Minä olen jo ajat sitten pudonnut pop-rock-musiikin kelkasta, mutta nyt se iskee takaisin - ja lujaa!
Ensin Amy Winehouse - heti perään Joss Stone ja Charlotte Church. Naisenergiaa (vai pitäisikö sanoa tyttöenergiaa) siis ja kaikki kolme brittiläisiä. England strikes back!
Amy on noin 3 vuotta vanhempi kuin nämä 'siskonsa' eli syntynyt vuonna 1983, mutta hänkin julkaisi esikoisalbuminsa jo 20:nä.
Onko tämäkin nyt sitten osoitusta naisten totaalista vapautumisesta. Jos minulla olisi kolme tällaista tytärtä menettäisin hermoni lopullisesti, mutta ehkä oppisin olemaan nöyrempi - varsinkin, jos he todella olisivat kaikki näin lahjakkaita. No jaa - ehkäpä tulisin hulluksi vain nopeammin.
Kaikki ne poikaystäväongelmat, paino-ongelmat, hysteeriset ja depressiiviset reaktiot...taidanpa olla onnellisempi ihan näinkin - ilman tätä huippulahjakasta 'kanafarmia'...
***
Jos Amy Winehouse 'retroilee' omintakeisilla (ja itse tehdyillä (sic)) jazzin, soulin, rythm&bluesin ja jopa popin yhdistelmillään, on Joss Stone leimallisemmin Janis Joplinin 'inkarnaatio ja uudelleen tuleminen'.
Kyseessä on erinomainen soul ja rythm&blues laulaja - likipitäen esikuvansa luokkaa.
Charlotte Churchiin palaan myöhemmin, mutta muistutan, että hän laulaa omassa showssaan Michael Jacksonin ehdottoman rock-klassikon Beat It duettona Amy Winehousen kanssa jo edellisessä päreessäni.
***
Joss Stone - Son Of A Preacher Man (Live At UK Hall Of Fame
video! Look out for Joss' new Album on March 12th 2007 ! THAT WILL BE A BOMB! Joss rulez! joss-stone.de.ms Joss Stone performs "Son Of A Preacher Man" ( 16.11.2006) after being "away" for a long time ;).
(Eläytymisen huippu! Paljain jaloin, mekko 'vesirajassa' Joss hiippailee keskelle katsomoa ja vetää homman täysillä kotiin. Toki biisi on ikiklassikko, alunperin Dusty Springfieldin 1968 levyttämä ja Aretha Franklinin 1970 esittämä Son of the Preacher man.)
Joss Stone/live/Glastonbury/TheChokinKind
Time: 04:32
(Taitavaa, erinomaisen taitavaa - jopa sielukastakin)
Joss Stone - Right to be Wrong
Joss Stone live Nov 2004 on the Frank Skinner Show.
(Kaunista ja tunteikasta)
Joss Stone live Glastonbury Super Duper Love
Joss Stone live in Glastonbury (?) singing Super Duper Love
(Svengaavaa funkia)
Joss Stone live Glastonbury Fell in Love
Joss Stone live at Glastonbury (?) singing I Fell In Love With The Boy, a White Stripes song she covered well.
(Jälleen funkia Glastonburyn festivaaleilta 2006)
Melissa Ethridge & Joss Stone - Janis Joplin Tribute
06:00
(Rrrrautaa!! Melissa Etheridge on jo hieman kokeneempi ja siten vanhempi konkari (nyt täysin kaljuna!).
Hänen bändissään soittaa myös maailman tämän hetken ehkä arvostetuin - myös John Fogertyn usein käyttämä rumpali Kenny Aronoff. Mutta Joss Stone tulkitsee Janis Joplinia tässä ehkä jopa paremmin kuin Etheridge.)
2 comments:
RAUNO-SEDÄLLE
Lueskelin juuri Parnassosta Hannu Niklanderin pohdintoja siitä, miksi hänestä ei varttunut rock-nuorukaista. Havaitsin, että syyt siihen, miksi minustakaan ei varttunut sellaista, ovat osin samat, mutta vain osin.
Niklanderin mielestä vitsi, että tulevaisuudessa soi vanhainkodeissa rock, on täyttymässä: rock setämäistyy ja tätimäistyy.
Mielenkiintoista kirjoituksessa oli heavy-rockin erinomaisuus poliittisten vankien kuulustelussa. Tieto on ongittu sanomalehdestä ja sen takana on korkea-arvoinen yhdysvaltalainen tiedustelu-upseeri, joka kertoi, että erityisesti ulkomaalaiset ovat huonoja sietämään raskasta rockia. Sitä eivät kuulemma kestä kuunnella vangitut irakilaiset ministerit eivätkä edes kenttäkelpoiset ja karskit Taleban-taistelijat.
Yhdysvaltoihin 1989 viety Panaman presidentti Manuel Antonio Noriega oli tiettävästi allekirjoittanut mitä tahansa, kun hänelle oli yhdysvaltalaisessa kidutuskammiossa soitettu viikon ajan heavy-rockia.
a-k.h
Olen ollut havaitsevinani, että sinulle kaikki vähänkin kovempaa soitettu rokki rinnastuu heviin...vai?
Eihän asia nyt sentään niin ole.
Tarkennuksen vuoksi haluan kuitenkin tässä korostaa, että minä EN kuulu 'hevareihin' - en ainakaan tähän 'uuden liiton' edustamaan koulukuntaan, josta blues on heitetty ulos kai lopullisesti.
Toki hevityylejäkin on monenlaisia, mutta mitään massiivista hevirytinää en siedä tuntia kauempaa - jos sitäkään.
Heavy on muttunut 'Wanhan liiton' hevistä (esim. 'Deep Purple' ja 'Uriah Heep' - Creamia tai Led Zeppeliniä en pidä hevibändeinä), joka vielä oli jopa melodista ja sisälsi myös hienoja, hitaita balladeja, rytmisesti ja melodisesti miltei kaoottiseksi uhoksi.
Wanhan liiton puolella tämän udenlaisen uhomenon edeltäjänä toimi mm. 'Black Sabbath' jonka 'Paranoid' on kyllä elämää suurempi biisi, vaikkei bändi meikäläiseen sen suuremmin kolahtanutkaan.
Mielestäni mainio 'Motorhead' (etenkin vokalisti Lemmy Kilminster), voidaan laskea myös Wanhan liiton rankimpiin.
'Iron Maiden' oli eräänlainen 'svengaava' välivaihe vanhasta uuteen heviin.
'Kiss' (Lordin ihanne) puolestaan enemmän raskaamman puoleista ja aika melodista hard-rock sirkusta kuin heviä.
Metallica, joka on uuden hevin ehkä tärkein pioneeri, on kyllä sekin tehnyt aivan erinomaisia biisejä, vaikka siltä löytyy mielestäni myös paljon pelkkää 'propagandaheviä', jonka tarkoitus lienee kai lähinnä puhkoa kuulijan tärykalvot - eli siis tehdä tyrmäävä vaikutus yksinomaan volyymin ja hakkaavan tempon avulla.
(Todella hyvä kidutusväline jatkuvassa käytössä, joskin eräät tottuvat tähänkin!?).
*
Mutta jos nyt kuuntelet esim. edellisessä päreessä esittelemääni uutta löytöäni Amy Winehousea, niin et voi olla huomaamatta, että hänen kappaleistaan ja tulkinnoistaan huokuu äärimmäisen emotionaalinen, aidosti syvällinen elementti sekä ihan oikea lahjakkuus, josta löytyy todella paljon aivan toisenlaista syvyyttä ja toisenlaisia nyansseja kuin pelkkä hevariuho.
*
Mutta - vielä kerran - Timo Rautianen Niskalaukauksineen ja ilman on hänkin tehnyt varsin kuunneltavaa heviä, koska siinä on yhdistetty toisiinsa uuden hevin massiivinen äänivalli ja herkkä, lähes virsimäinen melodia sekä hienot sanat.
Toisaalta - enpä kuuntelisi Rautiaistakaan enempää kuin tunnin kerrallaan - jos siis sitäkään.
Post a Comment