Absurdin huoran moraalisuus

Kirjoitettu jatkokommentiksi päreessäni Kylmää tarjousmummoa lisäaineilla kirjoittamaani kommenttiin.
(Kielimafialaiset esittivät minulle osuvia lauseopillisia ja sisällöllis-loogisia korjausvaihtoehtoja erääseen tekstin loppupuolen kappaleesen ja aivan viimeiseen - absurdiin? väitteeseeni - klo: 21.25).
*
Jospa nyt hieman tarkentaisin tuota 'artouadilaista' teatterikäsitystäni ja esittäisin ensin 'konservatiivisen' kritiikkini sitä kohtaan. Lopussa sitten jo myönnyn sen eräisiin, osittain itsemuotoilemiini sovellutuksiin joskus jopa aplodien kera.
*
Vaikka arvostankin Jouko Turkkaa tosi paljon, en läheskään aina saa hänestä mitään tolkkua. Tuskin moni muukaan.

Itseilmaisussa pitää olla mukana looginen rakenne - ei kuitenkaan välttämättä artikulaation tasolla mutta jollain tasolla kuitenkin.

Turkan puhe 'vajoaa' kuitenkin monesti niin omituisiin sfääreihin, ettei siitä jää jäljelle edes impressiota - vaikutelmaa - vaan 'pelkkä' ekspressiivis-elämyksellinen sanasoppa, josta kukin kuulija sitten löytää - jos on löytääkseen - oman semantiikkansa.

Ehkä olen liikaa filosofi, mutta perinteisen puheteatterin vahvuus on aina ollut sen kyky ilmaista ihmisten emotionaalisia ja moraalisia ristiriitoja selkeästi.

Pelkkä ähkyminen ja 'eleily' tietysti kommunikoi sekin, mutta jos siinä ei päästä minkäänlaisen performatiivisen ilmaisun tasolle kielellisesti, kyseessä on pantomiimi, tanssi tai baletti - ei teatteri.

Sanon näin väheksymättä millään tavoin tanssia, pantomiimia tai balettia - päinvastoin.
*
Mitä tulee tuohon käsitykseen perinteisestä teatterista ja näyttelijästä eräänlaisena prostituoituna, niin nimenomaan sitä tulkintaa ei Artaud liene painottanut, vaikka se kuuluukin erottamattomasti ja osittain perustellusti juuri turkkalaiseen teatteriprovokaatioon.

Kyse on laajemmasta ja syvemmästä väitteestä.

Artaudin mielestä länsimainen teatteri on prostituoinut kielen eli ottanut sen hallintaansa ja pannut sen avulla emootiot, impressiot ja ekspressiot loogis-verbaaliseen pakkopaitaan.

Teatterin ilmaisu on siten kuin huora, joka myy itseään totuutena, vaikka sellaista totuutta ei ole eikä voi olla vain kielen tasolla ja kielen kautta ilmaistuna.

Tällainen kritiikki on todella syvä ja perusteltu. Se kohdistuu itse asiassa koko Platonista alkanutta metafyysistä ja/tai kielioppiin sitoutunutta filosofointiperinnettä vastaan.

Ja kuten hyvin tiedetään, ranskalainen postmodernismi on seurannut tässä Artaudia ja hänen sukulaissieluaan Bataillea melko uskollisesti.

Eikö esimerkiksi Derridan logosentrismin vastaisuutta (dekonstruktiota) voisi aivan hyvin kutsua artaudilaisen teatterikäsityksen poststrukturalistiseksi muunnelmaksi siinä mielessä, että vaikka se sitoutuukin nimenomaan kieleen, se ei sitoudu enää ihmiseen = logokseen = kielioppiin?

Prostituutiolla Artaud tarkoittaa tässä yhteydessä nimenomaan sitä, että länsimainen teatteri on sidoksissa ja sitoutunut ihmiseen, kun sen perusajatuksena pitäisi olla maailmankaikkeus.

Ihmis- eli/ja sanakeskeisyys on siis prostituoinut teatterin, joka myy helppoa nautintoa totuutena. Teatterista on tullut porttola ja näyttelijöistä sillä tavoin sen huoria.

Tälle käsitykselle samansuuntainen tulkinta on - Artaudista riippumatta - itse asiassa kristillistä perua; - kiitos Augustinuksen ja muiden kirkkoisien sinänsä opettavaisille seksuaalineurooseille!

Kreikkalainen tragedia vielä yhdisti ihmisen todellisuuden ja hänen universaalisen kohtalonsa maailmankaikkeudessa, mutta juutalaiskristillisyys 'kaappasi' tragedian itselleen ja kanonisoi sen uskonnolliseksi liturgiaksi, jonka ulkopuolella ei ollut soveliasta 'leikitellä' näillä asioilla.
*
Mutta mitä Artaud lopulta oikein tarkoittaa? Pystyykö hän viestimään katsojalle artikuloidusti ja kielellis-performatiivisesti yhtään mitään puhe- ja sanakeskeisyyden saatua täysin toissijaisen roolin teatterin ilmaisuskaalassa?

Olin alussa - Jouko Turkkaa kohteenani käyttäen - kovin kriittinen tätä käsitystä kohtaan, mutta lupasin antaa lopussa hieman periksi - jopa aplodien kera.

Muistettakoon ensin, että Artaud vaikutti henkilökohtaisesti hyvin lähellä surrealistista liikettä, ja surrealismista ei eksistentialismiin yhdistettynä ole kuin askel absurdiin teatteriin.

Olen itse absurdin teatterin ystävä kafka-sovituksista alkaen ja tietysti Beckettiä ja Ionescoa suuresti arvostaen. Mutta ei sen puoleen - kyllä minua imponoi lähes kaikki teatteri - laidasta laitaan.

Joka tapauksessa absurdin teatterin näytelmät, dramaturgiat ja design jatkavat Artaudin perinnettä omalla tavallaan, ja niiden kautta ymmärrän myös tuon turkkalaisen itsensä häpäisemisen merkityksen - tosin ilmeisesti hieman eri tavoin kuin Turkka.

Teatteri sinänsä on aina jossain muodossa absurdia, koska onhan totisesti mieletöntä jo se, että jotkut ryhtyvät matkimaan toisia ihmisiä, yhteiskuntaa ja maailmaa yrittäen saada mimiikallaan aikaan illuusion siitä, että tämä kaikki on 'suora käännös' tai refleksinomainen - siis 'aito' simulaatio ja stimulaatio todellisuudesta.

Silti teatteri on kaikkea muuta kuin todellisuutta. Se on valhetta, joka kertoo totuuden, mutta ei koskaan ole itse todellisuus.

Tämä siis on minun mielestäni itsessään absurdia, joskin Artaud haluaisi - kuten edellä on esitetty - paljon pitemmälle ja tehdä teatterista (ilmaisen itseni nyt hieman ilkeästi) ikäänkuin spastisessa orgasmissa nykivää ähkymistä, joka taatusti lähenee 'oikeaa' todellisuutta.

Minulle tässä asiassa riittää kuitenkin absurdin teatterin paradoksi- ja outousefektit, jotka hyperbolaan ja paralogioihin sekä likipitäen mielettömiin juonenkäänteisiin ja kohtauksiin yhdistettynä vievät katsojan taatusti 'jonnekin päivästä pois'.

Tämä ei ole brechtiläistä, kriittistä teatteria, jossa pyritään tendenssinomaisesti parantamaan maailmaa.

Absurdilla näyttämöllä toteutetaan toki sielläkin joskus 'kriittisempää projektia' (Ionescon Sarvikuonot), mutta ensisijaisesti kyse on ikäänkuin perustaltaan murtuneesta - hamletilaisittain 'sijoiltaan menneestä', eksistentiaalisesta kokemuksesta suhteessa maailmaan, todellisuuteen ja maailmankaikkeuteen.

Absurdin teatterin näyttelijä on tavallaan jo ylittänyt itsensä häpäisemisen provokatiivisen tilan ja tehnyt siitä 'normaalin', koska maailma on mieletön. Silloin myös itsensä häpäiseminen on tavallaan menettänyt 'rakastettavuutensa', naurettavuutensa tai moraalisen 'opettavaisuutensa'.
Absurdi itsensä häpäisijä on huora, joka on tunnustanut itselleen huoran luontonsa ja hyväksynyt sen, koska maailma on sitä, mitä se on - tekopyhyyden, kaksinaismoraalin, huijaamisen ja henkisen että fyysisen väkivallan maailma.

Mutta tuon hyväksymisen ja myönnön kautta näyttelijä-itsensä häpäisijä-huorasta onkin vääjäämättä tullut eräänlainen houkan ja pyhimyksen hybridi tai välimuoto. Hän on sitä, mitä maailma on - heittäen häpeilemättä katsojan kasvoille koko sen mielettömyyden, jossa ihmiset lopulta eksistentiaalisesti elävät sekä myös kaiken sen hulluuden, jossa ihmiset keskinäisissä suhteissaan juonittelevat, mutta minkä asiaintilan he yleensä kaksinaismoralistisesti kieltävät.

Absurdin teatterin huora on lähempänä rehellistä ihmistä kuin kukaan muu. Näin ollen hän ei oikeastaan häpäise lainkaan enää itseään vaan katsojan. Ja kun olen päässyt tähän lopputulemaan, seuraa siitä korollaari, jonka mukaan juuri katsoja löytää itsensä huoran roolista.

Tällä tavoin absurdi teatteri säilyttää ehkä syvimmän efektin, joka teatteriin on sen ulkoisesta viihdyttävyysluonteesta huolimatta tai juuri sen vuoksi aina sisältynyt - velvoitteen ja suoranaisen vaatimuksen moraalisten ikuisuuskysymysten sekä optimismin ja pessimismin pohtimiseen.

Kuka on se, jota Beckettin näytelmässä Huomenna hän tulee odotetaan? Jumala, pelastus? Mitä/ketä ovat ne Sarvikuonot, joita Ionescon porvarillisen idylliseen kaupunkiin alkaa ilmestyä äkkiarvaamatta - joka puolelta? Natseja? Moraalisen rappion symboleita?

Näihin kysymyksiin mainitut näytelmät eivät anna vastausta, mutta silti meidän on katsojina ja lukijoina suorastaan pakko yrittää vastata niihin jollain tavoin, koska kieltäytyminen edes ajattelemasta niitä muuten kuin pelkkinä elämyksinä (mikä mielestäni on mahdotonta ihmiselle - contra Artaud!), jättää meidät ikäänkuin eläinten tasolle, mitä tulee itsereflektiiviseen tiedostamiseen - kykyyn, joka lopulta tekee meidät ihmisiksi.

Näin olenkin tuonut itse Immanuel Kantin sekä Artaudin että myös filosofiaa ylipäätään vieroksuvan lukijan kiusaksi.

Tämä oli tarkoitukseni jo alunperinkin - tehdä vapaaehtoisesta ja juuri vapaaehtoisuudessaan absurdista huorasta maailman moraalisin olento. - - - Uskokaa tai älkää.

Kosmologia ja narratiivinen perinne

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Varmaa tietoa?
Kielimafiosot kävivät tekemässä lisäyksiä klo: 21.10.
*
We operate with nothing but things which do not exist, with lines, planes, bodies, atoms, divisible time, divisible space -- how should explanation even be possible when we first make everything into an image, into our own image!
(Nietzsche)

Mathematics would certainly have not come into existence if one had known from the beginning that there was in nature no exactly straight line, no actual circle, no absolute magnitude. (Nietzsche)
*
Petri kirjoitti
Katselin illalla Esko Valtaojan vetämää sympaattista tiedeohjelmaa avaruuden ihmeistä.
*
Olen lukenut joskus liikaa Kari Enqvistiä, joka on kyllä hyvä kirjoittamaan ja oppinut mies. Esko Valtaojaa pidän naivin sympaattisena scifi-peikkona ja narratiivisen perinteen jatkajana par excellence. Hänen pitäisi mennä opettamaan ala-asteelle maailmankaikkeuden ihmeitä. Lapset kun tykkäävät tarinankertojista.

Kävi kuitenkin niin, että painoin 'off-nappia', kun sattumalta näin tämän ohjelman. Tiedettä - ei kiitos enää! Parempia olemassaolon narreja löytyy jo heti kulman takaa. Ei niitä tarvitse etsiä fysiikan laitokselta.
*
Päreesi kahteen viimeiseen kappaleeseen viitaten olen melko lailla samaa mieltä metaforan ja formaalin/formalisoinnin suhteesta. Mutta millä tavoin formaalinen on lopulta, suhteessa siihen, mitä ei tiedetä eikä voi tietää (koska mitään ei ole - paitsi Oleminen), eksaktimpaa kuin metafora? Kysyy tyhmä.

Entä missä mielessä nämä ongelmat ovat aidosti kiinnostavia? Sillä mitä sen on väliä, miten kaikki syntyi, ja miten se joskus tulee loppumaan?

Kosmologiset kysymykset ja niiden ratkaisut ovat täydellisen epävarmuutensa ohella epäoleellisia ennenkaikkea myös siksi, että niihin ei sisälly moraalista aspektia (toisin kuin esim. stoalaiseen ja nietzscheläiseen ikuisen paluun oppiin).

Tiedemiehet spekuloimassa jotain scifi-tarinaa, josta ihmisen kannalta oleellisin (ja samalla väistämättömin) on muka redusoitu pois Ihminen itse. (Mikä itsepetos!).

Nämä tyypit eivät siis tajua ontologisesta erosta mitään. He ovat yhä kuin lapsia ihmettelemässä tähtitaivasta. Sydämeni kieltämättä heltyy ajatellessani heitä tällä tavoin.

Täysin ääriempiristiset energia-mystikot ovat tietysti sui generis - omaa lajiaan höyrypäitä, mutta heitä yritän sietää, varsinkin jos ovat hyväntahtoisia eivätkä rupea tiedefundamentalisteiksi - kuten valitettavan usein käy.

Mutta eivätpä välty mystiikalta Esko Valtaoja tai vara-einsteinimme Kari Enqvistkään, sillä se, joka väittää tietävänsä jotain maailmakaikkeuden synnystä on langennut huuhaan valtaan jo tässä tunnustuksessaan.

Itse valitsen mieluummin vaikka teatterin kuin tieteen tai todistekielipelin. Olen narri, koska olen äärimmäinen tosikko, enkä suostu höynäytettäväksi, olipa höynättäjänä esteetikko tai tiedemies.

Ja jos on pakko valita, niin mieluummin sitten se esteetikko. Sillekin tosin pitää ensin opettaa moraalia (mitä sinun pitää jne.), ennenkuin kommunikaatio luonnistuu.
*
Lisäyksiä

Petri kirjoitti:

Rauno kirjoitti: "Mutta millä tavoin formaalinen on lopulta, suhteessa siihen, mitä ei tiedetä eikä voi tietää"

Vastaus on, että emme tiedä. Kuvauksemme todellisuudesta on matemaattinen, mutta matematiikkaan sisältyy niin sanottuja epätäydellisyysominaisuuksia ja matematiikan todistusteoria on hukassa.
Matematiikka todellisuuden kalliopohjana ja tosiolevaisen vastaavuutena perustuu oletukseen, että se on sitä, ei todistukseen eikä havaintoon.
Tällä ei ole suurta merkitystä, muuta kuin niille, jotka kannattavat tieteellistä maailmankuvaa ja väittävät kaikenlaista siitä, mistä heidän mielestään voidaan varmasti tietää asioita
*
RR kirjoittaa:

Petri

Niinpä. Ne, jotka tällaisiin ontologisiin vastaavuuksiin uskovat, ovat kirjaimellisesti uskossa.

Tästä seurannee, että ne, jotka eivät ko. vastaavuuksiin usko, vaan 'preferoivat' ontologista eroa, eivät ole uskossa.

Vai olivatko esim. Barth, Bonhoeffer (tai jopa Altizer) todella ainoita 'aidosti' Jumalaan uskovia teologeja 1900-luvulla?

Mistä seuraa, että Tillichiä voisi korrelaatioineen pitää pelkkänä retorikkona (epäjumalan palvojana) verrattuna siihen uskoon (jos se siis on uskoa), joka syntyy ihmisen ja Jumalan täydellisen eron korostamisen jännitteestä.

Toisin sanoen - mahdollistaako juuri ontologisen eron hyväksyminen 'todellisimman' uskon, koska sen kieltäminen sisältää jo itsessään uskon johonkin symboliseen 'epäjumalaan' - tässä siis matemaattisiin merkkeihin ihmisen ja maailmankaikkeuden välisen vastaavuuden idolina, joka ei ole Jumala an sich vaan Jumalan kuva (?)
*
Juhana Harju kirjoittaa:

Raunolle:

Voiko Jumala luoda jotain mikä on täysin erilaista Hänestä itsestään? Mikä on se ei-Jumala substanssi, josta hän on meidät muovannut?
*
RR kirjoittaa:

Juhana Harju kysyi:

'Mikä on se ei-Jumala substanssi, josta hän on meidät muovannut?'
*
Tuo "muovaamiseksemme käytetty 'aines'" ilmenee ontologisen eron kautta, joka on ainoa tiedon metasisältö. Toiseus erossa. Muuta emme tiedä. Emme edes sitä, mikä on tuon eron perimmäinen merkitys. Merkityksen saamme vasta uskon kautta.

***

Fysikaalisia käsitteitä väärinkäyttäen ontologisen eron voisi sanoa olevan eräänlainen vakio, joka implikoi sen fataalin tosiasian, että tieto ei koskaan edes lähesty totuutta. Joka näin väittää, on vajonnut syvään fundamentalistiseen horrokseen.

Ontologisen eron tosiasia vaikuttaisi kuitenkin olevan melko jyrkässä ristiriidassa ortodoksisen synergia-periaatteen kanssa.

Miten on mahdollista preferoida yhtä aikaa sekä ontologista eroa (teologiassa monergismia) että Jumalan ja ihmisen välistä 'yhteistyötä' (teologiassa synergismiä)?

En tiedä. Help me if you can.