'Do you really want to fuck me?' (Freud)

Freud: 'So so lapset. Älkääs nyt innostuko liikaa.'

(K-mafian korjauksia viimeksi klo: 22.20)

'Fuck Freud.', hokee Androgyynihullumies blogissaan jo ties kuinka monetta kertaa. Kuten kommentissani kirjoitin, hänellä on kieltämättä aika vaikuttava Oidipus-reaktio päällä.

Jaha. - - Vai että on Freud oikein todistetusti epätieteellinen? Eipä ollut uusi muttei myöskään mikään 'veriä seisauttava' uutinen. - Entä sitten? Mitä tarjotaan Freudin tilalle?

Mitä ovat nuo AHM:n sitaatissa (ks. LIITE) mainitut evoluutiobiologian edustajat (ja evoluutiobiologit yleensä) löytäneet sellaista, mikä auttaa meitä ymmärtämään ihmisen psykodynamiikkaa tavalla, joka helpottaisi ihmissuhteittemme joskus paradoksaalisten ellei peräti mielipuolisten ristiriitojen sekä halumme kontradiktorisen fantasia-luonteen oivaltamista ja tulkintaa?

Evoluutiobiologia toimii väistämättä äärimmäisten yleistysten tasolla, joiden soveltaminen ihmisyksilöön on kuin käyttäisi kosmologisia teorioita reseptinä makkarakeiton valmistamiseen.

Sitäpaitsi on tautologia väittää, että sopeutuvimmat selviävät, koska he valitsevat lisääntymiskykyisimmät partnerit, koska he ovat sopeutumiskykyisimpiä jne.

Luulisi AHM:n olevan tietoinen näistä ilmiselvistä tieteenfilosofisista kritiikeistä, joita mm. luonnontieteen filosofi jos kuka: Karl Popper esitti evoluutioteoriaa kohtaan. Ei hän tietenkään evoluutiota kiistänyt, mutta ei siis kokenut, että sen teoreettinen argumentaatio pätisi vastaansanomattomasti.

Ja onhan itse R. Dawkins myös sanonut (hiukan suostuttelevasti minun mielestäni), että evidenssin määrä evoluutioteorian puolesta on niin merkittävää (ei siis täydellistä), että sen hyväksyminen on jo tietoa eikä uskoa (kyseessä on oma muotoiluni, joskin luulen Dawkinsin tarkoittaneen juuri tätä).

Mutta missä kulkee se raja, jonka ylitettyään empiirisen evidenssin määrä on tarpeeksi suurta, kattavaa ja uskottavaa (!), jotta se legitimoisi teorian tieteellisesti? Sen rajan tietysti määrittelee tieteen auktoriteetti eli tiedeyhteisö, joka taas muuttaa käsitystään lisäevidenssin (hypoteesin puolesta tai vastaan) perusteella. Toisin sanoen tieteen tulokset hyvin harvoin ovat teoreettisesti yhtä varmoja kuin esim. Pythagoraan lause.

Olen Dawkinsin kanssa noin yleisesti ottaen samaa mieltä. Evoluutioteoria on tosi, mutta jos sen sovellutusaluetta laajennetaan sinne, missä vain kielelliset symbolit pystyvät kuvaamaan kielellisesti konstituoituneita merkityskokemuksia, tuloksena on pahimmillaan reduktionista humpuukia, joka toimii kuin fundamentalistinen dogmi kannattajansa hokiessa yhtä ja samaa tautologista mantraa (jolloin hokija pikemminkin propagoi tiettyä ideologiaa kuin jotain faktaa neutraalina totuutena).

Väitän myös (kun tässä kerran kritisoimaan on ryhdytty), että sekä mikrotasolla: ihmisten henkilökohtaista parinmuodostusta tai sitten makrotasolla: ihmisten kulttuurista pärjäämistä ja ylipäätään selviämistä selittävinä malleina evoluutioteoreettiset yleistykset ja tautologiat tuottavat lähinnä horoskooppiin verrattavia tilastollisten todennäköisyyksien ja antropomorfis-metaforisten analogioiden sekasotkua.

On tietysti niin, että perimmäiset reaktiomme ovat hyvin samankaltaisia kuin vaikka simpansseilla, mutta simpansseilta saatu opetus ei paljon auta, jos haluaa ymmärtää psyykkis-kulttuuristen merkitysten syntyä, tarkoitusta ja tavoitteita.

Sitäpaitsi evoluutio etenee usein melko sattumanvaraisten ominaisuuksien varassa, koska kehitys, jolla tarkoitan tässä nimenomaan laadullisia muutoksia kaikissa erityyppisissä populaatioissa, on riippuvainen ympäristön tilan muutoksista, eikä kukaan voi silloin ennustaa, minkälaisen biologisen ominaisuuden omaavalle yksilölle tai lajille avautuu selviämisen mahdollisuus, millaiselle taas sukupuutto. - - 'Idioottikin' voi siis pärjätä.

LIITE

AHM:n väitteet:

Marko Hamilo teki (HS 6.5.) Freudin 150-vuotispäiväjuttuun lyhyen kommenttin, jossa mainitiin useat tässäkin teoksessa osoitetut Freudin virheet: 1) Freudin teoriat ovat kumoutumattomia, 2) lapsuuden kokemukset ovat monissa suhteissa merkityksettömiä verrattuna perimään, 3) Westermarck oli insestin suhteen oikeassa, Freud väärässä, 4) Freudin "dynaamista tiedostamatonta" ei ole löydetty ja 5) traumat muistetaan yleisesti ottaen hyvin, niitä ei siis torjuta." (Osmo Tammisalo, Tavataan ensi viikolla, 2007, 84)

RR:n kommentit/vastaväitteet:

1) Evoluutiobiologian hypoteesit ovat valtavia yleistyksiä ja tautologioita.

2) Perimä ei määrää kausaalisesti merkityskokemuksia, jotka ilmenevät fantasioina ja kielellisinä symboleina.

3) Westermarck puhuu eri asiasta kuin Freud (tai ainakin eri asiasta kuin Lacan). Westermarck ymmärtää insestin vaiston/vietin, Freud taas halun ilmentymänä. Näin ollen lapsen fantasianomainen insestinen halu ei ole sama asia kuin aikuisen genitaaliseksuaalisen vietin vaikuttama/määräämä halu.

Lapsi ei siis halua 'nussia' vanhempaansa käyttääkseni kaikille ymmärrettävää termiä vaan hänen halussaan seksuaalisuus sekoittuu fantasianomaisesti koko hänen psykosomaattiseen kaipuuseensa takaisin alkuperäiseen ykseyteen/harmoniaan=kohtuun.

Sama 'takaisin paluun' toive on tietysti myös aikuisenkin rakkauden merkityskokemuksellisena motiivina, mutta siinä missä ihminen kokee avoimen (ei-fantisoidun) genitaalisen seksuaalisuhteen vanhempaansa epämiellyttäväksi, siinä hänen ruumiiseensa 'stigmatisoitunut' kaipuu tuohon edellä mainittuun ykseyteen puolestaan ylläpitää insestistä halua rakkauden muodossa.

Oleellista tässä on ymmärtää laukemaan pyrkivä vaisto-vietti (orgastinen yhdyntä geeni-informaation siirtona ;\) erilliseksi fantasiaan sekoittuneesta halusta kaipuuna alkuperäiseen ykseyteen, joka vallitsi äidin ja lapsen symbioosissa.

4) Ei tiedostamatonta voi löytää muualta kuin kielestä (Lacan), joten tavallaan se on 'liian lähellä' tullakseen noin vain tiedostetuksi.

5) Vain ne traumat muistetaan hyvin, jotka muistetaan muistetaan hyvin = tautologia.
*
http://paholaisen-asianajaja.blogspot.com/2009/06/ida-fossiilin-nousu-ja-tuho.html
http://mikejohnduff.blogspot.com/2008/09/freuds-objections-to-schizophrenia.html
http://savant.vuodatus.net/

Arvoitus halun takana: 'lacanilainen' fallos

Lacan sanoo: Sigmund, kuten hyvin tiedät, falloksella on merkitys, mutta tuo merkitys ei ole johdettavissa kausaalisesti falloksesta peniksenä - siis materiaalisena kudoksena, jolla on tietty biologinen funktio vaan halun ja auktoriteetin yhdistävänä symbolisena merkitsijänä, johon halu kiinnittyy. Tällä tavoin  singulaarinen halu (libido) reaalisena eroaa biologisesta vietistä (joka on 'tyhjä, mykkä, predestinoitu' vaisto) reaalisena tulemalla imaginaarisen ja symbolisen - siis tietoisuuden eri tasojen piiriin/rr.

*

'Lacan ymmärsi [oidipus-]kompleksin siirtymiseksi kielen todellisuuteen. Oidipus ilmaisee kielellistä lakia, jonka tähden jokaisen on pakko tunnustaa rakastetun väistämätön poissaolo - jotakin ratkaisevaa on jo menetetty' (Juha Molari, s.4).

*
Seuraava teksti on kopioitu Janne Kurjen kirjasta Lacan ja kirjallisuus - Poe, Shakespeare, Sofokles, Claudel, Duras, Joyce (s. 93-96). Toivottavasti se selventää ja korjaa erästä yleisintä (myös Freudin itsensä aiheuttamaa) väärintulkintaa, joka psykoanalyysin teoriaan ainakin maallikoiden piirissä yhä edelleenkin sisältyy - olkoonkin, että omassa tulkinnassaan Lacan astuu radikaalisti toisenlaisen diskurssin piiriin (käsitteellinen symboliikka singulariteetin (halun) analysoimisessa), kuin mistä Freud alunperin yritti johtaa oman teoriansa pätevyyden (biologia, naturalismi).
*
Entä sitten fallos? Ensinnäkin on todettava, että Lacanille fallos ei ole biologinen penis, vaikka käsitteen aatehistorialliset juuret johtavat 1900-luvun alun psykoanalyyttiseen käsitteistöön, jossa fallos oli penis - tosin nimenomaan lapsen kannalta katsottuna. Tästä hyvänä esimerkkinä on pikku Hansin tapaus, jossa Hans ei uskalla poistua kotoaan hevospelkonsa takia. Taustalta paljastuu Hansin tapa samastaa hevoset ja isänsä keskenään muun muassa siksi, että molemmilla on isompi penis kuin hänellä itsellään. Näin ollen onkin ehkä paikallaan antaa alkukuvaus falloksesta psykoanalyysin aatehistoriallisista juurista käsin, vaikka falloksen käsitteellään Lacan irrottautuu aivan ratkaisevalla tavalla biologistisista taustoista.

Psykoanalyyttisen käsitteistön historiallinen syntytilanne tekee perinteisestä länsimaisesta perusasetelmasta (lapsi-äiti-isä) keskeisen kontekstin psykoanalyyttisten käsitteiden ymmärtämiseksi. Lapsen ja äidin kiinteä ja lapsen kehityksen kannalta äärimmäisen tärkeä suhde ei ole ollut kuitenkaan vain psykoanalyytikkojen mielenkiinnon kohteena. Jokainen lapsen ja äidin välistä suhdetta aikuisena todistanut on varmaankin todistanut myös tämän suhteen erikoisesta intensiteetistä. Tämän suhteen ongelmien heijastumisesta lapsen tulevaisuuteen niin sanottuina mielenterveyden häiriöinä onkin paljon empiirisluonteista todistusaineistoa. Freudin ja useimpien hänen seuraajiensa kannalta on kuitenkin keskeistä, että perhetilanteessa on äidin ja lapsen lisäksi kolmas tekijä - joko fyysisesti tai ainakin diskurssin tasolla. Itse asiassa kolmannen tekijän läsnäolo edes jossain muodossa on useiden psykoanalyyttisten teorioiden näkökulmasta lapsen henkisen kehityksen kannalta äärimmäisen tärkeätä. Juuri tähän kolmanteen tekijään liittyy falloksen käsitekin.

Kuten yllä totesin, äidin ja lapsen suhteelle on ominaista tiivis dualistisuus. Itse asiassa tällainen duaalinen suhde on malliesimerkki imaginaarisen rekisterin hallitsemasta suhteesta. Lapsen suhdetta äitiin luonnehtiikin eräänlainen pysyvä muuttumattomuus. Eräs tuntemani lapsi toi tämän hyvin esiin sanomalla äidilleen: 'Kun sinä pääset eläkkeelle, äiti, muutetaanhan me sitten maalle.' Tämän hän sanoi äidilleen mummolassa, siis isoisänsä ja isoäitinsä luona. Nämä asuivat omenapuiden ympäröimässä omakotitalossa, jossa lapsi viihtyi. Lapsi siis ajatteli, että ajan kuluminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että äiti pääsee eläkkeelle, ja muuten äidin ja lapsen suhde pysyy muuttumattomana.

Useimmat äidit kuitenkin haluavat muutakin kuin hoitaa lastaan - ja lapsen kannalta (psykoanalyyttisesta näkökulmasta) niin on hyvä. Lapselle tämä jokin muu, mitä äiti haluaa, on suuri arvoitus: 'Miten äiti voi haluta muuta kuin minua? Mitä se voi olla? Miten se voi olla enemmän kuin minä?' Saadakseen haltuunsa tämän arvoituksellisen elementin, jonka lapsi kokee paitsi arvoituksena myös uhkana, lapsella on kaksi loogista vaihtoehtoa: joko hänen tulee olla tuo elementti tai omistaa se. Tätä äidin ja lapsen ulkopuolista elementtiä, joka lapsen näkökulmasta hallitsee äidin halua (siinä määrin kuin äiti haluaa jotain muutakin kuin lastaan) Lacan kutsuu fallokseksi.

Tästä näkökulmasta isä onkin lapsen ja äidin kannalta oikeastaan neljäs tekijä: on lapsi, äiti, fallos ja sitten tulee isä, joka kieltää lasta olemasta tai omistamasta sitä fallosta, jonka äiti haluaa. Kolmiodraamassa onkin kyse tässä mielessä neliöstä. Kolmas tuo mukanaan neljännen - tematiikka, johon palaamme alla, Joyce-luentojen yhteydessä. Keskeistä on, että neljäntenä terminä isä asettaa lapsen - Lacanin termein - kastraation alaiseksi. Lapsen subjektiivinen rakenne ratkeaa siinä, kuinka hän vastaa tähän. Kuten yllä todettiin, Lacanin kuvaamat perusrakenteet - 'ratkaisut' kastraation uhkaan - ovat neuroosi, perversio ja psykoosi. Lacanin kannalta tämä koskee tyttöjä yhtä lailla kuin poikiakin. Tämä voidaan ymmärtää lähtien siitä, ettei fallos ole penis vaan arvoitus äidin halun takana.

Fallos, josta tässä puhutaan, on kuitenkin imaginaarinen ja se on erotettava symbolisesta falloksesta. Sukupuoliero muodostuukin, ei subjektien suhteesta imaginaariseen vaan symboliseen fallokseen. Imaginaarisen ja symbolisen falloksen lisäksi Lacan puhuu myös reaalisesta falloksesta.
*
http://www.apeironkirjat.com/Kurki_Lacan_ja_kirjallisuus.htm
http://www.apeironkirjat.com/
http://personal.inet.fi/business/molari/Lacan.pdf
http://filosofia.fi/node/2427
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://radiouniversidad.wordpress.com/category/fonoteca/page/2/

Miehen kolme naista

Picture: Three ages of a woman and Death

Sigmund Freudin mukaan miehen elämässä on kolme naista, jotka ovat samalla [yleensä] äitejä:

1) Nainen, joka synnyttää hänet eli miehen oma äiti, 2) nainen, joka ottaa hänet sisäänsä eli hänen lastensa äiti ja 3) nainen, joka tuhoaa hänet eli äitimaa, joka ottaa hänet takaisin.

http://www.apeironkirjat.com/Rakkaus_yksinaisyyden_aikana.htm

www.logoi.com/pastimages/death.html.

Kohti elämää, kuolemaa vai kumpaakin?

Kirjoitettu kommentiksi takkiraudan päreeseen "Uusmisantropia".
(Koko päre julkaistaan vain tässä blogissa)
*
Kiinnostavaa. Todella kiinnostavaa.

Ennenkuin ryhdyn 'herjaamaan', annan vasarahammerin tapaan vilpittömät kehut sinulle näin hyvästä jutusta, jonka tosin lopetat hiukan 'mauttomaan' asetelmaan, mutta ei se mitään - niin teen usein minäkin - pelkästään retorisista syistä, tehovaikutelman aikaansaamiseksi.

Kaadan kuitenkin/tietenkin hieman kylmää vettä teknouskovaisuutesi 'kuumille kiville' saadaksemme aikaan kunnon 'löylyt'. Se kylmä vesi tulee pahamaineisen sitaatin muodossa.

En esitä vielä mitään tulkintoja tästä sitaatista, mutta se toimii nyt joka tapauksessa runkona idealle, jonka kehittelyä jatkan jossain tulevassa päreessäni lähitulevaisuudessa.
Ensin täytyy kuitenkin hiukan pohtia, sillä tämä asia ei totisesti ole mikään läpihuutojuttu.
*
Kuolemanvietti

'Kirjoituksessaan mielihyväperiaatteen tuolla puolen' (1920g/1993, 92-94) Freud lähti pohtimaan toistamispakon ja viettien välistä yhteyttä.

'Tästä alkaa väkisin tuntua siltä, että olemme oivaltamassa yhden viettien ehkä ja ehkä kaiken orgaanisen elämän ominaisuuden, jota ei tähän mennessä ole vielä selvästi tunnistettu tai ainakaan painotettu.

Vietti olisi siis elävän organismin sisäinen pyrkimys palauttaa aikaisempi tila, josta organismin on ulkoisten häiritsevien voimien painostuksesta täytynyt luopua --. Tämä käsitys vieteistä tuntuu vieraalta, sillä olemme tottuneet näkemään vietissä muutokseen ja kehitykseen ajavan tekijän, ja nyt meidän pitäisikin tunnistaa sen täysi vastakohta.'

Sitten Freud lähtee biologisiin vertaileviin pohdiskeluihin, joita on pidetty hieman epäonnistuneina (lohikalojen vaellus, muuttolinnut, sikiön kehitys jne.)

Hän päätyy toteamaan, 'että olisi viettien konservatiivisen luonteen vastaista, jos elämän päämäärä olisi tila, jota ei vielä koskaan ole saavutettu. Tavoitteena täytyy päinvastoin olla palauttaminen vanhaan alkutilaan, josta elävä organismi kerran on lähtenyt, ja jota kohti se kehityksen kaikkia kiertoteitä pitkin pyrkii palaamaan.

Jos me hyväksymme olettamuksen, että kaikki elävä poikkeuksetta kuolee - palaa takaisin epäorgaaniseen tilaan sisäisistä syistä, niin voimme vain sanoa: Koko elämän päämääränä on kuolema ja toisin päin. Eloton on ollut olemassa ennen elävää.'

Tämä julkilausuma herätti suurta pahennusta ja kritiikkiä. Einsteinkin kirjoitti Freudille kirjeen ja kysyi, oliko todella niin, että tällainen destruktiivinen, tuhoon ja kuolemaan pyrkivä vietti olisi olemassa ihmisessä.' (s. 55-56)
*
Siteeraan vielä saman kirjan - Psykoanalyysin isät ja äidit - teoreettisia näkökulmia (Therapeia-säätiö-2006) välittömästi aikaisempaa kappaletta, jossa kuvataan, miten Freud päätyi tähän kannanottoon.

Tie kuolemanvietin löytymiseen - toistamispakon kautta.

Tutkimalla trauman aiheuttamia seurauksia ja oireita Freud kiinnitti huomiota siihen, että ihminen toisti traumahetken tapahtumia uudelleen ja uudelleen. Unetkin olivat usein posttraumaattisia painajaisunia.

Myös neurooseista Freud oli löytänyt tällaisen toistamispakon - samoin lasten leikeistä. Miksi me pakonomaisesti palaamme haavoittaviin kokemuksiimme? Vastaus näytti olevan, että ihmismieli pyrkii jälkikäteen saavuttamaan kontrollin tilanteessa, jossa se oli epäonnistunut aikaisemmin (siis traumatilanteessa).

Mieli pyrki korjaamaan täydellisen avuttomuuden synnyttämää kauhukokemustaan (itsen eli selfin menetyksen kokemustaan) tavoitteena palata häiriintymättömään olotilaan, joka oli vallinnut ennen mieltä järkyttäneitä tapahtumia.

Freud pohti ja tarkkaili tätä toistamispakon ilmiötä ja totesi lopulta, että täytyy olla kysymys muusta kuin pelkän kontrollin saavuttamisesta jälkikäteen. Hän päätteli, että ilmiö on niin voimakas ja pakonomainen, että sitä voisi sanoa vietiksi.

Tähän asti (vuoteen 1920) Freud oli kirjoituksissaan käyttänyt libidokäsitettä puhuessaan vieteistä. Mieli pyrkii aina mielihyvään, mikä alunperin tarkoitti seksuaalista tyydytystä. Eli mieli pyrkii laukaisemaan viettipaineita ja välttämään mielipahaa.

Idistä nousevat libidinaaliset pyrkimykset tömäävät kuitenkin useimmiten realiteettiperiaatteeseen eli esteisiin, jolloin tyydytystä ei voida heti saavuttaa. On pakko oppia lykkäämään tyydytystä tai oppia torjumaan osia vietinomaisista pyrkimyksistä.

Nyt näytti siltä, että toistamisperiaate syrjäytti mielihyväperiaatteen. Freud oli jo johdantoluennoissaan arvioinut tekemäänsä jakoa minävietteihin ja seksuaalivietteihin hieman uudella tavalla.
Tämä selviää lähinnä luennosta XXII (etiologiasta ja regressiosta) sekä luennosta XXVI (libidoteoriasta ja narsismista). Niissä Freud toisaalta pitää kiinni siitä, että sekä psykoosissa että neuroosissa seksuaalivietit vahingoittavat ihmistä, ja että sielunelämän libidinaalinen tekijä on vastuussa sairaudesta.

Toisaalta hän kysyy: 'Tulemmeko aina syyttämään libidotekijää sielunelämän sairaudesta?' Emmekö koskaan pane minäviettejä vastuuseen pokkeavasta toimintatavasta? Ehkäpä minävietit välillä voivatkin olla patogeenisia ja destruktiivisia?' (s. 54-55)'
*
Näihin, asettamiinsa kysymyksiin, Freud siis vastaa aluksi esitetyssä sitaatissa.

Freud rakkaudesta ja seksuaalisuudesta

Seuraavat sitaatit ovat kirjasta Psykoanalyysin isät ja äidit.
(Kappalejaot ja kursivoinnit minun)
*
'...[H]ellyyden ja aistillisuuden yhdistäminen samassa rakkausuhteessa muodostaa keskeisimmän vaikeuden, eli Freudin sanoin: '- - kun he rakastavat toisiaan he eivät himoitse ja kun he himoitsevat he eivät kykene rakastamaan.'
...
Eräänä syynä rakkauselämän vaikeuksiin Freud näkee aikakautensa kulttuurin vaatimuksen elää monta vuotta ilman seksuaalista rakkausobjektia. Aika seksuaalisesta kypsymisestä murrosiän sosiaaliseen kypsymiseen ja itsenäistymiseen, jolloin voi solmia parisuhteen, on pitkä.

Freud pohtii, olisiko täydellinen seksuaalinen vapaus vastauksena tähän dilemmaan, mutta toteaa sitten, että yleensä esteet nostavat libidinaalista intensiteettiä. Hän viittaa myös antiikin moraaliseen rappeutumisvaiheeseen, jolloin 'rakkaudesta oli tullut arvoton ja elämästä tyhjä' (Freud 1912d(1971, 267).

Freud toteaa, että itse seksuaalivietin olemukseen sisältyy jokin sellainen, joka ei suosi täydellistä tyydytystä. Tästä hän tekee sen johtopäätöksen, että seksuaaliobjekti on aina alkuperäisen objektin korvike.

Ensinnäkin ihmisen osa on, ettei koskaan voida saavuttaa täyttymystä ja eheyttä. Toiseksi seksuaalielämä kostuu eri komponenteista, myös sadistista ja anaalisista (koprofiilisista).

Inhimilliseen seksuaalisuuteen sisältyy siis mahdottomuus. Se rakentuu vastakkaisista pyrkimyksistä, jotka estävät täydellisen seksuaalisuuden olemassaolon.

Onko siis täydellisen seksuaalisen tyydytyksen saavuttaminen toivotonta? Freudin johtopäätökset vaikuttavat synkiltä. Mutta hän ei jää silti epätoivoiseksi. Hän innostuu selittämään, kuinka juuri tämä seksuaalivietin puutteellisuus täydellisen seksuaalisen tyydytyksen saavuttamisessa onkin itse asiassa resurssi.

Tämä nimittäin johtaa seksuaaliviettien jatkuvaan sublimaatioon ja tekee niistä suurenmoisen kulttuuritekojen ja saavutusten lähteen. Jos halujen täydellinen tyydyttäminen olisi mahdollista, mitään uusia saavutuksia ei syntyisi (Freud 1912d/1971, 159-260).

Voisi sanoa, että sekä perversion että kulttuurin konstruktiot mahdollistuvat, kun mielihyvä liitetään haluun, joka ei koskaan saa tyydytystä.

Myöhemmisssä kirjoituksissaan yhteisöistä ja kollektiiveista (esimerkiksi 'Massenpsychologie und Ich-analyse, 1921c) Freud korostaa, kuinka tärkeä aikuisen seksuaalisuuden päämäärän estäminen on, jotta siitä tulisi yhteisön koossapitävä tekijä.

Seksuaalisuuden alkuperäinen päämäärä oli Freudin mielestä fyysinen teko. Tarvitaan päämäärän estämisprosessi, jotta voimme saavuttaa 'Paavalin rakkauden'.

Freud ihaili Paavalia ja tämän kirjoittamia kauniita sanoja korinttolaiskirjeissä. Itse hän toteaa vain, 'että on kiinnostavaa todeta, että juuri ne halut, joiden seksuaalinen päämäärä on estetty, johtavat pitkäaikaisiin siteisiin ihmisten välillä. - - Aistillisen rakkauden kohtalo on sammua tyydytyksen yhteydessä' (Sjögren 1991, 278-279). (s. 36-37)

Psykoanalyysi, egopsykologia ja totuus

Seuraavassa sitaatteja kirjasta Psykoanalyysin isät ja äidit - teoreettisia näkökulmia (Therapeia-säätiö-2006)
Otteet ovat Johannes Myyrän artikkelista Toisen paikka - Jacques Lacan.

TOTUUS ANALYYSIN TAVOITTEENA

Lacanin mielestä Freudin tutkimusalue 'on subjektin [erotuksena egosta/rr] totuus. Touuden tutkimusta ei voi pelkistää kokonaan tavalliseen tieteellisen menetelmän objektiiviseen ja objektivoivaan tutkimukseen [kuten amerikkalainen, Freudinsa väärinkäsittänyt ja turmellut, sopeuttava egopsykologia tekee; Lacan kutsuu egopsykologiaa pejoratiivisesti ego-ortopediaksi, jossa ego ymmärretään todellisuuden itsehallitsevaksi, objektiiviseksi instanssiksi/rr - ks PS.].
Kyseessä on subjektin totuuden realisaatio. Se on ulottuvuus, joka alkuperäisena on irrotettava realiteetin käsitteestä - -. Analyysi on aina erityistapaus, vaikka usean analyytikon erityistapauksista voi jotain yleistääkin - - Analyysi on aina yksittäinen kokemus (Lacan 1966, 29).

Psykoanalyyttinen hoito ei tavoittele potilaan 'parantamista', vaan johtaa potilaan puhumaan omasta halustaan ja siten löytämään oman halunsa [halu laajasti ymmärrettynä; Lacan itse tekee kolmijaon: tarve, pyyntö, halu/rr] totuuden. Totuus psykoanalyysissa viittaa aina halun totuuteen.
'Totuus ei ole jotain annettua, jonka voisi käsittää muuttumattomana, vaaan etenevää dialektiikkaa.' (Lacan -1966, 144).

Se ei odota valmiina paljastumistaan, vaan se rakentuu hoidon myötä. Se ei voi myöskään olla yleinen kaikkia koskeva totuus, vaan aina ainutkertainen jokaisen potilaan oma (heideggerilaisittain je-meinige) totuus.

Sitä ei myöskään ole puheen ulkopuolella. Vasta puhe luo toden ja valheen. Siksi se ei voi olla 'objektiivisen' tieteen 'mittaama' totuus. Se liittyy kiinteästi valheeseen. Valhe ei ole sen vastakohta. Psykoanalyyttinen kokemus on osoittanut, että juuri valehdellessaan potilas usein paljastaa tiedostamattaan totuuden omasta halustaan.

Terapeutin tehtävänä on paljastaa tuo valheeseen sisältyvä totuus. Terapeutti tietää, että totuutta ei voi koskaan sanoa kokonaan. Siksi hän ei käske potilastaan sanomaan 'totuuden ja vain totuuden'. Potilaan kuulustelu ei ole terapiaa.
Totuus paljastuu myös erehdyksissä, virhesuorituksissa ja virhesanonnoissa [paitsi siis niillä, jotka eivät tee virheitä kuten esimerkiksi takkirauta, minkä vuoksi heidän totuutensa onkin yksi valtava 'virhe/valhe' ;/rr].

'Analyysissa totuus ilmestyy sen kautta, mikä ilmeisimmin edustaa erehdystä - lapsuksen kautta, toiminnassa, jota virheellisesti nimitetään virhetoiminnaksi. Virhesuorituksemme ovat onnistuneita suorituksia, virhesanontamme ovat tunnustuksen puhetta' (Lacan 1975, 292)
(s. 316)

PS.
Opiskelijaradikalismin hulluna vuonna 1968 Lacan saarnasi Hartmannin sopetumisnäkökulmaa vastaan. Hän piti egopsykologeja psykoanalyysin pettäjinä. He olivat tehneet menetelmästään human-engineering-tekniikan, jolla sopeutettiin vallitsevaan järjestelmään (s. 302).

'Lacanin mielestä heidän [egopsykologien] teoriassaan pidettiin egon ns. realiteettitestausta itsestäänselvyytenä. Egolla ajateltiin olevan biologiaan perustuva kyky arvioida todellisuutta. Lacan edusti täsmälleen päinvastaista näkökantaa.
Ego tunnistaa todellisuuden aina väärin. Ego itsekin on luonteeltaan neuroosia ja harhaa. Ego on aina subjektista vieraantunut, ja subjektin suhde siihen on imaginaarinen. Ego on kohde (objekti) subjektin maailmassa (s. 300).

Sitaatteja Zizekiltä 5 - Che voi? Mitä nainen haluaa?

Vaadit minulta jotain, mutta mitä sinä todella haluat, mihin tähtäät tämän vaateen kautta?
Tämän vaateen ja halun välinen halkeama määrittelee hysteerisen subjektin aseman: klassisen lacanilaisen muotoilun mukaan hysteerisen vaateen logiikka on: "vaadin sinulta tätä, mutta se, mitä todella vaadin sinulta, on, että kumoat vaateeni, koska tämä ei ole se!"

Juuri tämä intuitio on pahameineisen sovinistisen viisauden 'nainen on huora' taustalla, sillä emme koskaan todella tiedä, mitä hän tarkoittaa. Nainen sanoo esimerkiksi: 'Ei!' ehdotuksillemme, mutta emme voi koskaan olla varmoja, etteikö tämä 'Ei!' todella tarkoittaisikin kaksinkertaista 'Kyllää!', kutsua jopa aggressiivisempaan lähentelyyn.

Tässä tapauksessa hänen todellinen halunsa on aivan päinvastainen kuin hänen vaateensa. Toisin sanoen 'nainen on huora' on rahvaanomainen muoto freudilaisesta kysymyksestä 'Was will das Weib?', johon ei voi vastata.

Slavoj Zizek: Ideologian ylevä objekti (s. 161-162)

Tämän sitaatin teoreettisesta kontekstista ja che voi?- problematiikan sovellutuksista (esim. kirjallisuus, politiikka, ideologia, rasismi) sama kirja, luku: 'Identifikaation tuolla puolen' (s. 160-185).

*
Sitaatti on julkaistu kommenttina myös ikkunaiineksen päreessä "Silkkaa haircuttia".

Freud, reduktionismi ja tieteiden välinen valtataistelu

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen kommenttiin tämän päreessä "Freudista lukiessa".
*
Eihän tuo Augustinuksen konkupiskenssikäsitys mulle mikään vieras ollutkaan. Ja olen kyllä samoilla linjoilla kanssasi mitä tulee Augustinus-Freud-debattiin seksuaalisuudesta.

Freudille psykoanalyysin tieteellistämisestä, mikä itse asiassa merkitsi samaa kuin sen legitimointi tiedeyhteisöissä ja auktorointi terapiamuotona, taisi tulla pakkomielle, joka jakoi hänen ajatteluaan kahteen suuntaan.

Freudin tieteenfilosofinen ihanne oli joka tapauksessa varsin positivistinen ja reduktionistinen.
Joskus on puoli-ironisesti esitetty analogia, jonka mukaan Freudille seksuaalivietillä varustettu ihminen on kuin höyrykone, joka toimii 'paineen' voimasta - höyry siis ymmärrettynä libidoksi.

Mutta toisaalta Freud modifioi Platonilta omaksumaansa kolmitaso-mallia (järki-tahto-halu) elämänsä aikana pariinkin kertaan. Muistaakseni tunnetaan ekonominen, topologinen ja strukturalistinen malli.

Vaikka reduktionistinen perusasetelma (torjuttu libido neuroosien alkuperänä) ei niissä muutu, niin Freudin oli ymmärtääkseni pakko antaa enemmän tilaa pluralistisemmille symbolisille tulkinnoille - pelkän seksuaalisymboliikan korostuksen sijaan.

Silti kuten sanoin Freud ei koskaan luopunut alkuperäisestä 'höyrykoneasetelmastaan', joka popularisoitui, ja joka säilytti kanonisen asemansa myös 'puhtaassa' psykoanalyysissa, vaikka psykoanalyysi diskurssina ja terapiamuotona kehittyikin ajan mittaan painottamaan enemmän esim. ihmissuhteiden yleistä dynamiikkaa sekuaalisuuden sijaan (Klein, Lacan, Eriksson, Kohut, Kernberg, Bion jne.).

Minua on jotenkin hämmentänyt paitsi Freudin libido-reduktionismi ja repressioteorian dogmaattinen luonne myös eri psykoanalyyttisten koulukuntien synty.

Psykoanalyysi hajosi (tai itse asiassa Freud hajotti sen dogmaattisen asenteensa vuoksi) 'ideologisesti' heti alkuvaiheessaan eri suuntauksiin, mikä kertoo mielestäni jo itsessään sen yksinkertaisen tosiasian, että p-analyysi ei ole ainakaan luonnontiedettä vaan jokin aivan muu diskurssin muoto.

Näen kuitenkin Freudin reduktionismin olevan samassa linjassa kuin naturalistinen reduktionismi yleensä: ihminen ja maailma pyritään selittämään palauttamalla kaikki muuttujat tietyn yhteisen nimittäjän alle, eikä muita kategorisia (filosofisesti: ontologisia) selitystasoja suvaita.

Tällainen näkemys voi hyvinkin päteä luonnon tutkimiseen, mutta ihmisen tutkimisen suhteen se on paitsi väärä myös turmiollinen - esiintyipä se sitten freudilaisessa tai bio-fysikalistisessa muodossaan.

Jos yrität ymmärtää ihmisen emootioita ja käyttäytymistä pelkästään ottamalla esim. verinäytteitä, toimit itse asiassa kuin rasisti tai natsi-mengele: yrität etsiä selitystä sieltä, mihin olet sen aina jo valmiiksi (tietäen tai tiedostamatta) projisoinut omassa tieteenteoriassasi ja filosofisessa antropologiassasi (= ns. 'paha kehä').

Ikäänkuin soluarvot yhtäkkiä muuttuisivat suoraan tunteiksi, teoiksi ja sanoiksi - ilman mitään teoreettisesti ja kommunikatiivisesti välittävän kategorisen tason läsnä- ja olemassaoloa.

Voidaan vain kysyä: mikä on se 'gnosis' ('salainen tieto'), joka paljastaa reduktionistille välittömästi ja suoraan - kuin sisälmykset shamaanille - että tutkittavan ihmisen emotionaaliset kärsimykset johtuvat torjutusta seksuaalisuudesta tai hänen veriarvojensa 'konstellaatioista' (vrt. tähdistä ennustaminen ;)
Ovatko he jumalia - nuo reduktionistit? Tai ainakin jumalien 'sanansaattajia'...

Tätä kritiikkiä vasten joku Janne Kivivuori on ymmärtänyt sinänsä mainiossa *Pahassa tiedossaan' reduktionismi-kritiikin hieman pieleen - etten sanoisi.
Tuo kritiikki nimittäin on sekä tieteellisesti että filosofisesti täysin oikeutettua ainakin ihmistieteen lähtökohdista.

Tietysti voimme foucaultlaisittain todeta lakonisesti, että luonnontieteiden ja ihmistieteiden, humanismin ja naturalismin välinen skisma on 'pelkkää' valtataistelua tieteen ja siten yhteiskunnallisen ja poliittisen vallan herruudesta.

Foucault itse lienee - eikä varmaankaan ilman ironiaa - ymmärtänyt, että mitä enemmän tietyt luonnontieteilijät ryhtyvät vastustamaan tällaista tieteen relativointia, yhteiskunnallistamista ja historiallistamista, sitä selvemmin ja painokkaammin he tulevat todistaneeksi sen väitteen, että kyse on juuri yhteiskuntapoliittisesta valtataistelusta..;)

Kyse ei kuitenkaan ole tieteen metodisten tutkimusperiaatteitten kyseenalaistamisesta vaan siitä, miten ja kuka tieteen tuloksia lopulta tukitsee kulttuurisessa ja poliittisessa kontekstissa.

Kivivuori väittäisi melko varmasti minun syyllistyvän salaliittofantasioihin, jos sanon, että tässä ajassa reduktionistiselle tieteelle ja sen suoralle johdannaiselle: teknokulutuskulttuurille on annettu poliittiseen valtaan rinnastettava auktoriteetti, joka pitäisi paljastaa ja purkaa, mutta vähät minä Kivivuoresta.

Eihän minun tarvitse muuta kuin kirota päivittäin postiluukustani tipahtelevia mainoksia tajutakseni, ettei tässä maailmassa ainakaan humanistisella sivistyksellä ole tulevaisuutta.

MOT

Brändien massapsykologiaa

Kirjoitettu kommentiksi edellisessä päreessäni "Miksi täällä on niin pimeää?" olleeseen kommenttiin.
Tsekkaa myös Ahneen Järjen Kritiikki - rationaalisen valinnan d... ja Moraalittomia hyveitä (jatkoa brändi-kritiikkiin) sekä Saatanaa ei voi huijata?
*
jukka sanoi...

Jos ja kun maailmaamme pyöritetään nykyään jatkuvan ja kiihtyvän talouskasvun vaatimusten mukaan, niin eikö voisi ajatella, että on itse asiassa hyvä asia, että ihmiset käyttävät rahojaan illuusioihin ja muuhun immateriaaliseen sen sijaan, että hankkisivat vain enemmän ja isompaa?
Ja eivätkö juuri brändit ole antaneet meille ne vähät painostusmahdollisuudet yritysten suuntaan, joita meillä on?

RR

Ikäänkuin brändit olisivat jotain 'ympäristöystävällistä' stuffia? Nyt meni kyllä yli mun hilseen.

Minun mielestäni juuri trendit ja brändit takaavat sen, että osasta maapalloa tulee sekä konkreettisesti että metaforisesti käytöstä poistettujen, vanhojen innovaatioiden kaatopaikka.

Brändi aikaansaa aina yhä vahvistuvan materiaalisen kasvun ja kierron (kohti kaatopaikkaa), koska se ikäänkuin edustaa tai symboloi jonkun tuotteen, joka aina materialisoituu tavalla tai toisella, arvoa, merkitystä ja olemusta.

Brändi antaa tuotteelle sen 'hengen', jota sillä ei muutoin olisi. (Tietysti tällainen on vain 'tekohengitystä' mutta silti...)
*
Kuten sanoit - tavallaan on tietysti toisinkinpäin, eli myös kuluttaja voi spekuloida brändillä ja siten vaikuttaa sen hinnoitteluun, mutta olennaista asiassa mielestäni on kuitenkin se, että kuluttaja ei luo brändiä - hän 'vain' kuluttaa sitä - ja loppujen lopuksi aika passiivisella tavalla verrattuna trendien/brändien aktiivisiin tuottajiin.

Ehkä korostan liikaa kuluttajan passiivisuutta, mutta korostan sitä joka tapauksessa enemmän kuin rationaalisen valinnan teorian kannattajat, joiden mielestä tuotteitten hinnat määräytyvät markkinoilla ikäänkuin automaattisesti kysynnän ja tarjonnan kautta.

Tällainen on pelkkää - mahdollisesti tilastollista - mystifoitia, johon uusliberalistiset monetaristit haluavat 'markkinatapahtuman' kietoa, jottei heidän häikäilemättömiin 'mainosmanipulaatioihinsa' ja hintakeinotteluihinsa kiinnitettäisi liikaa huomiota.

Todellisuudessa etenkin brändien hinnat muodostuvat alunperin myytävän brändituotteen imaginaarisesta (ja sitä kautta rahallisesta) arvonnoususta (erotuksena ei-manipuloituun arvonnousuun, joka on tietysti vain teoreettinen tilanne), johon on päästy kytkemällä tuotteeseen illusorisia kiihokkeita, joilla ei ole rationaalista yhteyttä itse tuotteen valmistuskustannuksiin.

Myönnän kyllä, että onhan varsin luonnollista mainostaa tuotetta sen myynnin edistämiseksi, mutta juuri tässä kohtaa brändin kehittelijä antaessaan 'pirulle' (mainosmystifikaatiolle) pikkusormensa lopulta antaa sille myös koko kätensä.

Tämän jälkeen mikään ei pidättele mainospsykologia ja muita brändinikkareita.

Ainoastaan äärimmäisissä tapauksissa tietty mainos voidaan laillisesti kieltää sen rikkoessa aivan ilmiselviä kaupanteon eettisiä pelisääntöjä.

Henkilökohtaisesti kieltäisin kaikki 'terveysvaikutteisuuteen' vetoavien tuotteiden mainokset.
Nämä ja luontaistuoteet ovat ehkä suurinta humpuukia, joita ruoka- ja lääkemarkkinoilta tällä hetkellä löytyy...

####
Aiheeseen aivan oleellisesti ja hyvin mielenkiintoisella tavalla liittyen - tsekatkaa alta löytyvä palkittu dokumenttisarja The Century of the Self. Sen ensimmäinen osa kertoo, mistä brändäämisessä todella on kysymys.

Freud ei ollut kovinkaan otettu siitä, millä tavoin hänen USA:ssa asuva sisarenpoikansa Edward Bernays sovelsi hänen oppejaan alitajunnan irrationaalisista voimista massapsykologisesti juuri suurbusineksen myyntiartikkeleihin liitettyjen mainossloganien sisällön muotoilemiseksi.

Itse asiassa Freud inhosi Yhdysvaltoissa vallitsevaa mentaliteettia, jossa kaikella oli arvoa vain rahassa mitattuna.

Ateistimme oli siis varsin 'henkevä' herra. Hän tunsi ja arvosti suuresti antiikin mytologioita ja oli hankkinut itselleen pitkän elämänsä aikana suuren määrän taidetta ja mytologisia esineitä. Tässä suhteessa hänen ja Jungin harrastukset olivat siis aluperin varsin yhtäläisiä.

Tosin Freudille taide, mytologia (ja tavallaan myös brändit kaikessa pinnallisuudessaan ja kaupallisuudessaan) olivat vain ihmisen viettien ja sivilisaation (yhteisön) välisestä konfliktista syntyneitä, sublimoituneita - joskin vakuttavia -kuvia, kun taas Jungille ne edustivat viestiä ihmisen piilotajunnan arkkityyppisistä kerroksista.

Freud piti Jungin käsitystä epätieteellisenä, ja väitti Jungilla olevan taipusta julistautua profeetaksi. Ikäänkuin hänessä itsessään ei olisi tuollaista taipumusta ilmennyt lainkaan.. ;~].
*
http://video.google.com/videoplay?docid=8953172273825999151 (osan 1) pitäisi löytä tästä osoitteesta otsikolla Happines machines.)
2: The Engineering of Consent
3: There is a Policeman Inside All Our Heads: He Must Be Destroyed
4: Eight People Sipping Wine in Kettering.
*
http://www.kasablogi.com/arkisto/2007_04.html (Tässä on osoite Kasa-blogin päreeseen, josta I osan osoite ja muiden osien linkit on kopioitu.)