Mies voi
olla onnellinen naisen kanssa, kunhan ei rakasta häntä [Oscar Wilde].
*
Showing posts with label Oscar Wilde. Show all posts
Showing posts with label Oscar Wilde. Show all posts
September 7, 2014
April 3, 2013
Valehtelemisen kadonnut taide
'Olen niin älykäs, että joskus en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sanon.' [Oscar Wilde]
.
' [....]
Ainoa ehdottomasti moitteita ansaitsematon valehtelun muoto on
valehtelu valehtelun vuoksi, kuten jo olemme osoittaneet, valehtelu taiteessa.
Aivan niin kuin ne, jotka eivät rakasta Platonia enemmän kuin totuutta, eivät
koskaan kykene astumaan akatemian kynnyksen yli, eivät nekään, jotka eivät
rakasta kauneutta enemmän kuin totuutta koskaan tunne taiteen sisintä
pyhäkköä.
.
Hidas ja jähmeä brittiläinen äly on hautautuneena erämaan hiekkaan
kuin sfinksi Flaubertin ihmeellisessä kertomuksessa, ja mielikuvitus, La
Chimere, tanssii sen ympärillä ja hyräilee sille valheellisella,
huilumaisella äänellään. Sfinksi ei ehkä kuule sitä nyt, mutta varmasti jonakin
päivänä, kun olemme kaikki kuolettavan kyllästyneitä modernin
kaunokirjallisuuden arkipäiväisyyteen, se kallistaa sille korvansa saadakseen
lainata sen siipiä.
.
Ja kun tuo päivä valkenee tai edellisen auringonlasku punertuu,
kuinka iloista kaikki onkaan! Tosiseikkoja pidetään silloin häpeällisinä, totuus
valittaa kahleitaan ja romantiikka tulee takaisin ihmeineen. Koko maailma
näyttäytyy erilaisena hämmästyneille silmillemme. Behemot ja Leviathan nousevat
merestä ja uivat korkeaperäisten kaleerien ympärillä aivan niin kuin
ihastuttavissa kartoissa noilta ajoilta, kun maantiedon kirjat vielä olivat
lukukelpoisia. Lohikäärmeet vaeltelevat joutomailla ja feenikslintu kohoaa
korkealle ilmaan tulisesta pesästään. Laskemme kätemme basiliskin päälle ja
näemme jalokiven rupikonnan päässä. Hippogryfi seisoo tallissamme ja rouskuttaa
kultaisia kaurojaan ja päidemme yli leijailee Sinilintu ja laulaa kauniista ja
mahdottomista asioista, ihanista asioista, joita ei ole ja joita pitäisi olla.
Mutta ennen kuin näin tapahtuu, meidän on elvytettävä valehtelemisen kadonnut
taide.
[....]'
*
Oscar Wilde: ‘Valehtelun rappio’ kirjassa ‘Naamioiden
totuus’.
*
March 29, 2013
Valehtelu tieteenä
| — | Werner Heisenberg |
Tapsa kommentoi Kemppisessä [Miksi mitäkin] seuraavasti:
.
‘Vedatietäjät kertoivat jo
tuhansia vuosia sitten, että kosmos on sykkivä: se syntyy, kasvaa ja romahtaa
kasaan vuosimyriadien mittaan toistuvasti. Tähän asti nykyfysiikka on väittänyt,
että muuten oikein, mutta ei se mitään romahda... vaan laajenee ikuisuuksiin.
Mutta äsken luin, että juuri löydetyn Higgsin hiukkasen massa viittaisikin
siihen, että universumi sittenkin romahtaisi takaisin
alkupisteeseen...’
.
1
Valaisevaa - kerrassaan valaisevaa. Jopa siinä määrin valaisevaa, ettei ole
väliä sillä, elänkö Plotinoksen vai Enqvistin maailmankaikkeudessa. Ette te
kosmologit ja kvanttifyysikot mitään tiedä, koska todellisuus on, mitä on eli ei
mitään ja kaikki [tyhjyys ja täyteys]. Kunhan veivaatte niitä numerosymbolejanne
eri asentoihin suhteessa toisiinsa. Olette pikemminkin taitelijoita kuin
fyysikkoja. Osaatte siis valehdella vakuuttavasti. Oletteko lukeneet salaa Oscar
Wildea?
.
2
Totuus ei ole todellisuuden vaan kielen ‘ominaisuus’. Totuus ei ole
olemassa havaittavana tosi-asiana, joita tietenkin on olemassa [joskin
triviaalisti; vrt. Mooren ‘käsi’] vaan kielessä representoituvana ymmärryksenä
maailmasta ja olemisesta. Maailma itsessään ei representoi vaan on niin kuin on
– yhtä tyhjä kuin täysikin, ei mitään ja kaikkeus. Tämä merkitsee ontologisesti
[olemisen kokemistavan merkityksessä] sitä, että maailma ei ole olemassa
puhtaana havaintona vaan representatiivisena hahmona [mallinnettuna, rajattuna,
perspektiivisesti].
.
Maailma sinänsä ilmentää itseään ‘vain’ lukemattomien tosi-asioiden
äärettömyytenä/-ssä, joita ihminen luettelee ja mallintaa totuudeksi. Totuus
[kokonaisuus] ei kuitenkaan ole tosiasioiden [osatekijöiden] summa vaan jotain
enemmän kuin summa [jotain ‘ylimääräistä’], sillä kokonaisuutta ei voi ajatella
loogisesti osiensa summana ilman, että se hajoaisi takaisin osiksi. Kokonaisuus
itsessään on siis jakamaton eikä sisälly osiinsa. [Parmenideen monismi,
Russellin paradoksi].
.
3
Matematiikka on jälleen asia erikseen. Mutta kalkyloinnilla on ‘hintansa’.
Moderni fysiikka ‘käännettynä’ käsitteelliselle kielelle eli ‘tultuaan
ymmärretyksi’ menettää heti matemaattisen eksaktiutensa. Kun numerot puhuvat,
kieli vaikenee. Maailma on tietysti aina hiljaa. Meille jää siis kaksi
vaihtoehtoa – joko maailman ymmärtäminen tai sen eksakti kalkyloiminen. Molempia
emme voi saada yhtä aikaa. Tällainen ‘epätarkkuusperiaate’ on minun
Schrödingerin kissani. Varokaa menemästä liian lähelle. Se raapaisee
kognitiivisia kykyjänne vielä kuoltuaankin [jos se nyt ylipäätään kuolee].
Terapiaksi suosittelen Kemppisen tavoin Bachia. Harvoin on kuultu niin kaunista
ja kristillistä matematiikkaa.
*
Nyt menen lukemaan lisää Wildea. Valehtelu on nimittäin kiva, kehittävä
ja kohteliaskin harrastus. Se jatkuvasti lähentelee totuutta lähestymättä sitä liikaa.
*
June 25, 2011
One of the most ghastliest Midsummer Nights I ever have undergone
*
[Kielimafian korjauksia lukuun 1 + youtube- ja linkkilisäys klo: 14.40]
1
Oscar Wilden komea runo [josta siteeraan vain osia] on liian etäisellä tavalla paatoksellinen tapahtuneeseen ja sen aiheuttamaan shokkitunteeseen nähden, mutta silti on pakko myöntää, että se uskaltaa avata olennaisen näkökulman hätkähdyttävään ja pelottavaankin tosiasiaan, joka paljastaa, miten sairaan kipeäksi, traumaattiseksi ja pään sekoittavaksi asiaksi ihastus, rakastaminen ja lopulta aggressio [affektien kaaos] voi ainakin nuoren miehen psyykelle muodostua - aina katastrofiin asti ['jollei mies osaa muuta, niin se puukottaa, puukottaa, ei osaa muutakaan' - (ks. youtube-linkit)].
2
The Ballad of Reading Gaol
by
Oscar Wilde
He did not wear his scarlet coat,
For blood and wine are red,
And blood and wine were on his hands
When they found him with the dead,
The poor dead woman whom he loved,
And murdered in her bed.
He walked amongst the Trial Men
In a suit of shabby grey;
A cricket cap was on his head,
And his step seemed light and gay;
But I never saw a man who looked
So wistfully at the day.
I never saw a man who looked
With such a wistful eye
Upon that little tent of blue
Which prisoners call the sky,
And at every drifting cloud that went
With sails of silver by.
I walked, with other souls in pain,
Within another ring,
And was wondering if the man had done
A great or little thing,
When a voice behind me whispered low,
"That fellows got to swing."
Dear Christ! the very prison walls
Suddenly seemed to reel,
And the sky above my head became
Like a casque of scorching steel;
And, though I was a soul in pain,
My pain I could not feel.
I only knew what hunted thought
Quickened his step, and why
He looked upon the garish day
With such a wistful eye;
The man had killed the thing he loved
And so he had to die.
........
Yet each man kills the thing he loves
By each let this be heard,
Some do it with a bitter look,
Some with a flattering word,
The coward does it with a kiss,
The brave man with a sword!
Some kill their love when they are young,
And some when they are old;
Some strangle with the hands of Lust,
Some with the hands of Gold:
The kindest use a knife, because
The dead so soon grow cold.
Some love too little, some too long,
Some sell, and others buy;
Some do the deed with many tears,
And some without a sigh:
For each man kills the thing he loves,
Yet each man does not die.
3
http://www.youtube.com/watch?v=ENNMLcAfFOA
Markku Blomqvist - Liehuva liekinvarsi
4
http://www.youtube.com/watch?v=meRPEweui0M
WÄRTZILÄ - Liehuva liekinvarsi - [suomalainen raskaan rockin trio on tehnyt toimivan coverin vanhasta klassikosta].
*
http://en.wikipedia.org/wiki/A_Midsummer_Night's_Dream
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kes%C3%A4y%C3%B6n_unelma
http://omakaupunki.hs.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/18-vuotias_kuoli_kotibileissa_puukotukseen/
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Ballad_of_Reading_Gaol
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/08/balladi-readingin-vankilasta.html
http://redelephant.wordpress.com/2006/02/
February 19, 2011
Ridicule is the tribute paid to the genius by the mediocrities [Oscar Wilde] - mutta mitäpä muutakaan voi odottaa niiltä, joiden ajattelu perustuu pelkästään stereotyyppisiin klisheisiin, triviaaliin hyötylaskelmointiin ja banaaliin toistoon
[Kielimafian muokkauksia ja lisäyksiä - viimeksi klo: 22.20]
1
Vaikka se, mitä nero on, oivaltaa ja tekee, voidaan sovituin [sic] kriteerein/indikaattorein kääntää/tulkita älykkyyosamääräksi, ÄÖ ei silti koskaan ole käännettävissä suoraan neroudeksi vaan se pysyy pelkkinä numeroina, jotka eivät kerro neroudesta muuta kuin tyhjän numeraalisen faktan, josta voidaan päätellä käytännöllisiin sisältöihin vain em. sovituin kriteerein, joiden validiteettia [joka perustaa kehämäisesti itse itsensä lausumattoman auktoriteetin nojalla] on kuitenkin jo tieteen [puhumattakaan fenomenologian] nimissä syytä epäillä jatkuvasti, koska nuo kriteerit pitävät aina sisällään sekä lausumattomia premissejä että semanttisesti epämääräisiä käsitteitä [begging the question] - ja siten väistämättä subjektiivisia arvostereotypioita [selkokielellä: proto-rasistisia ennakkoluuloja].
2
Schopenhauerille nero oli iso lapsi, jolle maailma näyttäytyi outona näytelmänä. Nerolle oli elimellistä nähdä suoraan ideoiden maailmaan – kaukaisuuteen, jonne muiden silmät eivät kanna.
Vaikka nero edustikin ihmisyyden hämärässä tuikuttavaa majakkaa, olivat hänen hengentuotteensa perimmältään hyödyttömiä - jo senkin vuoksi, etteivät ne pyrkineet muuhun kuin tekijänsä kokemaan ja luomaan ainutlaatuiseen totuuteen.
'Hyödyllisten ihmisten vertaaminen nerokkaisiin on kuin rakennuskivien vertaamista timantteihin', näpäytti Schopenhauer etenkin tieteen nimeen vannovia utilitaristi-pragmatisteja.
'Hyödyllisillä ihmisillä' filosofi tarkoitti asiallisia ja järkeviä keskinkertaisuuksia, jotka luulevat olevansa suuriakin fiksuja hallitessaan kirjahyllyllisen empiirisiä faktoja sekä kolme argumentaation perusmallia.
3
Sitaatteja Oscar Wildelta
I have nothing to declare except my genius - [Oscar Wilde's response to an American customs official]
Genius is born, not paid.
Genius is an infinite capacity for giving pains.
Genius learns from nature, its own nature. Talent learns from art.
I put all my genius into my life; I put only my talent into my works.
The public is wonderfully tolerant. It forgives everything except genius
....
Always forgive your enemies - nothing annoys them so much.
*
http://www.hs.fi/juttusarja/hakkinen/artikkeli/Keskikasti/1135263883097
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arthur_Schopenhauer
http://fi.wikipedia.org/wiki/Oscar_Wilde
http://en.wikipedia.org/wiki/Oscar_Wilde
http://en.wikipedia.org/wiki/Genius
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/01/begging-question-ja-circular-reasoning.html
http://www.theabsolute.net/minefield/genqtpg.html
http://wittgensteinforum.wordpress.com/category/people/
http://www.hannahbdesign.com/blog/tag/oscar-wilde-week/
http://lkthayer.wordpress.com/tag/oscar-wilde/
August 26, 2008
Mies, joka vastusti kaikkea - paitsi elämää ja kiusausta
Tämä teksti on siirretty blogiini alta löytyvästä linkistä.
*
Marraskuun viimeisenä päivänä 1900 kuoli Pariisissa Hotel D’Alsacessa aivokalvontulehdukseen 46-vuotias mies, joka käytti nimeä Sebastian Melmoth. Kiihkeän elämän ja runsaan absintin kuihduttamassa ruumiissa saattoi vielä nähdä nuoruuden kauneutta ja komeutta. Vielä kuolinvuoteellaan mies viljeli paradoksejaan, joista hän oli aikanaan kuuluisa: ”Kuolen yli varojeni.” Hän oli Oscar Wilde, irlantilainen kirjailija, aikoinaan seurapiirien juhlima ja ylistämä, nyt yksinäinen, häväisty ja lähes kaikkien hylkäämä.
Elämä näytti antaneen Dublinissa 1854 syntyneelle Oscar Fingal O’Flahertie Wills Wildelle kaikkea mahdollista. Hän oli vakavaraisesta perheestä, isä aateloitu silmä- ja suukirurgi, äiti runoilija ja irlantilainen nationalisti. Lahjakas poika kävi Irlannin parhaat koulut ja sai stipendin toisensa jälkeen. Hän päätyi kaksikymmenvuotiaana Oxfordin Magdalen Collegeen, jossa voitti hiukan ennen nelivuotisten opintojen päättämistä kirjallisuuspalkinnon runollaan. Taide on elämä.
Oxfordissa Wilde herätti huomiota paitsi älyllään ja sukkeluudellaan, myös komealla, suorastaan kauniilla ulkomuodollaan. Jo tuolloin Wilde alkoi tehdä itsestään ja elämästään taideteosta. Hän oli keikari ja snobi, joka nautti herättämästään huomiosta. Vuosia myöhemmin hän selitti André Cidelle Algerissa, että oli käyttänyt nerouttaan elämässään ja vain lahjakkuuttaan kirjoittamisessaan. ”Hän ei halunnut lakata näyttelemästä; eikä kai voinutkaan; mutta hän näytteli omaa henkilöään; itse rooli, jota väsymätön demoni kuiskasi, oli aito”, Gide kertoo elämänkertateoksessaan ”Ellei vehnänjyvä kuole” (1926).
Wilde hahmotteli esseissään estetiikkaansa. Hänestä valhe oli taiteen sisin olemus. Todellinen taide ei jäljitellyt elämää, pikemminkin elämä taidetta. Hän sanoi vihaavansa vulgääriä realismia. ”Mies, joka sanoo lapiota lapioksi, pitää panna käyttämään sitä. Muuhun hän ei kelpaa.” ”Kukaan suuri taiteilija ei näe asioita sellaisena kuin ne ovat todellisuudessa. Jos hän näkisi, hän lakkaisi olemasta taiteilija.”
Seurapiirien suosikki
Wilde oli suosittu vieras Lontoon seurapiirikutsuilla. Hänen puhetaitonsa ja älyllinen ilotulituksena, sanaleikit ja paradoksit lumosivat yleisön, mutta toisaalta herättivät tavatonta ivailua ja arvostelua. Hänen julkinen minänsä oli niin tunnettu, että Gilbert ja Sullivan parodioivat sitä koomisessa oopperassa ”Patience” (1881).
Wilde teki 1882 menestyksekkään luentomatkan Yhdysvaltoihin ja piti vuotta myöhemmin puhekiertueen Englannissa. Amerikan kiertueella häntä kutsuttiin ”köyhäksi Ruskiniksi” ja ”huijariksi”, toisaalta hän sai vastakaikua irlantilaisyleisöltään arvostelemalla kirpeästi Englannin politiikkaa ja ryyppäämällä yleisönä olleet kaivosmiehet pöydän alle.
Wilde jatkoi Englannin arvostelua kirjallisissa esseissään. James Anthony Frouden Englannin historiateoksen kritiikissä hän kirjoitti, että lukiessa hallituksen Irlantia koskevia asiakirjoja ei voi olla vakuuttumatta, että ”niissä Englanti on kirjoittanut syytteet itseään vastaan ja näyttänyt maailmalle häpeänsä historian”.
Runojen ohella Wilde julkaisi satuja, esseitä ja novelleja sekä yritti myös näytelmäkirjailijana, aluksi vähemmän menestyksekkäästi. Hänen Raamattuun pohjautuva näytelmänsä ”Salome” kiellettiin 1892 vanhan lain perusteella, jonka mukaan raamatullisia henkilöitä ei saanut käyttää näytelmän henkilöinä.
Wilden kuuluisin teos ja ainoa romaani ”Dorian Grayn muotokuva” ilmestyi sarjana lehdessä 1890 ja kirjana vuotta myöhemmin (suom, 1906, 1947 ja 1963). Se herätti moraalittomuudellaan, homoseksuaaliseksi ymmärretyllä asetelmallaan pahennusta ja kirjaa käytettiin myöhemmin todisteena oikeudenkäynnissä häntä vastaan.
Paradoksin mestari
Wilden kiinnostus paradoksien ja sutkausten viljelemiseen tuli äidiltä. Lady Jane Wilde ihaili Disraelin kykyä kääntää kuluneet lausahdukset ympäri: ”Synnyin köyhistä, mutta epärehellisistä vanhemmista.”
Wilden paradoksit ja sanaleikit ovat henkevimmillään hänen näytelmissään, joista tuli aikanaan hyvin suosittuja. ”Lady Windermeren viuhka” (1892), ”Vähäpätöinen nainen” (1893), ”Ihanneaviomies” (1895) ja tunnetuin ”Sulhaseni Ernest” (1895). Monet näytelmien sutkaukset ovat aforismikirjallisuuden vakiotavaraa: ”Voin vastustaa kaikkea, paitsi kiusauksia”, ”Velvollisuuden täyttäminen on asia, jota odottaa toisilta”, ”Meillä on nykyään kaikki yhteistä amerikkalaisten kanssa, paitsi tietenkin kieli”.
Wilde näyttää hakeutuneen koko elämänsä ajan kahnaukseen viktoriaanisen ajan porvariston ahdasmielisyyden ja kaksinaismoraalin kanssa niin elämäntyylillään kuin kirjallisella tuotannollaankin. Ylivertainen älyllinen verbaalikko sai vastaansa lokaryöppyjä, muttei välittänyt niistä. Kosto oli kuitenkin tulossa ja se oli kauhea.
Wilden elämän tragediaksi tuli suhde Lordi Alfred (”Bosie”) Douglasiin. Tämän isä, Queensberryn markiisi, uudenaikaisen nyrkkeilyn sääntöjen luoja, onnistui täydellisesti tyrmäyksessään. Pojan ja Wilden suhteesta suivaantunut isä lähetti Wilden klubille kirjeen, jossa syytti kirjailijaa sodomiasta. Wilde haastoi Bosien yllytyksestä markiisin oikeuteen kunnianloukkauksesta, mutta viktoriaaninen valamiehistö vakuuttuikin todistusaineistosta – kirjailijan teksteistä, Bosien kanssa käydystä kirjeenvaihdoista ja esiin kaivetuista poikaprostituoitujen todistuksista - Wilden syyllistyneen homoseksuaalisuuteen. Tuomari jopa yritti ensimmäisessä oikeuskäsittelyssä saada juryn hyväksymään Queensberryn sodomiaväitteen.
Perikatoon tuomittu
Wilde tuomittiin kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön. Tuomio täytti muodollisesti lain kirjaimen, mutta taustalla oli paljon muuta. Oikeudessa ei tuomittu homoseksuaalia Wildeä vaan Wilden julkinen minä – kuten jo Oxfordin opiskelijat olivat tehneet. Pakkotyötuomion luonnetta kuvaa se, ettei oikeusprosessin varsinaista syytä, Lordi Alfred Douglasia haastettu vastaamaan omasta homoseksuaalisuudestaan.
Viktoriaanista porvaristoa kavahdutti myös Wilden irlantilaisuus ja kriittisyys Englannin Irlanti-politiikkaa ja sosiaalisia oloja kohtaan. Hänet oli jo esikoisrunokokoelman ilmestymisen aikoihin yhdistetty estetismiin ja dekadenssiin, joissa epäluuloiset viktoriaanit näkivät katolisen kirkon salajuonia ja jakobiinisuutta.
Ystävät olivat kehottaneet Wildeä pakenemaan ulkomaille jo ennen lopullista oikeudenkäyntiä ja tuomiota, mutta tämä ei suostunut. Giden mielestä Wilden uhma todisti ”jostakin hämärästä pelosta, jonkin traagisen odotuksesta, jota hän säikkyi, mutta samalla kertaa melkein toivoikin.”
Ehkä Wilden itsekeskeinen ylimielisyys ja hänen irlantilainen itsenäisyystaistelijan asenteensa eivät sallineet antaa myöten englantilaisille ja heidän ahtaalle moraalilleen. Samaan tapaan kuin maanmiehensä Swift ja Shaw, Wilden suurin huvi oli pilkata ja arvostella englantilaisuutta.
Vankilassa Wilde kirjoitti teoksen ”De Profundis” (1905, suom. 1907 ja 1997). Se on itse asiassa Alfred Douglasille osoitettu pitkä ja katkera kirje, jota ei koskaan lähetetty. Wilden viimeinen teos on runo ”Balladi Readingin vankilasta” (1898, suom. 1929), jossa hän kaunokirjallisesti toi esille samoja tuntojaan kuin kirjeessä. Balladi kertoo rakastettunsa surmanneesta miehestä, joka hirtetään.
Wilde teki itsestään taideteosta koko elämänsä ajan, viimeiseen hengenvetoon. De Profunis -kirjoituksessaan hän määritteli paikkansa ja merkityksensä historiassa: ”Minä olin oman aikakauteni taiteen ja kulttuurin symbolihahmo. Olin käsittänyt sen itse jo miehuuteni varhaisvuosina ja pannut aikakauteni käsittämään sen myöhemmin.” Wilde onnistui tehtävässään niin hyvin, että tutkimuskin on käsitellyt häntä hänen julkisen kuvansa läpi. Richard Ellmannin kirjoittamaa elämäkertaa (Oscar Wilde, 1987) arvostellut Sandra F. Siegel sanoo, että Ellmann näkee lähes kaikissa Wilden elämän episodeissa jälkiä hillittömistä ”homoseksuaalisista mielijohteista tai pyrkimyksistä”. Tämä meni Ellmannilla niin pitkälle, että hän julkaisi kirjassaan valokuvan, jossa unkarilainen Alice Guszalewicz esiintyy Salomen roolissa Richard Straussin oopperassa, ja ilmaisi kuvatekstissä, että kyseessä oli ”Oscar Wilde Salomeksi pukeutuneena”. Siegelin mukaan kyseessä on pyrkimys osoittaa Wilden julkisen minän narsistisuutta homoeroottisessa valossa.
Aamuyöstä Pariisissa kuollut Wilde toteutti omassa elämässään esteettistä näkemystään, jonka mukaan elämä jäljittelee taidetta. Hänet tuhosi hänen ulkoinen minänsä kuten Dorian Grayn tämän tuhotessa muotokuvansa, joka vanheni mallinsa säilyessä nuorena.
André Gide antaa ymmärtää Wildestä kirjoittaessaan, että tämä haki pakonomaisesti dramatiikkaa elämäänsä. ”Nyt täytyy tapahtua jotain”, kirjailija sanoi ranskalaiselle kollegalleen Algerissa ennen matkustamistaan Englantiin oikeudenkäyntiä varten. Jotain todellakin tapahtui.
*
http://www.parkkinen.org/wilde.html
*
Marraskuun viimeisenä päivänä 1900 kuoli Pariisissa Hotel D’Alsacessa aivokalvontulehdukseen 46-vuotias mies, joka käytti nimeä Sebastian Melmoth. Kiihkeän elämän ja runsaan absintin kuihduttamassa ruumiissa saattoi vielä nähdä nuoruuden kauneutta ja komeutta. Vielä kuolinvuoteellaan mies viljeli paradoksejaan, joista hän oli aikanaan kuuluisa: ”Kuolen yli varojeni.” Hän oli Oscar Wilde, irlantilainen kirjailija, aikoinaan seurapiirien juhlima ja ylistämä, nyt yksinäinen, häväisty ja lähes kaikkien hylkäämä.
Elämä näytti antaneen Dublinissa 1854 syntyneelle Oscar Fingal O’Flahertie Wills Wildelle kaikkea mahdollista. Hän oli vakavaraisesta perheestä, isä aateloitu silmä- ja suukirurgi, äiti runoilija ja irlantilainen nationalisti. Lahjakas poika kävi Irlannin parhaat koulut ja sai stipendin toisensa jälkeen. Hän päätyi kaksikymmenvuotiaana Oxfordin Magdalen Collegeen, jossa voitti hiukan ennen nelivuotisten opintojen päättämistä kirjallisuuspalkinnon runollaan. Taide on elämä.
Oxfordissa Wilde herätti huomiota paitsi älyllään ja sukkeluudellaan, myös komealla, suorastaan kauniilla ulkomuodollaan. Jo tuolloin Wilde alkoi tehdä itsestään ja elämästään taideteosta. Hän oli keikari ja snobi, joka nautti herättämästään huomiosta. Vuosia myöhemmin hän selitti André Cidelle Algerissa, että oli käyttänyt nerouttaan elämässään ja vain lahjakkuuttaan kirjoittamisessaan. ”Hän ei halunnut lakata näyttelemästä; eikä kai voinutkaan; mutta hän näytteli omaa henkilöään; itse rooli, jota väsymätön demoni kuiskasi, oli aito”, Gide kertoo elämänkertateoksessaan ”Ellei vehnänjyvä kuole” (1926).
Wilde hahmotteli esseissään estetiikkaansa. Hänestä valhe oli taiteen sisin olemus. Todellinen taide ei jäljitellyt elämää, pikemminkin elämä taidetta. Hän sanoi vihaavansa vulgääriä realismia. ”Mies, joka sanoo lapiota lapioksi, pitää panna käyttämään sitä. Muuhun hän ei kelpaa.” ”Kukaan suuri taiteilija ei näe asioita sellaisena kuin ne ovat todellisuudessa. Jos hän näkisi, hän lakkaisi olemasta taiteilija.”
Seurapiirien suosikki
Wilde oli suosittu vieras Lontoon seurapiirikutsuilla. Hänen puhetaitonsa ja älyllinen ilotulituksena, sanaleikit ja paradoksit lumosivat yleisön, mutta toisaalta herättivät tavatonta ivailua ja arvostelua. Hänen julkinen minänsä oli niin tunnettu, että Gilbert ja Sullivan parodioivat sitä koomisessa oopperassa ”Patience” (1881).
Wilde teki 1882 menestyksekkään luentomatkan Yhdysvaltoihin ja piti vuotta myöhemmin puhekiertueen Englannissa. Amerikan kiertueella häntä kutsuttiin ”köyhäksi Ruskiniksi” ja ”huijariksi”, toisaalta hän sai vastakaikua irlantilaisyleisöltään arvostelemalla kirpeästi Englannin politiikkaa ja ryyppäämällä yleisönä olleet kaivosmiehet pöydän alle.
Wilde jatkoi Englannin arvostelua kirjallisissa esseissään. James Anthony Frouden Englannin historiateoksen kritiikissä hän kirjoitti, että lukiessa hallituksen Irlantia koskevia asiakirjoja ei voi olla vakuuttumatta, että ”niissä Englanti on kirjoittanut syytteet itseään vastaan ja näyttänyt maailmalle häpeänsä historian”.
Runojen ohella Wilde julkaisi satuja, esseitä ja novelleja sekä yritti myös näytelmäkirjailijana, aluksi vähemmän menestyksekkäästi. Hänen Raamattuun pohjautuva näytelmänsä ”Salome” kiellettiin 1892 vanhan lain perusteella, jonka mukaan raamatullisia henkilöitä ei saanut käyttää näytelmän henkilöinä.
Wilden kuuluisin teos ja ainoa romaani ”Dorian Grayn muotokuva” ilmestyi sarjana lehdessä 1890 ja kirjana vuotta myöhemmin (suom, 1906, 1947 ja 1963). Se herätti moraalittomuudellaan, homoseksuaaliseksi ymmärretyllä asetelmallaan pahennusta ja kirjaa käytettiin myöhemmin todisteena oikeudenkäynnissä häntä vastaan.
Paradoksin mestari
Wilden kiinnostus paradoksien ja sutkausten viljelemiseen tuli äidiltä. Lady Jane Wilde ihaili Disraelin kykyä kääntää kuluneet lausahdukset ympäri: ”Synnyin köyhistä, mutta epärehellisistä vanhemmista.”
Wilden paradoksit ja sanaleikit ovat henkevimmillään hänen näytelmissään, joista tuli aikanaan hyvin suosittuja. ”Lady Windermeren viuhka” (1892), ”Vähäpätöinen nainen” (1893), ”Ihanneaviomies” (1895) ja tunnetuin ”Sulhaseni Ernest” (1895). Monet näytelmien sutkaukset ovat aforismikirjallisuuden vakiotavaraa: ”Voin vastustaa kaikkea, paitsi kiusauksia”, ”Velvollisuuden täyttäminen on asia, jota odottaa toisilta”, ”Meillä on nykyään kaikki yhteistä amerikkalaisten kanssa, paitsi tietenkin kieli”.
Wilde näyttää hakeutuneen koko elämänsä ajan kahnaukseen viktoriaanisen ajan porvariston ahdasmielisyyden ja kaksinaismoraalin kanssa niin elämäntyylillään kuin kirjallisella tuotannollaankin. Ylivertainen älyllinen verbaalikko sai vastaansa lokaryöppyjä, muttei välittänyt niistä. Kosto oli kuitenkin tulossa ja se oli kauhea.
Wilden elämän tragediaksi tuli suhde Lordi Alfred (”Bosie”) Douglasiin. Tämän isä, Queensberryn markiisi, uudenaikaisen nyrkkeilyn sääntöjen luoja, onnistui täydellisesti tyrmäyksessään. Pojan ja Wilden suhteesta suivaantunut isä lähetti Wilden klubille kirjeen, jossa syytti kirjailijaa sodomiasta. Wilde haastoi Bosien yllytyksestä markiisin oikeuteen kunnianloukkauksesta, mutta viktoriaaninen valamiehistö vakuuttuikin todistusaineistosta – kirjailijan teksteistä, Bosien kanssa käydystä kirjeenvaihdoista ja esiin kaivetuista poikaprostituoitujen todistuksista - Wilden syyllistyneen homoseksuaalisuuteen. Tuomari jopa yritti ensimmäisessä oikeuskäsittelyssä saada juryn hyväksymään Queensberryn sodomiaväitteen.
Perikatoon tuomittu
Wilde tuomittiin kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön. Tuomio täytti muodollisesti lain kirjaimen, mutta taustalla oli paljon muuta. Oikeudessa ei tuomittu homoseksuaalia Wildeä vaan Wilden julkinen minä – kuten jo Oxfordin opiskelijat olivat tehneet. Pakkotyötuomion luonnetta kuvaa se, ettei oikeusprosessin varsinaista syytä, Lordi Alfred Douglasia haastettu vastaamaan omasta homoseksuaalisuudestaan.
Viktoriaanista porvaristoa kavahdutti myös Wilden irlantilaisuus ja kriittisyys Englannin Irlanti-politiikkaa ja sosiaalisia oloja kohtaan. Hänet oli jo esikoisrunokokoelman ilmestymisen aikoihin yhdistetty estetismiin ja dekadenssiin, joissa epäluuloiset viktoriaanit näkivät katolisen kirkon salajuonia ja jakobiinisuutta.
Ystävät olivat kehottaneet Wildeä pakenemaan ulkomaille jo ennen lopullista oikeudenkäyntiä ja tuomiota, mutta tämä ei suostunut. Giden mielestä Wilden uhma todisti ”jostakin hämärästä pelosta, jonkin traagisen odotuksesta, jota hän säikkyi, mutta samalla kertaa melkein toivoikin.”
Ehkä Wilden itsekeskeinen ylimielisyys ja hänen irlantilainen itsenäisyystaistelijan asenteensa eivät sallineet antaa myöten englantilaisille ja heidän ahtaalle moraalilleen. Samaan tapaan kuin maanmiehensä Swift ja Shaw, Wilden suurin huvi oli pilkata ja arvostella englantilaisuutta.
Vankilassa Wilde kirjoitti teoksen ”De Profundis” (1905, suom. 1907 ja 1997). Se on itse asiassa Alfred Douglasille osoitettu pitkä ja katkera kirje, jota ei koskaan lähetetty. Wilden viimeinen teos on runo ”Balladi Readingin vankilasta” (1898, suom. 1929), jossa hän kaunokirjallisesti toi esille samoja tuntojaan kuin kirjeessä. Balladi kertoo rakastettunsa surmanneesta miehestä, joka hirtetään.
Wilde teki itsestään taideteosta koko elämänsä ajan, viimeiseen hengenvetoon. De Profunis -kirjoituksessaan hän määritteli paikkansa ja merkityksensä historiassa: ”Minä olin oman aikakauteni taiteen ja kulttuurin symbolihahmo. Olin käsittänyt sen itse jo miehuuteni varhaisvuosina ja pannut aikakauteni käsittämään sen myöhemmin.” Wilde onnistui tehtävässään niin hyvin, että tutkimuskin on käsitellyt häntä hänen julkisen kuvansa läpi. Richard Ellmannin kirjoittamaa elämäkertaa (Oscar Wilde, 1987) arvostellut Sandra F. Siegel sanoo, että Ellmann näkee lähes kaikissa Wilden elämän episodeissa jälkiä hillittömistä ”homoseksuaalisista mielijohteista tai pyrkimyksistä”. Tämä meni Ellmannilla niin pitkälle, että hän julkaisi kirjassaan valokuvan, jossa unkarilainen Alice Guszalewicz esiintyy Salomen roolissa Richard Straussin oopperassa, ja ilmaisi kuvatekstissä, että kyseessä oli ”Oscar Wilde Salomeksi pukeutuneena”. Siegelin mukaan kyseessä on pyrkimys osoittaa Wilden julkisen minän narsistisuutta homoeroottisessa valossa.
Aamuyöstä Pariisissa kuollut Wilde toteutti omassa elämässään esteettistä näkemystään, jonka mukaan elämä jäljittelee taidetta. Hänet tuhosi hänen ulkoinen minänsä kuten Dorian Grayn tämän tuhotessa muotokuvansa, joka vanheni mallinsa säilyessä nuorena.
André Gide antaa ymmärtää Wildestä kirjoittaessaan, että tämä haki pakonomaisesti dramatiikkaa elämäänsä. ”Nyt täytyy tapahtua jotain”, kirjailija sanoi ranskalaiselle kollegalleen Algerissa ennen matkustamistaan Englantiin oikeudenkäyntiä varten. Jotain todellakin tapahtui.
*
http://www.parkkinen.org/wilde.html
Balladi Readingin vankilasta
The Ballad of Reading Gaol
by
Oscar Wilde
I.
He did not wear his scarlet coat,
For blood and wine are red,
And blood and wine were on his hands
When they found him with the dead,
The poor dead woman whom he loved,
And murdered in her bed.
He walked amongst the Trial Men
In a suit of shabby grey;
A cricket cap was on his head,
And his step seemed light and gay;
But I never saw a man who looked
So wistfully at the day.
I never saw a man who looked
With such a wistful eye
Upon that little tent of blue
Which prisoners call the sky,
And at every drifting cloud that went
With sails of silver by.
I walked, with other souls in pain,
Within another ring,
And was wondering if the man had done
A great or little thing,
When a voice behind me whispered low,
"That fellows got to swing."
Dear Christ! the very prison walls
Suddenly seemed to reel,
And the sky above my head became
Like a casque of scorching steel;
And, though I was a soul in pain,
My pain I could not feel.
I only knew what hunted thought
Quickened his step, and why
He looked upon the garish day
With such a wistful eye;
The man had killed the thing he loved
And so he had to die.
___
Yet each man kills the thing he loves
By each let this be heard,
Some do it with a bitter look,
Some with a flattering word,
The coward does it with a kiss,
The brave man with a sword!
Some kill their love when they are young,
And some when they are old;
Some strangle with the hands of Lust,
Some with the hands of Gold:
The kindest use a knife, because
The dead so soon grow cold.
Some love too little, some too long,
Some sell, and others buy;
Some do the deed with many tears,
And some without a sigh:
For each man kills the thing he loves,
Yet each man does not die.
___
Ote pitkän runon ensimmäisestä kappaleesta. Loppuosa löytyy alla olevasta linkistä.
emotionalliteracyeducation.com/classic_books_online/rgaol10.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Oscar_Wilde
by
Oscar Wilde
I.
He did not wear his scarlet coat,
For blood and wine are red,
And blood and wine were on his hands
When they found him with the dead,
The poor dead woman whom he loved,
And murdered in her bed.
He walked amongst the Trial Men
In a suit of shabby grey;
A cricket cap was on his head,
And his step seemed light and gay;
But I never saw a man who looked
So wistfully at the day.
I never saw a man who looked
With such a wistful eye
Upon that little tent of blue
Which prisoners call the sky,
And at every drifting cloud that went
With sails of silver by.
I walked, with other souls in pain,
Within another ring,
And was wondering if the man had done
A great or little thing,
When a voice behind me whispered low,
"That fellows got to swing."
Dear Christ! the very prison walls
Suddenly seemed to reel,
And the sky above my head became
Like a casque of scorching steel;
And, though I was a soul in pain,
My pain I could not feel.
I only knew what hunted thought
Quickened his step, and why
He looked upon the garish day
With such a wistful eye;
The man had killed the thing he loved
And so he had to die.
___
Yet each man kills the thing he loves
By each let this be heard,
Some do it with a bitter look,
Some with a flattering word,
The coward does it with a kiss,
The brave man with a sword!
Some kill their love when they are young,
And some when they are old;
Some strangle with the hands of Lust,
Some with the hands of Gold:
The kindest use a knife, because
The dead so soon grow cold.
Some love too little, some too long,
Some sell, and others buy;
Some do the deed with many tears,
And some without a sigh:
For each man kills the thing he loves,
Yet each man does not die.
___
Ote pitkän runon ensimmäisestä kappaleesta. Loppuosa löytyy alla olevasta linkistä.
emotionalliteracyeducation.com/classic_books_online/rgaol10.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Oscar_Wilde
Subscribe to:
Posts (Atom)