| — | Werner Heisenberg |
Tapsa kommentoi Kemppisessä [Miksi mitäkin] seuraavasti:
.
‘Vedatietäjät kertoivat jo
tuhansia vuosia sitten, että kosmos on sykkivä: se syntyy, kasvaa ja romahtaa
kasaan vuosimyriadien mittaan toistuvasti. Tähän asti nykyfysiikka on väittänyt,
että muuten oikein, mutta ei se mitään romahda... vaan laajenee ikuisuuksiin.
Mutta äsken luin, että juuri löydetyn Higgsin hiukkasen massa viittaisikin
siihen, että universumi sittenkin romahtaisi takaisin
alkupisteeseen...’
.
1
Valaisevaa - kerrassaan valaisevaa. Jopa siinä määrin valaisevaa, ettei ole
väliä sillä, elänkö Plotinoksen vai Enqvistin maailmankaikkeudessa. Ette te
kosmologit ja kvanttifyysikot mitään tiedä, koska todellisuus on, mitä on eli ei
mitään ja kaikki [tyhjyys ja täyteys]. Kunhan veivaatte niitä numerosymbolejanne
eri asentoihin suhteessa toisiinsa. Olette pikemminkin taitelijoita kuin
fyysikkoja. Osaatte siis valehdella vakuuttavasti. Oletteko lukeneet salaa Oscar
Wildea?
.
2
Totuus ei ole todellisuuden vaan kielen ‘ominaisuus’. Totuus ei ole
olemassa havaittavana tosi-asiana, joita tietenkin on olemassa [joskin
triviaalisti; vrt. Mooren ‘käsi’] vaan kielessä representoituvana ymmärryksenä
maailmasta ja olemisesta. Maailma itsessään ei representoi vaan on niin kuin on
– yhtä tyhjä kuin täysikin, ei mitään ja kaikkeus. Tämä merkitsee ontologisesti
[olemisen kokemistavan merkityksessä] sitä, että maailma ei ole olemassa
puhtaana havaintona vaan representatiivisena hahmona [mallinnettuna, rajattuna,
perspektiivisesti].
.
Maailma sinänsä ilmentää itseään ‘vain’ lukemattomien tosi-asioiden
äärettömyytenä/-ssä, joita ihminen luettelee ja mallintaa totuudeksi. Totuus
[kokonaisuus] ei kuitenkaan ole tosiasioiden [osatekijöiden] summa vaan jotain
enemmän kuin summa [jotain ‘ylimääräistä’], sillä kokonaisuutta ei voi ajatella
loogisesti osiensa summana ilman, että se hajoaisi takaisin osiksi. Kokonaisuus
itsessään on siis jakamaton eikä sisälly osiinsa. [Parmenideen monismi,
Russellin paradoksi].
.
3
Matematiikka on jälleen asia erikseen. Mutta kalkyloinnilla on ‘hintansa’.
Moderni fysiikka ‘käännettynä’ käsitteelliselle kielelle eli ‘tultuaan
ymmärretyksi’ menettää heti matemaattisen eksaktiutensa. Kun numerot puhuvat,
kieli vaikenee. Maailma on tietysti aina hiljaa. Meille jää siis kaksi
vaihtoehtoa – joko maailman ymmärtäminen tai sen eksakti kalkyloiminen. Molempia
emme voi saada yhtä aikaa. Tällainen ‘epätarkkuusperiaate’ on minun
Schrödingerin kissani. Varokaa menemästä liian lähelle. Se raapaisee
kognitiivisia kykyjänne vielä kuoltuaankin [jos se nyt ylipäätään kuolee].
Terapiaksi suosittelen Kemppisen tavoin Bachia. Harvoin on kuultu niin kaunista
ja kristillistä matematiikkaa.
*
Nyt menen lukemaan lisää Wildea. Valehtelu on nimittäin kiva, kehittävä
ja kohteliaskin harrastus. Se jatkuvasti lähentelee totuutta lähestymättä sitä liikaa.
*
