Harmittaakohan brittiläistä filosofia John Graytä se, että hänellä on
täyskaima, joka kirjoittaa "miehet Marsista, naiset Venuksesta"
-tyyppisiä huuhaabestsellereitä? Oikea John Gray on tämän hetken
parhaita englanninkielisiä asiaprosaisteja. Vastikään ilmestynyt
The Silence of Animals: On Progress and Other Modern Myths
ei ehkä tuo uusia piirteitä hänen ajatteluunsa, mutta on
sommittelultaan kekseliäs ja mielenkiintoinen. Siinä Gray rakentaa
esseensä kirjallisuussitaattien ympärille: mukana on fragmentteja ja
säkeitä kymmeniltä prosaisteilta ja runoilijoilta, joukossa vilahtelevat
niin Curzio Malaparte ja Jorge Luis Borges kuin Wallace Stevens ja John
Ashbery. On virkistävää lukea filosofista asiaproosaa, joka ammentaa
yhtä paljon kaunokirjallisuudesta kuin toisten filosofien teoksista.
Ylentäviä ajatuksia ja toiveikkaita näköaloja kaipaavalle Gray aiheuttaa
(taas kerran) karvaan pettymyksen. Hän purkaa armotta humanisteille
rakkaita edistyksen myyttejä. "To think of humans as freedom-loving, you
must be ready to view nearly all history as a mistake." Gray kirjoittaa
arvostavaan sävyyn Alexander Herzenistä, 1800-luvun puolivälissä
vaikuttaneesta radikaalista venäläisestä journalistista, joka
kirjoituksissaan pilkkasi Rousseaun ajatuksia. "Ihminen on vapaana
syntynyt, mutta kaikkialla kahleissa", väitti Rousseau. Herzen kysyi,
mitä Rousseaun opetuslapset vastaisivat, jos heille sanottaisiin: "Kalat
ovat syntyneet lentämään, mutta joutuvat kaikkialla uimaan vedessä."
Miksi ihmeessä ihminen on maailmassa ainoa olento, joka elää luontonsa
vastaisessa tilassa? Miksi kahleet, jos kerran ihmiskunnan
perusolemukseen kuuluu vapauden rakastaminen?
Vapautta rakastava, syyttä suotta kahleissa oleva ihminen on yksi
sekulaarin humanismin haavekuvista. Samalla se on alkumyytti, jonka
varassa erilaiset edistykselliset (ja keskenään hyvinkin ristiriitaiset)
utooppiset ideologiat lepäävät. Varsinaista älyllistä sumutusta on
Grayn mielestä väittää, että sekulaari humanismi olisi muka karistanut
yltään uskonnon viimeisetkin rippeet ja nojautuisi rationaaliseen
ajatteluun, tieteelliseen maailmankuvaan ja kommunikatiiviseen järkeen.
Humanistisissa edistyksen ideoissa yhdistyy sokraattinen järjen myytti
kristilliseen pelastuksen myyttiin.
Humanists today, who claim to take a wholly secular view of things,
scoff at mysticism and religion. But the unique status of humans is hard
to defend, and even to understand, when it is cut off from any idea of
transcendence. In a strictly naturalistic view -- one in which the world
is taken on its own terms, without reference to a creator or any
spiritual realm -- there is no hierarchy of value with humans at the
top. There are simply multifarious animals, each with their own needs.
Human uniqueness is a myth inherited from religion, which humanists have
recycled into science.
Vaikka Gray pöllyttää armottomasti humanismin harhoja ja haavekuvia, hän
ei usko (eikä välttämättä edes toivo), että humanistit luopuisivat
rakkaista myyteistään. Sellaisen vaatiminen olisi typerää, koska
ihmisillä kaikesta päätellen sattuu olemaan tarve rakentaa erilaisia
myyttejä. Niinpä humanistiset edistyksen ideat kaikuvat vastedeskin
korvissamme kuin halpahintainen musiikki, joka nostattaa mielialaa mutta
turruttaa ajattelua.
Pursued consistently, scientific inquiry acts to undermine myth. But
life without myth is impossible, so science has become a channel for
myths -- chief among them, a myth of salvation through science. When
truth is at odds with meaning, it its meaning that wins.
Miksi näin on, kysyy Gray, ja malttaa olla vastaamatta
yksiselitteisesti. Jos minun pitäisi tuohon kysymykseen vastata,
sanoisin T.S. Eliotin sanoin: "Humankind cannot bear very much reality."
Tarvitsemme kauniita illuusioita siitä, että elämällämme (niin
yksilöinä kuin yhteisönä) on jokin suurempi merkitys. Vaarallisena sen
sijaan pidän utooppista ajattelua, joka kuvittelee tietävänsä, mikä tuo
suurempi merkitys on ja vieläpä lupaa näyttää tien sen täydelliseen
toteuttamiseen. Gray huomauttaa, että vaikka ihmiskunta on osoittanut
kykynsä kasvattaa tietoa kumulatiivisesti tieteessä ja teknologiassa,
sama ei päde politiikkaan ja yhteiskuntaelämään. Niinpä eettiset
ongelmat ovat nykypäivänä ytimeltään samankaltaisia kuin vuosisatoja
sitten. Orjuus ja kidutus ovat muuttaneet muotoaan, mutta eivät
kadonneet: niitä kutsutaan nyt esimerkiksi ihmiskaupaksi ja
tehostetuiksi kuulustelumenetelmiksi. Sivistyneen yhteiskuntaelämän
edellyttämiä kieltoja, rajoitteita ja pidäkkeitä ei voi tallentaa
kovalevylle samalla tavalla kuin tieteellistä tietoa. Ne ovat
käyttäytymiskoodeja, joita on vaikea palauttaa sen jälkeen kun ne on
murrettu. "Civilzation is natural for humans, but so is barbarism", Gray
kirjoittaa. Tässä huomiossa kiteytyy hänen antiutooppisuutensa.
Kuvitelmat siitä, että voisimme ideologian tai tieteellisen tiedon
pohjalta luoda uudenlaisen ihmisen ja ihmiskunnan ovat tuomittuja
epäonnistumaan. Jos yritämme uljaamman tulevaisuuden nimissä tehdä
ihmisestä tyhjän taulun pyyhkimällä pois kaiken vuosisatojen aikana
kertyneen sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman, päädymme sivilisaation
asemesta barbariaan.
The evidence of science and history is that humans are only ever
partly and intermittently rational, but for modern humanists the
solution is simple: human beings must in future be more reasonable.
These enthusiasts for reason have not noticed that the idea that humans
may one day be more rational requires a greater leap of faith than
anything in religion.
Toisin kuin joku saattaa kuvitella, Grayn kritiikki edistyksellistä
humanismia kohtaan ei kohdistu pelkästään politiikan vasemmalle
laidalle. Yhtä kovin sanoin hän ruotii myös konservatiivien ja
liberaalien harhakuvia. Amerikkalaiset konservatiivit, eräänlaiset
nykyajan jakobiinit, kuvittelevat voivansa tuoda maan päälle
universaalin demokratian harkitun voimankäytön avulla. Liberaalit
ihmisoikeusaktivistit taas uskovat vakaasti, että suurin osa maailman
ihmisistä haluaa tulla juuri heidän kaltaisikseen.
Varsinaisen täyslaidallisen Gray laukaisee erilaisia kukoistusfilosofeja
ja muita humanismin helppoheikkejä kohti. He paketoivat edistyksen
ideat tuotteistettuihin paketteihin, joita kaupittelevat erilaisilla
selfhelp-iskulauseilla "henkistä kasvua" ja "yksilöllisten voimavarojen
realisoimista" janoaville wannabe-menestyjille. Tällaisen
markkinarihkamaksi rappeutuneen humanismin taustalla Gray näkee
romantiikan kurjimman perinnön: kuvitelman siitä että ihmisen
kutsumuksena on löytää "todellinen minuutensa" (tai konsulttikielellä
ilmaistuna "sisäinen sankarinsa"). Nykyajan yrityskulttuuri suosii
tällaisia "todellisen minuuden" etsijöitä, koska he ovat yleensä
kunnianhimoisia ja opportunistisia yksilöitä, ihanteellisia uraihmisiä,
jotka nielevät purematta kaikenlaisen corporate bullshitin ja palvovat
pyhää talouskasvua ynnä muita ahneuden eufemismeja kuin
pohjoiskorealaiset pioneerit suurta johtajaa.
The idea of self-realization is one of the most destructive of modern
fictions. It suggests you can flourish in only one sort of life, or a
small number of similar lives, when in fact everybody can thrive in a
large variety of ways. We think of a happy life as one that culminates
in eventual fulfilment.
Usko "suureen unelmaan" ja kuvitelma suoraviivaisesta "hyvän elämän
käsikirjoituksesta" johtaakin paradoksaalisesti kukoistuksen sijasta
lakastumiseen. Ihminen alkaa tarkastella elämäänsä takaperoisesti ikään
kuin se olisi jo päättynyt. Hän keskittyy kirjoittamaan vapaaehtoisesti
omaa muistokirjoitustaan: "Näin saavutin suuren unelmani..." Elämän
ilkeä jekku on kuitenkin siinä, että kammottavimpia unelmia ovat
toteutuneet unelmat. Siksi onnellisuutta tavoittelevasta ei koskaan tule
onnellista. Gray on vakaasti sitä mieltä, että jos onnellisuus on
syntyäkseen, se syntyy kaiken muun tarkoituksettomana sivutuotteena.
Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Gray kirjoittaa paljon myös eläimistä
ja eläinkunnasta, mutta näihin ajatuksiin en tässä merkinnässä puutu.
Lukekaa ne hänen kirjastaan!
*
