Kirjoitettu kommentiksi merin päreeseen halukas subjekti.(Kielimafian jengin kanssa tehtiin melkoinen lisäysurakka illalla 1.10 - noin klo: 19.50 - ks. kursiivilla painettu päreen keskiosassa. Korjauksia/lisäyksiä tehdään epäsäännöllisin väliajoin päivittäin - Viimeksi 2.10 - esim. ks. PS.)*Imeri kirjoitti:
lopuksi pieni vihje: ihminen on feminiininen ja maskuliininen, olkoon siis seksuaalisuutemme biseksuaalisuutta.*Biseksuaalisuus vihjeenä. Miksi 'vain' vihjeenä? Mitä uutta siinä nyt olisi (hymiö)?
Kaikki me olemme enemmän tai vähemmän biseksuaaleja, jos vain ihmiset, ihmissuhteet ja olosuhteet sattuvat 'oikeaan aikaan naksahtamaan kohdalleen' kyseisen taipumuksen aktuaalistumisen kannalta.
On sitten toinen juttu, mihin suuntaan kukin kokee olevansa luonnostaan enemmän kallellaan. Se on tietysti jo yksilöllisemmän ja itsekriittisemmän pohdinnan paikka.
IIAiheesi - pornoteemasi on suorastaan her-kullinen runsauden sarvi vanhalle Per Vertigolle.
Aloitan kuitenkin latvasta eli vaikeammasta päästä ja siteeraan aluksi lacanilaisen psykoanalyytikon Paul Verhaeghen varsin yllättävää ja radikaalia näkemystä sukupuolijaosta.
Verhaeghe väitti
"yksityiskeskustelussa Joan Copjecin kanssa 1999, että sukupuoli on sekundaarinen rakennelma ja pelkästään seurausta Toisesta, mutta tämä ei tarkoita, että lacanilainen psykoanalyysi omaksuisi butlerilaisen kannan [sex = gender]. Tämä sekundaarinen rakennelma perustuu määräävään kaksinaisuuteen, joka ei liity ruumiiseen (ruumis on diskurssin vaikutusta), mutta kylläkin kaikin puolin organismiin.....Alkuperäisen kaksinaisuuden nimeäminen 'mieheksi' ja 'naiseksi' on, minun näkökulmastani, takautuva tulkinta perustavammasta ja alkuperäisemmästä jaosta. Sen olemus ei ole tämä jako itsessään, vaan se tosiasia, että jotain on kadotettu, ja että elämä yrittää saavuttaa sen uudelleen. Tämän takia Lacan puhuu kehämäisestä, mutta ei-vastavuoroisesta rakenteesta, joka johtaa aina menneeseen kohtaamiseen. Parhaiten tunnettu esimerkki tästä on miehen ja naisen välinen (epä)suhde, mutta tämä on vain sen viimeinen toteutuma, joka osoittaa saman epäonnistumisen kuin aikaisemmatkin toteutukset....Sukupuoli-identiteetti [mies- nainen] on alkuperäisen jaon [zoo - bios; thanatos - eros] jaon viimeinen toteutus ja sisältää saman rakenteellisesti määräytyneen epäonnistumisen, kun se yrittää poistaa tämän jakautumisen."(
Rakkaus yksinäisyyden aikana, viitteet ss. 196-197)
*Sitaatit ovat jo tilanpuutteenkin vuoksi valikoitu otos, joten konteksti jäänee hiukan epäselväksi.
Yritän jossain vaiheessa vääntää ja referoida päreen eräistä Paul Verhaeghen mainitussa kirjassa esittämistä perusajatuksista. Helppoa se ei tule olemaan, mikäli en aio päästää retorista improvisaatiota dominoimaan liikaa tekstin teoreettista koherenssia.
IIIEräs kiintoisa assosiaationi suhteessa pornoon liittyy kuitenkin Augustinukseen! Tohtisin pohtia, missä määrin Akun tuomitsemat sex-fantasiat sekä pornokuvat ja -videot ilmentävät 'visuaalis-aistisesti' erilaista affektityyppiä mielen tasolla.
Onhan nimittäin niin, että fantasia ja fiktio ovat täysin luovuttamattomia seksuaalisen elämyksellisyyden ja virikkeisyyden kannalta. Enkä tarkoita nyt Toisen fantisoimista joksikin muuksi ihmiseksi, kuin minkälaisena häntä pidän vaan halun ja fantasian välisen kytköksen erottamattomuutta.
Halu ja fantasia ovat saman asian kääntöpuolia - toistensa edellytyksiä ja mahdollistajia.
Ja enemmänkin. Voisin väittää, että fantasian kieltäminen (Augustinuksella jo propassiot) merkitsee samaa kuin sensuroisi koko mielikuvituksellisen luovuuden perustan psykopaatilta, joka ei kykene kontrolloimaan affektejaan lainkaan. Ja Augustinuksellehan kaikki ihmiset olivat tällä tavoin heikkoluonteisia - ikäänkuin psykopaatteja (palaan tähän myöhemmin).
*
Rakastettu Toinen ei tavallaan koskaan ole 'se oikea', vaikka miten häntä haluaisi - kukaan ei ole, koska halu, jota koen, ei ole minun vaan juuri Toisen halua. Lacanilaisittain ongelma piilee siinä, että näin lopulta ajattelee (tai väistämättä fantisoi) myös se, jota itse haluan, ja jota oletan jopa rakastavani.
Lacan kirjoittaakin suorasukaisesti:
'mitään seksuaalisuhdetta ei ole'. Tarkoittaa sitä, että on vain enemmän tai vähemmän todellinen fantasia Toisesta (ks.
PS.)
Tuntukoon tuo toinen sitten miten rakkaalta tahansa, niin hän ei voi olla juuri ja vain se, jota muka haluan ja rakastan, sillä hän ei siis itsekään voi kokea minua sellaisena kuin minä muka olen - koska minua ei voi olla muuna kuin hänen halunsa fantasiana.
Tietenkin voidaan myöntää, että mitä lähempänä nämä kaksi toisiaan 'rakastavaa' fantasiaa ovat, sitä hienompi juttu se varmasti parisuhteen kannalta on.
Mutta yhtä asiaa rakastavaiseksi kutsuttujen pitäisi osata ainakin yrittää reflektoida yhdessä: missä määrin he ovat retkahtaneet toisiinsa siitä syystä, että heidän traumansa tuntuisivat kompensoituvan toistensa psyykessä - tai peräti toistensa traumoissa.
Tällaista ei ole helppo analysoida ja tiedostaa, mutta jos näin pääsee käymään ilman vastavuoroisen ymmärryksen häivääkään, niin silloin ollaan lähellä tuota usein niin kohtalokasta folie a deux-tilaa, joka siis kirjaimellisesti on hulluutta kahden kesken, jossa traumat ovat rakastuneet toisiinsa - eivät itse asiassa edes 'kauniit ja positiiviset' fantasiat.
Silti tällainen - keskinäisten traumojen dialogille ja dialektiikalle perustuva suhde voi olla ja usein myös on emotionaalisesti äärimmäisen syvä. Syvyydestään huolimatta - tai juuri sen takia - se kuitenkin on samalla äärimmäisen ambivalentti ja sisältää ajoittain hyvinkin 'riivattuja' tunne-elementtejä.
*
Trauma on tässä yleisesti ottaen tuhoava ja kostonhimoinen - ihmisen omaa patologis-morbidia kokemushistoriaa kaikkiin ihmissuhteisiin tartuttava fantasia (ei siis mikään 'viaton' populaarifiktio), jolla lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa koettu ihmisarvon ja itsetunnon menetys pyritään kompensoimaan toisen ihmisen vastaavantyyppisiä, 'symmetrisiä' traumoja - myös 'traumaattista samastumista' (regressiivistä empatiaa) hyväksi käyttämällä. Kumpikin osapuoli tulee tähän 'trauma-peliin' mukaan osittain samoista syistä, mutta silti toinen ottaa perimmältään aina don quijotemaisen roolin - eli lähtee siis taistelemaan jotain sellaista vastaan, jota ei ole olemassa kuin tuskana ja avoimena haavana, ja jonka hän joutuu fantisoimaan äärimäisen samastumisen kautta, koska toinen odottaa häneltä juuri sitä - koska toinen rakastaa juuri hänen intohimoista empatiaansa ja analyysiaan - koska toinen odottaa, että hänet pelastetaan, ja että juuri tuo rakastava 'Don Quijote' yrittäisi uhrautua juuri hänen puolestaan - ja yhä uudestaan rakastaisi omien traumojensa joskus jopa massiivisella voimalla lopulta vain ja juuri häntä.(Yritys 'rakastavaan' ja analyyttiseen samastumiseen on terapeuttisesti erittäin vaikeasti hallittava - patologisimmillaan täysi uhkayritys yhdistää oma regressio empatian palvelukseen).Lopputulos on yleensä siis folie a deux - molempien huippusyvä samastuminen toisiinsa, mikä kuitenkin lähentyy ajoittain pikemminkin hulluutta/sekoamista kuin erittäin syvää hellyyden ja läheisyyden tunnetta (rakkautta?).Kyse on siis toisen (tai lopulta kummankin) pelastamisesta itseinholta, hänen kokemansa trauman kostamista, anteeksiantoa, armoa ja kaikkea sellaista, mitä on enää mahdoton antaa, ellei samaistu täydellisesti trauman aiheuttajaan (yleensä isään ja/tai äitiin) ja tapa tätä itsessään!Paradoksaalista ja kohtalokasta vain on, että mikäli pystyy (psykoanalyyttisen) psykodraaman hengessä menemään sen 'haamun' nahkoihin, joka on trauman aiheuttaja, on yleensä jo tuhoon tuomittu, koska toinen ei voi yleensä koskaan antaa anteeksi kokemaansa henkisesti kuolettavaa traumaa, ja joka siten tarantellamaisesti kostaa lopulta juuri ja nimenomaan sille, joka on yrittänyt pelastaa toisen ja yrittänyt paljastavan fantasian tasolla kostaa trauman - rakastaa, antaa anteeksi - olla armelias ja - mikä traagisinta - joka samalla on miltei rukoillut tulla itse rakastetuksi paljastajana, kostajana, pelastajana - mutta myös ja mikä lopulta turhauttavinta - viettelijänä ja rakastajana.Vielä kerran: on sellaisia traumoja, joihin kietoutuminen toisessa aiheuttaa niin syvää emotionaalista turbulenssia, että vaatii helkkarinmoisia voimavaroja nousta ylös niiden henkisesti tukehduttavasta/tukahduttavasta vaikutuksesta.Deleuze kirjoitti: Se, joka joutuu henkilöksi toisen uniin, tulee olemaan kirottu. Näin kävi minullekin. Minä (siis minun traumani) rakastuin toiseen eli hänen traumaansa, jota oli sen 'morbidiuden' takia enää mahdoton fantisoida hallituksi fiktioksi. Seurauksena oli joko alistuminen toisen alkuperäisen trauman aiheuttajaan kohdistuvan sadismin alaiseksi tai - koko traumaattisen 'rysän' radikaali auki repiminen ja itsensä pelastaminen hukkumis- eli henkisestä tukehtumiskuolemasta pakenemalla labyrintista, jonka keskelle joutunut uhri oli jo itse muuttunut Minotaurokseksi - hirviöksi, joka kosti henkisesti (yleensä tiedostamattaan) jopa niille, joita hän oli ikäänkuin kutsunut auttamaan itseään ahdistuksessaan ja perimmäisessä psyykkisessä yksinäisyydessään. Tällä tavoin hänestä oli tullut traumaattisen kokemuksensa toistaja, jatkaja - siis tuo mainittu Minotauros, jota hänen traumansa aiheuttaja oli alunperin ollut. Tilanne on tuttu sekä sananlaskujen että kliinisen psykologian kontekstista: isien pahat teot toistuvat kolmanteen ja neljänteen polveen, kuten sanonta kuuluu...Tämä on tietyssä mielessä karmea joskin aivan äärimmäisen mielenkiintoinen tarina. Karmea totuus - joka ei kuitenkaan estänyt minua rakastumasta hullun lailla! Ehkä sentään pysty(i)n pakenemaan...Ehkä. Mutta silti jotain äärimmäisen hyvällä tavallakin syvää tunnetta tuosta kokemuksesta jäi kokemus- ja muistijälkiini. En tiedä vielä, iloitako noista jäljistä enemmän kuin mistään muusta vuosikausiin koetusta vai pelätäkö kyseisten muistikokemusjälkien valtavaa voimaa, jota ei todellakaan ole aina helppo adaptoida psyykeen. Tai sitten pitää ihan yksinkertaisesti ja ilman epäröintiä ajatella, että tuo iloitsemisen ja varuillaanolon dialektiikka on tila, jossa on vain opittava elämään kuten kaiken muunkin epävarman mutta samalla ainakin ajoittain yhä niin kovin innostavalta ja positiivselta tuntuvan kanssa, jota ei voi - eikä ole kai syytäkään - enää koskaan täysin unohtaa...
*
Muistuu edelliseen viitaten (joskaan ei analogiana) kirjallisuudesta ruhtinas Myskinin ja Nastasja Filippovnan merkillisen 'intohimoinen?' - vai pitäisikö sanoa kahden täysin erilaisen intohimon välinen suhde Dostojevskin Idiootissa.
Tämä epäsuhtainen asetelma 'ratkesi' traagisesti, kun Nastasjan hylkäämä mustasukkainen rakastaja Rogozin - Myskinin 'saatanallinen' kaksoisolento, jota ruhtinas-idioottimme kuitenkin perverssillä tavalla lähestulkoon rakasti, murhasi Nastasjan samalla ikäänkuin pelastaen Myskinin Nastasjan seksuaalisuudelta joskin järkyttäen hänet samalla hulluuteen asti.
...
Tästä aiheesta voisin jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta nyt lienee täysin perustellusti syytä pitää vaapaamittainen tuumaustauko.
*
PS.Ihmiselle ei ole olemassa pelkkää vaistonvaraista biologis-seksuaalista, ei-fantisoitua, seksisuhdetta. Ihmisen halu nautintona mahdollistuu representaatioiden eli fantasioitten kautta/avulla. Vietti (nautinto joussaincena) taas on jotain, mitä ei voi täysin fantisoida (se sijoittuu somaattisen ja psyykkisen 'rajapintaan' - esim. erilaiset erotisoidut aukot, pinnat, poimut ja ulokkeet), mutta joka ei myöskään ole pelkkää vaistomaista reaktiota ('kiimaa') vaan pikemminkin nautinnollista 'tuskaa', joka pakottaa laukeamiseen. Erotiikka ja taidokas flirtti ylipäätään sijoittuu viettelevyytenä ja viehättävän mielikuvituksellisena 'vihjaavuutena' halun ja nautinnon rajamaastoon.
Jo tämänkään vuoksi etologit eivät täysin ymmärrä vietin ja halun olemusta ihmisen nautinnon ja rakkauden eri aspekteina - tai ymmärtävät sen aivan liian helppona ratkaisuna, joka redusoi halun ja nautinnon vaistomaisen käyttäytymisen ei-fiktiiviseen ja ei-symboliseen mykkyyteen, jota ei ilmene edes ihmisen orgastisessa laukeamisessa, vaikka sekin purkaus on vietin= joussaincen nautintona ja halun=fantasian nautintona välisen dialektiikan lataamien jännitteitten artikuloimaa toiveen ja pettymyksen 'vuoristorataa'.
Toisin sanoen vielä kerran: orgasmissa on kyse - fantasian ja eroottisen flirtin vahvasti stimuloimana - addiktiosta väistämättömään laukeamiseen tähtäävään kerebraalis-vegetatiiviseen spasmiin. Fenomenologisesti ilmaistuna tämä tuottaa emotionaalisesti nautinnollista 'tuskaa' tai 'tuskaista' nautintoa.
Kysymys:
Onko tämä 'täyttymyksen tunne' onnea? Onko se onnen seurausta vai seuraako onni siitä? Jos näin kuitenkin on - miten päin tahansa, niin miksi onni ei kestä kuin erittäin rajallisen ajan verrattuna sen biologisten edellytysten mahdollisuuksiin? Miksi kyllästymme niin nopeasti biologisiin partnereihimme? - - - Mutta se on jo toisen jutun aihe...
http://www.jlsjournal.com/interview.html
