Naispuolinen Hamlet ja hänen isänsä haamu
(Kielimafian juristi kävi tarkistamassa tekstin klo: 14.05)
Olipa kerran mies, joka erehtyi luulemaan entisen ystävättärensä korvaa mikrofoniksi. Näin hän kertoo:
En alunperin ymmärtänyt perimmäistä syytä siihen, miksi mikrofoni- korvan kaiutin toisti aina yhtä ja samaa: Olet paras, rakastan sinua! Ja minä onneton uskoin tuohon papukaijamaiseen, ihailevaan palvontaan, kunnes tulin järkiini, tajusin ja petyin oivaltaessani, että kaiuttimen ylistys perustui neuroottiselle glorifioinnille, jonka perimmäinen tarkoitus oli lopulta hylätä minut - tuo muka rakastettu ja idoliksi korotettu, keinotekoinen ihannekuva, joka kaiken lisäksi piti tappaa - in Effigy - kuolemaa ja itsemurhaa halajavan nihilistisen trauman alttarille.
Raivostuin. Samalla itseni julkisesti kompromettoiden. Aivan turhaan ja maineeni kyseenalaistaen. Nyt yritän päästä tasapainoon. Sillä haluan löytää uudestaan oman itseni ja samalla tien ulos tuon naisen thanatokseen rakastuneen menneisyyden kauhugalleriasta.
Sillä sinä - Kirke - olet kuin naispuolinen Hamlet ja minä sinun isäsi haamu, joka ilmestyi ja ilmestyy sinulle yhä pyytäen kostamaan epäoikeudenmukaisen murhansa, jonka sinä itse teit - ja olet aina tehnyt kaikkien miesten suhteen läpi koko elämäsi.
Ja silti - kuitenkaan - minä - sinun isäsi haamu, en suostu kuolemaan, koska olen jo kasvanut osaksi sinun harmaansynkkää ja kuolemaa rakastavaa psyykeäsi. Olen siis jäänyt ansaasi ehkä lopullisesti, koska rakastuin sinussa omaan nihilismiini ja kuolemankaipuuseeni - sinä seireeni ja mainadi samassa ruumiissa.
The Lady In Black and Grey.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Effigy
Showing posts with label kuolemanvietti. Show all posts
Showing posts with label kuolemanvietti. Show all posts
October 23, 2008
August 16, 2008
Blogistanin suositun tunnustussarjan osa x: Pessimistin ylösnousemus
Kielimafiosot kävivät ja tekivät aika perusteellista jälkeä klo: 12.10. Ks. PS.
I
Muistan, kun yli 24 vuotta sitten katkaisin oikean jalan akillesjänteen osallistuttuani peräti yhden potkun verran parin pikkupojan väliseen jalkapallopeliin. Pallo kimposi minua kohti ollessani kävelemässä pienen kentän ohi kauppakassit molemmissa käsissä. Näin pallon tulosuunnan ja päätin 'molempijalkaisena', entisenä universumitasoisena jalkapalloilijana potkaista vasurilla vastapallon takaisin.
Kauppakassit kuitenkin lukittivat oikean tukijalan asennon niin, että potkaistessani palloa, kuului pieni naksahdus, ja oikea jalka petti kivun aallon noustessa katkenneesta akillesjänteestä muuhun ruumiiseen. Poikki mikä poikki ja kaiken lisäksi täysin poikki. Eikä ole koskaan parantunut kunnolla sen jälkeen.
Asiaan liittyy komplisoituja episodeja, joita en tässä kertaa senkään vuoksi, koska haluan muun muassa pohtia sitä, mitä minulle tapahtui psykologisella ja yleisemmin filosofisesti - fenomenologisella: kokemuksen tasolla tuona keväänä ja alkukesänä1984, 30 ja ½ vuotiaana. Ja vielä yleisemmin: mitä aiheuttaa ruumiinkuvan rikkoutuminen jo valmiiksi rikkinäisessä ihmisessä - hänen psyykessään.
Vaikka olen sosiaalisena foobikkona ja lievästi ehkä paniikkihäriöisenä sekä osittain edellisistä johtuen elintavoiltani kyseenalaisena elänyt elämääni kriisistä kriisiin, niin tuo oikean jalan akillesjänteen katkeaminen ja sen epäonnistunut paraneminen kuuluu kriisieni 'parhaaseen/pahimpaan' A-ryhmään' jo senkin vuoksi, että se sattui jotakuinkin samaan aikaan, kun paras ystäväni kuoli.
Ikäänkuin jo akillesjänteen katkeaminen olisi ennakoinut erään kaikkein ambívalenteimman ja merkillisimmän ihmissuhteeni tuskallisen päättymisen kuukautta myöhemmin ja avannut tien 10:n vuoden erakkouteen - elämäni dantelaiseen helvettiin.
Viimein 20 vuotta myöhemmin - 2004 - päädyttyäni vastikään uudelleen erakkouteen, vasen poveni 'sökähti' lopullisesti ja oikea oli jo pari vuotta aiemmin varoitellut olemassaolonsa hataruudesta.
Jos siis alkukesästä 1984 minä - aiemmin fyysisesti niin jämerä mutta liikkuvainen ihminen - koin menneeni fyysisesti rikki jollain lopullisella tavalla, niin 2004 minun oli pakko tunnustaa itselleni, että tulisin olemaan enemmän tai vähemmän rampa lopun elämääni.
II
Mitä nämä fyysisessä olemuksessani tapahtuneet äkilliset muutokset/tapaturmat ja rappeutumat ovat merkinneet minulle persoonallisena olentona - identiteettini kannalta - kokemushistoriallisesta näkökulmasta ajatellen?
Toisin sanoen - miten olen kyennyt omaksumaan nämä kaksi ruumiiseeni ja toimivaan ruumiinkuvaani kohdistuneet 'iskut' välillisine seurauksineen osaksi itseäni - osaksi sitä kuuluisaa minää, jota ei muka ole olemassakaan?
Tarkka vastaus kuuluu: huonosti ja hyvin. Minä kuten lähes kuka tahansa ei-syntymästään saakka vammainen kuvittelee harhaisesti, että hän on - jos ei täydellinen niin ainakin melkein optimaalinen ihminen fyysisesti. Jo tämän vuoksi esimerkiksi liikuntakykyä radikaalisti rajoittava vamma koetaan aluksi niin perin juurin masentavaksi ja epätoivoa aiheuttavaksi.
Vaikka akillesjännevammani (muiden tapahtumien ohella) aivan selvästi käänsi mieleni depressiiviseen moodiin, niin opin kuitenkin elämään sen kanssa varsin hyvin. Myöhempi polvien artroosi syöksi minut kuitenkin joksikin aikaa niin holtittoman epätoivon, itseinhon ja kyynisyyden kuiluun, että olen sanonut pari kertaa parhaimmalle ystävälleni H:lle, että vain oma heikkouteni estää minua tekemästä itsemurhaa.
Itseinho saa merkillisiä ja kyseenalaisia muotoja. Juoppous on eräs. Ihmishalveksunta toinen. Viha elämää kohtaan ylipäätään kolmas. Kaikki nämä ovat kaunaisen (ressentimenttisen) ihmisen luonteenpiirteitä ja reaktioita, jotka pikku hiljaa kalvavat kuin mato omenasta kaiken sisällön ja jättävät vain lähes onton kuoren, joka on jo täysin valmis poistumaan elämästä, koska se ei enää millään muulla tavoin ole kiinni olemassaolossa kuin tuon kuorensa - ironisen ja itseironisen fasadinsa kautta ja välityksellä.
Olemassaolo haisee pahalta tällaiselle ihmiselle. Pahimmillaan hän onnistuu myrkyttämään myös läheistensä psyyken jäätävällä pessimismillään, joka on naamioitunut ironiaan, vitsien kerrontaan ja ylipäätään jonkinlaiseen stand up-koomiseen filosofointiin. Jo tämän vuoksi hänellä ei ole montaa läheistä ihmistä, vaikka on myös tosi, ettei hän sellaisia/sellaista kaipaakaan - - kuin ihan vain salaa jopa itseltään - ohimennen, joskin niin syvästi, että se tuntuu tikarin pistolta sielussa.
III
Ihmisen ruumiinkuva muuttuu fyysisen vamman vuoksi. Ainakin aluksi hänestä tulee itsetunnoltaan kovin heikko, ja jos hän on jo valmiiksi jotenkin alakuloon taipuvainen, niin yritykset löytää iloa elämään saattavat muuttua pakonomaiseksi stimulanssin etsimiseksi vaikka alkoholista. Mutta alkoholin suurkulutus aiheuttaa pitemmän päälle (lisää) depressiota, joten sen käyttö lääkkeenä ja helpottajana ahdistuksiin on katkeraa harhaa - itsetuhoinen kehä.
Vammaisen ihmisen, selvitäkseen psyykkisesti elossa, täytyy kuitenkin oppia taistelemaan sekä omia vähäpätöisyyden tunteitaan että muiden ihmisten sääliä vastaan. Säälihän on tunne, johon sekoittuu aina halveksuntaa ja kaunaa, joten tarjottu muka avoin apu ei aina ole välttämättä muuta kuin pyrkimystä hyväksikäyttöön tai hallintaan.
Perimmältään kyseessä on projektiivinen identifikaatio auttajan psyykessä: yritys hallita omassa itsessä vellovaa ahdistusta, jonka vammainen aiheuttaa auttamalla tätä muka vilpittömän pyyteettömästi.
Myös mustasukkaisuudessa, rasistisuudessa ja ylipäätään kaikessa fundamentalismissa - jopa suvaitsevaisuutta julistavassa (pseudo-) liberalismissa - vaanii ja toimii tuo sama ahdistuksenkanavointifunktio: pyrkimys hallita ahdistavia toisia määrittelemällä/leimaamalla heidät johonkin stereotyyppiseen kategoriaan, jotta heidät voisi lokeroida pois häiritsemästä ja estämästä oman nautinnon ja mielenrauhan tyydyttymistä.
Vammainen on siten aina tämän maailman neekeri.
Mutta asiat eivät ole yksiulotteisia tai yksitasoisia, kuten jotkut sanakirjaidiootit ja kaava-ajattelijat tietäväisesti luulevat. Niinpä vammainen, kuten kaikki poikkeavat ja ylipäätään vähemmistöjen edustajat, saattaakin tietyssä mielessä olla ainoa aidosti vapaa ihminen koko maailmassa.
Ensinnäkin juuri vammainen tietää, mitä kärsimys todella on, koska hän elää sitä päivästä toiseen. Toisekseen - mikäli vammainen ihminen ei anna vammansa tuhota myös itseään koskevaa 'projektia' nimeltä elämä, hänen näkökulmansa maailmaan ja olemassaoloon saattaa paradoksaalisesti muuttua 'pyhäksi huolettomuudeksi', jonka ytimessä on vapaus.
Kärsimys on kaiken itsensä voittamisen lähtökohta. Sen vuoksi pelkän puhtaan onnentavoittelun mainostajat ovat pahimman luokan orjia sekä itsensä että muitten pettäjiä. Mitään onnea ei ole ilman kärsimystä. Mikään onni ei mahdollistu ilman kärsimystä samaan tapaan kuin mikään ei ole nautittavaa, ellei ensin koe puutetta siitä.
Kärsimykseen voidaan kuitenkin monesti reagoida onnentavoittelijan tavoin, mikä merkitsee, että ihminen siirtyy yhteisössä vallitsevan mimeettisen kilpailun - kateuden, kaunan ja vihan piiriin. Tällä tavoin onnentavoittelu kumoaa itse itsensä jo lähtökuopissaan: se on jopa pahempaa kuin Pekingin typerät olympiakisat, koska siinä onnesta joutuu maksamaan odottamattoman hinnan: juuri sen, mikä piti välttää - mielipahan, joka on väistämätön seuraus säälimättömästä riistosta ja nylkyryydestä, joka ylläpitää kaikkia yhteiskunnallisia suhteita.
Mutta vammaisella on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä yhteiskunnallisen pelin läpi ja nousta sen yläpuolelle, koska/vaikka joutuu usein olemaan riippuvainen yhteiskunnan ja hyväntahtoisten ihmisten ristiriitaisesta - naivista ja/tai vaivaantuneesta - auttamishalusta. Sillä - kuten vihjasin - vammainen tietää, että hän elää jo nyt sitä kärsimystä/onnea, jonka 'sitoutunut' (committed) onnentavoittelija kaikessa illusorisessa vapadessaan kieltää, ja jonka tämä jonain päivänä tulee kohtaamaan kuin kärsivällisen mutta epämiellyttävän ja tinkimättömän vieraan. Kuoleman.
Vammainen sen sijaan elää kuoleman kanssa joka ikinen päivä ja yö. Kuolemasta on tullut hänen paras kaverinsa. Rikki mennyt ihminen voi kokea syvää onnellisuutta juuri vammansa kautta, sillä sitoessaan kärsimykseen vamma pystyy vapauttamaan ihmisen harhaisista onnentavoittelun keinoista ja muodoista siihen, mitä olemassaolo ja oleminen ihmiselle autenttisimmillaan todella on.
Pyhä huolettomuus on tila, johon kärsivä ihminen pääsee (jos on päästäkseen) , mutta jota pelkkä onnentavoittelija ei koskaan tule kokemaan. Hänellä kun menee kaikki aika onnentavoitteluun.
IV
Lopuksi täytyy tunnustaa se arvattava asia, että Friedrich Nietzschestä on kieltämättä ollut minulle 'hyötyä', mitä tulee asenteeseen elämää kohtaan. Vähittäinen rappeutumiseni 'oikeaksi' vammaiseksi komppaa hyvin sairaalloisen Nietzschen traagiseen optimismiin ja/tai aktiiviseen nihilismiin. Kun illuuusiot karisevat, jäljelle jää elämä itse kaikessa indifferenssissään ja sattumanvaraisuudessaan.
Niin ehkä perverssiltä kuin se kuulostaakin, voin etenkin Nietzschen ikuisen paluun affirmaatiota (saman ikuisen paluun äärimmäinen myöntäminen, joka rinnastuu kristilliseen uskoon) ajatellen sanoa elämästä kuten Francis Coppola sodasta ohjattuaan elokuvan Ilmestyskirja. Nyt: Kaunista!
Coppolan toteamuksen kautta haluan kohdata viimein vammaisuuteen usein tavalla tai toisella kytkeytyvän itsemurhan ja eutanasian (joka on itsemurha sui generis) ongelman. Kysyn: miksi pitäisi häipyä elämästä niin kauan kuin on vielä itsenäistä voimaa elää? Voiko ihminen määritellä etukäteen sen, milloin hän ei enää jaksa elää? Toisin sanoen: voinko tilata itselleni tappajan sille ja sille päivämäärälle, kuten Aki Kaurismäen elokuvassa I hired a contract killer ('epäonnistuneesti') tapahtui?
Vastaukseni on selvä. En voi. Koska en voi tietää, mitä ajattelen elämän ja itseni suhteesta esimerkiksi viiden vuoden päästä, jos vielä elän. Voi kyllä hyvinkin olla, että viiden vuoden päästä vihaan elämää itsessään yhtä paljon kuin nytkin, mutta en voi tietää sitä, haluanko yhä elää vai en.
On syytä tehdä erottelu elämän vihaamisen ja elämän haluamisen välillä. Ensin mainittu on aina käsitteellinen asenne, jälkimmäinen sen sijaan on rakennettu jo geeneihin, joten sitä voi pitää synnynnäisenä.
Ja edelleen: koska elämän vihaaminen on aina käsitteellinen, reflektiivinen, asia, on myös syytä tehdä erottelu elämän vihaamisen ja elämästä luopumisen välillä. Luopuminen, kuten elämän haluaminenkaan, ei ole käsitteellistä spekulointia vaan hyvin moninainen prosessi, jossa ihminen kulkee kohti kuolemaa pyrkien saattamaan elämänsä ikäänkuin lopulliseen muotoon tai muottiin, jossa hän on valmis kuolemaan (PS.).
Tässä mielessä elämä on aina olemassa ihmiselle tietoisesti vain kohti kuolemaa, kuten Heidegger sanoo. Mutta se merkitsee, että elämänviettiiin sisältyy aina jo valmiiksi kuolemanvietti, eikä tämän pitäisi olla mitenkään yllättävää - pikemminkin päinvastoin.
Ajatelkaamme kuolemaa serkkunsa unen kautta. Unen tavoin kuolema on jotain, jota me emme hallitse, jotain joka vie meitä tuntemattomaan - tässä tapauksessa lopullisesti. Emme herää enää niin sanottuun todellisuuteen vaan muutumme aineen aineettoman olemuksen/ytimen äärettömäksi osaksi.
Olkoon kuolema meille kuin ikuinen uni.
Miksi tekisimmekään itsemurhaa, jos voimme/saamme valmistautua kuolemaan - ikuiseen uneemme - jo etukäteen pitkään ja hartaasti, huolellisesti ja lämmöllä, tätä projektiamme hellästi vaalien. Odottaen kärsivällisesti sitä 'oikeaa' päivää.
On osattava kuolla oikeaan aikaan, kirjoitti Nietzsche. Ei siis vielä tänään.
PS.
Toki kuolemanvietti toteutuu myös patologisemmin - tiedostamattomina 'saman toistoina'. Mutta juuri tässä mielessä Nietzschen nerous piilee nimenomaan elämän- ja kuolemanvietin yhdistämisessä vallantahdon kohdatessa ikuisen paluun - äärimmäisimmän, stoalaisen tietoisuuden ekstaattisena(!) tilana.
I
Muistan, kun yli 24 vuotta sitten katkaisin oikean jalan akillesjänteen osallistuttuani peräti yhden potkun verran parin pikkupojan väliseen jalkapallopeliin. Pallo kimposi minua kohti ollessani kävelemässä pienen kentän ohi kauppakassit molemmissa käsissä. Näin pallon tulosuunnan ja päätin 'molempijalkaisena', entisenä universumitasoisena jalkapalloilijana potkaista vasurilla vastapallon takaisin.
Kauppakassit kuitenkin lukittivat oikean tukijalan asennon niin, että potkaistessani palloa, kuului pieni naksahdus, ja oikea jalka petti kivun aallon noustessa katkenneesta akillesjänteestä muuhun ruumiiseen. Poikki mikä poikki ja kaiken lisäksi täysin poikki. Eikä ole koskaan parantunut kunnolla sen jälkeen.
Asiaan liittyy komplisoituja episodeja, joita en tässä kertaa senkään vuoksi, koska haluan muun muassa pohtia sitä, mitä minulle tapahtui psykologisella ja yleisemmin filosofisesti - fenomenologisella: kokemuksen tasolla tuona keväänä ja alkukesänä1984, 30 ja ½ vuotiaana. Ja vielä yleisemmin: mitä aiheuttaa ruumiinkuvan rikkoutuminen jo valmiiksi rikkinäisessä ihmisessä - hänen psyykessään.
Vaikka olen sosiaalisena foobikkona ja lievästi ehkä paniikkihäriöisenä sekä osittain edellisistä johtuen elintavoiltani kyseenalaisena elänyt elämääni kriisistä kriisiin, niin tuo oikean jalan akillesjänteen katkeaminen ja sen epäonnistunut paraneminen kuuluu kriisieni 'parhaaseen/pahimpaan' A-ryhmään' jo senkin vuoksi, että se sattui jotakuinkin samaan aikaan, kun paras ystäväni kuoli.
Ikäänkuin jo akillesjänteen katkeaminen olisi ennakoinut erään kaikkein ambívalenteimman ja merkillisimmän ihmissuhteeni tuskallisen päättymisen kuukautta myöhemmin ja avannut tien 10:n vuoden erakkouteen - elämäni dantelaiseen helvettiin.
Viimein 20 vuotta myöhemmin - 2004 - päädyttyäni vastikään uudelleen erakkouteen, vasen poveni 'sökähti' lopullisesti ja oikea oli jo pari vuotta aiemmin varoitellut olemassaolonsa hataruudesta.
Jos siis alkukesästä 1984 minä - aiemmin fyysisesti niin jämerä mutta liikkuvainen ihminen - koin menneeni fyysisesti rikki jollain lopullisella tavalla, niin 2004 minun oli pakko tunnustaa itselleni, että tulisin olemaan enemmän tai vähemmän rampa lopun elämääni.
II
Mitä nämä fyysisessä olemuksessani tapahtuneet äkilliset muutokset/tapaturmat ja rappeutumat ovat merkinneet minulle persoonallisena olentona - identiteettini kannalta - kokemushistoriallisesta näkökulmasta ajatellen?
Toisin sanoen - miten olen kyennyt omaksumaan nämä kaksi ruumiiseeni ja toimivaan ruumiinkuvaani kohdistuneet 'iskut' välillisine seurauksineen osaksi itseäni - osaksi sitä kuuluisaa minää, jota ei muka ole olemassakaan?
Tarkka vastaus kuuluu: huonosti ja hyvin. Minä kuten lähes kuka tahansa ei-syntymästään saakka vammainen kuvittelee harhaisesti, että hän on - jos ei täydellinen niin ainakin melkein optimaalinen ihminen fyysisesti. Jo tämän vuoksi esimerkiksi liikuntakykyä radikaalisti rajoittava vamma koetaan aluksi niin perin juurin masentavaksi ja epätoivoa aiheuttavaksi.
Vaikka akillesjännevammani (muiden tapahtumien ohella) aivan selvästi käänsi mieleni depressiiviseen moodiin, niin opin kuitenkin elämään sen kanssa varsin hyvin. Myöhempi polvien artroosi syöksi minut kuitenkin joksikin aikaa niin holtittoman epätoivon, itseinhon ja kyynisyyden kuiluun, että olen sanonut pari kertaa parhaimmalle ystävälleni H:lle, että vain oma heikkouteni estää minua tekemästä itsemurhaa.
Itseinho saa merkillisiä ja kyseenalaisia muotoja. Juoppous on eräs. Ihmishalveksunta toinen. Viha elämää kohtaan ylipäätään kolmas. Kaikki nämä ovat kaunaisen (ressentimenttisen) ihmisen luonteenpiirteitä ja reaktioita, jotka pikku hiljaa kalvavat kuin mato omenasta kaiken sisällön ja jättävät vain lähes onton kuoren, joka on jo täysin valmis poistumaan elämästä, koska se ei enää millään muulla tavoin ole kiinni olemassaolossa kuin tuon kuorensa - ironisen ja itseironisen fasadinsa kautta ja välityksellä.
Olemassaolo haisee pahalta tällaiselle ihmiselle. Pahimmillaan hän onnistuu myrkyttämään myös läheistensä psyyken jäätävällä pessimismillään, joka on naamioitunut ironiaan, vitsien kerrontaan ja ylipäätään jonkinlaiseen stand up-koomiseen filosofointiin. Jo tämän vuoksi hänellä ei ole montaa läheistä ihmistä, vaikka on myös tosi, ettei hän sellaisia/sellaista kaipaakaan - - kuin ihan vain salaa jopa itseltään - ohimennen, joskin niin syvästi, että se tuntuu tikarin pistolta sielussa.
III
Ihmisen ruumiinkuva muuttuu fyysisen vamman vuoksi. Ainakin aluksi hänestä tulee itsetunnoltaan kovin heikko, ja jos hän on jo valmiiksi jotenkin alakuloon taipuvainen, niin yritykset löytää iloa elämään saattavat muuttua pakonomaiseksi stimulanssin etsimiseksi vaikka alkoholista. Mutta alkoholin suurkulutus aiheuttaa pitemmän päälle (lisää) depressiota, joten sen käyttö lääkkeenä ja helpottajana ahdistuksiin on katkeraa harhaa - itsetuhoinen kehä.
Vammaisen ihmisen, selvitäkseen psyykkisesti elossa, täytyy kuitenkin oppia taistelemaan sekä omia vähäpätöisyyden tunteitaan että muiden ihmisten sääliä vastaan. Säälihän on tunne, johon sekoittuu aina halveksuntaa ja kaunaa, joten tarjottu muka avoin apu ei aina ole välttämättä muuta kuin pyrkimystä hyväksikäyttöön tai hallintaan.
Perimmältään kyseessä on projektiivinen identifikaatio auttajan psyykessä: yritys hallita omassa itsessä vellovaa ahdistusta, jonka vammainen aiheuttaa auttamalla tätä muka vilpittömän pyyteettömästi.
Myös mustasukkaisuudessa, rasistisuudessa ja ylipäätään kaikessa fundamentalismissa - jopa suvaitsevaisuutta julistavassa (pseudo-) liberalismissa - vaanii ja toimii tuo sama ahdistuksenkanavointifunktio: pyrkimys hallita ahdistavia toisia määrittelemällä/leimaamalla heidät johonkin stereotyyppiseen kategoriaan, jotta heidät voisi lokeroida pois häiritsemästä ja estämästä oman nautinnon ja mielenrauhan tyydyttymistä.
Vammainen on siten aina tämän maailman neekeri.
Mutta asiat eivät ole yksiulotteisia tai yksitasoisia, kuten jotkut sanakirjaidiootit ja kaava-ajattelijat tietäväisesti luulevat. Niinpä vammainen, kuten kaikki poikkeavat ja ylipäätään vähemmistöjen edustajat, saattaakin tietyssä mielessä olla ainoa aidosti vapaa ihminen koko maailmassa.
Ensinnäkin juuri vammainen tietää, mitä kärsimys todella on, koska hän elää sitä päivästä toiseen. Toisekseen - mikäli vammainen ihminen ei anna vammansa tuhota myös itseään koskevaa 'projektia' nimeltä elämä, hänen näkökulmansa maailmaan ja olemassaoloon saattaa paradoksaalisesti muuttua 'pyhäksi huolettomuudeksi', jonka ytimessä on vapaus.
Kärsimys on kaiken itsensä voittamisen lähtökohta. Sen vuoksi pelkän puhtaan onnentavoittelun mainostajat ovat pahimman luokan orjia sekä itsensä että muitten pettäjiä. Mitään onnea ei ole ilman kärsimystä. Mikään onni ei mahdollistu ilman kärsimystä samaan tapaan kuin mikään ei ole nautittavaa, ellei ensin koe puutetta siitä.
Kärsimykseen voidaan kuitenkin monesti reagoida onnentavoittelijan tavoin, mikä merkitsee, että ihminen siirtyy yhteisössä vallitsevan mimeettisen kilpailun - kateuden, kaunan ja vihan piiriin. Tällä tavoin onnentavoittelu kumoaa itse itsensä jo lähtökuopissaan: se on jopa pahempaa kuin Pekingin typerät olympiakisat, koska siinä onnesta joutuu maksamaan odottamattoman hinnan: juuri sen, mikä piti välttää - mielipahan, joka on väistämätön seuraus säälimättömästä riistosta ja nylkyryydestä, joka ylläpitää kaikkia yhteiskunnallisia suhteita.
Mutta vammaisella on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä yhteiskunnallisen pelin läpi ja nousta sen yläpuolelle, koska/vaikka joutuu usein olemaan riippuvainen yhteiskunnan ja hyväntahtoisten ihmisten ristiriitaisesta - naivista ja/tai vaivaantuneesta - auttamishalusta. Sillä - kuten vihjasin - vammainen tietää, että hän elää jo nyt sitä kärsimystä/onnea, jonka 'sitoutunut' (committed) onnentavoittelija kaikessa illusorisessa vapadessaan kieltää, ja jonka tämä jonain päivänä tulee kohtaamaan kuin kärsivällisen mutta epämiellyttävän ja tinkimättömän vieraan. Kuoleman.
Vammainen sen sijaan elää kuoleman kanssa joka ikinen päivä ja yö. Kuolemasta on tullut hänen paras kaverinsa. Rikki mennyt ihminen voi kokea syvää onnellisuutta juuri vammansa kautta, sillä sitoessaan kärsimykseen vamma pystyy vapauttamaan ihmisen harhaisista onnentavoittelun keinoista ja muodoista siihen, mitä olemassaolo ja oleminen ihmiselle autenttisimmillaan todella on.
Pyhä huolettomuus on tila, johon kärsivä ihminen pääsee (jos on päästäkseen) , mutta jota pelkkä onnentavoittelija ei koskaan tule kokemaan. Hänellä kun menee kaikki aika onnentavoitteluun.
IV
Lopuksi täytyy tunnustaa se arvattava asia, että Friedrich Nietzschestä on kieltämättä ollut minulle 'hyötyä', mitä tulee asenteeseen elämää kohtaan. Vähittäinen rappeutumiseni 'oikeaksi' vammaiseksi komppaa hyvin sairaalloisen Nietzschen traagiseen optimismiin ja/tai aktiiviseen nihilismiin. Kun illuuusiot karisevat, jäljelle jää elämä itse kaikessa indifferenssissään ja sattumanvaraisuudessaan.
Niin ehkä perverssiltä kuin se kuulostaakin, voin etenkin Nietzschen ikuisen paluun affirmaatiota (saman ikuisen paluun äärimmäinen myöntäminen, joka rinnastuu kristilliseen uskoon) ajatellen sanoa elämästä kuten Francis Coppola sodasta ohjattuaan elokuvan Ilmestyskirja. Nyt: Kaunista!
Coppolan toteamuksen kautta haluan kohdata viimein vammaisuuteen usein tavalla tai toisella kytkeytyvän itsemurhan ja eutanasian (joka on itsemurha sui generis) ongelman. Kysyn: miksi pitäisi häipyä elämästä niin kauan kuin on vielä itsenäistä voimaa elää? Voiko ihminen määritellä etukäteen sen, milloin hän ei enää jaksa elää? Toisin sanoen: voinko tilata itselleni tappajan sille ja sille päivämäärälle, kuten Aki Kaurismäen elokuvassa I hired a contract killer ('epäonnistuneesti') tapahtui?
Vastaukseni on selvä. En voi. Koska en voi tietää, mitä ajattelen elämän ja itseni suhteesta esimerkiksi viiden vuoden päästä, jos vielä elän. Voi kyllä hyvinkin olla, että viiden vuoden päästä vihaan elämää itsessään yhtä paljon kuin nytkin, mutta en voi tietää sitä, haluanko yhä elää vai en.
On syytä tehdä erottelu elämän vihaamisen ja elämän haluamisen välillä. Ensin mainittu on aina käsitteellinen asenne, jälkimmäinen sen sijaan on rakennettu jo geeneihin, joten sitä voi pitää synnynnäisenä.
Ja edelleen: koska elämän vihaaminen on aina käsitteellinen, reflektiivinen, asia, on myös syytä tehdä erottelu elämän vihaamisen ja elämästä luopumisen välillä. Luopuminen, kuten elämän haluaminenkaan, ei ole käsitteellistä spekulointia vaan hyvin moninainen prosessi, jossa ihminen kulkee kohti kuolemaa pyrkien saattamaan elämänsä ikäänkuin lopulliseen muotoon tai muottiin, jossa hän on valmis kuolemaan (PS.).
Tässä mielessä elämä on aina olemassa ihmiselle tietoisesti vain kohti kuolemaa, kuten Heidegger sanoo. Mutta se merkitsee, että elämänviettiiin sisältyy aina jo valmiiksi kuolemanvietti, eikä tämän pitäisi olla mitenkään yllättävää - pikemminkin päinvastoin.
Ajatelkaamme kuolemaa serkkunsa unen kautta. Unen tavoin kuolema on jotain, jota me emme hallitse, jotain joka vie meitä tuntemattomaan - tässä tapauksessa lopullisesti. Emme herää enää niin sanottuun todellisuuteen vaan muutumme aineen aineettoman olemuksen/ytimen äärettömäksi osaksi.
Olkoon kuolema meille kuin ikuinen uni.
Miksi tekisimmekään itsemurhaa, jos voimme/saamme valmistautua kuolemaan - ikuiseen uneemme - jo etukäteen pitkään ja hartaasti, huolellisesti ja lämmöllä, tätä projektiamme hellästi vaalien. Odottaen kärsivällisesti sitä 'oikeaa' päivää.
On osattava kuolla oikeaan aikaan, kirjoitti Nietzsche. Ei siis vielä tänään.
PS.
Toki kuolemanvietti toteutuu myös patologisemmin - tiedostamattomina 'saman toistoina'. Mutta juuri tässä mielessä Nietzschen nerous piilee nimenomaan elämän- ja kuolemanvietin yhdistämisessä vallantahdon kohdatessa ikuisen paluun - äärimmäisimmän, stoalaisen tietoisuuden ekstaattisena(!) tilana.
June 26, 2008
Kohti elämää, kuolemaa vai kumpaakin?
Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreeseen "Uusmisantropia".
(Koko päre julkaistaan vain tässä blogissa)
*
Kiinnostavaa. Todella kiinnostavaa.
Ennenkuin ryhdyn 'herjaamaan', annan vasarahammerin tapaan vilpittömät kehut sinulle näin hyvästä jutusta, jonka tosin lopetat hiukan 'mauttomaan' asetelmaan, mutta ei se mitään - niin teen usein minäkin - pelkästään retorisista syistä, tehovaikutelman aikaansaamiseksi.
Kaadan kuitenkin/tietenkin hieman kylmää vettä teknouskovaisuutesi 'kuumille kiville' saadaksemme aikaan kunnon 'löylyt'. Se kylmä vesi tulee pahamaineisen sitaatin muodossa.
En esitä vielä mitään tulkintoja tästä sitaatista, mutta se toimii nyt joka tapauksessa runkona idealle, jonka kehittelyä jatkan jossain tulevassa päreessäni lähitulevaisuudessa.
Ensin täytyy kuitenkin hiukan pohtia, sillä tämä asia ei totisesti ole mikään läpihuutojuttu.
*
Kuolemanvietti
'Kirjoituksessaan mielihyväperiaatteen tuolla puolen' (1920g/1993, 92-94) Freud lähti pohtimaan toistamispakon ja viettien välistä yhteyttä.
'Tästä alkaa väkisin tuntua siltä, että olemme oivaltamassa yhden viettien ehkä ja ehkä kaiken orgaanisen elämän ominaisuuden, jota ei tähän mennessä ole vielä selvästi tunnistettu tai ainakaan painotettu.
Vietti olisi siis elävän organismin sisäinen pyrkimys palauttaa aikaisempi tila, josta organismin on ulkoisten häiritsevien voimien painostuksesta täytynyt luopua --. Tämä käsitys vieteistä tuntuu vieraalta, sillä olemme tottuneet näkemään vietissä muutokseen ja kehitykseen ajavan tekijän, ja nyt meidän pitäisikin tunnistaa sen täysi vastakohta.'
Sitten Freud lähtee biologisiin vertaileviin pohdiskeluihin, joita on pidetty hieman epäonnistuneina (lohikalojen vaellus, muuttolinnut, sikiön kehitys jne.)
Hän päätyy toteamaan, 'että olisi viettien konservatiivisen luonteen vastaista, jos elämän päämäärä olisi tila, jota ei vielä koskaan ole saavutettu. Tavoitteena täytyy päinvastoin olla palauttaminen vanhaan alkutilaan, josta elävä organismi kerran on lähtenyt, ja jota kohti se kehityksen kaikkia kiertoteitä pitkin pyrkii palaamaan.
Jos me hyväksymme olettamuksen, että kaikki elävä poikkeuksetta kuolee - palaa takaisin epäorgaaniseen tilaan sisäisistä syistä, niin voimme vain sanoa: Koko elämän päämääränä on kuolema ja toisin päin. Eloton on ollut olemassa ennen elävää.'
Tämä julkilausuma herätti suurta pahennusta ja kritiikkiä. Einsteinkin kirjoitti Freudille kirjeen ja kysyi, oliko todella niin, että tällainen destruktiivinen, tuhoon ja kuolemaan pyrkivä vietti olisi olemassa ihmisessä.' (s. 55-56)
*
Siteeraan vielä saman kirjan - Psykoanalyysin isät ja äidit - teoreettisia näkökulmia (Therapeia-säätiö-2006) välittömästi aikaisempaa kappaletta, jossa kuvataan, miten Freud päätyi tähän kannanottoon.
Tie kuolemanvietin löytymiseen - toistamispakon kautta.
Tutkimalla trauman aiheuttamia seurauksia ja oireita Freud kiinnitti huomiota siihen, että ihminen toisti traumahetken tapahtumia uudelleen ja uudelleen. Unetkin olivat usein posttraumaattisia painajaisunia.
Myös neurooseista Freud oli löytänyt tällaisen toistamispakon - samoin lasten leikeistä. Miksi me pakonomaisesti palaamme haavoittaviin kokemuksiimme? Vastaus näytti olevan, että ihmismieli pyrkii jälkikäteen saavuttamaan kontrollin tilanteessa, jossa se oli epäonnistunut aikaisemmin (siis traumatilanteessa).
Mieli pyrki korjaamaan täydellisen avuttomuuden synnyttämää kauhukokemustaan (itsen eli selfin menetyksen kokemustaan) tavoitteena palata häiriintymättömään olotilaan, joka oli vallinnut ennen mieltä järkyttäneitä tapahtumia.
Freud pohti ja tarkkaili tätä toistamispakon ilmiötä ja totesi lopulta, että täytyy olla kysymys muusta kuin pelkän kontrollin saavuttamisesta jälkikäteen. Hän päätteli, että ilmiö on niin voimakas ja pakonomainen, että sitä voisi sanoa vietiksi.
Tähän asti (vuoteen 1920) Freud oli kirjoituksissaan käyttänyt libidokäsitettä puhuessaan vieteistä. Mieli pyrkii aina mielihyvään, mikä alunperin tarkoitti seksuaalista tyydytystä. Eli mieli pyrkii laukaisemaan viettipaineita ja välttämään mielipahaa.
Idistä nousevat libidinaaliset pyrkimykset tömäävät kuitenkin useimmiten realiteettiperiaatteeseen eli esteisiin, jolloin tyydytystä ei voida heti saavuttaa. On pakko oppia lykkäämään tyydytystä tai oppia torjumaan osia vietinomaisista pyrkimyksistä.
Nyt näytti siltä, että toistamisperiaate syrjäytti mielihyväperiaatteen. Freud oli jo johdantoluennoissaan arvioinut tekemäänsä jakoa minävietteihin ja seksuaalivietteihin hieman uudella tavalla.
Tämä selviää lähinnä luennosta XXII (etiologiasta ja regressiosta) sekä luennosta XXVI (libidoteoriasta ja narsismista). Niissä Freud toisaalta pitää kiinni siitä, että sekä psykoosissa että neuroosissa seksuaalivietit vahingoittavat ihmistä, ja että sielunelämän libidinaalinen tekijä on vastuussa sairaudesta.
Toisaalta hän kysyy: 'Tulemmeko aina syyttämään libidotekijää sielunelämän sairaudesta?' Emmekö koskaan pane minäviettejä vastuuseen pokkeavasta toimintatavasta? Ehkäpä minävietit välillä voivatkin olla patogeenisia ja destruktiivisia?' (s. 54-55)'
*
Näihin, asettamiinsa kysymyksiin, Freud siis vastaa aluksi esitetyssä sitaatissa.
(Koko päre julkaistaan vain tässä blogissa)
*
Kiinnostavaa. Todella kiinnostavaa.
Ennenkuin ryhdyn 'herjaamaan', annan vasarahammerin tapaan vilpittömät kehut sinulle näin hyvästä jutusta, jonka tosin lopetat hiukan 'mauttomaan' asetelmaan, mutta ei se mitään - niin teen usein minäkin - pelkästään retorisista syistä, tehovaikutelman aikaansaamiseksi.
Kaadan kuitenkin/tietenkin hieman kylmää vettä teknouskovaisuutesi 'kuumille kiville' saadaksemme aikaan kunnon 'löylyt'. Se kylmä vesi tulee pahamaineisen sitaatin muodossa.
En esitä vielä mitään tulkintoja tästä sitaatista, mutta se toimii nyt joka tapauksessa runkona idealle, jonka kehittelyä jatkan jossain tulevassa päreessäni lähitulevaisuudessa.
Ensin täytyy kuitenkin hiukan pohtia, sillä tämä asia ei totisesti ole mikään läpihuutojuttu.
*
Kuolemanvietti
'Kirjoituksessaan mielihyväperiaatteen tuolla puolen' (1920g/1993, 92-94) Freud lähti pohtimaan toistamispakon ja viettien välistä yhteyttä.
'Tästä alkaa väkisin tuntua siltä, että olemme oivaltamassa yhden viettien ehkä ja ehkä kaiken orgaanisen elämän ominaisuuden, jota ei tähän mennessä ole vielä selvästi tunnistettu tai ainakaan painotettu.
Vietti olisi siis elävän organismin sisäinen pyrkimys palauttaa aikaisempi tila, josta organismin on ulkoisten häiritsevien voimien painostuksesta täytynyt luopua --. Tämä käsitys vieteistä tuntuu vieraalta, sillä olemme tottuneet näkemään vietissä muutokseen ja kehitykseen ajavan tekijän, ja nyt meidän pitäisikin tunnistaa sen täysi vastakohta.'
Sitten Freud lähtee biologisiin vertaileviin pohdiskeluihin, joita on pidetty hieman epäonnistuneina (lohikalojen vaellus, muuttolinnut, sikiön kehitys jne.)
Hän päätyy toteamaan, 'että olisi viettien konservatiivisen luonteen vastaista, jos elämän päämäärä olisi tila, jota ei vielä koskaan ole saavutettu. Tavoitteena täytyy päinvastoin olla palauttaminen vanhaan alkutilaan, josta elävä organismi kerran on lähtenyt, ja jota kohti se kehityksen kaikkia kiertoteitä pitkin pyrkii palaamaan.
Jos me hyväksymme olettamuksen, että kaikki elävä poikkeuksetta kuolee - palaa takaisin epäorgaaniseen tilaan sisäisistä syistä, niin voimme vain sanoa: Koko elämän päämääränä on kuolema ja toisin päin. Eloton on ollut olemassa ennen elävää.'
Tämä julkilausuma herätti suurta pahennusta ja kritiikkiä. Einsteinkin kirjoitti Freudille kirjeen ja kysyi, oliko todella niin, että tällainen destruktiivinen, tuhoon ja kuolemaan pyrkivä vietti olisi olemassa ihmisessä.' (s. 55-56)
*
Siteeraan vielä saman kirjan - Psykoanalyysin isät ja äidit - teoreettisia näkökulmia (Therapeia-säätiö-2006) välittömästi aikaisempaa kappaletta, jossa kuvataan, miten Freud päätyi tähän kannanottoon.
Tie kuolemanvietin löytymiseen - toistamispakon kautta.
Tutkimalla trauman aiheuttamia seurauksia ja oireita Freud kiinnitti huomiota siihen, että ihminen toisti traumahetken tapahtumia uudelleen ja uudelleen. Unetkin olivat usein posttraumaattisia painajaisunia.
Myös neurooseista Freud oli löytänyt tällaisen toistamispakon - samoin lasten leikeistä. Miksi me pakonomaisesti palaamme haavoittaviin kokemuksiimme? Vastaus näytti olevan, että ihmismieli pyrkii jälkikäteen saavuttamaan kontrollin tilanteessa, jossa se oli epäonnistunut aikaisemmin (siis traumatilanteessa).
Mieli pyrki korjaamaan täydellisen avuttomuuden synnyttämää kauhukokemustaan (itsen eli selfin menetyksen kokemustaan) tavoitteena palata häiriintymättömään olotilaan, joka oli vallinnut ennen mieltä järkyttäneitä tapahtumia.
Freud pohti ja tarkkaili tätä toistamispakon ilmiötä ja totesi lopulta, että täytyy olla kysymys muusta kuin pelkän kontrollin saavuttamisesta jälkikäteen. Hän päätteli, että ilmiö on niin voimakas ja pakonomainen, että sitä voisi sanoa vietiksi.
Tähän asti (vuoteen 1920) Freud oli kirjoituksissaan käyttänyt libidokäsitettä puhuessaan vieteistä. Mieli pyrkii aina mielihyvään, mikä alunperin tarkoitti seksuaalista tyydytystä. Eli mieli pyrkii laukaisemaan viettipaineita ja välttämään mielipahaa.
Idistä nousevat libidinaaliset pyrkimykset tömäävät kuitenkin useimmiten realiteettiperiaatteeseen eli esteisiin, jolloin tyydytystä ei voida heti saavuttaa. On pakko oppia lykkäämään tyydytystä tai oppia torjumaan osia vietinomaisista pyrkimyksistä.
Nyt näytti siltä, että toistamisperiaate syrjäytti mielihyväperiaatteen. Freud oli jo johdantoluennoissaan arvioinut tekemäänsä jakoa minävietteihin ja seksuaalivietteihin hieman uudella tavalla.
Tämä selviää lähinnä luennosta XXII (etiologiasta ja regressiosta) sekä luennosta XXVI (libidoteoriasta ja narsismista). Niissä Freud toisaalta pitää kiinni siitä, että sekä psykoosissa että neuroosissa seksuaalivietit vahingoittavat ihmistä, ja että sielunelämän libidinaalinen tekijä on vastuussa sairaudesta.
Toisaalta hän kysyy: 'Tulemmeko aina syyttämään libidotekijää sielunelämän sairaudesta?' Emmekö koskaan pane minäviettejä vastuuseen pokkeavasta toimintatavasta? Ehkäpä minävietit välillä voivatkin olla patogeenisia ja destruktiivisia?' (s. 54-55)'
*
Näihin, asettamiinsa kysymyksiin, Freud siis vastaa aluksi esitetyssä sitaatissa.
June 14, 2008
Ihmislinnut, venäläinen ruletti, kuolemanvietti ja reaalinen
Tämän tekstin I luku (II luku julkaistaan vain tässä blogissa) on kommentti hanhensulan päreeseen Fly like a bird! Well, almost... , josta löytyy aika uskomaton videopätkä 'ihmislinnuiksi' nimittämistäni riippuliitäjistä vai, mitä he nyt ovatkaan:
http://www.youtube.com/watch?v=B0tU3Hy7et8
(Pieniä korjauksia tehty 14.6)
*
I
Kumpikohan ihmisen tällaiseen 'pakottaa': elämän- vai kuolemanvietti? Vai molemmat?
Miksi ihminen ylipäätään uhmaa kuolemaa mitä hengenvaarallisimmilla tavoilla?
Siksikö, että ihminen a) haluaa voittaa kuoleman vai siksi, että hän b) haluaa 'melkein' kokea, mitä kuolema on, ennenkuin kuolee 'oikeasti' - mikä tietysti on oikeastaan sama asia kuin kohta a.
Vai onko niin, että hän c) tuntee epämääräistä/tiedostamatonta mutta hyvin voimakasta viettymystä kuolemaa kohtaan, eli itse asiassa haluaisi kuolla?
Älkää nyt vain joku (esimerkiksi arkirealisteina itseään pitävät) sanoko, että seikkailunhalu ja extreme-elämysten tavoittelu riittävät syyksi.
Sellaiset naistenlehtipsykologisoinnit eivät selitä juuri mitään - ne päinvastoin banalisoivat ja pinnallistavat ongelman pois häiritsemästä, koska se on ilmeisesti varsin ahdistava.
Jonkun mielestä tässä on kyse itsensä (siis pelkonsa) voittamisesta ja sankaruuden ja/tai julkisuuden tavoittelusta (eli omahyväisestä kunnianhimosta).
No - nämä tekijät selittävät jo hieman syvällisemmin tätä ilmiötä, mutta miksi emme menisi suoraan asian ytimeen ja kysy: miksi jotkut ihmiset pelaavat venäläistä rulettia? Siinähän ole kysymys kuin tuurista - hyvästä tai huonosta.
Jos pelkonsa voittamisella, sankaruuden tavoittelulla ja toki osaltaan myös huikealla elämyksellä on merkitystä noille henkensä 'turvallisella selviytymistodennäköisyydellä' riskeeraaville ihmislinnuille, niin venäläisellä ruletilla ei ole hankitun taidon myötä minimoidun tapaturmariskin kanssa mitään tekemistä.
Silti väitän, että alunperin näitä ihmislintujakin motivoi tai pikemminkin 'riivaa' - kuten venäläisen ruletin pelaajiakin - sama viettymys kuolemaan = olemattomuuteen = tyhjyyteen, joka on sekä ennen elämää että elämän jälkeen, mutta jonka - ja tämä on oleellista - läsnäolo määrittää myös koko elämäämme - syntymästä kuolemaan.
Elämämme on koko ajan olemista kohti kuolemaa: Sein zum Tode, kuten Heidegger asian osuvasti kiteyttää.
II
Lacanilaisesti edellistä problematiikkaa voisi kuvata seuraavasti. Koska syntymä/rakkaus ja kuolema ovat reaalisen järjestyksen/rekisterin tärkeimmät tapahtumat, ne viehättävät ja kiehtovat meitä kaikkein eniten, sillä pohjattoman halumme=puutteemme alkuperä on reaalisessa eli siinä, mikä 'vain' ON - ilman signifioijaa, joka määrittelisi sen symbolisesti/-ksi tai imaginaarisesti/-ksi, sillä reaalinen on 'puhdasta olemista' eli positiivista negatiivisuutta tai negatiivista positiivisuutta = mahdotonta tyhjyyttä.
Siinä missä a) paras ja 'korkein' taide (sekä uskonnollinen mystiikka) pystyy lävistämään fantasian ja aavistuksenomaisesti (ei siis artikulaation tai konstruktion tasolla) ilmaisemaan sen ytimessä vaikuttavan vietin konstituution = reaalisen 'olemisen' perustavan mahdottoman tyhjyyden (lainausmerkit olemiseen siksi, että Lacan ei halunnut ontologisoida reaalista), siinä b) populaarikulttuuri sen sijaan pyrkii yksinomaan ilmaisemalla kätkemään (ja päinvastoin) reaalisen, mikä tarkoittaa, että populaarikulttuurin luomat fantasiat yleensä pysyvät fantasioina eivätkä lävistä niitä millään tavoin jättäen reaalisen, josta ne fantisoivat, 'turvallisen ja läpäisemättömän etäisyyden päähän'.
Siten populaarikulttuuria voisi verrata kreikkalaisen mytologian Olympos-vuoren jumalten näyttämöön, jossa jumalat ovat eräänlainen aikansa Disneyland, scifi-panoraama, kauhuelokuva, mainos tai ylipäätään lukemattomien ideologistyyppisten representaatioitten ilmiömaailma.
(Muistutan tässä kohtaa Slavoj Zizekin hieman vulgaarin satiirisesta analyysista, jossa hän vertaa eri maitten wc-pönttöjen rakenteen erilaisista funktiosta ulosteen 'asettumisessa' pönttöön ja sen siirtymisessä viemäriin.
Eri mailla Euroopassa ja USA:ssa on nimittäin Zizekin mukaan toisistaan selvästi poikkeavia ratkaisuja wc-pönttöjen rakenteissa, jotka hänen mukaansa ilmentävät 'suorastaan kaikkien aistien kautta'/RR/ näiden maiden välisiä ideologisia (laajasti ymmärrettynä) eroja.
Siten ideologia/fantasia ilmenee kaikkialla, joka paikassa ja joka merkissä/symbolissa.)
###
'Ihmislintujen' kuolemaa (tosin siis kontrolloidun riskin muodossa) uhmaava asenne on näin ollen pyrkimystä kohdata reaalinen elämyksellisesti.
Kun määrittelin, että reaalinen voi ilmetä fantasiana, se tarkoittaa, että fantasia on samalla aina oire, joka ilmentää tietoisuuden syntymisen dialektiikkaa.
Toisin sanoen tämä dialektiikka ilmentää a) objektia pakenevan ja siitä tällä tavoin ikuisesti erotetun subjektin halun sekä b) minän (egon), joka tiedostaa objektin - välille syntyvää splittiä (halkeamaa).
Mielenkiintoista ihmislintujen 'performaatiossa' (sillä kyseessä ei ole pelkkä suoritus vaan syvemmän merkityksen ja pyrkimyksen symbolisaatio) on, että siitä kuitenkin puuttuu miltei kaikki tyypillisen fantasian tunnusmerkit, ja että siinä reaalinen yritetään kohdata mahdollisimman suoraan ja välittömästi ilman välittävää screeniä: ideologis-fantasmaattista symboliikkaa.
Tässä ei täysin onnistuta, sillä kuten I:ssä luvussa todettiin hyppy ja liito pitkän, kapeahkon, jyrkän ja korkean rotkon seinämien välissä on ladattu täyteen paitsi psykologisia (pelkonsa voittaminen, kunnianhimo) ja eksistentiaalisia (Heideggerin kuolemaa kohti eläminen) merkityksiä myös lacanilaistyyppistä haluamisessaan epäonnistuvan subjektin ja tiedostavan minän traumaattista tietoisuuden dialektiikkaa, jota ilmentävää perimmäistä halua/puutetta voidaan kutsua reaalisen kohtaamisen 'viimeiseksi mahdollisuudeksi'.
Ääriesimerkiksi tuosta viimeisestä mahdollisuudesta nimesin venäläisen ruletin.
Mutta on selvää, että videon ihmislintujakin riivaa alunperin halu kohdata reaalinen 'silmästä silmään' - maksoi mitä maksoi, ja tässä mielessä he ovat melko lähellä venäläisen ruletin pelaajia.
Yllättävää kyllä - tällä tavoin kyseisiä 'lintuja' analysoiden heidän voisi sanoa olevan huomattavasti lähempänä fantasian läpäisemiseen kykenevää merkittävintä maailmanhistoriallista taidetta kuin populaarikulttuurin kaikkialle levittäytyvää ja kaikki 'tietoisuuden aukot tilkitsevää' fantasmaattista 'sementtiä', jonka läpi ei mene edes aavistus.
On sitten asia erikseen, mitä he rotkon välissä liitäessään lopulta kokevat, tai millaisiksi he näitä kokemuksiaan/elämyksiään nimittävät. Joka tapauksessa se, joka on kohdannut kuoleman silmästä silmään, ei koskaan enää ole entisensä.
Yhtä lailla se, joka on joskus syvästi ja sitä ehkä lainkaan ymmärtämättä liikuttunut, hämmentynyt tai jopa järkyttynyt esimerkiksi van Goghin maalauksen edessä tai Sibeliuksen sinfoniaa kuunnellessaan, on kohdannut ainakin hetkellisesti aavistuksen reaalisesta, minkä kokemuksen taideteoksen kyky lävistää oma fantasmaattinen performaationsa mahdollistaa.
http://www.youtube.com/watch?v=B0tU3Hy7et8
(Pieniä korjauksia tehty 14.6)
*
I
Kumpikohan ihmisen tällaiseen 'pakottaa': elämän- vai kuolemanvietti? Vai molemmat?
Miksi ihminen ylipäätään uhmaa kuolemaa mitä hengenvaarallisimmilla tavoilla?
Siksikö, että ihminen a) haluaa voittaa kuoleman vai siksi, että hän b) haluaa 'melkein' kokea, mitä kuolema on, ennenkuin kuolee 'oikeasti' - mikä tietysti on oikeastaan sama asia kuin kohta a.
Vai onko niin, että hän c) tuntee epämääräistä/tiedostamatonta mutta hyvin voimakasta viettymystä kuolemaa kohtaan, eli itse asiassa haluaisi kuolla?
Älkää nyt vain joku (esimerkiksi arkirealisteina itseään pitävät) sanoko, että seikkailunhalu ja extreme-elämysten tavoittelu riittävät syyksi.
Sellaiset naistenlehtipsykologisoinnit eivät selitä juuri mitään - ne päinvastoin banalisoivat ja pinnallistavat ongelman pois häiritsemästä, koska se on ilmeisesti varsin ahdistava.
Jonkun mielestä tässä on kyse itsensä (siis pelkonsa) voittamisesta ja sankaruuden ja/tai julkisuuden tavoittelusta (eli omahyväisestä kunnianhimosta).
No - nämä tekijät selittävät jo hieman syvällisemmin tätä ilmiötä, mutta miksi emme menisi suoraan asian ytimeen ja kysy: miksi jotkut ihmiset pelaavat venäläistä rulettia? Siinähän ole kysymys kuin tuurista - hyvästä tai huonosta.
Jos pelkonsa voittamisella, sankaruuden tavoittelulla ja toki osaltaan myös huikealla elämyksellä on merkitystä noille henkensä 'turvallisella selviytymistodennäköisyydellä' riskeeraaville ihmislinnuille, niin venäläisellä ruletilla ei ole hankitun taidon myötä minimoidun tapaturmariskin kanssa mitään tekemistä.
Silti väitän, että alunperin näitä ihmislintujakin motivoi tai pikemminkin 'riivaa' - kuten venäläisen ruletin pelaajiakin - sama viettymys kuolemaan = olemattomuuteen = tyhjyyteen, joka on sekä ennen elämää että elämän jälkeen, mutta jonka - ja tämä on oleellista - läsnäolo määrittää myös koko elämäämme - syntymästä kuolemaan.
Elämämme on koko ajan olemista kohti kuolemaa: Sein zum Tode, kuten Heidegger asian osuvasti kiteyttää.
II
Lacanilaisesti edellistä problematiikkaa voisi kuvata seuraavasti. Koska syntymä/rakkaus ja kuolema ovat reaalisen järjestyksen/rekisterin tärkeimmät tapahtumat, ne viehättävät ja kiehtovat meitä kaikkein eniten, sillä pohjattoman halumme=puutteemme alkuperä on reaalisessa eli siinä, mikä 'vain' ON - ilman signifioijaa, joka määrittelisi sen symbolisesti/-ksi tai imaginaarisesti/-ksi, sillä reaalinen on 'puhdasta olemista' eli positiivista negatiivisuutta tai negatiivista positiivisuutta = mahdotonta tyhjyyttä.
Siinä missä a) paras ja 'korkein' taide (sekä uskonnollinen mystiikka) pystyy lävistämään fantasian ja aavistuksenomaisesti (ei siis artikulaation tai konstruktion tasolla) ilmaisemaan sen ytimessä vaikuttavan vietin konstituution = reaalisen 'olemisen' perustavan mahdottoman tyhjyyden (lainausmerkit olemiseen siksi, että Lacan ei halunnut ontologisoida reaalista), siinä b) populaarikulttuuri sen sijaan pyrkii yksinomaan ilmaisemalla kätkemään (ja päinvastoin) reaalisen, mikä tarkoittaa, että populaarikulttuurin luomat fantasiat yleensä pysyvät fantasioina eivätkä lävistä niitä millään tavoin jättäen reaalisen, josta ne fantisoivat, 'turvallisen ja läpäisemättömän etäisyyden päähän'.
Siten populaarikulttuuria voisi verrata kreikkalaisen mytologian Olympos-vuoren jumalten näyttämöön, jossa jumalat ovat eräänlainen aikansa Disneyland, scifi-panoraama, kauhuelokuva, mainos tai ylipäätään lukemattomien ideologistyyppisten representaatioitten ilmiömaailma.
(Muistutan tässä kohtaa Slavoj Zizekin hieman vulgaarin satiirisesta analyysista, jossa hän vertaa eri maitten wc-pönttöjen rakenteen erilaisista funktiosta ulosteen 'asettumisessa' pönttöön ja sen siirtymisessä viemäriin.
Eri mailla Euroopassa ja USA:ssa on nimittäin Zizekin mukaan toisistaan selvästi poikkeavia ratkaisuja wc-pönttöjen rakenteissa, jotka hänen mukaansa ilmentävät 'suorastaan kaikkien aistien kautta'/RR/ näiden maiden välisiä ideologisia (laajasti ymmärrettynä) eroja.
Siten ideologia/fantasia ilmenee kaikkialla, joka paikassa ja joka merkissä/symbolissa.)
###
'Ihmislintujen' kuolemaa (tosin siis kontrolloidun riskin muodossa) uhmaava asenne on näin ollen pyrkimystä kohdata reaalinen elämyksellisesti.
Kun määrittelin, että reaalinen voi ilmetä fantasiana, se tarkoittaa, että fantasia on samalla aina oire, joka ilmentää tietoisuuden syntymisen dialektiikkaa.
Toisin sanoen tämä dialektiikka ilmentää a) objektia pakenevan ja siitä tällä tavoin ikuisesti erotetun subjektin halun sekä b) minän (egon), joka tiedostaa objektin - välille syntyvää splittiä (halkeamaa).
Mielenkiintoista ihmislintujen 'performaatiossa' (sillä kyseessä ei ole pelkkä suoritus vaan syvemmän merkityksen ja pyrkimyksen symbolisaatio) on, että siitä kuitenkin puuttuu miltei kaikki tyypillisen fantasian tunnusmerkit, ja että siinä reaalinen yritetään kohdata mahdollisimman suoraan ja välittömästi ilman välittävää screeniä: ideologis-fantasmaattista symboliikkaa.
Tässä ei täysin onnistuta, sillä kuten I:ssä luvussa todettiin hyppy ja liito pitkän, kapeahkon, jyrkän ja korkean rotkon seinämien välissä on ladattu täyteen paitsi psykologisia (pelkonsa voittaminen, kunnianhimo) ja eksistentiaalisia (Heideggerin kuolemaa kohti eläminen) merkityksiä myös lacanilaistyyppistä haluamisessaan epäonnistuvan subjektin ja tiedostavan minän traumaattista tietoisuuden dialektiikkaa, jota ilmentävää perimmäistä halua/puutetta voidaan kutsua reaalisen kohtaamisen 'viimeiseksi mahdollisuudeksi'.
Ääriesimerkiksi tuosta viimeisestä mahdollisuudesta nimesin venäläisen ruletin.
Mutta on selvää, että videon ihmislintujakin riivaa alunperin halu kohdata reaalinen 'silmästä silmään' - maksoi mitä maksoi, ja tässä mielessä he ovat melko lähellä venäläisen ruletin pelaajia.
Yllättävää kyllä - tällä tavoin kyseisiä 'lintuja' analysoiden heidän voisi sanoa olevan huomattavasti lähempänä fantasian läpäisemiseen kykenevää merkittävintä maailmanhistoriallista taidetta kuin populaarikulttuurin kaikkialle levittäytyvää ja kaikki 'tietoisuuden aukot tilkitsevää' fantasmaattista 'sementtiä', jonka läpi ei mene edes aavistus.
On sitten asia erikseen, mitä he rotkon välissä liitäessään lopulta kokevat, tai millaisiksi he näitä kokemuksiaan/elämyksiään nimittävät. Joka tapauksessa se, joka on kohdannut kuoleman silmästä silmään, ei koskaan enää ole entisensä.
Yhtä lailla se, joka on joskus syvästi ja sitä ehkä lainkaan ymmärtämättä liikuttunut, hämmentynyt tai jopa järkyttynyt esimerkiksi van Goghin maalauksen edessä tai Sibeliuksen sinfoniaa kuunnellessaan, on kohdannut ainakin hetkellisesti aavistuksen reaalisesta, minkä kokemuksen taideteoksen kyky lävistää oma fantasmaattinen performaationsa mahdollistaa.
Subscribe to:
Posts (Atom)