Tony Halmeen ultra-fani on juuri lukenut Kaarina Hazardin 'muistokirjoituksen' tämän miehen (ja niin monen naisen, mitä asiaintilaa syvästi ihmettelen) sankarista. - - So you better run now Kaarina. Because this man has no self-control anymore.*
Kielimafian coffeiinipitoinen korjaus otsikkoon + PS. sekä aiheeseen epäsuorasti mutta oleellisesti (puheakteihin sekä ylipäätään lingvistiikkaan) liittyvä 'strange?' PPS. klo: 11.35.
*
Kommentti Vaarin kommenttiin edellisessä päreessäni Tää onko niitä hazardihommia vaan?
Vaari kirjoitti:
Jos tämä nyt oli mediakritiikkiä niin mitä, tarkkaan ottaen, Hazard siinä kritisoi? Voisitko sinä, Rane, valaista minua pimeässä vaeltavaa?
En todellakaan osaa sanoa tai ainakin olen hieman 'metikössä' tällä hetkellä.
Luin Hazardin tekstin kolmanteen kertaan, kun olin katsonut tuon Iineksen linkkaaman Aamu-TV-pätkän, mutta kumma kyllä vasta sen jälkeen, kun olin jo ehtinyt kirjoittaa tämän päreen. Menin - sanoisinko äimän käeksi hetkiseksi aikaa.
Kyllä Hazard toisaalta oikeassa on. Mediakriittinen pointti löytyy, niinkuin sen minäkin olin aiemmin löytänyt, joskin nyt saatoin lukea/ymmärtää paljon paremmin, mitä K.H. tarkoitti.
Ja silti. Luettuani oman, hetkeä aiemmin julkaisemani päreen uudestaan, päädyin siihen tulokseen, että olkoon. En muuta sanaakaan, koska oleellinen tuli kuitenkin jo sanottua, vaikken ollutkaan yrittänyt asettua lukemaan po. 'muistokirjoitusta' nimenomaan tietoisesti mediakritiikin näkökulmasta.
Väitän yhä, että Hazard on intoutunut liikaa ja sekoittanut puurot ja vellit.
Kun kirjoitetaan mediakriittisesti ei voida lähteä painottamaan täysillä vain satiiris-parodis-sosiaalipornoista genreä (vaikka kirjoittaisi sitten miten taidokkaasti ja ikäänkuin vastaansanomattomasti kuten H. nyt) ellei sitten olla aivan hurjia neroja eli osata jollain ihme tavalla nivoa itse asia eli mediakriittinen näkökulma ilkeän satiiriseen, poleemiseen muttei ylirajussa tyylikkyydessän sentään pelkkiin mauttomuuksiin lankeavaan henkilökuvaukseen erään merkillisen pellen julkisesta ja hieman yksityisestäkin luonteesta/identiteetistä/roolista.
Eikä Hazard sentään sellaisen tason nero tässä (minun mielestäni) jo klassisessa tekstissään ollut (en siis pidä juttua tyylittömänä, vaikka tahditon se tietysti on).
Sanotaan nyt lopuksi vaikka, että Hazard arvioi kirjoituksensa puutteita Aamu-TV:n puhelussa aivan oikein.
On sitten eri asia, miten rehellisenä häntä voi pitää sen suhteen, kirjoittiko hän tahallaan vittumaisesti vai yrittikö hän tosiaan vilpittömästi ja tietoisesti sulauttaa keskenään mediakritiikin ja henkilöön kohdistuvan runttauksen.
Toistaiseksi Halme-purkauksen perimmäinen motiivi ei ole ainakaan minulle tullut Hazardin taholta kovin vakuuttavasti selvitetyksi - enkä, jos sitä minulta kysytään, usko, että siitä ikinä julkisesti loppuun asti rehellistä lausuntoa annetaankaan (Hazardin sisäpiiri toki tietää jo nyt, miten asian laita on).
Sanon näin, koska oletan Hazardilla olleen jotain pahasti kivistävää hampaankolossa Halmetta kohtaan. (Voin toki olla väärässä.)
Tuon kirjoituksen paatos huokuu joka tapauksessa ikäänkuin henkilökohtaista kostoa samalla, kun se yrittää vain hajanaisesti (eikä systemaattisesti kuten pitäisi) viitata median rooliin Halmeen nostamisessa jalustalle ja tiputtamisessa sieltä.
Mutta juuri tätähän on Iltalehden linja. Sensaatio- ja spektaakkelilehdistön (skandaalejahan ei nykyään enää tapahdu; - samaan tapaan on hysteria miltei kadonnut psykiatrisista luokituksista) julkaisuissa jopa mediakritiikin pitää näköjään olla nykymaailmassa sosiaalipornoa.
Muotoilen ja toistan päreeni toiseksi viimeisessä kappaleessa turhan monimutkaisesti esittämäni väitteen uudestaan seuraavalla tavalla:
Hazard astui työnantajansa Iltalehden eli keltaisen lehdistön sylttytehtaan virittämään ansaan. Ja sitä ei olisi uskonut (tätä H. tavallaan itsekin ihmetteli) alan pitkäaikaiselta ammatti-ihmiseltä, joka tekee paraikaa väitöskirjaa juuri mediakritiikistä.
Enkä minä uskokaan. Toisin sanoen - vielä kerran - Kaarinalla on siis täytynyt olla myös oma lehmä ojassa (ja tämä on se ainoa asia, miksi häntä saa/voi ruoskia: henkilökohtaisen (kosto-)motiivin naamioiminen mediakritiittiseksi polemiikiksi ) tuon useimmiten niin tyylittömän ja tahdittoman Tony Halme-nimisen uusnatsin suhteen, jonka hän runttaa iljettävän tahdittomasti mutta erinomaisen tyylikkäästi juuri sinne minne se kuuluukin!
En tiedä miellyttikö vastaukseni, mutta minulla ei valitettavasti tai onneksi ole tapana nuoleskella ketään säilyttääkseni tekopyhän ystävyyssuhteen ihmisiin jotain hemmetin kaksimielistä small talkia vääntämällä (ei se toki ole sinunkaan tapasi Vaari, vaikka oletkin maltillisempi kuin minä) - - joten revi siitä Pappa.
PS.
Teesini siitä, että Hazardilta karkasi mopo käsistä Halmeen suhteen - ei vahingossa vaan tietoisesti (mitä hän ei myönnä) - on yhtä lailla karkean poleeminen kuin Hazrdin oma kirjoitus Halmeesta.
PPS.
Englannin kielen, mielestäni performatiivisuuteen perustuva ja siten rakenteellisesti epäkoherentti (toisin kuin rakenteellisesti (joskus liian) rigoristisessa saksassa, joka on teoreetikoiden kieli par excellence), tapa käyttää prepositioita ja sijamuotoja on infuriatingly troublesome - as if you were an actor in some deeply hypocritical play (except Shakespeare).
Oscar Wilde was an excellent critic of this attitude of using language in the most 'earnest' (faked) way - - that is, in fact, without never saying what you really mean or even what you maybe want or would like to prefer to say - not necessarily because of you are only/perhaps incompetent to say it but actually not hypocritically allowed (small talk) or strategically refrained not to say it (=factual truth (if there are some) or your own impression/perspective of truth). - So you better play or fake/lie than speak straight.
I agree, of course, that this position of communication is not only a psychological matter but an incredibly difficult semantical (theoretical) problem too.
Anyway, in any case etc., that's why I think English is the most suitable language for shopkeepers and actors - for empiricists, you know (haha), because by this way of facing the world you learn to express unattainable facts (strictly speaking every empirical fact is unattainable) 'undirectly' (pracmatic-nominalistic way) but at the same time as if they were instrumentally useful (thus like truth).
No way! - philosophical pracmatics embodies basically ipso facto (intrisincally) always a (hidden) ideology: it is Lacan's Imaginary in the disguise of truth.
*
http://www.kontrolapparatus.com/
