Tänään et ole koskaan enää

Kuvissa kaksi esimerkkiä simulacrumista ja simulaatiosta (ks. alimmat linkit).

Kirjoitettu kommentiksi merille päreeseen intro, verse ja refrengi.

***
'Iskelmä on kansakunnan salattu muisti', kuuluu Peter von Baghin klassinen lausahdus.

Mutta mitä pitemmälle teollis-tekninen aikamme kehittyy, sitä vähemmän meillä on enää muistamista kansakunnasta, uskonnosta ja arvoista. Jopa taiteesta on tullut hyperreaalista simulacrumia (lähinnä Jean Baudrillardin tarkoittamassa mielessä/vrt. Nietzsche: Miten tosi maailma muuttui taruksi), josta puuttuu menneisyys ja tulevaisuus - siten myös nykyisyys (hyperreaalinen: ks. PS.).

Eläminen ainaisessa nykyhetkessä - tietokoneen virtuaalisessa ja globaalissa preesensissä - hävittää unelmamme lopullisesti - tekee ne tarpeettomiksi, koska toteuttaa ne.

Tulevaisuuden iskelmässä ei siis muistella mitään vaan eletään jatkuvasti toistuvaa, tässä ja nyt toteutuvaa/toteutunutta, teknologian mahdollistamaa lupausta onnesta, jossa taivas (ja helvetti) eli ei-ajallinen/ei-paikallinen autuus ja ikuinen elämä maallisena cyborgina ovat yksi ja sama asia.

Tällaisenkin iskelmän arkkityyppinen teema tuo yhä vielä mieleen Pasi Kauniston ikiklassikon vuodelta 1969: 'Koskaan et muuttua saa' (säv. Toivo Kärki, san. Juha Vaino), mutta jos alkuperäisessä oltiin nostalgis-melankolisen piinallisesti tietoisia siitä, että kaikki väistämättä muuttuu, niin nykyisessä iskelmässä yhä nopeutuvan liikkeen - simulaation ja stimulaation - 'hiukkaskiihdyttimessä' muutos on harhaa.

Jo tämän uuden aika- ja energiakäsityksen vuoksi nykyisen iskelmän nimeksi saattaakin tulla: 'Tänään et ole koskaan enää'.

Nykyhetki - preesens - nimittäin hävittää itse itsensä toteutuessaan äärettömässä liikkeessä.
Paul Virilio ja muut ranskalaiset postmodernistit lienevät jo kirjoittaneet sanat tälle modernin fysiikan 'neuroviisulle', jossa itse olemassaolo kumoutuu lopullisesti identiteetti-filosofisena ennakkoluulona.

Astumme samalla suoraan takaisin buddhalais-hindulaiseen metafysiikkaan 'iskelmä-fysiikan' keinoin. Näin ollen muutos on illuusio jopa mytologioitten tasolla. Tiesittekö sen - empiristit?
*
PS.
"The simulation of something which never really existed." - Jean Baudrillard
"The authentic fake." - Umberto Eco
"[Hyperreality] is nothing more than the technological capability to intermix virtual reality (VR) with physical reality (PR) and artificial intelligence (AI) with human intelligence (HI) in a way that appears seamless and allows interaction." - Nobuyoshi Terashima[6]

PPS.

Itsekriittinen kysymys: Oliko kaikki edellä kirjoittamani sittenkin pelkkää vanhenevan kyynikon vaivaista kitinää? Enkö jaksa enää unelmoida edes loistavasta tulevaisuudesta menneisyydessä? Vastaukseni on jyrkkä Ehkä.

*

www.treehousebydesign.com/blog/2007_06_01_archive.html.

http://www.huge-entity.com/2005/04/augmenting-doors-of-perception.html.

Kosmologia ja narratiivinen perinne

Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen Varmaa tietoa?
Kielimafiosot kävivät tekemässä lisäyksiä klo: 21.10.
*
We operate with nothing but things which do not exist, with lines, planes, bodies, atoms, divisible time, divisible space -- how should explanation even be possible when we first make everything into an image, into our own image!
(Nietzsche)

Mathematics would certainly have not come into existence if one had known from the beginning that there was in nature no exactly straight line, no actual circle, no absolute magnitude. (Nietzsche)
*
Petri kirjoitti
Katselin illalla Esko Valtaojan vetämää sympaattista tiedeohjelmaa avaruuden ihmeistä.
*
Olen lukenut joskus liikaa Kari Enqvistiä, joka on kyllä hyvä kirjoittamaan ja oppinut mies. Esko Valtaojaa pidän naivin sympaattisena scifi-peikkona ja narratiivisen perinteen jatkajana par excellence. Hänen pitäisi mennä opettamaan ala-asteelle maailmankaikkeuden ihmeitä. Lapset kun tykkäävät tarinankertojista.

Kävi kuitenkin niin, että painoin 'off-nappia', kun sattumalta näin tämän ohjelman. Tiedettä - ei kiitos enää! Parempia olemassaolon narreja löytyy jo heti kulman takaa. Ei niitä tarvitse etsiä fysiikan laitokselta.
*
Päreesi kahteen viimeiseen kappaleeseen viitaten olen melko lailla samaa mieltä metaforan ja formaalin/formalisoinnin suhteesta. Mutta millä tavoin formaalinen on lopulta, suhteessa siihen, mitä ei tiedetä eikä voi tietää (koska mitään ei ole - paitsi Oleminen), eksaktimpaa kuin metafora? Kysyy tyhmä.

Entä missä mielessä nämä ongelmat ovat aidosti kiinnostavia? Sillä mitä sen on väliä, miten kaikki syntyi, ja miten se joskus tulee loppumaan?

Kosmologiset kysymykset ja niiden ratkaisut ovat täydellisen epävarmuutensa ohella epäoleellisia ennenkaikkea myös siksi, että niihin ei sisälly moraalista aspektia (toisin kuin esim. stoalaiseen ja nietzscheläiseen ikuisen paluun oppiin).

Tiedemiehet spekuloimassa jotain scifi-tarinaa, josta ihmisen kannalta oleellisin (ja samalla väistämättömin) on muka redusoitu pois Ihminen itse. (Mikä itsepetos!).

Nämä tyypit eivät siis tajua ontologisesta erosta mitään. He ovat yhä kuin lapsia ihmettelemässä tähtitaivasta. Sydämeni kieltämättä heltyy ajatellessani heitä tällä tavoin.

Täysin ääriempiristiset energia-mystikot ovat tietysti sui generis - omaa lajiaan höyrypäitä, mutta heitä yritän sietää, varsinkin jos ovat hyväntahtoisia eivätkä rupea tiedefundamentalisteiksi - kuten valitettavan usein käy.

Mutta eivätpä välty mystiikalta Esko Valtaoja tai vara-einsteinimme Kari Enqvistkään, sillä se, joka väittää tietävänsä jotain maailmakaikkeuden synnystä on langennut huuhaan valtaan jo tässä tunnustuksessaan.

Itse valitsen mieluummin vaikka teatterin kuin tieteen tai todistekielipelin. Olen narri, koska olen äärimmäinen tosikko, enkä suostu höynäytettäväksi, olipa höynättäjänä esteetikko tai tiedemies.

Ja jos on pakko valita, niin mieluummin sitten se esteetikko. Sillekin tosin pitää ensin opettaa moraalia (mitä sinun pitää jne.), ennenkuin kommunikaatio luonnistuu.
*
Lisäyksiä

Petri kirjoitti:

Rauno kirjoitti: "Mutta millä tavoin formaalinen on lopulta, suhteessa siihen, mitä ei tiedetä eikä voi tietää"

Vastaus on, että emme tiedä. Kuvauksemme todellisuudesta on matemaattinen, mutta matematiikkaan sisältyy niin sanottuja epätäydellisyysominaisuuksia ja matematiikan todistusteoria on hukassa.
Matematiikka todellisuuden kalliopohjana ja tosiolevaisen vastaavuutena perustuu oletukseen, että se on sitä, ei todistukseen eikä havaintoon.
Tällä ei ole suurta merkitystä, muuta kuin niille, jotka kannattavat tieteellistä maailmankuvaa ja väittävät kaikenlaista siitä, mistä heidän mielestään voidaan varmasti tietää asioita
*
RR kirjoittaa:

Petri

Niinpä. Ne, jotka tällaisiin ontologisiin vastaavuuksiin uskovat, ovat kirjaimellisesti uskossa.

Tästä seurannee, että ne, jotka eivät ko. vastaavuuksiin usko, vaan 'preferoivat' ontologista eroa, eivät ole uskossa.

Vai olivatko esim. Barth, Bonhoeffer (tai jopa Altizer) todella ainoita 'aidosti' Jumalaan uskovia teologeja 1900-luvulla?

Mistä seuraa, että Tillichiä voisi korrelaatioineen pitää pelkkänä retorikkona (epäjumalan palvojana) verrattuna siihen uskoon (jos se siis on uskoa), joka syntyy ihmisen ja Jumalan täydellisen eron korostamisen jännitteestä.

Toisin sanoen - mahdollistaako juuri ontologisen eron hyväksyminen 'todellisimman' uskon, koska sen kieltäminen sisältää jo itsessään uskon johonkin symboliseen 'epäjumalaan' - tässä siis matemaattisiin merkkeihin ihmisen ja maailmankaikkeuden välisen vastaavuuden idolina, joka ei ole Jumala an sich vaan Jumalan kuva (?)
*
Juhana Harju kirjoittaa:

Raunolle:

Voiko Jumala luoda jotain mikä on täysin erilaista Hänestä itsestään? Mikä on se ei-Jumala substanssi, josta hän on meidät muovannut?
*
RR kirjoittaa:

Juhana Harju kysyi:

'Mikä on se ei-Jumala substanssi, josta hän on meidät muovannut?'
*
Tuo "muovaamiseksemme käytetty 'aines'" ilmenee ontologisen eron kautta, joka on ainoa tiedon metasisältö. Toiseus erossa. Muuta emme tiedä. Emme edes sitä, mikä on tuon eron perimmäinen merkitys. Merkityksen saamme vasta uskon kautta.

***

Fysikaalisia käsitteitä väärinkäyttäen ontologisen eron voisi sanoa olevan eräänlainen vakio, joka implikoi sen fataalin tosiasian, että tieto ei koskaan edes lähesty totuutta. Joka näin väittää, on vajonnut syvään fundamentalistiseen horrokseen.

Ontologisen eron tosiasia vaikuttaisi kuitenkin olevan melko jyrkässä ristiriidassa ortodoksisen synergia-periaatteen kanssa.

Miten on mahdollista preferoida yhtä aikaa sekä ontologista eroa (teologiassa monergismia) että Jumalan ja ihmisen välistä 'yhteistyötä' (teologiassa synergismiä)?

En tiedä. Help me if you can.

Kommentti nykytaiteesta 2

Kommentti solille ja Anita Konkalle päreessäni "Kommentti nykytaiteesta".
*
Minä olen sekä periaatteesta että piruuttani äärikonservatiivi, mitä taiteeseen tulee.

Sanoipa Adono mitä tahansa filosofisesti ihan hyväksyttävää ja perusteltua mimesikseen perustuvan taiteen totalitaarisesta luonteesta (= taide - jopa tonaalinen musiikki - rituaalin: siis indoktrinoivan politiikan välineenä), väitän, että me emme voi olla luontaisesti (ja se on ihan oikein! contra Adorno) havittelematta jokaisesta taideteoksesta jotain syvästi emotionaalista elämystä, joka tavalla tai toisella 'silloittaa' ymmärrystämme ja kokemustamme maailmaan/todellisuuteen välittömästi annetulla tavalla.

Ei taide voi olla vain käsittämätön elämys, joka pitää ensin jopa etäännyttää konventionaalisesta ja selittää sitten kriittisesti ja rationaalisesti, yrittäen sisäisen ristiriidan uhalla välttää pyrkimystä ymmärtää se jäljittelevyyden eli identtisyyden periaatteen sapluunassa.

Adornon vaatimus sisältää mahdottoman kaksoissidoksen (= tee jotain, mitä et voi tehdä, jos teet sen) kuten luterilainen vanhurskauttamisoppikin.

Tosin oma kritiikkini ei tässä (niinkuin aiemmassa päreessäni) kohdistunut nimenomaan Adornoa vaan modernin taiteen kontekstittomuutta, absurdismia ja jopa 'intentoitua irrationalismia' vastaan.

En kuitenkaan pidä dadaismia 'menetettynä' taiteen suuntauksena, jos se nyt ylipäätään voi olla mikään suuntaus. Kokeilut ovat aina tarpeen - itse asiassa täysin välttämättömiä.

Mutta taiteen banalisoituminen kuten yleensä kaiken merkityksiä sisältävän tai jopa ne rationaalisesti kieltävän - siis nihilismin! - banalisoituminen minua kuvottaa. Edes sitä, ettei mitään voi ottaa vakavasti, ei siis oteta enää vakavasti.

Vihaan sanontaa kauneus on katsojan silmässä (= banalisoitumisen lähtökohta) yhtä paljon kuin sitä, että se olisi taidekriitikon/-filosofin päässä.

Toki mä tiedän olevani liian yksipuolinen nyt, vaikka - jos ei vakaumukseni niin ainakin ymmärrykseni mukaan - taide on pluralisoinut ja monimutkaistanut todellisuuskäsitystämme (korrelaatio nykyfysiikkaan ilmeinen) jo aivan tarpeeksi - olkoonkin, että todellisuus tai pikemminkin selityksemme todellisuudesta ovat tietyssä mielessä ihan oikeasti pirstoutuneet siitä, mitä ne olivat vaikkapa vielä 1600-luvulla.

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että todellisuus itsessään - heideggerilaisen ontologiaproblematiikan mielessä ja hengessä - olisi yhtään sen monimutkaisempi kuin vuonna 0. Selityksemme vain ovat päätyneet inflaatioon sekä filosofiassa, taiteessa että fysiikassa.

Ja koska sekä taiteilijat (esim. Dali, Pollock tai Rothko) että filosofit (skitsoanalyytikko Deleuze, dekonstruktionisti Derrida sekä analyyttiset tieteenfilosofit) yrittävät 'matkia' (mimesis - kyllä) fysiikan uusia todellisuusmalleja, he kehittelivät mitä käsittämättömimpiä tapoja kuvata 'uusi kaaos' (joka on itse asiassa vallinnut aina - alkuräjähdyksestä alkaen).

Heidegger sen sijaan sanoo, että tämän hänen 'uuden' ontologisen lähestymistapansa (joka kadotettiin jo Aristoteleen filosofiassa), jonka mukaan oleminen ei ole ominaisuus vaan jotain siitä riippumatta, suurin ihmeellisyys on lopulta siinä, että se on niin perin juurin yksinkertainen (toteamus, joka on hämmästyttänyt monia Heideggerin omaperäisen kielen kanssa 'kamppailevia'.).
*
Mielestäni nyt on kuitenkin jo aika vetää minimalistiset johtopäätökset, kysyä 'oikeat' kysmykset ja palata yksinkertaisiin, selkeisiin ongelmanasetteluihin ja ilmaisuihin. Tai ainakin jonkun pitäisi se tehdä (on tietysti jo tehnytkin kuten Heidegger).

'Kuppa-Nietzschestä' newtonilaisen kausaliteetin kautta kohti tietämättömyyttä ja viimeisiä aikoja

Kirjoitettu kommentiksi Takkiraudan kommenttiin päreessään "Viimeisellä rannalla".

Voi hyvät hyssykät! En taida osata edes suuttua enää tälle silmälappuiselle päättelylle, mitä Nietzscheen tulee - on se niin totaalisen yksipuolista ja siten niin pielessä kuin voi olla.
(Toki et ole suinkaan ainut Nietzsche-vihaaja, mutta argumenttisi ovat yhtä kajahtaneita kuin useimpien 'kolleegoittesi').

Sen verran sanon kuitenkin, että mikään Nietzscheä koskevista väitteistäsi ei läpäise kansainvälisen akateemisen Nietzsche-tutkimuksen kriteereitä. Ei ainutkaan! Joten miksi ottaisin sinut vakavasti. Enkä otakaan...
(Pahuuttakin vastaan voi vielä taistella mutta ilmiselvää ja itsepäistä tyhmyyttä vastaan ei...)

Pidä pääsi. Ethän sitäpaitsi ole haluava etkä kykenevä Nietzschestä uutta oppimaan. Pirun jääräpäinen, sanavalmis ja sitkeä akka (tämä oli tarkoitettu myös positiiviseksi kommentiksi ;)

*
Mutta mitä kausaliteetin analyysiin, sen pätevyyteen ja soveltuvuuteen makro- ja mikromaailmassa tulee, niin kommenttisi olivat oikein passeleita ja tyydyttäviä.

Tosin osasin niitä jo hieman odottaa, koska kyseisissä asioissa olet todellakin kova luu ja arvostan sinua, koska olet ylivertaisesti oppineempi insinööri- ja luonnontieteissä kuin minä, ja sulla on 'ei-populistista' kokonaisnäkemystä niissä.

Pointtini EPR-ongelman suhteen oli kuitenkin tarkoitettu vakavamman pohdiskelun aiheeksi.

Se vaatii 'valitettavasti' filosofista 'asennetta' - ei pelkästään laskutoimituksia ja empiirisiä kokeita.
Sillä jotta kokeet ja laskutoimitukset ylipäätään olisivat mahdollisia fysiikassa, meillä on oltava etukäteen valmiiksi 'kanonisoidut' alkuehdot aina jo valmiina, ennenkuin mikään hypoteesi ja koe laskutoimituksineen on mahdollinen.

Nuo alkuehdot eivät kuitenkaan ole johdettavissa suoraan maailmasta/todellisuudesta/havainnosta vaan niistä malleista ja teorioista/sapluunoista/paradigmoista, joilla olemme havaintomme selittäneet ja joihin olemme ne perustaneet.

Siten myös realiteetti- ja lokaalisuusehtojen on täytyttävä, jotta kausaliteetilla olisi mitään selittävää merkitystä havainnoinnissa.
Olen kiinnostunut kvanttifysiikasta filosofisesti lähinnä juuri tämän ongelman takia.

Fyysikot itse eivät pahemmin pohdi näitä asioita (ainakaan avoimesti) filosofian viitekehyksessä, koska siitä ei ole heidän mielestään mitään hyötyä itse fysiikan kannalta - kunhan vain tekevät mielettömän vaikeita laskutoimituksia supertietokoneillaan ja 'ajavat' mielettömän kalliilla hiukkaskiihdyttimillään 'tuhatta ja sataa'.

Silti - kun heiltä kysyy: mikä on totuus maailman synnystä ja vastaavaa, he alkavat käyttää powerpointtejaan ja heijastavat mitä hurjimpia kuvia kankaalle väittäen, että säieteoria edellyttää 11 ulottuvuutta, joista 6-7 on kuitenkin sisäkkäisiä (??)

Kari Enqvistin 'reduktionistinen' kuvaus modernista moniulotteisesta, fysikaalisesta maailmasta ('Vien Rucolan takaisin') muistutti lähinnä sktsofreenisen surrealistin tekstiä, jollaiseksi se toki oli tarkoitettukin - niin käsittämättömän vaikeiksi ja kognitiivisesti 'mahdottomiksi' - suorastaan metafyysisiksi - ovat kvanttifysiikan ja suhteellisuuteorian uusimmat mallit muodostuneet.

Kognitiivisesti ongelma on hyvin yksinkertaistaen siinä, että kun maailma yritetään kuvata nykyfysiikan ulottuvuudet huomioiden, se tehdään aina jonkinlaisen kuvan muodossa, koska me emme näe hiukkasia ja aaltoja, kvarkeista puhumattakaan.

Matemaatikoille jo pelkät kaavat ovat ikäänkuin animaatioita todellisuudesta, mutta yhtä kaikki: ne ovat animaatioita: siis keinotekoisia konstruktioita, joilla imitoidaan oletettua havaittua.

Me joudumme ikäänkuin 'piirtämään ja maalaamaan kuvan', jonka on tarkoitus symboloida modernin fysiikan todellisuutta - se ei siis edes teoriassa voi olla itse havaittava todellisuus - yhtä vähän kuin Danten Helvetti oli kirjaimellisesti tosi kuvaus.

Albert Camus kaikessa haaveettomassa lakonisuudessaan kirjoitti kuitenkin aivan nappiin jotenkin seuraavasti: minä kysyin maailmalta, mutta se oli hiljaa; minä kysyin tiedemiehiltä, mutta he piirsivätkin minulle kuvan; minä en siis koskaan tule tietämään.

Kas siinä vaatimaton ja yksinkertainen yhteenveto siitä, mitä fysiikka lopulta 'tietää'.

Teknologia on sitten asia erikseen. Sitä voinee pitää eräänlaisena tieteen 'sivutuotteena', välineenä, joka orjuuttaa meidät tekemällä meidät riippuvaiseksi itsestään - täydellisestä eli täydellisesti verkottuneesta Makrotietokoneesta - eräänlaisesta Jumalan teknologisesta korvikkeesta.

Mutta teknodeterministeinä ja tekniikan autonomian edessä alistuvina me olemme jo nyt hyvää vauhtia matkalla kohti maailmaa, josta yksikin oikein toteutettu terrori-isku tai odottamaton luonnonkatastrofi voi lamauttaa tai tuhota suurimman osan.
Esimerkiksi New York, Tokio, Lontoo jne. ilman sähköä 3-4 päivän päivän ajan on yhtä kuin maanpällinen helvetti.

Eikä vaihtoehtoja ole. On vain katteetonta toivoa - vähän samaan tapaan kuin yhtyeellä, joka soitti Titanicin kannella vähän ennen laivan uppoamista 'Sua kohti Herrani'.

Mutta toivo elää - kerrotaan...