Showing posts with label depressio. Show all posts
Showing posts with label depressio. Show all posts
October 13, 2014
August 28, 2009
Musta tuntuu
Kieli- kuva- ja musamafian tekemien muutosten jälkeen saatiin lopputulokseksi päre nro.: 1926.- Viimeisin muutos 29.8 - Paint it Blackin sanat ovat nyt jotakuinkin kohdallaan, mutta ketä ne kuvaavat, ja miksi niiden kertoja on vajonnut apatian alhoon - - myös sitä pohdin lisää.
Tätä kuvaa (maalausta?) voi ostaa minulta nyt myös tukkuhintaan: 10,00 (huom. pilkku) euroa/neliömetri.
*
Konstruktivismi (taiteessa ja arkkitehtuurissa)
Rodchenko and Popova: Defining Constructivism exhibition at Tate
http://tate.org.uk/
###
Rolling Stones kommentoi hyväksyvästi edellä esitettyä näkemystä joskin täysin eri syistä kuin teorioillaan ja kokeiluillaan kikkailevat konstruktivistit. - - Stonesien syyt sen sijaan ovat depressiivisesti emotionaalis- psykologisia. - - Alkuperäisen biisin ominaispiirteenä on hakkaavan molliteeman ja synkän sanoituksen ohella 1969 huumeisiin 'hukkuneen' Brian Jonesin (nyt Ron Wood) soittama sitar-riffi.
Kieltämättä vaikuttava 'junttarockpop-hymni' yhä tänäkin päivänä. Raastavan (joskin ehkä hieman naivin) apaattisessa tuskaisuudessaan se huokuu viattoman ja ensi kokemuksistaan järkyttyneen teinin depistä.
Laulun kertoja lienee ollut haavoittuvaisella tavalla (liian) avoin maailmalle ja ihmisille. Oletan, että äskettäin koettu ihmisluonnon (myös hänen oman luontonsa) arvaamattomuus ja jopa petollisuus horjuttaa nyt vakavasti hänen mielialaansa ja jopa hänen mielensä tasapainoa sekä uskoa itseensä (että muihin) - Sillä hänen sisimpänsä on tarkka kuin peili, joka heijastaa toisten katseita ja sanoja - suoraan ja välittömästi.
Hänen mielensä aistii aivan liian herkästi omia ja muiden tunteita. Siksi hänen on pakko oppia kovettamaan itsensä kuten Nicolas Chamfort, joka sanoi ennen kuolemaansa (tragikoomisesti hutiloidun itsemurhayrityksen jälkeen) ystävälleen: 'Minä lähden nyt tästä maailmasta, jossa sydämen täytyy joko murtua tai kovettua' (näissä sanoissa piilee syvää sarkasmia).
Välttääkseen enemmät pettymykset - kyetäkseen ja ylipäätään uskaltaakseen enää elää, laulun kertoja siis kääntyy masentuneena pois ihmisistä ja maalaa horisontin mustaksi: I wanna see the sun blotted out from the sky.
Tämä biisi huokuu epätoivoa - miltei suicidaalisuutta. Ihmiset kykenevät samaistumaan sen paatokseen erittäin helposti varsinkin, kun se on niin tenhoavalla tavalla mukaansa tempaava hypnoottisen monotonisesti jyskyttävine mollikulkuineen, josta voi aistia ripauksen itämaista 'magiikkaa' (yleisö villiintyy esityksen aikana!).
Niin kaukaa haetulta kuin se kuulostaakin, niin väittäisin, että juuri tämän kaltaisen kappaleen tehovaikutus vertautuu alunperin jo antiikin kreikkalaisen (ja sitäkin varhaisemman) - sekä ylipäätään uskonnollistyyppisen - tragedian/draaman perusytimeen: ihmiset saavat siinä mahdollisuuden samaistua katarttisesti kuolemaan!
(Henk. koht. kommentti: - en kaipaa teiniaikojeni ensi-ihastuksia ja ensirakkautta - en totisesti, sillä tuo aika oli minulle liian usein nimenomaan 'paint it blackia').
Paint it Black - - Rolling Stones livenä; yleisöä on paljon!
I see a red door and I want it painted black
No colors anymore I want them to turn black
I see the girls walk by dressed in their summer clothes
I have to turn my head until my darkness goes
I see a line of cars and theyre all painted black
With flowers and my love both never to come back
I see people turn their heads and quickly look away
Like a new born baby it just happens every day
I look inside myself and see my heart is black
I see my red door and it has been painted black
Maybe then Ill fade away and not have to face the facts
Its not easy facin up when your whole world is black
No more will my green sea go turn a deeper blue
I could not foresee this thing happening to you
If I look hard enough into the settin sun
My love will laugh with me before the mornin comes
I see a red door and I want it painted black
No colors anymore I want them to turn black
I see the girls walk by dressed in their summer clothes
I have to turn my head until my darkness goes
Hmm, hmm, hmm,...
I wanna see it painted, painted black
Black as night, black as coal
I wanna see the sun blotted out from the sky
I wanna see it painted, painted, painted, painted black
September 17, 2008
Kun mielen akku tyhjenee: Hamlet ja Blogistan
Kielimafian jengi (etenkin typografian dosentti) paheksui naurettavan synkkää ja jyrkkää patetiaani, mutta antoi minun vielä pitää ilmaisullisen vastuuvapauden. No - antoi tai ei - minkäs se mulle lopulta mahtaa. Minä kirjoitan ihan mitä minua huvittaa.
*
I
Tiedän ma: rauha on mulle mullassa suotu.
Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova; kauneuden voimaton kaipuu.
*
Tämä päre on pikemminkin ajatuskoe kuin päätös, joka toteutuu. Joka tapauksessa jatkan kyseisen viestin julkaistessani linjaa, jota olen joskus miltei hypomaanisesti yrittänyt noudattaa viimeisten kolmen kuukauden aikana: kirjoittaa ensisijaisesti pikemminkin emootioitten kuin ajattelun inspiroimana.
Toteuttaa maksiimia, jossa pyritään mahdollisimman välittömään tunteitten ja sanojen väliseen dialogiin ja/tai kommunikaatioon, on ollut erittäin antoisaa luovuuden kannalta - joskus jopa täysin yllätyksellistä, mutta samalla se saattaa varoittamatta johtaa mielen arvaamattomille harhapoluille, joiden päässä aivan konkreettisesti odottaa aavemainen tuntemattomuus, yksinäisyys ja jopa paniikkireaktio - lähes itsetuho.
Olen päästänyt psyykeni ajoittain sellaisille, ambivalentin, oikukkaan ja ailahtelevan mieleni aiemmin läpikäymättömille affektialueille, joita en olekaan kyennyt hallitsemaan pelkän itseilmaisun mutten myöskään älyni varassa.
Kaikkein yllättävimmältä vaikuttaa, että se stoalainen 'pelastusrengas' eli kokemuksia kontrolloiva, muka neutraali, analyyttinen järki, joka minussa toimii pahimmillaan tunteitani jäädyttävällä ja kivettävällä tavalla, on yhtäkkiä kohdannut emootioiden invaasiossa ja vapaassa liikkeessä uhkan, joka ajaa mieleni paniikkiin - puolustusreaktioon, jossa tunteet nihiloidaan ja siten myös oikeastaan koko oma persoonallisuus - muut ihmiset mukaan lukien.
Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?
Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?
Kaikesta emotiivisesta rohkeudesta huolimatta lienen yhä silti pelkuri. En halua ajautua lillumaan apaattisessa melankoliassa, jonka vieressä kasvaa vankka hirsipuu - miten suuresti ja oikein kyseinen olotila sitten tämänhetkistä mielialaani kuvaisikin.
Sillä eikö ihminen, joka odottaa vain kuolemaa, ole eräänlainen zombie - elävältä kuollut, jonka tyhjä sielu on myrkyttynyt, ja joka myrkyttää myös kaikkien muiden ihmisten - varsinkin lähimpiensä - psyyken..?
Eikö sellaisen synkistelijän pitäisi kadota jonnekin kauas pois ihmisten ilmoilta, Impivaaran pimeimpään kolkkaan - koloksi komeroon korven..?
Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan.
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.
II
Ilmoitusluontoisesti todettakoon siis, että tämä blogi alkaa tulla tiensä päähän tai ehkä on jo siellä. Yritän kehitellä tilalle jotain muuta.
Entinen konteksti on vain jotenkin yritettävä niin sanotusti heittää helvettiin tai yritettävä jättää taakse, koska tällä hetkellä se toimii pikemminkin ajatteluani jarruttavana ja ahdistavana kuin sitä inspiroivana tekijänä/elementtinä.
En tiedä vielä miten tämänkaltainen 'lastinpurku' eli irtautuminen onnistuu, jos se ylipäätään onnistuu - ainakaan totaalisti. Mutta selvää on, että nykyinen mielialani ei innosta minua kirjoittamaan eikä julkaisemaan enää yhtään mitään omissa nimissäni.
Joskus on tultava loppuun päästäkseen alkuun, ja jos tämän realiteetin ja päätöksen saavuttaminen tuntuu vaikealta, niin sen toteuttamiseksi pitää kai toimia vasten tahtoaan - runnomalla mielensä pois ahdistusta ja tuskaa aiheuttavasta 'maastosta', johon on tahtoen ja tahtomattaan harhautunut.
Muussa tapauksessa myöntyy siihen, että todellisuus lyö ikäänkuin jatkuvasti vasten kasvoja. Tämäkin situaatio ja tila on tietysti yksi voimakas tapa kokea ja tuntea kaikkein tärkein eli yksilöllinen olemassaolemisensa, mutta kuka voisi nauttia jatkuvasti piiskan sivalluksista menettämättä itsekunnioitustaan lopullisesti?
Kuka voisi rakastaa loppuun asti sellaista todellisuutta, joka ei voi antaa muuta 'nautintoa' kuin loputtoman epävarmuuden ja pitkitetyn kitumisen ennen lopullista luovuttamista kuolemassa?
Ihminen on tällainen otus - - - se voi rakastaa elämää vain valehtelemalla itselleen tai elämällä koko ajan kuolemaa silmällä pitäen. Silti kumpikin vaihtoehto tuhoaa perspektiivin, joka vaaditaan, jotta elämästä voisi todella nauttia ilman kyynisyyttä.
Hamletin tragedia ei ollut siinä, että hän tiesi liian vähän. Hamlet tiesi liikaa kyetäkseen tekemään oikeastaan yhtään mitään - elämisestä nyt puhumattakaan...
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.
*
I
Tiedän ma: rauha on mulle mullassa suotu.
Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova; kauneuden voimaton kaipuu.
*
Tämä päre on pikemminkin ajatuskoe kuin päätös, joka toteutuu. Joka tapauksessa jatkan kyseisen viestin julkaistessani linjaa, jota olen joskus miltei hypomaanisesti yrittänyt noudattaa viimeisten kolmen kuukauden aikana: kirjoittaa ensisijaisesti pikemminkin emootioitten kuin ajattelun inspiroimana.
Toteuttaa maksiimia, jossa pyritään mahdollisimman välittömään tunteitten ja sanojen väliseen dialogiin ja/tai kommunikaatioon, on ollut erittäin antoisaa luovuuden kannalta - joskus jopa täysin yllätyksellistä, mutta samalla se saattaa varoittamatta johtaa mielen arvaamattomille harhapoluille, joiden päässä aivan konkreettisesti odottaa aavemainen tuntemattomuus, yksinäisyys ja jopa paniikkireaktio - lähes itsetuho.
Olen päästänyt psyykeni ajoittain sellaisille, ambivalentin, oikukkaan ja ailahtelevan mieleni aiemmin läpikäymättömille affektialueille, joita en olekaan kyennyt hallitsemaan pelkän itseilmaisun mutten myöskään älyni varassa.
Kaikkein yllättävimmältä vaikuttaa, että se stoalainen 'pelastusrengas' eli kokemuksia kontrolloiva, muka neutraali, analyyttinen järki, joka minussa toimii pahimmillaan tunteitani jäädyttävällä ja kivettävällä tavalla, on yhtäkkiä kohdannut emootioiden invaasiossa ja vapaassa liikkeessä uhkan, joka ajaa mieleni paniikkiin - puolustusreaktioon, jossa tunteet nihiloidaan ja siten myös oikeastaan koko oma persoonallisuus - muut ihmiset mukaan lukien.
Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?
Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?
Kaikesta emotiivisesta rohkeudesta huolimatta lienen yhä silti pelkuri. En halua ajautua lillumaan apaattisessa melankoliassa, jonka vieressä kasvaa vankka hirsipuu - miten suuresti ja oikein kyseinen olotila sitten tämänhetkistä mielialaani kuvaisikin.
Sillä eikö ihminen, joka odottaa vain kuolemaa, ole eräänlainen zombie - elävältä kuollut, jonka tyhjä sielu on myrkyttynyt, ja joka myrkyttää myös kaikkien muiden ihmisten - varsinkin lähimpiensä - psyyken..?
Eikö sellaisen synkistelijän pitäisi kadota jonnekin kauas pois ihmisten ilmoilta, Impivaaran pimeimpään kolkkaan - koloksi komeroon korven..?
Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan.
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.
II
Ilmoitusluontoisesti todettakoon siis, että tämä blogi alkaa tulla tiensä päähän tai ehkä on jo siellä. Yritän kehitellä tilalle jotain muuta.
Entinen konteksti on vain jotenkin yritettävä niin sanotusti heittää helvettiin tai yritettävä jättää taakse, koska tällä hetkellä se toimii pikemminkin ajatteluani jarruttavana ja ahdistavana kuin sitä inspiroivana tekijänä/elementtinä.
En tiedä vielä miten tämänkaltainen 'lastinpurku' eli irtautuminen onnistuu, jos se ylipäätään onnistuu - ainakaan totaalisti. Mutta selvää on, että nykyinen mielialani ei innosta minua kirjoittamaan eikä julkaisemaan enää yhtään mitään omissa nimissäni.
Joskus on tultava loppuun päästäkseen alkuun, ja jos tämän realiteetin ja päätöksen saavuttaminen tuntuu vaikealta, niin sen toteuttamiseksi pitää kai toimia vasten tahtoaan - runnomalla mielensä pois ahdistusta ja tuskaa aiheuttavasta 'maastosta', johon on tahtoen ja tahtomattaan harhautunut.
Muussa tapauksessa myöntyy siihen, että todellisuus lyö ikäänkuin jatkuvasti vasten kasvoja. Tämäkin situaatio ja tila on tietysti yksi voimakas tapa kokea ja tuntea kaikkein tärkein eli yksilöllinen olemassaolemisensa, mutta kuka voisi nauttia jatkuvasti piiskan sivalluksista menettämättä itsekunnioitustaan lopullisesti?
Kuka voisi rakastaa loppuun asti sellaista todellisuutta, joka ei voi antaa muuta 'nautintoa' kuin loputtoman epävarmuuden ja pitkitetyn kitumisen ennen lopullista luovuttamista kuolemassa?
Ihminen on tällainen otus - - - se voi rakastaa elämää vain valehtelemalla itselleen tai elämällä koko ajan kuolemaa silmällä pitäen. Silti kumpikin vaihtoehto tuhoaa perspektiivin, joka vaaditaan, jotta elämästä voisi todella nauttia ilman kyynisyyttä.
Hamletin tragedia ei ollut siinä, että hän tiesi liian vähän. Hamlet tiesi liikaa kyetäkseen tekemään oikeastaan yhtään mitään - elämisestä nyt puhumattakaan...
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.
August 30, 2008
Kommentti
Kirjoitettu ripsalle päreessään Psykoterapia ei auta.
*
ripsa kirjoitti
Olen ehdottomasti dualistista ihmiskäsitystä vastaan.'
*
Paljastit tässä päänsärkysi perimmäisen syyn.
Huomautan kuitenkin yhä vielä, että on eri asia kannattaa metafyysista, ontologista dualismia sen platonisessa muodossa (universalia sunt realia) kuin tunnustaa ontologisen eron väistämättömyys tietoisen havainnon edellytyksenä (cogiton ja fysikaalisen dialektiikka).
Sitäpaitsi kyse ei ole edes kannattamisesta, koska ontologinen ero on kohtalomme, josta yritämme jatkuvasti rimpuilla pois - minäkin.
*
Mitä depressioon, maniaan, luovuuteen ja psykoanalyysiin tulee, niin olen aina ollut kiinnostunut psykoanalyysin teoriasta mutta suhtautunut sen kliinisiin mahdollisuuksiin - kuten kaikkeen kliiniseen psykoterapiaan - erittäin epäilevästi.
Kirjailijan ainoa keino 'parantua' maanis-depressiivisyydestään on vain kirjoittaa, kirjoittaa ja vielä kerran kirjoittaa...
Toisin sanoen - hulluutensa kanssa on vain opittava elämään, ja jos sen pystyy kanavoimaan jonkinlaiseen luovaan toimintaan, niin miksi mennä jauhamaan paskaa jonkun terapeutiksi legitimoidun piilorasistin (onnellisuusmanipulaattorin) kanssa?
Ei ihminen etsi onnellisuutta - vain englantilainen (utilitaristi-empiristi) tekee niin (Nietzsche).
*
ripsa kirjoitti
Olen ehdottomasti dualistista ihmiskäsitystä vastaan.'
*
Paljastit tässä päänsärkysi perimmäisen syyn.
Huomautan kuitenkin yhä vielä, että on eri asia kannattaa metafyysista, ontologista dualismia sen platonisessa muodossa (universalia sunt realia) kuin tunnustaa ontologisen eron väistämättömyys tietoisen havainnon edellytyksenä (cogiton ja fysikaalisen dialektiikka).
Sitäpaitsi kyse ei ole edes kannattamisesta, koska ontologinen ero on kohtalomme, josta yritämme jatkuvasti rimpuilla pois - minäkin.
*
Mitä depressioon, maniaan, luovuuteen ja psykoanalyysiin tulee, niin olen aina ollut kiinnostunut psykoanalyysin teoriasta mutta suhtautunut sen kliinisiin mahdollisuuksiin - kuten kaikkeen kliiniseen psykoterapiaan - erittäin epäilevästi.
Kirjailijan ainoa keino 'parantua' maanis-depressiivisyydestään on vain kirjoittaa, kirjoittaa ja vielä kerran kirjoittaa...
Toisin sanoen - hulluutensa kanssa on vain opittava elämään, ja jos sen pystyy kanavoimaan jonkinlaiseen luovaan toimintaan, niin miksi mennä jauhamaan paskaa jonkun terapeutiksi legitimoidun piilorasistin (onnellisuusmanipulaattorin) kanssa?
Ei ihminen etsi onnellisuutta - vain englantilainen (utilitaristi-empiristi) tekee niin (Nietzsche).
August 16, 2008
Blogistanin suositun tunnustussarjan osa x: Pessimistin ylösnousemus
Kielimafiosot kävivät ja tekivät aika perusteellista jälkeä klo: 12.10. Ks. PS.
I
Muistan, kun yli 24 vuotta sitten katkaisin oikean jalan akillesjänteen osallistuttuani peräti yhden potkun verran parin pikkupojan väliseen jalkapallopeliin. Pallo kimposi minua kohti ollessani kävelemässä pienen kentän ohi kauppakassit molemmissa käsissä. Näin pallon tulosuunnan ja päätin 'molempijalkaisena', entisenä universumitasoisena jalkapalloilijana potkaista vasurilla vastapallon takaisin.
Kauppakassit kuitenkin lukittivat oikean tukijalan asennon niin, että potkaistessani palloa, kuului pieni naksahdus, ja oikea jalka petti kivun aallon noustessa katkenneesta akillesjänteestä muuhun ruumiiseen. Poikki mikä poikki ja kaiken lisäksi täysin poikki. Eikä ole koskaan parantunut kunnolla sen jälkeen.
Asiaan liittyy komplisoituja episodeja, joita en tässä kertaa senkään vuoksi, koska haluan muun muassa pohtia sitä, mitä minulle tapahtui psykologisella ja yleisemmin filosofisesti - fenomenologisella: kokemuksen tasolla tuona keväänä ja alkukesänä1984, 30 ja ½ vuotiaana. Ja vielä yleisemmin: mitä aiheuttaa ruumiinkuvan rikkoutuminen jo valmiiksi rikkinäisessä ihmisessä - hänen psyykessään.
Vaikka olen sosiaalisena foobikkona ja lievästi ehkä paniikkihäriöisenä sekä osittain edellisistä johtuen elintavoiltani kyseenalaisena elänyt elämääni kriisistä kriisiin, niin tuo oikean jalan akillesjänteen katkeaminen ja sen epäonnistunut paraneminen kuuluu kriisieni 'parhaaseen/pahimpaan' A-ryhmään' jo senkin vuoksi, että se sattui jotakuinkin samaan aikaan, kun paras ystäväni kuoli.
Ikäänkuin jo akillesjänteen katkeaminen olisi ennakoinut erään kaikkein ambívalenteimman ja merkillisimmän ihmissuhteeni tuskallisen päättymisen kuukautta myöhemmin ja avannut tien 10:n vuoden erakkouteen - elämäni dantelaiseen helvettiin.
Viimein 20 vuotta myöhemmin - 2004 - päädyttyäni vastikään uudelleen erakkouteen, vasen poveni 'sökähti' lopullisesti ja oikea oli jo pari vuotta aiemmin varoitellut olemassaolonsa hataruudesta.
Jos siis alkukesästä 1984 minä - aiemmin fyysisesti niin jämerä mutta liikkuvainen ihminen - koin menneeni fyysisesti rikki jollain lopullisella tavalla, niin 2004 minun oli pakko tunnustaa itselleni, että tulisin olemaan enemmän tai vähemmän rampa lopun elämääni.
II
Mitä nämä fyysisessä olemuksessani tapahtuneet äkilliset muutokset/tapaturmat ja rappeutumat ovat merkinneet minulle persoonallisena olentona - identiteettini kannalta - kokemushistoriallisesta näkökulmasta ajatellen?
Toisin sanoen - miten olen kyennyt omaksumaan nämä kaksi ruumiiseeni ja toimivaan ruumiinkuvaani kohdistuneet 'iskut' välillisine seurauksineen osaksi itseäni - osaksi sitä kuuluisaa minää, jota ei muka ole olemassakaan?
Tarkka vastaus kuuluu: huonosti ja hyvin. Minä kuten lähes kuka tahansa ei-syntymästään saakka vammainen kuvittelee harhaisesti, että hän on - jos ei täydellinen niin ainakin melkein optimaalinen ihminen fyysisesti. Jo tämän vuoksi esimerkiksi liikuntakykyä radikaalisti rajoittava vamma koetaan aluksi niin perin juurin masentavaksi ja epätoivoa aiheuttavaksi.
Vaikka akillesjännevammani (muiden tapahtumien ohella) aivan selvästi käänsi mieleni depressiiviseen moodiin, niin opin kuitenkin elämään sen kanssa varsin hyvin. Myöhempi polvien artroosi syöksi minut kuitenkin joksikin aikaa niin holtittoman epätoivon, itseinhon ja kyynisyyden kuiluun, että olen sanonut pari kertaa parhaimmalle ystävälleni H:lle, että vain oma heikkouteni estää minua tekemästä itsemurhaa.
Itseinho saa merkillisiä ja kyseenalaisia muotoja. Juoppous on eräs. Ihmishalveksunta toinen. Viha elämää kohtaan ylipäätään kolmas. Kaikki nämä ovat kaunaisen (ressentimenttisen) ihmisen luonteenpiirteitä ja reaktioita, jotka pikku hiljaa kalvavat kuin mato omenasta kaiken sisällön ja jättävät vain lähes onton kuoren, joka on jo täysin valmis poistumaan elämästä, koska se ei enää millään muulla tavoin ole kiinni olemassaolossa kuin tuon kuorensa - ironisen ja itseironisen fasadinsa kautta ja välityksellä.
Olemassaolo haisee pahalta tällaiselle ihmiselle. Pahimmillaan hän onnistuu myrkyttämään myös läheistensä psyyken jäätävällä pessimismillään, joka on naamioitunut ironiaan, vitsien kerrontaan ja ylipäätään jonkinlaiseen stand up-koomiseen filosofointiin. Jo tämän vuoksi hänellä ei ole montaa läheistä ihmistä, vaikka on myös tosi, ettei hän sellaisia/sellaista kaipaakaan - - kuin ihan vain salaa jopa itseltään - ohimennen, joskin niin syvästi, että se tuntuu tikarin pistolta sielussa.
III
Ihmisen ruumiinkuva muuttuu fyysisen vamman vuoksi. Ainakin aluksi hänestä tulee itsetunnoltaan kovin heikko, ja jos hän on jo valmiiksi jotenkin alakuloon taipuvainen, niin yritykset löytää iloa elämään saattavat muuttua pakonomaiseksi stimulanssin etsimiseksi vaikka alkoholista. Mutta alkoholin suurkulutus aiheuttaa pitemmän päälle (lisää) depressiota, joten sen käyttö lääkkeenä ja helpottajana ahdistuksiin on katkeraa harhaa - itsetuhoinen kehä.
Vammaisen ihmisen, selvitäkseen psyykkisesti elossa, täytyy kuitenkin oppia taistelemaan sekä omia vähäpätöisyyden tunteitaan että muiden ihmisten sääliä vastaan. Säälihän on tunne, johon sekoittuu aina halveksuntaa ja kaunaa, joten tarjottu muka avoin apu ei aina ole välttämättä muuta kuin pyrkimystä hyväksikäyttöön tai hallintaan.
Perimmältään kyseessä on projektiivinen identifikaatio auttajan psyykessä: yritys hallita omassa itsessä vellovaa ahdistusta, jonka vammainen aiheuttaa auttamalla tätä muka vilpittömän pyyteettömästi.
Myös mustasukkaisuudessa, rasistisuudessa ja ylipäätään kaikessa fundamentalismissa - jopa suvaitsevaisuutta julistavassa (pseudo-) liberalismissa - vaanii ja toimii tuo sama ahdistuksenkanavointifunktio: pyrkimys hallita ahdistavia toisia määrittelemällä/leimaamalla heidät johonkin stereotyyppiseen kategoriaan, jotta heidät voisi lokeroida pois häiritsemästä ja estämästä oman nautinnon ja mielenrauhan tyydyttymistä.
Vammainen on siten aina tämän maailman neekeri.
Mutta asiat eivät ole yksiulotteisia tai yksitasoisia, kuten jotkut sanakirjaidiootit ja kaava-ajattelijat tietäväisesti luulevat. Niinpä vammainen, kuten kaikki poikkeavat ja ylipäätään vähemmistöjen edustajat, saattaakin tietyssä mielessä olla ainoa aidosti vapaa ihminen koko maailmassa.
Ensinnäkin juuri vammainen tietää, mitä kärsimys todella on, koska hän elää sitä päivästä toiseen. Toisekseen - mikäli vammainen ihminen ei anna vammansa tuhota myös itseään koskevaa 'projektia' nimeltä elämä, hänen näkökulmansa maailmaan ja olemassaoloon saattaa paradoksaalisesti muuttua 'pyhäksi huolettomuudeksi', jonka ytimessä on vapaus.
Kärsimys on kaiken itsensä voittamisen lähtökohta. Sen vuoksi pelkän puhtaan onnentavoittelun mainostajat ovat pahimman luokan orjia sekä itsensä että muitten pettäjiä. Mitään onnea ei ole ilman kärsimystä. Mikään onni ei mahdollistu ilman kärsimystä samaan tapaan kuin mikään ei ole nautittavaa, ellei ensin koe puutetta siitä.
Kärsimykseen voidaan kuitenkin monesti reagoida onnentavoittelijan tavoin, mikä merkitsee, että ihminen siirtyy yhteisössä vallitsevan mimeettisen kilpailun - kateuden, kaunan ja vihan piiriin. Tällä tavoin onnentavoittelu kumoaa itse itsensä jo lähtökuopissaan: se on jopa pahempaa kuin Pekingin typerät olympiakisat, koska siinä onnesta joutuu maksamaan odottamattoman hinnan: juuri sen, mikä piti välttää - mielipahan, joka on väistämätön seuraus säälimättömästä riistosta ja nylkyryydestä, joka ylläpitää kaikkia yhteiskunnallisia suhteita.
Mutta vammaisella on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä yhteiskunnallisen pelin läpi ja nousta sen yläpuolelle, koska/vaikka joutuu usein olemaan riippuvainen yhteiskunnan ja hyväntahtoisten ihmisten ristiriitaisesta - naivista ja/tai vaivaantuneesta - auttamishalusta. Sillä - kuten vihjasin - vammainen tietää, että hän elää jo nyt sitä kärsimystä/onnea, jonka 'sitoutunut' (committed) onnentavoittelija kaikessa illusorisessa vapadessaan kieltää, ja jonka tämä jonain päivänä tulee kohtaamaan kuin kärsivällisen mutta epämiellyttävän ja tinkimättömän vieraan. Kuoleman.
Vammainen sen sijaan elää kuoleman kanssa joka ikinen päivä ja yö. Kuolemasta on tullut hänen paras kaverinsa. Rikki mennyt ihminen voi kokea syvää onnellisuutta juuri vammansa kautta, sillä sitoessaan kärsimykseen vamma pystyy vapauttamaan ihmisen harhaisista onnentavoittelun keinoista ja muodoista siihen, mitä olemassaolo ja oleminen ihmiselle autenttisimmillaan todella on.
Pyhä huolettomuus on tila, johon kärsivä ihminen pääsee (jos on päästäkseen) , mutta jota pelkkä onnentavoittelija ei koskaan tule kokemaan. Hänellä kun menee kaikki aika onnentavoitteluun.
IV
Lopuksi täytyy tunnustaa se arvattava asia, että Friedrich Nietzschestä on kieltämättä ollut minulle 'hyötyä', mitä tulee asenteeseen elämää kohtaan. Vähittäinen rappeutumiseni 'oikeaksi' vammaiseksi komppaa hyvin sairaalloisen Nietzschen traagiseen optimismiin ja/tai aktiiviseen nihilismiin. Kun illuuusiot karisevat, jäljelle jää elämä itse kaikessa indifferenssissään ja sattumanvaraisuudessaan.
Niin ehkä perverssiltä kuin se kuulostaakin, voin etenkin Nietzschen ikuisen paluun affirmaatiota (saman ikuisen paluun äärimmäinen myöntäminen, joka rinnastuu kristilliseen uskoon) ajatellen sanoa elämästä kuten Francis Coppola sodasta ohjattuaan elokuvan Ilmestyskirja. Nyt: Kaunista!
Coppolan toteamuksen kautta haluan kohdata viimein vammaisuuteen usein tavalla tai toisella kytkeytyvän itsemurhan ja eutanasian (joka on itsemurha sui generis) ongelman. Kysyn: miksi pitäisi häipyä elämästä niin kauan kuin on vielä itsenäistä voimaa elää? Voiko ihminen määritellä etukäteen sen, milloin hän ei enää jaksa elää? Toisin sanoen: voinko tilata itselleni tappajan sille ja sille päivämäärälle, kuten Aki Kaurismäen elokuvassa I hired a contract killer ('epäonnistuneesti') tapahtui?
Vastaukseni on selvä. En voi. Koska en voi tietää, mitä ajattelen elämän ja itseni suhteesta esimerkiksi viiden vuoden päästä, jos vielä elän. Voi kyllä hyvinkin olla, että viiden vuoden päästä vihaan elämää itsessään yhtä paljon kuin nytkin, mutta en voi tietää sitä, haluanko yhä elää vai en.
On syytä tehdä erottelu elämän vihaamisen ja elämän haluamisen välillä. Ensin mainittu on aina käsitteellinen asenne, jälkimmäinen sen sijaan on rakennettu jo geeneihin, joten sitä voi pitää synnynnäisenä.
Ja edelleen: koska elämän vihaaminen on aina käsitteellinen, reflektiivinen, asia, on myös syytä tehdä erottelu elämän vihaamisen ja elämästä luopumisen välillä. Luopuminen, kuten elämän haluaminenkaan, ei ole käsitteellistä spekulointia vaan hyvin moninainen prosessi, jossa ihminen kulkee kohti kuolemaa pyrkien saattamaan elämänsä ikäänkuin lopulliseen muotoon tai muottiin, jossa hän on valmis kuolemaan (PS.).
Tässä mielessä elämä on aina olemassa ihmiselle tietoisesti vain kohti kuolemaa, kuten Heidegger sanoo. Mutta se merkitsee, että elämänviettiiin sisältyy aina jo valmiiksi kuolemanvietti, eikä tämän pitäisi olla mitenkään yllättävää - pikemminkin päinvastoin.
Ajatelkaamme kuolemaa serkkunsa unen kautta. Unen tavoin kuolema on jotain, jota me emme hallitse, jotain joka vie meitä tuntemattomaan - tässä tapauksessa lopullisesti. Emme herää enää niin sanottuun todellisuuteen vaan muutumme aineen aineettoman olemuksen/ytimen äärettömäksi osaksi.
Olkoon kuolema meille kuin ikuinen uni.
Miksi tekisimmekään itsemurhaa, jos voimme/saamme valmistautua kuolemaan - ikuiseen uneemme - jo etukäteen pitkään ja hartaasti, huolellisesti ja lämmöllä, tätä projektiamme hellästi vaalien. Odottaen kärsivällisesti sitä 'oikeaa' päivää.
On osattava kuolla oikeaan aikaan, kirjoitti Nietzsche. Ei siis vielä tänään.
PS.
Toki kuolemanvietti toteutuu myös patologisemmin - tiedostamattomina 'saman toistoina'. Mutta juuri tässä mielessä Nietzschen nerous piilee nimenomaan elämän- ja kuolemanvietin yhdistämisessä vallantahdon kohdatessa ikuisen paluun - äärimmäisimmän, stoalaisen tietoisuuden ekstaattisena(!) tilana.
I
Muistan, kun yli 24 vuotta sitten katkaisin oikean jalan akillesjänteen osallistuttuani peräti yhden potkun verran parin pikkupojan väliseen jalkapallopeliin. Pallo kimposi minua kohti ollessani kävelemässä pienen kentän ohi kauppakassit molemmissa käsissä. Näin pallon tulosuunnan ja päätin 'molempijalkaisena', entisenä universumitasoisena jalkapalloilijana potkaista vasurilla vastapallon takaisin.
Kauppakassit kuitenkin lukittivat oikean tukijalan asennon niin, että potkaistessani palloa, kuului pieni naksahdus, ja oikea jalka petti kivun aallon noustessa katkenneesta akillesjänteestä muuhun ruumiiseen. Poikki mikä poikki ja kaiken lisäksi täysin poikki. Eikä ole koskaan parantunut kunnolla sen jälkeen.
Asiaan liittyy komplisoituja episodeja, joita en tässä kertaa senkään vuoksi, koska haluan muun muassa pohtia sitä, mitä minulle tapahtui psykologisella ja yleisemmin filosofisesti - fenomenologisella: kokemuksen tasolla tuona keväänä ja alkukesänä1984, 30 ja ½ vuotiaana. Ja vielä yleisemmin: mitä aiheuttaa ruumiinkuvan rikkoutuminen jo valmiiksi rikkinäisessä ihmisessä - hänen psyykessään.
Vaikka olen sosiaalisena foobikkona ja lievästi ehkä paniikkihäriöisenä sekä osittain edellisistä johtuen elintavoiltani kyseenalaisena elänyt elämääni kriisistä kriisiin, niin tuo oikean jalan akillesjänteen katkeaminen ja sen epäonnistunut paraneminen kuuluu kriisieni 'parhaaseen/pahimpaan' A-ryhmään' jo senkin vuoksi, että se sattui jotakuinkin samaan aikaan, kun paras ystäväni kuoli.
Ikäänkuin jo akillesjänteen katkeaminen olisi ennakoinut erään kaikkein ambívalenteimman ja merkillisimmän ihmissuhteeni tuskallisen päättymisen kuukautta myöhemmin ja avannut tien 10:n vuoden erakkouteen - elämäni dantelaiseen helvettiin.
Viimein 20 vuotta myöhemmin - 2004 - päädyttyäni vastikään uudelleen erakkouteen, vasen poveni 'sökähti' lopullisesti ja oikea oli jo pari vuotta aiemmin varoitellut olemassaolonsa hataruudesta.
Jos siis alkukesästä 1984 minä - aiemmin fyysisesti niin jämerä mutta liikkuvainen ihminen - koin menneeni fyysisesti rikki jollain lopullisella tavalla, niin 2004 minun oli pakko tunnustaa itselleni, että tulisin olemaan enemmän tai vähemmän rampa lopun elämääni.
II
Mitä nämä fyysisessä olemuksessani tapahtuneet äkilliset muutokset/tapaturmat ja rappeutumat ovat merkinneet minulle persoonallisena olentona - identiteettini kannalta - kokemushistoriallisesta näkökulmasta ajatellen?
Toisin sanoen - miten olen kyennyt omaksumaan nämä kaksi ruumiiseeni ja toimivaan ruumiinkuvaani kohdistuneet 'iskut' välillisine seurauksineen osaksi itseäni - osaksi sitä kuuluisaa minää, jota ei muka ole olemassakaan?
Tarkka vastaus kuuluu: huonosti ja hyvin. Minä kuten lähes kuka tahansa ei-syntymästään saakka vammainen kuvittelee harhaisesti, että hän on - jos ei täydellinen niin ainakin melkein optimaalinen ihminen fyysisesti. Jo tämän vuoksi esimerkiksi liikuntakykyä radikaalisti rajoittava vamma koetaan aluksi niin perin juurin masentavaksi ja epätoivoa aiheuttavaksi.
Vaikka akillesjännevammani (muiden tapahtumien ohella) aivan selvästi käänsi mieleni depressiiviseen moodiin, niin opin kuitenkin elämään sen kanssa varsin hyvin. Myöhempi polvien artroosi syöksi minut kuitenkin joksikin aikaa niin holtittoman epätoivon, itseinhon ja kyynisyyden kuiluun, että olen sanonut pari kertaa parhaimmalle ystävälleni H:lle, että vain oma heikkouteni estää minua tekemästä itsemurhaa.
Itseinho saa merkillisiä ja kyseenalaisia muotoja. Juoppous on eräs. Ihmishalveksunta toinen. Viha elämää kohtaan ylipäätään kolmas. Kaikki nämä ovat kaunaisen (ressentimenttisen) ihmisen luonteenpiirteitä ja reaktioita, jotka pikku hiljaa kalvavat kuin mato omenasta kaiken sisällön ja jättävät vain lähes onton kuoren, joka on jo täysin valmis poistumaan elämästä, koska se ei enää millään muulla tavoin ole kiinni olemassaolossa kuin tuon kuorensa - ironisen ja itseironisen fasadinsa kautta ja välityksellä.
Olemassaolo haisee pahalta tällaiselle ihmiselle. Pahimmillaan hän onnistuu myrkyttämään myös läheistensä psyyken jäätävällä pessimismillään, joka on naamioitunut ironiaan, vitsien kerrontaan ja ylipäätään jonkinlaiseen stand up-koomiseen filosofointiin. Jo tämän vuoksi hänellä ei ole montaa läheistä ihmistä, vaikka on myös tosi, ettei hän sellaisia/sellaista kaipaakaan - - kuin ihan vain salaa jopa itseltään - ohimennen, joskin niin syvästi, että se tuntuu tikarin pistolta sielussa.
III
Ihmisen ruumiinkuva muuttuu fyysisen vamman vuoksi. Ainakin aluksi hänestä tulee itsetunnoltaan kovin heikko, ja jos hän on jo valmiiksi jotenkin alakuloon taipuvainen, niin yritykset löytää iloa elämään saattavat muuttua pakonomaiseksi stimulanssin etsimiseksi vaikka alkoholista. Mutta alkoholin suurkulutus aiheuttaa pitemmän päälle (lisää) depressiota, joten sen käyttö lääkkeenä ja helpottajana ahdistuksiin on katkeraa harhaa - itsetuhoinen kehä.
Vammaisen ihmisen, selvitäkseen psyykkisesti elossa, täytyy kuitenkin oppia taistelemaan sekä omia vähäpätöisyyden tunteitaan että muiden ihmisten sääliä vastaan. Säälihän on tunne, johon sekoittuu aina halveksuntaa ja kaunaa, joten tarjottu muka avoin apu ei aina ole välttämättä muuta kuin pyrkimystä hyväksikäyttöön tai hallintaan.
Perimmältään kyseessä on projektiivinen identifikaatio auttajan psyykessä: yritys hallita omassa itsessä vellovaa ahdistusta, jonka vammainen aiheuttaa auttamalla tätä muka vilpittömän pyyteettömästi.
Myös mustasukkaisuudessa, rasistisuudessa ja ylipäätään kaikessa fundamentalismissa - jopa suvaitsevaisuutta julistavassa (pseudo-) liberalismissa - vaanii ja toimii tuo sama ahdistuksenkanavointifunktio: pyrkimys hallita ahdistavia toisia määrittelemällä/leimaamalla heidät johonkin stereotyyppiseen kategoriaan, jotta heidät voisi lokeroida pois häiritsemästä ja estämästä oman nautinnon ja mielenrauhan tyydyttymistä.
Vammainen on siten aina tämän maailman neekeri.
Mutta asiat eivät ole yksiulotteisia tai yksitasoisia, kuten jotkut sanakirjaidiootit ja kaava-ajattelijat tietäväisesti luulevat. Niinpä vammainen, kuten kaikki poikkeavat ja ylipäätään vähemmistöjen edustajat, saattaakin tietyssä mielessä olla ainoa aidosti vapaa ihminen koko maailmassa.
Ensinnäkin juuri vammainen tietää, mitä kärsimys todella on, koska hän elää sitä päivästä toiseen. Toisekseen - mikäli vammainen ihminen ei anna vammansa tuhota myös itseään koskevaa 'projektia' nimeltä elämä, hänen näkökulmansa maailmaan ja olemassaoloon saattaa paradoksaalisesti muuttua 'pyhäksi huolettomuudeksi', jonka ytimessä on vapaus.
Kärsimys on kaiken itsensä voittamisen lähtökohta. Sen vuoksi pelkän puhtaan onnentavoittelun mainostajat ovat pahimman luokan orjia sekä itsensä että muitten pettäjiä. Mitään onnea ei ole ilman kärsimystä. Mikään onni ei mahdollistu ilman kärsimystä samaan tapaan kuin mikään ei ole nautittavaa, ellei ensin koe puutetta siitä.
Kärsimykseen voidaan kuitenkin monesti reagoida onnentavoittelijan tavoin, mikä merkitsee, että ihminen siirtyy yhteisössä vallitsevan mimeettisen kilpailun - kateuden, kaunan ja vihan piiriin. Tällä tavoin onnentavoittelu kumoaa itse itsensä jo lähtökuopissaan: se on jopa pahempaa kuin Pekingin typerät olympiakisat, koska siinä onnesta joutuu maksamaan odottamattoman hinnan: juuri sen, mikä piti välttää - mielipahan, joka on väistämätön seuraus säälimättömästä riistosta ja nylkyryydestä, joka ylläpitää kaikkia yhteiskunnallisia suhteita.
Mutta vammaisella on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä yhteiskunnallisen pelin läpi ja nousta sen yläpuolelle, koska/vaikka joutuu usein olemaan riippuvainen yhteiskunnan ja hyväntahtoisten ihmisten ristiriitaisesta - naivista ja/tai vaivaantuneesta - auttamishalusta. Sillä - kuten vihjasin - vammainen tietää, että hän elää jo nyt sitä kärsimystä/onnea, jonka 'sitoutunut' (committed) onnentavoittelija kaikessa illusorisessa vapadessaan kieltää, ja jonka tämä jonain päivänä tulee kohtaamaan kuin kärsivällisen mutta epämiellyttävän ja tinkimättömän vieraan. Kuoleman.
Vammainen sen sijaan elää kuoleman kanssa joka ikinen päivä ja yö. Kuolemasta on tullut hänen paras kaverinsa. Rikki mennyt ihminen voi kokea syvää onnellisuutta juuri vammansa kautta, sillä sitoessaan kärsimykseen vamma pystyy vapauttamaan ihmisen harhaisista onnentavoittelun keinoista ja muodoista siihen, mitä olemassaolo ja oleminen ihmiselle autenttisimmillaan todella on.
Pyhä huolettomuus on tila, johon kärsivä ihminen pääsee (jos on päästäkseen) , mutta jota pelkkä onnentavoittelija ei koskaan tule kokemaan. Hänellä kun menee kaikki aika onnentavoitteluun.
IV
Lopuksi täytyy tunnustaa se arvattava asia, että Friedrich Nietzschestä on kieltämättä ollut minulle 'hyötyä', mitä tulee asenteeseen elämää kohtaan. Vähittäinen rappeutumiseni 'oikeaksi' vammaiseksi komppaa hyvin sairaalloisen Nietzschen traagiseen optimismiin ja/tai aktiiviseen nihilismiin. Kun illuuusiot karisevat, jäljelle jää elämä itse kaikessa indifferenssissään ja sattumanvaraisuudessaan.
Niin ehkä perverssiltä kuin se kuulostaakin, voin etenkin Nietzschen ikuisen paluun affirmaatiota (saman ikuisen paluun äärimmäinen myöntäminen, joka rinnastuu kristilliseen uskoon) ajatellen sanoa elämästä kuten Francis Coppola sodasta ohjattuaan elokuvan Ilmestyskirja. Nyt: Kaunista!
Coppolan toteamuksen kautta haluan kohdata viimein vammaisuuteen usein tavalla tai toisella kytkeytyvän itsemurhan ja eutanasian (joka on itsemurha sui generis) ongelman. Kysyn: miksi pitäisi häipyä elämästä niin kauan kuin on vielä itsenäistä voimaa elää? Voiko ihminen määritellä etukäteen sen, milloin hän ei enää jaksa elää? Toisin sanoen: voinko tilata itselleni tappajan sille ja sille päivämäärälle, kuten Aki Kaurismäen elokuvassa I hired a contract killer ('epäonnistuneesti') tapahtui?
Vastaukseni on selvä. En voi. Koska en voi tietää, mitä ajattelen elämän ja itseni suhteesta esimerkiksi viiden vuoden päästä, jos vielä elän. Voi kyllä hyvinkin olla, että viiden vuoden päästä vihaan elämää itsessään yhtä paljon kuin nytkin, mutta en voi tietää sitä, haluanko yhä elää vai en.
On syytä tehdä erottelu elämän vihaamisen ja elämän haluamisen välillä. Ensin mainittu on aina käsitteellinen asenne, jälkimmäinen sen sijaan on rakennettu jo geeneihin, joten sitä voi pitää synnynnäisenä.
Ja edelleen: koska elämän vihaaminen on aina käsitteellinen, reflektiivinen, asia, on myös syytä tehdä erottelu elämän vihaamisen ja elämästä luopumisen välillä. Luopuminen, kuten elämän haluaminenkaan, ei ole käsitteellistä spekulointia vaan hyvin moninainen prosessi, jossa ihminen kulkee kohti kuolemaa pyrkien saattamaan elämänsä ikäänkuin lopulliseen muotoon tai muottiin, jossa hän on valmis kuolemaan (PS.).
Tässä mielessä elämä on aina olemassa ihmiselle tietoisesti vain kohti kuolemaa, kuten Heidegger sanoo. Mutta se merkitsee, että elämänviettiiin sisältyy aina jo valmiiksi kuolemanvietti, eikä tämän pitäisi olla mitenkään yllättävää - pikemminkin päinvastoin.
Ajatelkaamme kuolemaa serkkunsa unen kautta. Unen tavoin kuolema on jotain, jota me emme hallitse, jotain joka vie meitä tuntemattomaan - tässä tapauksessa lopullisesti. Emme herää enää niin sanottuun todellisuuteen vaan muutumme aineen aineettoman olemuksen/ytimen äärettömäksi osaksi.
Olkoon kuolema meille kuin ikuinen uni.
Miksi tekisimmekään itsemurhaa, jos voimme/saamme valmistautua kuolemaan - ikuiseen uneemme - jo etukäteen pitkään ja hartaasti, huolellisesti ja lämmöllä, tätä projektiamme hellästi vaalien. Odottaen kärsivällisesti sitä 'oikeaa' päivää.
On osattava kuolla oikeaan aikaan, kirjoitti Nietzsche. Ei siis vielä tänään.
PS.
Toki kuolemanvietti toteutuu myös patologisemmin - tiedostamattomina 'saman toistoina'. Mutta juuri tässä mielessä Nietzschen nerous piilee nimenomaan elämän- ja kuolemanvietin yhdistämisessä vallantahdon kohdatessa ikuisen paluun - äärimmäisimmän, stoalaisen tietoisuuden ekstaattisena(!) tilana.
Subscribe to:
Posts (Atom)