys?- tai muista syistä vasta 11.3 tarkistelemaan tekstiä sieltä sun täältä - klo: 21.20).

I
Kirjoitettu Mummon päreeseen Sormella.
*
Tutkitko sinä Mummo masturbointia ja seksiä ylipäätään jonkin kirjallisen intressin vuoksi, vai oletko tehnyt tästä(kin) aiheesta pelkästään kammarisi 'kivan kirjallisen seuraleikin', jossa muistelet menneitä kokemuksiasi yrittäen saada keskustelukavereita itsellesi?

Ei minulla ole mitään kyseistä aihetta vastaan - masturboin itsekin käytännöllisesti katsoen joka päivä, mutta miksi keskustella tästä jossain kirjallisessa salongissa ikäänkuin asia olisi jollain muulla tavoin kuin sosiaalipornoisesti kiinnostava.

- - Tarkoitukseni on vihjata, että alan hieman kyllääntyä eräisiin, toistuviin teemoihisi, joissa mitä ilmeisimmin kelaat läpi muinaista elämääsi ja muinaista psykoterapiaasi toisessa yhteydessä ja toisin ilmaisumuodoin sekä välinein - siis blogissa (toki myös minä toistan itseäni).

Itse en välttämättä tarvitse seksuaalipartereita. Tarvitsen vain filosofiaa, kirjallisuutta, mielikuvitusta ja pornoa. Joskus viinaa. Kokonaan eri juttu on se mieltäni riivaava seikka, että kaipaan kyllä kovastikin jotain läheistä ihmistä - naista - jolle puhua/joka puhuisi minulle, ja jonka kanssa voisi ainakin silloin tällöin olla 'vähän enemmän' kuin ystävä. - - Ymmärtänet(te) mitä tarkoitan (hymiö).

Mutta vielä kerran todettuna - itse saan seksuaalisen tyydytyksen parhaiten ja kätevimmin pelkästään fantasioista!

Pitäisikö nyt päätellä, että olen vain iän myötä tullut vähitellen 'impotenttisen laiskaksi' ja valinnut lopulta sen tien, mikä aivan varmasti toimii tyydyttävällä tavalla laukeamisen/ejakulaation suhteen. Fantasia ei nimittäin valita, kitise tai pidä mykkäkoulua! Sitäpaitsi - koska mielikuvitus on aina valmis, sitä ei tarvitse herätellä ja vietellä joka helvetin kerta, kun tekee mieli seksiä.
*
Tiedän kyllä, että seksuaalisen halun voi myös hiljentää aktiivisesti ja omaehtoisesti noudatetun sensorisen deprivaation avulla. Toisin sanoen täytyy jatkuvasti välttää seksuaalisia ärsykkeitä ja mielikuvia (terveisiä taas kerran Augustinukselle ja muille seksuaalineuroottisille kirkkoisille!), mutta epäilen sen tien onnistumista ilman, että jollain tavalla onnistuisi vain pettämään itseään - etenkin katolisen, tekopyhän seksuaalikielteisyyden tapaan; - ortodoksisuus sen sijaan on tässä asiassa hieman realistisempi uskonto - mutta vain hieman.

Ajattelen myös - munkkeja melko läheltä jonkun aikaa seuranneena, ja erään hyvin vahvasti uskonnollisen, mutta ei seksuaalisesti kielteisen eikä kylmän (joskin hieman estyneen) naisen kanssa pitkään eläneenä, että tuo tie vie melko outoon henkevyyteen, ja jonka valinneet eivät luultavasti enää oikein tiedä, mitä ihmisen psykosomatiikassa lopulta sisimmältään ja todellisimmillaan tapahtuu, ja mikä siellä vaikuttaa.

Halun kohtalot ovat tuntemattomia, joskin torjuttu palaa - aina.

Uskon tähän freudilaiseen totuuteen kuin vuoreen. Tämän vuoksi munkki saattaa kokea suurta hengellistä - ikäänkuin maailmoja syleilevää hurmosta, jonka alkuperän hän väittää löytyvän Jumalasta ja tämän vaikutuksesta ihmissieluun, mutta joka tosiasiallisesti ei ole muuta kuin torjutun sukupuolisuuden, uskonnollis-esteettisessä elämyksessä epäsuorasti takaisin palaavaa, seksuaalienergiaa.

Tätä on myös kaikki mystiikka - kuten kaikki taidekin. Tahatonta tai tahallista sublimaatiota.
Minua ärsyttää kuunnella, kun/kuinka nämä muka-pyhät ihmiset puhuvat suutaan maiskutellen ja silmiään siristellen hengellisiä klisheitä kuin munattomat ruunat. Ovatko he sittenkin kaikki homoja (homoudessa ei tietysti sinänsä ole mitään negatiivista tai tuomittavaa) - nuo katolis-ortodoksiset munkit? Homoja, jotka ovat valinneet vähemmistössä elämisen riskien ja 'kaappielämän' sijasta rakastajakseen Jumalan/Kristuksen - ja päinvastoin?

No - jos he kokevat olevansa seestyneitä ja jopa onnellisia Kristuksessaan, niin olkoon. Mitäpä se lopulta minulle kuuluu. Eihän minun tarvitse heitä kuunnella tai katsella. Maailmasta löytyy muutenkin tekopyhyyttä. Olen vain vuosien mittaan alkanut suhtautua uskonnollisiin askeetteihin yhä karsaammin ja epäillen.

Sanottakoon edellä mainittu vielä kerran toisin sanoin. Ortodoksimunkkien todellisuudentajussa on jotain pahasti vinossa. Sitäpaitsi epäilen, että he valehtelevat, jos väittävät kyenneensä vaimentamaan seksuaaliviettinsä kokonaan.

Preferoin mieluummin houkkia ja hulluja profeettoja (kuten Nietzsche - tosin miltei askeetti hänkin - strange enough) - en munattomia eunukkeja, joiden silmät linkkaavat (sulkeutuvat/avautuvat) autuaallisen typerästi kuin elottoman-teeskentelevien ja samaa 'Herra siunaa'-mantraa hokevien tekopyhien barbinukkien tekoripsirakennelmat.
*
Tässä on minun opetukseni: Runkatkaa lapset (ja aikuiset) niin paljon kuin sielu sietää!

Helvetti - siis olemattomuus, tyhjyys ja kadotus - teillä kuitenkin on edessänne, sillä taivas tai pikemminkin sen odottelu on totisesti pelkkää tekosiveiksi, vanheneviksi rouviksi muuttuneitten pappien ja munkkien säälittävän värisevää, lampaitten määkimistä muistuttavaa 'androgyynistä' ääntelyä, josta löytyy uskottavuutta yhtä paljon kuin kuin isoäidin pullapitkosta hengellisyyttä...

II
Kyse on suurelta osin psyykkisen vapauden ja välttämättömyyden problematiikasta vietin ja halun ärimmäisen intohimoisessa maailmassa.

Nyt on syytä oivaltaa, että vaikka vapaus ostetaankin paradoksaalista kyllä tunteilla, jotka vaikuttavat joskus saavan pakonomaisesti yliotteen psyykestämme ja ajavan (myös) meitä ihmisiä - kuin kiimaisia ja kuolaavia elukoita - etsimään puolisekopäisesti tyydytystä toisistamme, niin yhtä kaikki - se on sittenkin vapautta - - ja huomatkaa - vapautta, jota voi säädellä tiettyyn rajaan asti.

Tarkoitan: - meidän ei tarvitse ryhtyä muuntelemaan seksuaalisuuttamme minkään askeettisen pyhyyden nimissä tai sellaisen olotilan saavuttaaksemme (mitä ihmettä se sitten lieneekään). Ei ihmistä luotu tappamaan seksuaalisuutta itsessään.

Ei meitä luotu - näin luulisin - myöskään Markiisi de Saden systemaattisen seksuaali-kidutus-nautinnon välikappaleiksi, jotka palaavat takaisin täyteen eläimellisyyteen ellei sitten pitemmällekin: tilaan, jossa nautintoa, kärsimystä ja kidutusta ei voi enää erottaa toisistaan kuin pelkästään niiden sopimusten ja pelisääntöjen puitteissa, joista etukäteen kiiman toteuttamisessa/-ksi on sovittu.

Jossain kulkee raja - taivaita tavoittelevan, a- ja antiseksuaalisen hengellisyyden sekä väkivaltaan asti ajautuvan kiimaisen seksuaalisuuden välillä.

Mutta kuka tuon rajan vetää? Kuka on se objektiivinen 'erotuomari', joka puhaltaa pelin poikki lähes anorektis-askeettisen ja sekopäisen pyhyyden tavoittelun tai de Sadelaisen, systemaattisesti organisoidun, kollektiivis-orgastisen irstailun (vrt. eräät gnostilaisuuden muodot) muuttuessa niin sanotusti patologiseksi eli huumeeksi ja addiktioksi, josta ei ehkä ole enää paluuta selväjärkisten kirjoihin?

Sellaista - kaiken tietävää ja hallitsevaa halun kohtaloiden erotuomaria ei ole olemassa missään muualla kuin jokaisen omassa psyykessä ja tietoisuudessa. Sen vuoksi sanonkin lopuksi sen, minkä sanoin tavallaan jo alussa:

Käytä seksuaalista mielikuvitustasi täysin vapaasti, fantisoi ja liiku aivan missä tahansa mielesi sopukoissa, mutta älä lankea pappien ja munkkien tekopyhään hengelliseen demagogiaan, joka syyllistää halusi.

Kuitenkin yhtä suurella syyllä - jos haluat uskonnon sijasta etsiä ekstreme-elämyksiä maallisista kokemuksista - sinun lienee oman (fyysisen) henkesi - - mutta huom! - yhtä lailla myös psyykesi kannalta (toistan: tilanne on tässä samantyyppinen kuin mystiikan suhteen) parempi olla riskeeraamatta elämääsi ja olla noudattamatta esimerkiksi Michel Foucault'n de Sadelaistyyppistä esimerkkiä.

Lyhyesti, tiivistetysti ja sanalla sanoen: Pysy kotonasi, käytä mielikuvitustasi, vedä käteen tai sormeen, mutta älä riskeeraa liikaa terveyttäsi ja mielenterveyttäsi maailman ja muiden ihmisten kanssa.

Ole kuten Diogenes ja haistata pitkät yhteiskunnalla, sen arvostuksilla, houkutuksilla ja kiihokkeilla, sillä ainoa todellinen tässä maailmassa olet vain sinä itse - sinun fantasiasi ja ymmärryksesi. Siten myös sinun oma seksuaalisuutesi.

Kun et etsi toisista ihmisistä välikappaleita seksuaaliselle tyydytyksellesi ja laukeamisellesi, tulet olemaan kaikkein onnellisin!

Tiedän kyllä - myös itsestäni - että rakkauden- ja kiintymyksen tarve kalvavat sieluasi aika ajoin kuin piikkilankamato suoliasi, mutta se hinta ja kärsimys sinun on pakko maksaa siitä, että voit olla pysyvästi juuri niin onnellinen kuin se vain tässä elämässä saattaa olla mahdollista.

Kyseessä on vaatimaton osa. Mutta se on sinun elämän-näytelmäsi pääosa. Ja siksi sanonkin - jälleen kerran - kaiken edellä myönnetyn kärsimyksen uhallakin kuten Albert Camus oman elämänsä ehkä suurimmasta myyttisestä sankarista:

Meidän tulee ajatella, että (yksinäinen/RR) Sisyfos on onnellinen.

The Myth of Sisyphus (Camus - Le Mythe de Sisyphe- 1942)
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Psykoanalyysi
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/07/sisyphos-camus-ja-absurdin-lsnolon.html

http://www.gutenberg.org/files/13444/13444-h/13444-h.htm

Mä en jaksa enää - mä vaan köhnään...

UNI

Rauno on nyt väsynyt. Hyvää yötä. Tulkaa mukaan uniini.

Yhden jo sain. En tunnistanut, kuka hän teistä oli, mutta rakastuimme - ei heti mutta unen lopussa tiesin - kuten hänkin, että olemme 'yhtä halussa, tahdossa ja tiedollisessa 'pupudipupudissimissamme'.

Sain häneltä sitä, mitä toivoin: äidin syliä - ja toivottavasti pystyin antamaan hänelle sitä, mitä hän toivoi: miestä - miehen otetta ja turvaa - mitä ikinä 'miehinen ote' sitten naiselle onkaan - - - ehkä sitä - nojaa tähän beibi- juttua...Eh...nappaa siitä...jne.jne.

'Mitään seksuaalisuhdetta ei ole' (Lacan)

Kirjoitettu kommentiksi merin päreeseen halukas subjekti.
(Kielimafian jengin kanssa tehtiin melkoinen lisäysurakka illalla 1.10 - noin klo: 19.50 - ks. kursiivilla painettu päreen keskiosassa. Korjauksia/lisäyksiä tehdään epäsäännöllisin väliajoin päivittäin - Viimeksi 2.10 - esim. ks. PS.)
*
I
meri kirjoitti:
lopuksi pieni vihje: ihminen on feminiininen ja maskuliininen, olkoon siis seksuaalisuutemme biseksuaalisuutta.
*
Biseksuaalisuus vihjeenä. Miksi 'vain' vihjeenä? Mitä uutta siinä nyt olisi (hymiö)?

Kaikki me olemme enemmän tai vähemmän biseksuaaleja, jos vain ihmiset, ihmissuhteet ja olosuhteet sattuvat 'oikeaan aikaan naksahtamaan kohdalleen' kyseisen taipumuksen aktuaalistumisen kannalta.

On sitten toinen juttu, mihin suuntaan kukin kokee olevansa luonnostaan enemmän kallellaan. Se on tietysti jo yksilöllisemmän ja itsekriittisemmän pohdinnan paikka.

II
Aiheesi - pornoteemasi on suorastaan her-kullinen runsauden sarvi vanhalle Per Vertigolle.

Aloitan kuitenkin latvasta eli vaikeammasta päästä ja siteeraan aluksi lacanilaisen psykoanalyytikon Paul Verhaeghen varsin yllättävää ja radikaalia näkemystä sukupuolijaosta.

Verhaeghe väitti "yksityiskeskustelussa Joan Copjecin kanssa 1999, että sukupuoli on sekundaarinen rakennelma ja pelkästään seurausta Toisesta, mutta tämä ei tarkoita, että lacanilainen psykoanalyysi omaksuisi butlerilaisen kannan [sex = gender].

Tämä sekundaarinen rakennelma perustuu määräävään kaksinaisuuteen, joka ei liity ruumiiseen (ruumis on diskurssin vaikutusta), mutta kylläkin kaikin puolin organismiin.
....
Alkuperäisen kaksinaisuuden nimeäminen 'mieheksi' ja 'naiseksi' on, minun näkökulmastani, takautuva tulkinta perustavammasta ja alkuperäisemmästä jaosta.

Sen olemus ei ole tämä jako itsessään, vaan se tosiasia, että jotain on kadotettu, ja että elämä yrittää saavuttaa sen uudelleen. Tämän takia Lacan puhuu kehämäisestä, mutta ei-vastavuoroisesta rakenteesta, joka johtaa aina menneeseen kohtaamiseen.

Parhaiten tunnettu esimerkki tästä on miehen ja naisen välinen (epä)suhde, mutta tämä on vain sen viimeinen toteutuma, joka osoittaa saman epäonnistumisen kuin aikaisemmatkin toteutukset.
...
Sukupuoli-identiteetti [mies- nainen] on alkuperäisen jaon [zoo - bios; thanatos - eros] jaon viimeinen toteutus ja sisältää saman rakenteellisesti määräytyneen epäonnistumisen, kun se yrittää poistaa tämän jakautumisen."

(Rakkaus yksinäisyyden aikana, viitteet ss. 196-197)
*
Sitaatit ovat jo tilanpuutteenkin vuoksi valikoitu otos, joten konteksti jäänee hiukan epäselväksi.

Yritän jossain vaiheessa vääntää ja referoida päreen eräistä Paul Verhaeghen mainitussa kirjassa esittämistä perusajatuksista. Helppoa se ei tule olemaan, mikäli en aio päästää retorista improvisaatiota dominoimaan liikaa tekstin teoreettista koherenssia.

III
Eräs kiintoisa assosiaationi suhteessa pornoon liittyy kuitenkin Augustinukseen! Tohtisin pohtia, missä määrin Akun tuomitsemat sex-fantasiat sekä pornokuvat ja -videot ilmentävät 'visuaalis-aistisesti' erilaista affektityyppiä mielen tasolla.

Onhan nimittäin niin, että fantasia ja fiktio ovat täysin luovuttamattomia seksuaalisen elämyksellisyyden ja virikkeisyyden kannalta. Enkä tarkoita nyt Toisen fantisoimista joksikin muuksi ihmiseksi, kuin minkälaisena häntä pidän vaan halun ja fantasian välisen kytköksen erottamattomuutta.
Halu ja fantasia ovat saman asian kääntöpuolia - toistensa edellytyksiä ja mahdollistajia.

Ja enemmänkin. Voisin väittää, että fantasian kieltäminen (Augustinuksella jo propassiot) merkitsee samaa kuin sensuroisi koko mielikuvituksellisen luovuuden perustan psykopaatilta, joka ei kykene kontrolloimaan affektejaan lainkaan. Ja Augustinuksellehan kaikki ihmiset olivat tällä tavoin heikkoluonteisia - ikäänkuin psykopaatteja (palaan tähän myöhemmin).
*
Rakastettu Toinen ei tavallaan koskaan ole 'se oikea', vaikka miten häntä haluaisi - kukaan ei ole, koska halu, jota koen, ei ole minun vaan juuri Toisen halua. Lacanilaisittain ongelma piilee siinä, että näin lopulta ajattelee (tai väistämättä fantisoi) myös se, jota itse haluan, ja jota oletan jopa rakastavani.

Lacan kirjoittaakin suorasukaisesti: 'mitään seksuaalisuhdetta ei ole'. Tarkoittaa sitä, että on vain enemmän tai vähemmän todellinen fantasia Toisesta (ks. PS.)

Tuntukoon tuo toinen sitten miten rakkaalta tahansa, niin hän ei voi olla juuri ja vain se, jota muka haluan ja rakastan, sillä hän ei siis itsekään voi kokea minua sellaisena kuin minä muka olen - koska minua ei voi olla muuna kuin hänen halunsa fantasiana.

Tietenkin voidaan myöntää, että mitä lähempänä nämä kaksi toisiaan 'rakastavaa' fantasiaa ovat, sitä hienompi juttu se varmasti parisuhteen kannalta on.

Mutta yhtä asiaa rakastavaiseksi kutsuttujen pitäisi osata ainakin yrittää reflektoida yhdessä: missä määrin he ovat retkahtaneet toisiinsa siitä syystä, että heidän traumansa tuntuisivat kompensoituvan toistensa psyykessä - tai peräti toistensa traumoissa.

Tällaista ei ole helppo analysoida ja tiedostaa, mutta jos näin pääsee käymään ilman vastavuoroisen ymmärryksen häivääkään, niin silloin ollaan lähellä tuota usein niin kohtalokasta folie a deux-tilaa, joka siis kirjaimellisesti on hulluutta kahden kesken, jossa traumat ovat rakastuneet toisiinsa - eivät itse asiassa edes 'kauniit ja positiiviset' fantasiat.

Silti tällainen - keskinäisten traumojen dialogille ja dialektiikalle perustuva suhde voi olla ja usein myös on emotionaalisesti äärimmäisen syvä. Syvyydestään huolimatta - tai juuri sen takia - se kuitenkin on samalla äärimmäisen ambivalentti ja sisältää ajoittain hyvinkin 'riivattuja' tunne-elementtejä.
*
Trauma on tässä yleisesti ottaen tuhoava ja kostonhimoinen - ihmisen omaa patologis-morbidia kokemushistoriaa kaikkiin ihmissuhteisiin tartuttava fantasia (ei siis mikään 'viaton' populaarifiktio), jolla lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa koettu ihmisarvon ja itsetunnon menetys pyritään kompensoimaan toisen ihmisen vastaavantyyppisiä, 'symmetrisiä' traumoja - myös 'traumaattista samastumista' (regressiivistä empatiaa) hyväksi käyttämällä.

Kumpikin osapuoli tulee tähän 'trauma-peliin' mukaan osittain samoista syistä, mutta silti toinen ottaa perimmältään aina don quijotemaisen roolin - eli lähtee siis taistelemaan jotain sellaista vastaan, jota ei ole olemassa kuin tuskana ja avoimena haavana, ja jonka hän joutuu fantisoimaan äärimäisen samastumisen kautta, koska toinen odottaa häneltä juuri sitä - koska toinen rakastaa juuri hänen intohimoista empatiaansa ja analyysiaan - koska toinen odottaa, että hänet pelastetaan, ja että juuri tuo rakastava 'Don Quijote' yrittäisi uhrautua juuri hänen puolestaan - ja yhä uudestaan rakastaisi omien traumojensa joskus jopa massiivisella voimalla lopulta vain ja juuri häntä.

(Yritys 'rakastavaan' ja analyyttiseen samastumiseen on terapeuttisesti erittäin vaikeasti hallittava - patologisimmillaan täysi uhkayritys yhdistää oma regressio empatian palvelukseen).

Lopputulos on yleensä siis folie a deux - molempien huippusyvä samastuminen toisiinsa, mikä kuitenkin lähentyy ajoittain pikemminkin hulluutta/sekoamista kuin erittäin syvää hellyyden ja läheisyyden tunnetta (rakkautta?).

Kyse on siis toisen (tai lopulta kummankin) pelastamisesta itseinholta, hänen kokemansa trauman kostamista, anteeksiantoa, armoa ja kaikkea sellaista, mitä on enää mahdoton antaa, ellei samaistu täydellisesti trauman aiheuttajaan (yleensä isään ja/tai äitiin) ja tapa tätä itsessään!

Paradoksaalista ja kohtalokasta vain on, että mikäli pystyy (psykoanalyyttisen) psykodraaman hengessä menemään sen 'haamun' nahkoihin, joka on trauman aiheuttaja, on yleensä jo tuhoon tuomittu, koska toinen ei voi yleensä koskaan antaa anteeksi kokemaansa henkisesti kuolettavaa traumaa, ja joka siten tarantellamaisesti kostaa lopulta juuri ja nimenomaan sille, joka on yrittänyt pelastaa toisen ja yrittänyt paljastavan fantasian tasolla kostaa trauman - rakastaa, antaa anteeksi - olla armelias ja - mikä traagisinta - joka samalla on miltei rukoillut tulla itse rakastetuksi paljastajana, kostajana, pelastajana - mutta myös ja mikä lopulta turhauttavinta - viettelijänä ja rakastajana.

Vielä kerran: on sellaisia traumoja, joihin kietoutuminen toisessa aiheuttaa niin syvää emotionaalista turbulenssia, että vaatii helkkarinmoisia voimavaroja nousta ylös niiden henkisesti tukehduttavasta/tukahduttavasta vaikutuksesta.

Deleuze kirjoitti: Se, joka joutuu henkilöksi toisen uniin, tulee olemaan kirottu. Näin kävi minullekin. Minä (siis minun traumani) rakastuin toiseen eli hänen traumaansa, jota oli sen 'morbidiuden' takia enää mahdoton fantisoida hallituksi fiktioksi.

Seurauksena oli joko alistuminen toisen alkuperäisen trauman aiheuttajaan kohdistuvan sadismin alaiseksi tai - koko traumaattisen 'rysän' radikaali auki repiminen ja itsensä pelastaminen hukkumis- eli henkisestä tukehtumiskuolemasta pakenemalla labyrintista, jonka keskelle joutunut uhri oli jo itse muuttunut Minotaurokseksi - hirviöksi, joka kosti henkisesti (yleensä tiedostamattaan) jopa niille, joita hän oli ikäänkuin kutsunut auttamaan itseään ahdistuksessaan ja perimmäisessä psyykkisessä yksinäisyydessään.

Tällä tavoin hänestä oli tullut traumaattisen kokemuksensa toistaja, jatkaja - siis tuo mainittu Minotauros, jota hänen traumansa aiheuttaja oli alunperin ollut.

Tilanne on tuttu sekä sananlaskujen että kliinisen psykologian kontekstista: isien pahat teot toistuvat kolmanteen ja neljänteen polveen, kuten sanonta kuuluu...

Tämä on tietyssä mielessä karmea joskin aivan äärimmäisen mielenkiintoinen tarina. Karmea totuus - joka ei kuitenkaan estänyt minua rakastumasta hullun lailla! Ehkä sentään pysty(i)n pakenemaan...Ehkä. Mutta silti jotain äärimmäisen hyvällä tavallakin syvää tunnetta tuosta kokemuksesta jäi kokemus- ja muistijälkiini.

En tiedä vielä, iloitako noista jäljistä enemmän kuin mistään muusta vuosikausiin koetusta vai pelätäkö kyseisten muistikokemusjälkien valtavaa voimaa, jota ei todellakaan ole aina helppo adaptoida psyykeen.

Tai sitten pitää ihan yksinkertaisesti ja ilman epäröintiä ajatella, että tuo iloitsemisen ja varuillaanolon dialektiikka on tila, jossa on vain opittava elämään kuten kaiken muunkin epävarman mutta samalla ainakin ajoittain yhä niin kovin innostavalta ja positiivselta tuntuvan kanssa, jota ei voi - eikä ole kai syytäkään - enää koskaan täysin unohtaa...
*
Muistuu edelliseen viitaten (joskaan ei analogiana) kirjallisuudesta ruhtinas Myskinin ja Nastasja Filippovnan merkillisen 'intohimoinen?' - vai pitäisikö sanoa kahden täysin erilaisen intohimon välinen suhde Dostojevskin Idiootissa.

Tämä epäsuhtainen asetelma 'ratkesi' traagisesti, kun Nastasjan hylkäämä mustasukkainen rakastaja Rogozin - Myskinin 'saatanallinen' kaksoisolento, jota ruhtinas-idioottimme kuitenkin perverssillä tavalla lähestulkoon rakasti, murhasi Nastasjan samalla ikäänkuin pelastaen Myskinin Nastasjan seksuaalisuudelta joskin järkyttäen hänet samalla hulluuteen asti.
...
Tästä aiheesta voisin jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta nyt lienee täysin perustellusti syytä pitää vaapaamittainen tuumaustauko.
*
PS.
Ihmiselle ei ole olemassa pelkkää vaistonvaraista biologis-seksuaalista, ei-fantisoitua, seksisuhdetta. Ihmisen halu nautintona mahdollistuu representaatioiden eli fantasioitten kautta/avulla.

Vietti (nautinto joussaincena) taas on jotain, mitä ei voi täysin fantisoida (se sijoittuu somaattisen ja psyykkisen 'rajapintaan' - esim. erilaiset erotisoidut aukot, pinnat, poimut ja ulokkeet), mutta joka ei myöskään ole pelkkää vaistomaista reaktiota ('kiimaa') vaan pikemminkin nautinnollista 'tuskaa', joka pakottaa laukeamiseen.

Erotiikka ja taidokas flirtti ylipäätään sijoittuu viettelevyytenä ja viehättävän mielikuvituksellisena 'vihjaavuutena' halun ja nautinnon rajamaastoon.

Jo tämänkään vuoksi etologit eivät täysin ymmärrä vietin ja halun olemusta ihmisen nautinnon ja rakkauden eri aspekteina - tai ymmärtävät sen aivan liian helppona ratkaisuna, joka redusoi halun ja nautinnon vaistomaisen käyttäytymisen ei-fiktiiviseen ja ei-symboliseen mykkyyteen, jota ei ilmene edes ihmisen orgastisessa laukeamisessa, vaikka sekin purkaus on vietin= joussaincen nautintona ja halun=fantasian nautintona välisen dialektiikan lataamien jännitteitten artikuloimaa toiveen ja pettymyksen 'vuoristorataa'.

Toisin sanoen vielä kerran: orgasmissa on kyse - fantasian ja eroottisen flirtin vahvasti stimuloimana - addiktiosta väistämättömään laukeamiseen tähtäävään kerebraalis-vegetatiiviseen spasmiin. Fenomenologisesti ilmaistuna tämä tuottaa emotionaalisesti nautinnollista 'tuskaa' tai 'tuskaista' nautintoa.

Kysymys:

Onko tämä 'täyttymyksen tunne' onnea? Onko se onnen seurausta vai seuraako onni siitä? Jos näin kuitenkin on - miten päin tahansa, niin miksi onni ei kestä kuin erittäin rajallisen ajan verrattuna sen biologisten edellytysten mahdollisuuksiin? Miksi kyllästymme niin nopeasti biologisiin partnereihimme? - - - Mutta se on jo toisen jutun aihe...

http://www.jlsjournal.com/interview.html

Viettely, uskon hyppy ja fantasian lävistäminen psykoanalyysin palveluksessa

Kirjoitettu kommentiksi ripsalle Kalevi Hotasen päreessä Olemassaolon ulottuvuus.

I
ripsa kirjoitti
'Rauno! Pystytkö sinä ihan noin vain päättää olla riitelemättä jonkun kanssa? Eikö se nyt sentäs mene asian mukaan?'
*
Pystyn päättämään. Mutta en mene takuuseen, kuinka pitkäksi aikaa. Riitely ei mene minulla viime kädessä asian vaan toisen ihmisen luonteen mukaan. Olen siinä mielessä 'vinksahtanut'.
*
Riitely on minun tapani vietellä ihmisiä paljastamaan itsestään sellaisia asioita, mitä he eivät vakaassa mielentilassa a) haluaisi b) kykenisi itsestään paljastamaan.

Viettely 'riitelyyn' kätkeytyneenä on ikäänkuin eksistenttisen psykoterapian 'perversiivinen' muoto.

Perversiivinen siksi, että siinä kukaan ei saa toistaan, eikä terapia lopu oireiden poistumiseen. Vain intohimo ja suunnaton - sekä epätoivon että toivon välillä heilahteleva vapaudentunne jäävät.

Kierkegaard oli haka tämänkaltaisen 'terapian' eksplikoijana.
*
Perinteisestihän ajatellaan, että psykoterapia on onnistunut, kun terapoitavan ahdistavat oireet ovat vähentyneet ratkaisevasti.

'Viettelyterapiassa' sen sijaan on päästy loppuun, kun 'terapoitava ja terapeutti' eivät enää saa toisiltaan minkäänlaista kiihoketta viettelyyn - siis tranferenssin ja vastatranferenssin väliseen 'peliin' ja interaktioon.

Projektiot (viettely-yritykset) on silloin ikäänkuin kulutettu loppuun. Periaatteessa tällainen 'analyysi' saattaa kestää loputtomiin, elleivät osapuolet sitten sovi jossain vaiheessa sen päättymisestä tai jompikumpi katkaise terapiasuhdetta yksipuolisella päätöksellä.

Kierkegaardilaiselle 'terapialle' vapaus (terapian päämäärä) on äärimmäisen intohimon valtaan jäämistä - vailla varmuutta kohteesta.

Ja juuri tästä eksistenttisestä situaatiosta kumpuaa Kiekegaardin mukaan uskon hyppy, joka on siis heittäytymistä äärettömän mutta täysin epävarman intohimon vallassa kohti rakastettua=Jumalaa, joka ottaa vastaan - jos ottaa.

Olennaista tässä vastaanottamisessa on, että siinä intohimo ja vapaus lankeavat paradoksaalisella tavalla yksiin. Jumalan rakkaus vapauttaa - ei pakota.

K:n mielestä uskon hyppy täyttymystään koskaan saavuttamattoman intohimon ja viettelyn viimeisenä ratkaisuyrityksenä on ainoa autenttinen tapa edes yrittää uskon mahdollisuutta.

Siinä viettelijä uhraa itsensä Suurelle Toiselle/Jumalalle lopullisesti - kävi miten kävi.

Toisin sanoen - vielä kerran - Kierkegaard haluaa siis kuitenkin ajatella, että vasta kun viettelijä tekee tuon viimeisen viettelyeleensä, jossa hän uhraa itsensä viettelijänä, todellinen vapaus ja usko mahdollistuvat.

II
Lacanilainen psykoanalyysi on tietyssä mielessä sukua kierkegaardilaiselle viettelijän itsensä uhraamiselle Jumalan tähden.

Merkitkäämme Jumalan tilalle lacanilaisittain Suuri Toinen Reaalisen symbolina ja/tai kuvana, josta jokainen fantasia implikoi oireen.

Ajatelkaamme vaikka van Goghin taulua 'Venhäpelto ja variksia'. (Miksei myös mitä tahansa muuta maalausta, joka on tehnyt meihin lähtemättömän vaikutuksen)

Tuossa jo lähes ekspressionistessa taulussa piilee kuitenkin mahdollisuus lävistää fantasia ja osoittaa siten elämyksellisesti eräänlainen ylevä tyhjyys, jonka sen palavien värien kätkemä sekä paljastama intohimoinen vietti ja halu kätkee.

Lacanille ja Zizekille tuo ylevä tyhjyys on lähes ainoa mahdollisuus reaalisen esteettiseen ilmenemiseen - sen negatiivisen positiivisuuden ilmenemiseen ylevän tunteessa.

Seksuaalisen halun luonne on samaa tyyppiä kuin vaikuttavan taulun aiheuttama ylevä elämys, joka on siis pelkkä 'aavistus', mutta seksuaalinen halu kuitenkin kätkeytyy usein niin opaakkien (läpäisemättömien) fantasioitten kaapuun, että omaa, loputonta viettelevyyttään ja intohimoaan on vaikea tunnistaa kuin siirtyminä (metonymiat) ja tiivistyminä (metaforat), jotka siis yhä muuttavat halua aina symbolisempaan muotoon: elämyksellisesti tunnistamattomaksi.

Lacanilainen psykoanalyysi pyrkii siis kohti reaalista (jota ei koskaan ole mahdollista saavuttaa sinä itsenään) fantasian lävistämisen kautta. Se ohjaa analysoitavaa tiellä, jossa hän ymmärtää ja näkee vähitellen oireensa läpi - kohti halua, joka on reaalisen 'liikettä', tyhjyyttä.

Tämä oivallus helpottaa analysoitavaa hyväksymään oireensa väistämätön luonne, jolloin sen outous, ahdistavuus ja pakottavuus myös helpottaa, koska siitä tulee 'luonnollinen' ja siten hallittavissa oleva osa hänen fantasioitaan - toisin sanoen hänen luonnettaan ilmentävää 'naamiota'.
*
Edellä kuvattu lacanilainen fantasian lävistäminen on analogista kierkegaardilaiselle hypylle Jumalan/Reaalisen tuntemattomaan. Vain äärimmäinen riski voi mahdollistaa äärimmäisen vapauden eli uskon ja siten myös rakkauden.

Mutta tämä rakkaus ei oikeastaan ole enää tästä maailmasta, koska - kuten sanottu - sen olemuksena on ääretön vapaus.