Valeterapeutti vastaa

Tälle miehelle - sen lisäksi, että hän on mahdottoman valintatilanteen edessä, on julistettu yhtä aikaa sekä lähestymis- että poistumiskielto: ('tupla-')kaksoissidos.

Psyyken kolmijakoinen rakenne Lacanin mukaan.

*

(K-mafian muutoksia - etenkin PS.:iin ja Furmaniin - viimeksi 27.1)

*
Anonymous kysyi munanlämmitinpäreessäni masennuksesta ja sen hoidosta:

'...mulla ois kysymys alalta. ee silta toiselta alaltasi. masennuspotilaita on varmaan suuri osa kohtaamistasi? onko lääkkeet paras apu. analyysi? sähköhoito mikä hoito. onko tapauksia joita ei voi hoitaa.'
*
Olen jättänyt/joutunut jättämään nuo mielisairaalahommat - lopullisesti. Enkä kaipaa takaisin.

Sen verran tunnustan omalta kohdaltani, että jopa paranoidikon vielä kestää, mutta äärimmäisen masentunut ja suicidaalinen ihminen on sellainen murheen laakso, että pitemmän päälle se tappaa elämän kaikista, jotka sen lähelle joutuvat (ainakin minusta, joka olen hiukan maanis-depressiivinen luonne).

Jos haluat käytännön ohjeita, kuuntele vaikka Ben Furmania Radio Suomesta. Hän on ihan hyvä, kokenut ja lukenut tyyppi, jolla on tervejärkinen ote psykoterapiaan, vaikka ehkä pinnallisen itsestään selvältä vaikuttaakin. - Ben ei kuitenkaan halua tehdä mielenterveyden käsittelyn asioista liian/turhan monimutkaisia vaan ottaa ne jokapäiväiseen elämäämme kuuluvina, ongelmanratkaisua vaativina haasteina.

Korostan kuitenkin, että Furmanin edustama ns. lyhytterapia ei teoriatasolla ole mikään klisheeautomaatti vaan tarkoin pohdittu psykiatrisen avun ja hoidon väline (esim. kaksoissidos) .

Mutta.

Kritiikkinä sanottakoon, että pidän lyhytterapian subjekti- ja ihmiskäsitystä jossain määrin ideologisena ja sen käytänteitä amerikkalaisen, pragmaattisen (ja juuri siksi myös ideologisella tasolla indoktrinoivan) egopsykologian jatkeena: elämänhallinnaksi nimetyn psykokulttuurin 'sopeutusvälineenä', ehdottomaksi käskyksi muuttuneen nautinnontavoittelun yhteiskunnissa.

Nauti!-imperatiivi on juuri postmoderniin, myöhäiskapitalistiseen kulutuskulttuuriin sisältyvä lacanilainen, perverssi yliminä, joka riistää ihmistä (psyykkisesti ja taloudellisesti) vaatimalla tältä loputtomiin robottimaista halun- ja tarpeen tyydytystä, joka on organisoitu ja indokrinoitu kapitalistisen vaihdon ehtoilla/-hin.

Kyseessä ei siis olekaan mikään ihan vähäinen kritiikki.

Filosofisesta kritiikistä huolimatta ammatitaitoinen lyhytterapeutti saattaa olla jopa parempi käytännön auttaja kuin varsinkaan lacanilais-zizekiläinen psykoanalyysi, jota/mitä voi pitää erinomaisen kiinnostavana ja kulttuurifilosofisesti sovellutuskelpoisena teoriarakennelmana mutta kliinisesti ehkä 'epäkäytännöllisenä' ja dogmaattisena - riippuu tosin paljon myös analysoitavasta ja hänen alttiudestaan omaksua terapeutin konteksti.

En kuitenkaan sano, etteikö psykoanalyysilla päästäisi syvemmälle ihmisen psyykeen kuin lyhyterapialla, mutta tämä arviointi vaatii tietysti esitettäväksi vastauksen/päätöksen kysymykseen: Mitä me ylipäätään tarkoitamme psykoterapialla? Mihin se pyrkii? Mikä on sen käsitys ihmisestä? Ja kulttuurista.

Lyhyesti: lyhytterapia ei ole kiinnostunut psyykestä vaan keskittyy kommunikaation epäonnistumisten purkamiseen, kun taas psykoanalyysi lähtee libidinaalisen talouden eli vietti- ja nautintodynamiikan fiksaatioista, jotka pitävät ihmisen asenteita 'vallassaan' (esim. rasismi mustasukkaisen paranoian muotona).

Tällaisista fiksaatioista vapautuminen ei ole saavutettavissa pelkästään epäonnistuneen ja lukkiutuneen kommunikaation purkamisen avulla. Siihen tarvitaan ymmärtävää oivallusta omien transferenssien fiktiivisestä luonteesta, koska transferenssi syntyy jo lapsuudessa ihmisen nautintotalouden (libidoenergian konstituution) 'suhdanteitten' muokkautumisesta ja 'vinoon rakentumisesta' eikä näin ollen voi koskaan olla muutettavissa yksinomaan roolia (identiteetti imagona) tai draaman (ihmissuhdenäyttämö) repliikkejä (kommunikaatio) vaihtamalla vaan ihmisen pitää - tiedostaakseen ahdistavien projektioittensa lähtökohdat (ja siten vapautuakseen niistä jos mahdollista) - kyetä samastumaan draaman päähenkilöihin - siis itseensä sekä omiin transferenssiobjekteihinsa (haluttaviin ja ahdistaviin 'lähimmäisiin') ja yrittää tajuta, mitä hän heistä todella haluaa ja mitä hän kuvittelee näiden hänestä todella haluavan.

Nautinto on ainoa (huom! energeettinen) substanssi, jonka psykoanalyysi tunnustaa. Lyhytterapialla - epäillyttävää kyllä, ei ole perustanaan minkäänlaisia substansseja (tämänkin vuoksi lyhytterapia sisältää piilevän ideologian).
*

PS.

Sähköhoito on kyseenalainen joskin ajoittain jopa tehokas vaihtoehto. Se saattaa auttaa hetkeksi, mutta mitä ilmeisimmin aiheuttaa myös ei-toivottuja aivomuutoksia. Tästä eivät 'mengelet' kuitenkaan ole päässeet yksimielisyyteen. - Lääketieteellisen psykiatrian (lue: jalostamon) koulukunta väittää, että sähköshokki on turvallinen ja tavallinen hoitomenetelmä esim. vanhusten depressioihin ja ylipäätään silloin, kun lääkkeet eivät auta. - Kiinassa sähköshokkeja on käytetty jopa nettiaddiktioden hoitoon. - Pitäisköhän siis minunkin kokeilla...

*
http://www.philosophia-online.de/mafo/heft2001-02/benedikter_lacan.htm
http://web.cortland.edu/russellk/courses/hdouts/frye.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Brief_psychotherapy
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ben_Furman

Kommentti

Kirjoitettu ripsalle päreessään Psykoterapia ei auta.
*
ripsa kirjoitti
Olen ehdottomasti dualistista ihmiskäsitystä vastaan.'
*
Paljastit tässä päänsärkysi perimmäisen syyn.

Huomautan kuitenkin yhä vielä, että on eri asia kannattaa metafyysista, ontologista dualismia sen platonisessa muodossa (universalia sunt realia) kuin tunnustaa ontologisen eron väistämättömyys tietoisen havainnon edellytyksenä (cogiton ja fysikaalisen dialektiikka).

Sitäpaitsi kyse ei ole edes kannattamisesta, koska ontologinen ero on kohtalomme, josta yritämme jatkuvasti rimpuilla pois - minäkin.
*
Mitä depressioon, maniaan, luovuuteen ja psykoanalyysiin tulee, niin olen aina ollut kiinnostunut psykoanalyysin teoriasta mutta suhtautunut sen kliinisiin mahdollisuuksiin - kuten kaikkeen kliiniseen psykoterapiaan - erittäin epäilevästi.

Kirjailijan ainoa keino 'parantua' maanis-depressiivisyydestään on vain kirjoittaa, kirjoittaa ja vielä kerran kirjoittaa...

Toisin sanoen - hulluutensa kanssa on vain opittava elämään, ja jos sen pystyy kanavoimaan jonkinlaiseen luovaan toimintaan, niin miksi mennä jauhamaan paskaa jonkun terapeutiksi legitimoidun piilorasistin (onnellisuusmanipulaattorin) kanssa?

Ei ihminen etsi onnellisuutta - vain englantilainen (utilitaristi-empiristi) tekee niin (Nietzsche).

Viettely, uskon hyppy ja fantasian lävistäminen psykoanalyysin palveluksessa

Kirjoitettu kommentiksi ripsalle Kalevi Hotasen päreessä Olemassaolon ulottuvuus.

I
ripsa kirjoitti
'Rauno! Pystytkö sinä ihan noin vain päättää olla riitelemättä jonkun kanssa? Eikö se nyt sentäs mene asian mukaan?'
*
Pystyn päättämään. Mutta en mene takuuseen, kuinka pitkäksi aikaa. Riitely ei mene minulla viime kädessä asian vaan toisen ihmisen luonteen mukaan. Olen siinä mielessä 'vinksahtanut'.
*
Riitely on minun tapani vietellä ihmisiä paljastamaan itsestään sellaisia asioita, mitä he eivät vakaassa mielentilassa a) haluaisi b) kykenisi itsestään paljastamaan.

Viettely 'riitelyyn' kätkeytyneenä on ikäänkuin eksistenttisen psykoterapian 'perversiivinen' muoto.

Perversiivinen siksi, että siinä kukaan ei saa toistaan, eikä terapia lopu oireiden poistumiseen. Vain intohimo ja suunnaton - sekä epätoivon että toivon välillä heilahteleva vapaudentunne jäävät.

Kierkegaard oli haka tämänkaltaisen 'terapian' eksplikoijana.
*
Perinteisestihän ajatellaan, että psykoterapia on onnistunut, kun terapoitavan ahdistavat oireet ovat vähentyneet ratkaisevasti.

'Viettelyterapiassa' sen sijaan on päästy loppuun, kun 'terapoitava ja terapeutti' eivät enää saa toisiltaan minkäänlaista kiihoketta viettelyyn - siis tranferenssin ja vastatranferenssin väliseen 'peliin' ja interaktioon.

Projektiot (viettely-yritykset) on silloin ikäänkuin kulutettu loppuun. Periaatteessa tällainen 'analyysi' saattaa kestää loputtomiin, elleivät osapuolet sitten sovi jossain vaiheessa sen päättymisestä tai jompikumpi katkaise terapiasuhdetta yksipuolisella päätöksellä.

Kierkegaardilaiselle 'terapialle' vapaus (terapian päämäärä) on äärimmäisen intohimon valtaan jäämistä - vailla varmuutta kohteesta.

Ja juuri tästä eksistenttisestä situaatiosta kumpuaa Kiekegaardin mukaan uskon hyppy, joka on siis heittäytymistä äärettömän mutta täysin epävarman intohimon vallassa kohti rakastettua=Jumalaa, joka ottaa vastaan - jos ottaa.

Olennaista tässä vastaanottamisessa on, että siinä intohimo ja vapaus lankeavat paradoksaalisella tavalla yksiin. Jumalan rakkaus vapauttaa - ei pakota.

K:n mielestä uskon hyppy täyttymystään koskaan saavuttamattoman intohimon ja viettelyn viimeisenä ratkaisuyrityksenä on ainoa autenttinen tapa edes yrittää uskon mahdollisuutta.

Siinä viettelijä uhraa itsensä Suurelle Toiselle/Jumalalle lopullisesti - kävi miten kävi.

Toisin sanoen - vielä kerran - Kierkegaard haluaa siis kuitenkin ajatella, että vasta kun viettelijä tekee tuon viimeisen viettelyeleensä, jossa hän uhraa itsensä viettelijänä, todellinen vapaus ja usko mahdollistuvat.

II
Lacanilainen psykoanalyysi on tietyssä mielessä sukua kierkegaardilaiselle viettelijän itsensä uhraamiselle Jumalan tähden.

Merkitkäämme Jumalan tilalle lacanilaisittain Suuri Toinen Reaalisen symbolina ja/tai kuvana, josta jokainen fantasia implikoi oireen.

Ajatelkaamme vaikka van Goghin taulua 'Venhäpelto ja variksia'. (Miksei myös mitä tahansa muuta maalausta, joka on tehnyt meihin lähtemättömän vaikutuksen)

Tuossa jo lähes ekspressionistessa taulussa piilee kuitenkin mahdollisuus lävistää fantasia ja osoittaa siten elämyksellisesti eräänlainen ylevä tyhjyys, jonka sen palavien värien kätkemä sekä paljastama intohimoinen vietti ja halu kätkee.

Lacanille ja Zizekille tuo ylevä tyhjyys on lähes ainoa mahdollisuus reaalisen esteettiseen ilmenemiseen - sen negatiivisen positiivisuuden ilmenemiseen ylevän tunteessa.

Seksuaalisen halun luonne on samaa tyyppiä kuin vaikuttavan taulun aiheuttama ylevä elämys, joka on siis pelkkä 'aavistus', mutta seksuaalinen halu kuitenkin kätkeytyy usein niin opaakkien (läpäisemättömien) fantasioitten kaapuun, että omaa, loputonta viettelevyyttään ja intohimoaan on vaikea tunnistaa kuin siirtyminä (metonymiat) ja tiivistyminä (metaforat), jotka siis yhä muuttavat halua aina symbolisempaan muotoon: elämyksellisesti tunnistamattomaksi.

Lacanilainen psykoanalyysi pyrkii siis kohti reaalista (jota ei koskaan ole mahdollista saavuttaa sinä itsenään) fantasian lävistämisen kautta. Se ohjaa analysoitavaa tiellä, jossa hän ymmärtää ja näkee vähitellen oireensa läpi - kohti halua, joka on reaalisen 'liikettä', tyhjyyttä.

Tämä oivallus helpottaa analysoitavaa hyväksymään oireensa väistämätön luonne, jolloin sen outous, ahdistavuus ja pakottavuus myös helpottaa, koska siitä tulee 'luonnollinen' ja siten hallittavissa oleva osa hänen fantasioitaan - toisin sanoen hänen luonnettaan ilmentävää 'naamiota'.
*
Edellä kuvattu lacanilainen fantasian lävistäminen on analogista kierkegaardilaiselle hypylle Jumalan/Reaalisen tuntemattomaan. Vain äärimmäinen riski voi mahdollistaa äärimmäisen vapauden eli uskon ja siten myös rakkauden.

Mutta tämä rakkaus ei oikeastaan ole enää tästä maailmasta, koska - kuten sanottu - sen olemuksena on ääretön vapaus.