1
Ehkä olen tosiaan tehnyt eksistentiaalisen kategoriavirheen, jollaiseen kaikki
kunnon pessimistit aina lankeavat.
Olen sekoittanut keskenään epätoivon ja romantiikan sekä katkeruuden ja totuuden.
En näe eroa naurun ja itkun, rakkauden ja vihan, ihmisen ja eläimen, miehen ja naisen,
hyvän ja pahan tai Jumalan ja Saatanan välillä.
Maailmani on Yhtä ja Samaa.
Liian nopea tajuttavaksi. Liian hidas kestettäväksi.
2
Humanisti-Idiootti ja Huijari-Tradenomi käskivät minun muuttaa vääriä asenteitani.
Päätin olla positiivinen - heidän mielikseen.
Oxymoroneita hokien ylistän nyt elämää kuin hulluksi tullut Nietzsche
hyväksyen kaiken, mitä maailmassa tapahtuu.
"Tulkoon Ikuinen Paluu!"
Ja kaiku vastaa kerta toisensa jälkeen: "Tapahtukoon Sinun Tahtosi...ei minun...."
3
Enää minua ei syytetty kategoriavirheestä.
Sain Hullun paperit.
M.O.T
December 7, 2004
November 15, 2004
L´Infinito
(Päivitys 12.7.2005)
L'Infinito
Giacomo Leopardi (1798-1837)
Always dear to me was this lonely hill,
And this hedge, which from me so great a part
Of the farthest horizon excludes the gaze.
But as I sit and watch,
I invent in my mind
endless spaces beyond,
and superhuman
silences, and profoundest quiet;
wherefore my heart
almost loses itself in fear.
And as I hear the wind
rustle through these plants,
I compare that infinite silence to this voice:
and I recall to mind eternity,
And the dead seasons, and the one present
And alive, and the sound of it. So in this
Immensity my thinking drowns:
And to shipwreck is sweet for me in this sea.
[TRANSLATE]
Giacomo Leopardi, one of the greatest Italian poets of all times, was born in Recanati, a town in the Marches not far from the Adriatic coast. At the age of twelve Giacomo was so erudite that his private ecclesiastical tutor had to admit that his own scholarship was inferior to his pupil's and that consequently there was nothing more he could teach him.
Devoured by an insatiable craving for learning, Giacomo then resolved to continue his studies alone, and for the next seven years, completely unsupervised, spent most of the day and part of the night poring over the books of the family palace's twelve-thousand volume library. He mastered Hebrew, Latin, Greek, and modern languages; completed numerous translations from the classics; wrote several philological works, a history of astronomy, and a hymn to Neptune in Greek which he pretended to have discovered in an ancient manuscript.
By the time he was nineteen years old he had amassed an amazing store of knowledge, but he had also compromised his health: he began suffering from nervous disorders, his eyesight weakened, he became a hunchback. Sadly he realized that he had allowed his youth to pass, that henceforth his life could be only unhappy, and that above all, being so frail and unattractive, he would probably never be loved by a woman. He felt it would require great courage "to love a virteous man whose only beauty is his soul". These pessimistic thoughts and premonitions pervade all of Leopardi's major works.
In much of his poetry, Leopardi almost cruelly stresses his belief that joy is nothing but the momentary subsidence of pain and that only in death can man find lasting happiness. However from time to time, there appear balancing statements such as the wonderful last line of "L'infinito" -"E il naufragar m'e dolce in questo mare" (And to shipwreck is sweet for me in this sea) - that uncover a completely different aspect of Leopardi: not the optimist, to be sure, but the enraptured admirer of nature's beauty, and the believer in the power of imagination.
"L'infinito" represents one of the summits not only of Leopardi's poetry but of all poetry. Rarely has a poet been able to compress within one hundred words such depth of meaning with such simplicity of language and harmony of sounds. Leopardi called "L'infinito" an "idyll", a definition that perfectly fits the charm and suggestive power of this superb poem, which, to quote Renato Poggioli, "makes familiar and almost dear to the heart of man the alien metaphysical vision of a universe ruled by laws other than those of life and death."
[BACK TO INDEX]
Mike Towler
L'Infinito
Giacomo Leopardi (1798-1837)
Always dear to me was this lonely hill,
And this hedge, which from me so great a part
Of the farthest horizon excludes the gaze.
But as I sit and watch,
I invent in my mind
endless spaces beyond,
and superhuman
silences, and profoundest quiet;
wherefore my heart
almost loses itself in fear.
And as I hear the wind
rustle through these plants,
I compare that infinite silence to this voice:
and I recall to mind eternity,
And the dead seasons, and the one present
And alive, and the sound of it. So in this
Immensity my thinking drowns:
And to shipwreck is sweet for me in this sea.
[TRANSLATE]
Giacomo Leopardi, one of the greatest Italian poets of all times, was born in Recanati, a town in the Marches not far from the Adriatic coast. At the age of twelve Giacomo was so erudite that his private ecclesiastical tutor had to admit that his own scholarship was inferior to his pupil's and that consequently there was nothing more he could teach him.
Devoured by an insatiable craving for learning, Giacomo then resolved to continue his studies alone, and for the next seven years, completely unsupervised, spent most of the day and part of the night poring over the books of the family palace's twelve-thousand volume library. He mastered Hebrew, Latin, Greek, and modern languages; completed numerous translations from the classics; wrote several philological works, a history of astronomy, and a hymn to Neptune in Greek which he pretended to have discovered in an ancient manuscript.
By the time he was nineteen years old he had amassed an amazing store of knowledge, but he had also compromised his health: he began suffering from nervous disorders, his eyesight weakened, he became a hunchback. Sadly he realized that he had allowed his youth to pass, that henceforth his life could be only unhappy, and that above all, being so frail and unattractive, he would probably never be loved by a woman. He felt it would require great courage "to love a virteous man whose only beauty is his soul". These pessimistic thoughts and premonitions pervade all of Leopardi's major works.
In much of his poetry, Leopardi almost cruelly stresses his belief that joy is nothing but the momentary subsidence of pain and that only in death can man find lasting happiness. However from time to time, there appear balancing statements such as the wonderful last line of "L'infinito" -"E il naufragar m'e dolce in questo mare" (And to shipwreck is sweet for me in this sea) - that uncover a completely different aspect of Leopardi: not the optimist, to be sure, but the enraptured admirer of nature's beauty, and the believer in the power of imagination.
"L'infinito" represents one of the summits not only of Leopardi's poetry but of all poetry. Rarely has a poet been able to compress within one hundred words such depth of meaning with such simplicity of language and harmony of sounds. Leopardi called "L'infinito" an "idyll", a definition that perfectly fits the charm and suggestive power of this superb poem, which, to quote Renato Poggioli, "makes familiar and almost dear to the heart of man the alien metaphysical vision of a universe ruled by laws other than those of life and death."
[BACK TO INDEX]
Mike Towler
Die Götter wandelten einst/Once there were gods
Kevät/syksy 2004
Nämä ovat "pelottavia" runoja, koska niitä ei ihan täysin voi ymmärtää tai sikäli kuin niitä voi ymmärtää vain "hipaisemalla", aavistuksenomaisesti, niin että jäljelle jää käsin kosketeltava tunne jostain syvästi todellisesta ja konkreettisesta, mutta joka silti yhä pysyy saavuttamattomana lukijalle. Liikumme skitsofrenian, autenttisen kokemuksen ja kielen ilmaisukyvyn rajoilla.... Se, että Hölderlin eli elämänsä viimeiset 35 vuotta yksinäisessä "tornissaan" - skitsofreenikkona - yhä kuitenkin kirjoittaen, ei tee hänen runoudestaan mieletöntä. Se voisi olla sitä, kuten niin monen skitsofreenikon tekstit, mutta me havaitsemme näihin runoihin paneutuessamme, että niiden "kirkkaus" ei sokaise vaan valaisee.
Hölderlinin herkkyys on verrattavissa ehkä ainoastaan hänen aikalaisiinsa Leopardiin ja Keatsiin.
En malta olla muistuttamatta, että tähän pikku koosteeseen sisältyy myös "Once there were gods", jonka ensimmäiset rivit on käännetty suomeksi jotenkin seuraavasti: "Jumalat kulkivat kerran maan päällä, ihanat muusat, ja nuorukainen, Apollo, parantavana ja innostavana, ja sinä olet kuin heistä yksi olisi lähetetty minulle tänne elämän puolelle..."
Tämä suomennos on suoraan alkuperäistekstistä, saksasta, ei englanninkielisestä käännöksestä, joka siis - kuten huomataan - eroaa suomennoksesta ja siten myös alkuperäisestä.
Kääntäminen ja varsinkin runojen kääntäminen on eräänlainen mission impossible - ikäänkuin mysteeri - ja silti yhä aina yrittämisen arvoinen asia. Runoilijan kokemuksen ymmärtäminen ja sen jakaminen oman kokemuksen kanssa on sellaisenaan merkityksellistä.
Tämä hermeneuttinen perusintentio - partisipaatio eli osallisuus toisen, ei-minun/än olemassaoloon ja sen perustaan ei vaadi mitään ulkoista (tiedollista) oikeutusta, koska tuo oikeutus itsessään (mikä merkitsee aina asettumista ymmärtämisen ulko/yläpuolelle) estää kahden horisontin - minän/toisen - samanaikaisen yhteensulautumisen ja erillisyyden: Hegelin sanoin: identiteetin erilaisuudessa.
Ymmärtämisen oikeutus/katalepsis/kriteeri on vain metodinen tienviitta (kirjaimellisesti), joka tulee heittää yli laidan heti, kun itse ymmärtäminen "tapahtuu." Ymmärtäminen on siis aina "uhkayritys ja seikkailu" - se on eräänlaista rakastumista yhä uudelleen!
Seuraavassa heuristinen kysymys edellisen konfirmoimiseksi: Kysyykö rakastunut itseltään vakavissaan: onko minun kokemukseni oikeutettu? Jos hän niin tekee (ja loppuun asti eli katsoo skeptikon lailla sielunsa pohjattomaan kuiluun, mistä hän - skeptikkona - ei varmasti löydä kuin pimeyttä), hän ei rakasta eikä siten myöskään kykene jakamaan toisen kokemusta oman kokemuksensa kanssa. Näin ollen hän ei siis voi edes ymmärtää.
"Rationaalinen rakkaus" - tämä eräiden moraalifilosofien kielikukkanen - ei ole muuta kuin filosofiseen diskurssiin naamioitua väljähtyneitten tunteitten tekopyhyyttä - itse asiassa narsistista tunteitten kieltoa!
Haluan vielä muistuttaa, että pateettinen artikulaationi on kuin onkin varsin lähellä analyyttisen kielifilosofin, Donald Davidsonin ajatusta suopeudesta (principle of charity) ymmärtämisen perusedellytyksenä.
Partisipaatio/ymmärtäminen on sellaisenaan kommunikatiivinen perusarvo - ikäänkuin ex nihilo, eli siitä ei tarvitse äänestää (hah!) kuten Habermasin kommunikatiivisen toiminnan proseduurissa.
Miten voisinkaan äänestää siitä rakastanko sinua vai vihaanko sinua, miten voisinkaan siis äänestää siitä ymmärränkö sinua vai en?!
Kaikki edellämainittu sotii esimerkiksi Walter Benjaminin kirjaimellisen kääntämisen ihannetta vastaan. Sen tulee toki toimia kääntäjän eettisenä ("kantilaisena") maksiimina, mutta vain sillä ehdolla, että kääntäjä tunnustaa itselleen rehellisesti, ettei pysty tätä maksiimia noudattamaan.
Tästä dilemmasta ei tietenkään seuraa, että kääntäjä saisi ratkaista tekstin "umpisolmut" kertomalla "vain"oman tarinansa käännettävästä tekstistä....ja kuitenkin - niin hän joutuu umpisolmunsa tavalla tai toisella "avaamaan", koska kääntäminen, kuten ymmärtäminenkin on aina toisinymmärtämistä tai jopa suoranaisesti väärinymmärtämistä, jolloin meidän Gadamerin mukaan on pyrittävä turvautumaan lähinnä tradition auktoriteettiin.
Derrida ei tätä käsitystä hyväksynyt ja toisaalta aivan perustellusti, koska siinä voidaan nähdä totalitaarisen konservatismin (natsismi, natsismi...!) siemen. Mutta onko Derrida itse tarjonnut tradition tilalle mitään muuta kuin sattumanvaraista tekstin leikkiä ja binaarioppositioitten hajottamisesta seuraavaa kääntäjän roolin mystifioimista?
........................................................................
PS. Arvaan, että myös Michel Foucault nyrpistelee nenäänsä edellistä lukiessaan, mutta nyrpistelköön. Myönnän toki pace Foucault, että me olemme egoisteja kaikki, mutta juuri se on meidän helvettimme! Yritän edellä etsiä ratkaisua tähän solipsitiseen positioon, joka nihiloi muiden olemassaolon ja siten myös omansa yhdessä silmänräpäyksessä. Yhtä hyvin voisi mahdollisimman nopeasti hirttäytyä lähimpään puun oksaan...!
Sartre kirjoittaa, että "helvetti on toiset ihmiset." Mutta näin sanoo nimenomaan hobbesilainen egoisti, jolle yhteiskunta on kuin yksi ainut giganttinen yksilö, "solipsistinen massa" vailla minkäänlaista kykyä empatiaan ja edes hetkellisesti pyyteettömään yhteistyöhön.
Ilmanko Sartre ei koskaan julkaissut yli 600 sivuista tutkielmaansa moraalista. Pelkän situationalistisen valinnan vapauden varaan ei voi rakentaa muuta kuin saalistajan moraalin. Sartren kommunismi oli ainakin minulle täysin kontingetti valinta, joka ei ollut johdettavissa hänen ontologiastaan vaan siitä huolimatta.
Samantyyppinen probleema vaivaa edelleen koko Marx - Nietzsche - Freud - Husserl- Heidegger-vaikutteista ranskalaista filosofiaa - Derrida ja Foucault mukaan lukien.
Levinas yrittää toiseuden pyhittämisellä hänkin mahdotonta eli johtaa Heideggerin ontologiasta juutalaista altruismia a´la Buber.
Deleuze puolestaan on nihilismissään avoimesti skitso ja perverssi, Lyotard epistemologinen agonisti (agon=kilpailu, sota, "tuska") ja Baudrillard "virtuaalitodellisuudessa" (simulacrum-teoria, joka on modifioitu suoraan Nietzscheltä) elävä nihilisti.
"Hyvin siis menee ranskalaisilla"...heillä kun ei ole etiikasta enää jäljellä kuin sen historia...tuo muinainen "ennakkoluulo"... Tuskinpa meitä voi auttaa tässä asiassa edes Ideologian kaikkivoipuudesta kirjoittanut Althusser.
Nimittäin - Foucault´n tulkinnat opettajastaan Althusserista ovat nykyään tunnetumpia kuin itse esikuva. Ja kuten tiedämme - Foucault on "haka pessimismissä", kuten Richard Rorty nasevasti määrittelee.
.....................................................................
Sokrates ja Jeesus olivat hiukan eri mieltä....tosin Nietzschekin hylkäsi egoismin (kuten altruisminkin) teoreettisena (filosofisena/dialektisena) umpikujana, mutta tämän jälkeen meille jää yhä narsismin ongelma.
Se ei kuitenkaan enää ole mikään analyyttinen pulma vaan liittyy kaikkeen ymmärtämiseen ja kokemiseen - niin riitaan kuin yksimielisyyteenkin, jotka molemmat vaaditaan rakkauden/partisipaation (ja siten ymmärtämisenkin) toteutumiseksi.
Riita (kreik.eris) tai difference (ero) eivät siis koskaan ole eliminoitavissa ymmärtämisestä, koskapa juuri ne toimivat kaiken ymmärtämisemme lähtökohtana.
Riidan ja differencen vuoksi haluamme ymmärtää: riidan ja differencen vuoksi meidän on (ehkä) mahdotonta ymmärtää. Mutta nämä molemmat prosessit tapahtuvat samanaikaisesti.
On pakko myöntää, että annan tässä hieman periksi Lyotardin käsitykselle kielipelien/diskurssien välisten erojen agonisesta ratkaisumallista.
Vastakkainen vaihtoehto on Habermasin ei-objektiivinen ontologismi (Kant palaa "kehiin"), jossa demokratia ja äänestäminen takaavat oikeudenmukaisuuden toteutumisen.
Richard Rorty ottaa tässä välittävän kannan ja pyrkii tuomaan esille suostuttelun - vallankaytön ehkä hienostuneimman ja lievimmän, joskin myös mahdollisesti salakavalimman muodon.
Miten vain - itse preferoin yhteiskuntafilosofisesti suostuttelun ja agonin väliin jäävää - "harmaata aluetta", jossa käydään diskursiivista (intellektuaalista) sissisotaa sitoutumatta välttämättä mihinkään ideologiaan julkisesti.
...........................................................................
Kirkkoisä Tertullianus kirjoitti fideismin tunnuslauseen: "uskon, koska se on mahdotonta." Ymmärtämisen mahdollistaisivat näin ollen vain ns. kaksoissidoskäsitteet, jotka parhaiten kuvaavat ymmärtämiskykymme olemusta: usko, toivo, rakkaus jne.
Laajennan kuitenkin kaksoissidosteorian (joka perustuu loogisesti valehtelijan paradoksiin sekä osan ja kokonaisuuden väliseen dilemmaan) käsittämään myös perinteisen, dialektisen käsityksen tiedosta, ja tämä tulee olemaan eräs pohdintani filosofisia terusteemoja.
Ymmärtäminen/kääntäminen ei koskaan voi olla passiivis/determinististä kopioimista eikä myöskään aktiivis/voluntaarista inspiraatiota. Sen asetelma on todellakin paljolti samankaltainen kuin kristillisen soteriologian perusdilemma, jonka mukaan on mahdotonta asettua kumpaankaan - fatalistiseen tai voluntaristiseen - positioon Jumalan/pelastuksen suhteen.
Ja tämä jos mikä on kaikkien kaksoissidosten peruskaava!
En jatka enempää tällä erää, koska huomaan (ennakoin), että saatan jatkaessani päätyä "vaarallisen" lähelle Hegelin Aufhebung-metafysiikkaa....eikä sitä kohtaamista ole syytä tehdä ilman Hegelin "virallista" antipodia eli Schopenhaueria....
Tarkennuksen vuoksi on syytä todeta, että Hegelin todelliset antipodit olivat mekanistista ontologiaa ja utilitaristista etiikkaa kannattavia, englantilaisia ja ranskalaisia, valistusfilosofian perinteiden jatkajia - positivisteja (esim. Comte ja Bentham).
Rauno Räsänen
.......................................................................
Poems by Friedrich Hölderlin
In English translation by David Constantine
A sampling from the book
Friedrich Hölderlin Selected Poemstranslated byDavid Constantine
Second, expanded edition 1996Published by Bloodaxe Books, Newcastle upon Tyne
(Valitettavasti säkeitten jaottelu on (toistaiseksi) pahasti pielessä johtuen editoijan laiskuudesta)
Ages of Life
Euphrates' cities andPalmyra's streets and youForests of columns in the level desertWhat are you now?Your crowns, becauseYou crossed the boundaryOf breath,Were taken offIn Heaven's smoke and flame;But I sit under clouds (each oneOf which has peace) amongThe ordered oaks, uponThe deer's heath, and strangeAnd dead the ghosts of the blessed onesAppear to me.
'Another day'
Another day. I follow another path,Enter the leafing woodland, visit the springOr the rocks where the roses bloomOr search from a look-out, but nowhere
Love are you to be seen in the light of dayAnd down the wind go the words of our once so Beneficent conversation...
Your beloved face has gone beyond my sight,The music of your life is dying awayBeyond my hearing and all the songsThat worked a miracle of peace once on
My heart, where are they now? It was long ago,So long and the youth I was has aged nor isEven the earth that smiled at me thenThe same. Farewell. Live with that word always.
For the soul goes from me to return to youDay after day and my eyes shed tears that theyCannot look over to where you areAnd see you clearly ever again.
'Once there were gods'
Once there were gods, on earth, with people, the heavenly musesAnd Apollo, the youth, healing, inspiring, like you.And you are like them to me, as though one of the blessedSent me out into life where I go my comrade'sImage goes with me wherever I suffer and build, with loveUnto death; for I learned this and have this from her.
Let us live, oh you who are with me in sorrow, with me in faithAnd heart and loyalty struggling for better times!For such we are! And if ever in the coming years they knewOf us two when the spirit matters againThey would say: lovers in those days, alone, they createdTheir secret world that only the gods knew. For whoCares only for things that will die the earth will have them, butNearer the light, into the clarities comeThose keeping faith with the heart's love and holy spirit who wereHopeful, patient, still, and got the better of fate.
The Journey
Suevia, my mother, happy land!You also are like your more shining sisterLombardy over thereFlowed through by a hundred streamsAnd trees in plenty, white with blossom or reddishAnd the darker, deep, full green, the wild treesAnd the Alps of Switzerland overshadow you too,Neighbourly; for near the hearth of the houseIs where you live and you can hearInside from silvery vesselsThe spring rushing that issuesFrom pure hands when touched
By warm raysCrystal ice and tipped overBy the lightly quickening lightThe snowy summit drenches the earthWith purest water. For that reasonYou are born loyal. HardLiving near the source to quit the place.And your children, the townsOn the long lake in the hazeOn the willowy Neckar and on the RhineAll thinkNowhere would be better to live.
'When I was a boy'
When I was a boyA god often rescued meFrom the shouts and the rods of menAnd I played among trees and flowersSecure in their kindnessAnd the breezes of heavenWere playing there too.
And as you delightThe hearts of plantsWhen they stretch towards youWith little strength
So you delighted the heart in meFather Helios, and like EndymionI was your favourite,Moon. 0 all
You friendlyAnd faithful godsI wish you could knowHow my soul has loved you.
Even though when I called to you thenIt was not yet with names, and youNever named me as people doAs though they knew one another
I knew you betterThan I have ever known them.I understood the stillness above the skyBut never the words of men.
Trees were my teachersMelodious treesAnd I learned to loveAmong flowers.
I grew up in the arms of the gods.
Titles of the original poems: Lebensalter, Wohl geh ich täglich..., Götter wandelten einst..., Die Wanderung, Da ich ein Knabe war...
From the back cover of Friedrich Hölderlin Selected Poems:
FRIEDRICH HÖLDERLIN (1770-1843) was one of Europe's greatest poets. The strange and beautiful language of his late poems is recreated by David Constantine in these remarkable verse translations. This is a new edition of Constantine's widely-praised HÖLDERLIN Selected Poems, containing several new translations, including one of the great elegy Bread and Wine. The odes and hymns are more fully represented and there are further extracts, in an equivalent English, from Hölderlin's extraordinary German versions of Sophocles. Notes on the poems have also been expanded. This new volume is a stimulating introduction to the work of a poet who, writing around 1800, addresses us ever more urgently as the millenium ends.
'Hölderlin is a poet we can read with our own atrocious times in mind. He is a deeply religious poet whose fundamental tenet is absence and the threat of meaninglessness. He confronted hopelessness as few writers have, he was what Rilke called "exposed"; but there is no poetry like his for the constant engendering of hope, for the expression, in the body and breath of poems, of the best and most passionate aspirations' - David Constantine
'Constantine goes for an "equivalence of spirit" in a more familiar idiom. This is at once a bold and humble undertaking, and has produced poetry of a remarkable luminosity and intensity, written in rhythms and cadences which recreate, both in their extremities of grief and their urgent hope, the immediacy of the original' - Karen Leeder, Oxford Poetry
David Constantine has published five books of poems, three translations and a novel with Bloodaxe. His latest poetry books are Selected Poems (1991), a Poetry Book Society Recommendation, and Caspar Hauser (1994), a poem in nine cantos. His co-translations include editions of Henri Michaux and Philippe Jaccottet in the Bloodaxe Contemporary French Poets series. His critical introduction to the poetry of Friedrich Hölderlin was published in 1988, and his translation of Goethe's novel Elective Affinities in 1994, both from OUP. He is Fellow in German at the Queen's College, Oxford.
Copyright © by David Constantine and Bloodaxe Books. Published here by permission of David Constantine.
Back to translation index
Nämä ovat "pelottavia" runoja, koska niitä ei ihan täysin voi ymmärtää tai sikäli kuin niitä voi ymmärtää vain "hipaisemalla", aavistuksenomaisesti, niin että jäljelle jää käsin kosketeltava tunne jostain syvästi todellisesta ja konkreettisesta, mutta joka silti yhä pysyy saavuttamattomana lukijalle. Liikumme skitsofrenian, autenttisen kokemuksen ja kielen ilmaisukyvyn rajoilla.... Se, että Hölderlin eli elämänsä viimeiset 35 vuotta yksinäisessä "tornissaan" - skitsofreenikkona - yhä kuitenkin kirjoittaen, ei tee hänen runoudestaan mieletöntä. Se voisi olla sitä, kuten niin monen skitsofreenikon tekstit, mutta me havaitsemme näihin runoihin paneutuessamme, että niiden "kirkkaus" ei sokaise vaan valaisee.
Hölderlinin herkkyys on verrattavissa ehkä ainoastaan hänen aikalaisiinsa Leopardiin ja Keatsiin.
En malta olla muistuttamatta, että tähän pikku koosteeseen sisältyy myös "Once there were gods", jonka ensimmäiset rivit on käännetty suomeksi jotenkin seuraavasti: "Jumalat kulkivat kerran maan päällä, ihanat muusat, ja nuorukainen, Apollo, parantavana ja innostavana, ja sinä olet kuin heistä yksi olisi lähetetty minulle tänne elämän puolelle..."
Tämä suomennos on suoraan alkuperäistekstistä, saksasta, ei englanninkielisestä käännöksestä, joka siis - kuten huomataan - eroaa suomennoksesta ja siten myös alkuperäisestä.
Kääntäminen ja varsinkin runojen kääntäminen on eräänlainen mission impossible - ikäänkuin mysteeri - ja silti yhä aina yrittämisen arvoinen asia. Runoilijan kokemuksen ymmärtäminen ja sen jakaminen oman kokemuksen kanssa on sellaisenaan merkityksellistä.
Tämä hermeneuttinen perusintentio - partisipaatio eli osallisuus toisen, ei-minun/än olemassaoloon ja sen perustaan ei vaadi mitään ulkoista (tiedollista) oikeutusta, koska tuo oikeutus itsessään (mikä merkitsee aina asettumista ymmärtämisen ulko/yläpuolelle) estää kahden horisontin - minän/toisen - samanaikaisen yhteensulautumisen ja erillisyyden: Hegelin sanoin: identiteetin erilaisuudessa.
Ymmärtämisen oikeutus/katalepsis/kriteeri on vain metodinen tienviitta (kirjaimellisesti), joka tulee heittää yli laidan heti, kun itse ymmärtäminen "tapahtuu." Ymmärtäminen on siis aina "uhkayritys ja seikkailu" - se on eräänlaista rakastumista yhä uudelleen!
Seuraavassa heuristinen kysymys edellisen konfirmoimiseksi: Kysyykö rakastunut itseltään vakavissaan: onko minun kokemukseni oikeutettu? Jos hän niin tekee (ja loppuun asti eli katsoo skeptikon lailla sielunsa pohjattomaan kuiluun, mistä hän - skeptikkona - ei varmasti löydä kuin pimeyttä), hän ei rakasta eikä siten myöskään kykene jakamaan toisen kokemusta oman kokemuksensa kanssa. Näin ollen hän ei siis voi edes ymmärtää.
"Rationaalinen rakkaus" - tämä eräiden moraalifilosofien kielikukkanen - ei ole muuta kuin filosofiseen diskurssiin naamioitua väljähtyneitten tunteitten tekopyhyyttä - itse asiassa narsistista tunteitten kieltoa!
Haluan vielä muistuttaa, että pateettinen artikulaationi on kuin onkin varsin lähellä analyyttisen kielifilosofin, Donald Davidsonin ajatusta suopeudesta (principle of charity) ymmärtämisen perusedellytyksenä.
Partisipaatio/ymmärtäminen on sellaisenaan kommunikatiivinen perusarvo - ikäänkuin ex nihilo, eli siitä ei tarvitse äänestää (hah!) kuten Habermasin kommunikatiivisen toiminnan proseduurissa.
Miten voisinkaan äänestää siitä rakastanko sinua vai vihaanko sinua, miten voisinkaan siis äänestää siitä ymmärränkö sinua vai en?!
Kaikki edellämainittu sotii esimerkiksi Walter Benjaminin kirjaimellisen kääntämisen ihannetta vastaan. Sen tulee toki toimia kääntäjän eettisenä ("kantilaisena") maksiimina, mutta vain sillä ehdolla, että kääntäjä tunnustaa itselleen rehellisesti, ettei pysty tätä maksiimia noudattamaan.
Tästä dilemmasta ei tietenkään seuraa, että kääntäjä saisi ratkaista tekstin "umpisolmut" kertomalla "vain"oman tarinansa käännettävästä tekstistä....ja kuitenkin - niin hän joutuu umpisolmunsa tavalla tai toisella "avaamaan", koska kääntäminen, kuten ymmärtäminenkin on aina toisinymmärtämistä tai jopa suoranaisesti väärinymmärtämistä, jolloin meidän Gadamerin mukaan on pyrittävä turvautumaan lähinnä tradition auktoriteettiin.
Derrida ei tätä käsitystä hyväksynyt ja toisaalta aivan perustellusti, koska siinä voidaan nähdä totalitaarisen konservatismin (natsismi, natsismi...!) siemen. Mutta onko Derrida itse tarjonnut tradition tilalle mitään muuta kuin sattumanvaraista tekstin leikkiä ja binaarioppositioitten hajottamisesta seuraavaa kääntäjän roolin mystifioimista?
........................................................................
PS. Arvaan, että myös Michel Foucault nyrpistelee nenäänsä edellistä lukiessaan, mutta nyrpistelköön. Myönnän toki pace Foucault, että me olemme egoisteja kaikki, mutta juuri se on meidän helvettimme! Yritän edellä etsiä ratkaisua tähän solipsitiseen positioon, joka nihiloi muiden olemassaolon ja siten myös omansa yhdessä silmänräpäyksessä. Yhtä hyvin voisi mahdollisimman nopeasti hirttäytyä lähimpään puun oksaan...!
Sartre kirjoittaa, että "helvetti on toiset ihmiset." Mutta näin sanoo nimenomaan hobbesilainen egoisti, jolle yhteiskunta on kuin yksi ainut giganttinen yksilö, "solipsistinen massa" vailla minkäänlaista kykyä empatiaan ja edes hetkellisesti pyyteettömään yhteistyöhön.
Ilmanko Sartre ei koskaan julkaissut yli 600 sivuista tutkielmaansa moraalista. Pelkän situationalistisen valinnan vapauden varaan ei voi rakentaa muuta kuin saalistajan moraalin. Sartren kommunismi oli ainakin minulle täysin kontingetti valinta, joka ei ollut johdettavissa hänen ontologiastaan vaan siitä huolimatta.
Samantyyppinen probleema vaivaa edelleen koko Marx - Nietzsche - Freud - Husserl- Heidegger-vaikutteista ranskalaista filosofiaa - Derrida ja Foucault mukaan lukien.
Levinas yrittää toiseuden pyhittämisellä hänkin mahdotonta eli johtaa Heideggerin ontologiasta juutalaista altruismia a´la Buber.
Deleuze puolestaan on nihilismissään avoimesti skitso ja perverssi, Lyotard epistemologinen agonisti (agon=kilpailu, sota, "tuska") ja Baudrillard "virtuaalitodellisuudessa" (simulacrum-teoria, joka on modifioitu suoraan Nietzscheltä) elävä nihilisti.
"Hyvin siis menee ranskalaisilla"...heillä kun ei ole etiikasta enää jäljellä kuin sen historia...tuo muinainen "ennakkoluulo"... Tuskinpa meitä voi auttaa tässä asiassa edes Ideologian kaikkivoipuudesta kirjoittanut Althusser.
Nimittäin - Foucault´n tulkinnat opettajastaan Althusserista ovat nykyään tunnetumpia kuin itse esikuva. Ja kuten tiedämme - Foucault on "haka pessimismissä", kuten Richard Rorty nasevasti määrittelee.
.....................................................................
Sokrates ja Jeesus olivat hiukan eri mieltä....tosin Nietzschekin hylkäsi egoismin (kuten altruisminkin) teoreettisena (filosofisena/dialektisena) umpikujana, mutta tämän jälkeen meille jää yhä narsismin ongelma.
Se ei kuitenkaan enää ole mikään analyyttinen pulma vaan liittyy kaikkeen ymmärtämiseen ja kokemiseen - niin riitaan kuin yksimielisyyteenkin, jotka molemmat vaaditaan rakkauden/partisipaation (ja siten ymmärtämisenkin) toteutumiseksi.
Riita (kreik.eris) tai difference (ero) eivät siis koskaan ole eliminoitavissa ymmärtämisestä, koskapa juuri ne toimivat kaiken ymmärtämisemme lähtökohtana.
Riidan ja differencen vuoksi haluamme ymmärtää: riidan ja differencen vuoksi meidän on (ehkä) mahdotonta ymmärtää. Mutta nämä molemmat prosessit tapahtuvat samanaikaisesti.
On pakko myöntää, että annan tässä hieman periksi Lyotardin käsitykselle kielipelien/diskurssien välisten erojen agonisesta ratkaisumallista.
Vastakkainen vaihtoehto on Habermasin ei-objektiivinen ontologismi (Kant palaa "kehiin"), jossa demokratia ja äänestäminen takaavat oikeudenmukaisuuden toteutumisen.
Richard Rorty ottaa tässä välittävän kannan ja pyrkii tuomaan esille suostuttelun - vallankaytön ehkä hienostuneimman ja lievimmän, joskin myös mahdollisesti salakavalimman muodon.
Miten vain - itse preferoin yhteiskuntafilosofisesti suostuttelun ja agonin väliin jäävää - "harmaata aluetta", jossa käydään diskursiivista (intellektuaalista) sissisotaa sitoutumatta välttämättä mihinkään ideologiaan julkisesti.
...........................................................................
Kirkkoisä Tertullianus kirjoitti fideismin tunnuslauseen: "uskon, koska se on mahdotonta." Ymmärtämisen mahdollistaisivat näin ollen vain ns. kaksoissidoskäsitteet, jotka parhaiten kuvaavat ymmärtämiskykymme olemusta: usko, toivo, rakkaus jne.
Laajennan kuitenkin kaksoissidosteorian (joka perustuu loogisesti valehtelijan paradoksiin sekä osan ja kokonaisuuden väliseen dilemmaan) käsittämään myös perinteisen, dialektisen käsityksen tiedosta, ja tämä tulee olemaan eräs pohdintani filosofisia terusteemoja.
Ymmärtäminen/kääntäminen ei koskaan voi olla passiivis/determinististä kopioimista eikä myöskään aktiivis/voluntaarista inspiraatiota. Sen asetelma on todellakin paljolti samankaltainen kuin kristillisen soteriologian perusdilemma, jonka mukaan on mahdotonta asettua kumpaankaan - fatalistiseen tai voluntaristiseen - positioon Jumalan/pelastuksen suhteen.
Ja tämä jos mikä on kaikkien kaksoissidosten peruskaava!
En jatka enempää tällä erää, koska huomaan (ennakoin), että saatan jatkaessani päätyä "vaarallisen" lähelle Hegelin Aufhebung-metafysiikkaa....eikä sitä kohtaamista ole syytä tehdä ilman Hegelin "virallista" antipodia eli Schopenhaueria....
Tarkennuksen vuoksi on syytä todeta, että Hegelin todelliset antipodit olivat mekanistista ontologiaa ja utilitaristista etiikkaa kannattavia, englantilaisia ja ranskalaisia, valistusfilosofian perinteiden jatkajia - positivisteja (esim. Comte ja Bentham).
Rauno Räsänen
.......................................................................
Poems by Friedrich Hölderlin
In English translation by David Constantine
A sampling from the book
Friedrich Hölderlin Selected Poemstranslated byDavid Constantine
Second, expanded edition 1996Published by Bloodaxe Books, Newcastle upon Tyne
(Valitettavasti säkeitten jaottelu on (toistaiseksi) pahasti pielessä johtuen editoijan laiskuudesta)
Ages of Life
Euphrates' cities andPalmyra's streets and youForests of columns in the level desertWhat are you now?Your crowns, becauseYou crossed the boundaryOf breath,Were taken offIn Heaven's smoke and flame;But I sit under clouds (each oneOf which has peace) amongThe ordered oaks, uponThe deer's heath, and strangeAnd dead the ghosts of the blessed onesAppear to me.
'Another day'
Another day. I follow another path,Enter the leafing woodland, visit the springOr the rocks where the roses bloomOr search from a look-out, but nowhere
Love are you to be seen in the light of dayAnd down the wind go the words of our once so Beneficent conversation...
Your beloved face has gone beyond my sight,The music of your life is dying awayBeyond my hearing and all the songsThat worked a miracle of peace once on
My heart, where are they now? It was long ago,So long and the youth I was has aged nor isEven the earth that smiled at me thenThe same. Farewell. Live with that word always.
For the soul goes from me to return to youDay after day and my eyes shed tears that theyCannot look over to where you areAnd see you clearly ever again.
'Once there were gods'
Once there were gods, on earth, with people, the heavenly musesAnd Apollo, the youth, healing, inspiring, like you.And you are like them to me, as though one of the blessedSent me out into life where I go my comrade'sImage goes with me wherever I suffer and build, with loveUnto death; for I learned this and have this from her.
Let us live, oh you who are with me in sorrow, with me in faithAnd heart and loyalty struggling for better times!For such we are! And if ever in the coming years they knewOf us two when the spirit matters againThey would say: lovers in those days, alone, they createdTheir secret world that only the gods knew. For whoCares only for things that will die the earth will have them, butNearer the light, into the clarities comeThose keeping faith with the heart's love and holy spirit who wereHopeful, patient, still, and got the better of fate.
The Journey
Suevia, my mother, happy land!You also are like your more shining sisterLombardy over thereFlowed through by a hundred streamsAnd trees in plenty, white with blossom or reddishAnd the darker, deep, full green, the wild treesAnd the Alps of Switzerland overshadow you too,Neighbourly; for near the hearth of the houseIs where you live and you can hearInside from silvery vesselsThe spring rushing that issuesFrom pure hands when touched
By warm raysCrystal ice and tipped overBy the lightly quickening lightThe snowy summit drenches the earthWith purest water. For that reasonYou are born loyal. HardLiving near the source to quit the place.And your children, the townsOn the long lake in the hazeOn the willowy Neckar and on the RhineAll thinkNowhere would be better to live.
'When I was a boy'
When I was a boyA god often rescued meFrom the shouts and the rods of menAnd I played among trees and flowersSecure in their kindnessAnd the breezes of heavenWere playing there too.
And as you delightThe hearts of plantsWhen they stretch towards youWith little strength
So you delighted the heart in meFather Helios, and like EndymionI was your favourite,Moon. 0 all
You friendlyAnd faithful godsI wish you could knowHow my soul has loved you.
Even though when I called to you thenIt was not yet with names, and youNever named me as people doAs though they knew one another
I knew you betterThan I have ever known them.I understood the stillness above the skyBut never the words of men.
Trees were my teachersMelodious treesAnd I learned to loveAmong flowers.
I grew up in the arms of the gods.
Titles of the original poems: Lebensalter, Wohl geh ich täglich..., Götter wandelten einst..., Die Wanderung, Da ich ein Knabe war...
From the back cover of Friedrich Hölderlin Selected Poems:
FRIEDRICH HÖLDERLIN (1770-1843) was one of Europe's greatest poets. The strange and beautiful language of his late poems is recreated by David Constantine in these remarkable verse translations. This is a new edition of Constantine's widely-praised HÖLDERLIN Selected Poems, containing several new translations, including one of the great elegy Bread and Wine. The odes and hymns are more fully represented and there are further extracts, in an equivalent English, from Hölderlin's extraordinary German versions of Sophocles. Notes on the poems have also been expanded. This new volume is a stimulating introduction to the work of a poet who, writing around 1800, addresses us ever more urgently as the millenium ends.
'Hölderlin is a poet we can read with our own atrocious times in mind. He is a deeply religious poet whose fundamental tenet is absence and the threat of meaninglessness. He confronted hopelessness as few writers have, he was what Rilke called "exposed"; but there is no poetry like his for the constant engendering of hope, for the expression, in the body and breath of poems, of the best and most passionate aspirations' - David Constantine
'Constantine goes for an "equivalence of spirit" in a more familiar idiom. This is at once a bold and humble undertaking, and has produced poetry of a remarkable luminosity and intensity, written in rhythms and cadences which recreate, both in their extremities of grief and their urgent hope, the immediacy of the original' - Karen Leeder, Oxford Poetry
David Constantine has published five books of poems, three translations and a novel with Bloodaxe. His latest poetry books are Selected Poems (1991), a Poetry Book Society Recommendation, and Caspar Hauser (1994), a poem in nine cantos. His co-translations include editions of Henri Michaux and Philippe Jaccottet in the Bloodaxe Contemporary French Poets series. His critical introduction to the poetry of Friedrich Hölderlin was published in 1988, and his translation of Goethe's novel Elective Affinities in 1994, both from OUP. He is Fellow in German at the Queen's College, Oxford.
Copyright © by David Constantine and Bloodaxe Books. Published here by permission of David Constantine.
Back to translation index
October 30, 2004
Folkloristiikkaa Itä - Karjalasta
Ystävälleni ja rajakulttuurin sekatyöläiselle Timo Munnelle
- Koskapa näytät olevan aiheesta jossain määrin perillä, raotan hiukan salaisuuden sumuverhoa ja kerron intensiivisistä tutkimuksistani Itä-Karjalan naimakulttuurin parissa.
Kesällä xxxx tekemälläni matkalla löysin ikivanhoja todisteita parinmuodostus- ja seksitapakulttuurin kukoistuksesta em. alueella.
Nimittäin - Lönnrotin matkareittiä seuraten päädyin syvälle vihollisen (ryssä) selustaan, jossa yhä asui viriili ugriheimo puolibarbaaristen mongolien (ryssä) alistamana.
Anuksen pitäjän, Nussiman kylän, Naimalan talon, puimalan, käymälän seinältä erotin vanhalla tutkijan vaistollani kaksi riimukirjoitusta, joita oli töhritty ruskealla aineella.
Toinen osoittautui 1) ns. softimmaksi pornoksi, toista taas pidän jo 2) isompien poikien hengen/ruumiin tuotteena. Molemmat siis ovat ikivanhojen naimaveisujen nimiä.
1) Pillu se pimiässä pilikahti. Tätä lauloivat puoliteinit pojankollit heinänteon aikaan ulkohuussissa runkulla käydessään.
2) Nussimajärven rannalta löytyy se helevetin iso vittu. Kyseessä on jo raavaampien urosten kiimavirsi: - sitä säesti usein pakoputkesta lähtevä kutsutöräys (tästä muuten Sibelius sai aiheen kuuluisaan Karelia-sarjaansa), jonka kylän seksuaalisesti kompetenteimmat neidot osasivat tulkita - aivan oikein - panopuuhiin valmistautumisen merkiksi.
- Harmillista kyllä - en ole vieläkään saanut Akatemialta hyväksyntää tutkimusteni aitoudelle, vaikka voin varmuudella todistaa, että ainakaan käymälän haju ei ollut fiktiota...
Terv. Back in the A(u)nus.
October 28, 2004
Hauen laulu, novelli
Kuvaus tekstistä: synkkä, paatoksellinen mutta kirkas.
"Joka taistelee hirmuja vastaan, katsokoon, ettei hän itse siinä muutu hirmuksi. Ja kun katselet kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun." (Friedrich Nietzsche)
I
Kookas, tummatakkinen mies, lippalakki päässään, hakee vettä järvestä kahdella muoviämpärillä. Hän aikoo lämmittää saunan. Savustuspöntössä kypsyy tiristen kaksi haukea. Talvi on tulossa. Vesiletkut ovat jo jäässä ja pakkanen kiristymässä, mutta mökissä on lämmintä.
Mökki on hänen pakopaikkansa ja Impivaaransa. Piilopirtti sellaiselle ihmiselle, joka putosi yhteiskunnan tulosvastuullisesta oravanpyörästä - ja lujaa. Taakse jäi vain miinusmerkkisiä numeroita ja lukuja.
Sakari Pasanen nimittää itseään tarpeettomaksi kansalaiseksi tai kadonneeksi ihmiseksi. Kun jäljelle jätetään vain oma elämä, jonka arvo ei ole enää mitään kaikkivaltiaan talouskasvun rinnalla, ei totisesti herää motiivia - ainakaan ihmisarvoista, taistella minkäänlaisen vallan puolesta tai minkäänlaista valtaa vastaan.
Entä sitten? Jäihän hänelle vielä kalastus ja oikeus omiin ajatuksiinsa. Niin kauan kuin sellainen idylli on mahdollinen, ei muulla oikeastaan ole väliä tällaisessa yhteiskunnassa. Kun mielikuvitusta ei ole onnistuttu tuhoamaan, kaikki on mahdollista, tuumii Pasanen. Täytyy olla unelma - vaikka miten mieletön tahansa.
Pasasen sielunmaisema on kuin autistinen maalaus: yhtä aikaa tyhjä ja täysi. Euforinen ja käpertynyt. Niinkuin iltapäiväisen järven koboltinsininen pinta. Kammottavan kaunis.
Sitä voisi verrata Schubertin Winterreisen laulusarjaan, jossa kuolemakin jää vielä hetkeksi kuuntelemaan, miltei haltioituneena, jotain sellaista, mihin kykenee vain elävä henki.
II
Itsemurhan ajatus on väkevä voima. Sen avulla tosiaan selviää monen helvetillisen yön läpi. Mikä ei tapa, vahvistaa minua, ei välttämättä pidä aina paikkaansa, koska liian traumaattiset kokemukset saattavat invalidisoida ihmisen henkisesti.
Mutta itsemurhan suunnittelija merkillistä kyllä nousee fantasioissaan itse teon yläpuolelle. Päätös kirkastuu ikäänkuin täydellisen murhan suunittelun asteelle. Onhan kyseessä ehkä ainoa asia, jota elämässään ei voi välttää: kuolema.
Siitä kaikki tuo ylitsepursuava touhukkuus saunaa lämmittäessä. Niin irvokkaalta kuin se kuulostaakin: Sakari Pasanen on huoleton ja reipas kuin olisi vastikään rakastunut.
Itsemurhan toteuttamistapaa hän vielä miettii. Se on vähän kuin taideteoksen, runon tai filosofisen mietiskelyn viimeistelyä ja loppuun saattamista.
Nyt hänellä joka tapauksessa on ensi kertaa eläessään jotain varmaa, jotain, minkä vuoksi elää. Ja kun ihmisellä on tarkoitus elämälleen, hän kestää sen saavuttaakseen melkein mitä vain.
Pasasella ei ole enää illuusioita tulevaisuudesta. Itse asiassa hän haluaa vain ratkaisun, ja sen hän olettaa myös löytäneensä.
Mutta ajattelu on aina jonkun verran sukua vainoharhaisuudelle: se alkaa lopulta epäillä jopa omia perusteitaan oikeuttaa itsensä. Tällainen noidankehä voi ajan mittaan muodostua spiraaliksi, joka on kuin kiristyvä hirttosilmukka kaulassa. Jonain aamuna sitä ei enää jaksa irrottaa ja piilottaa tyynyn alle uutta yötä varten vaan antaa periksi.
Ihminen on kuitenkin kekseliäs olento. Omasta tuhostaankin se osaa tehdä taidetta. Ehkä juuri siksi monet ihmiset elävät vain öisin. Moni tekee niin pakon sanelemana työnsä takia, mutta on niitä, jotka nimenomaan pakenevat kuolemaa yölliseen valveillaoloon.
Yötyö on ihanteellinen ratkaisu sille, jonka kauhu yrittää murskata iltahämärän tullessa, juuri ennen nukahtamista tai vähän ennen kuin pitäisi herätä valoisaan aamuun.
III
Itsemurhaa on mahdotonta paeta, koska se ei ole maantieteellinen ongelma. Ei löydy sellaista keinoa, joka pitäisi itsemurhan jatkuvasti pari askelta jäljessä kuten ulosottomiehen, joka saa liian myöhään selville uhrinsa työpaikan ja osoitteen. Ja useimmiten ulosottomieskin viimein onnistuu.
Itsemurha ei siis ole loputtomiin kekseliään uhrinsa harhautettavissa, puhumattakaan siitä, että sen kohde voisi itsemurhaansa suunnitellessaan elää ikuisesti eräänlaista kaksoiselämää: "eipä hätää, elämä rullaa eteenpäin eikä kauhu ehdi iskeä, koska kun se tulee, minä olen silloin jo muualla."
Näin ajatteli Sakari Pasanenkin oman aikansa, kunnes tajusi. Se paha, joka häntä vainosi ei ollutkaan muissa tai muualla, jossain mihin hän halusi sen projisoida. Se oli hänessä itsessään, hänen sisimmässä olemuksessaan. Se oli hän itse!
Aivan samaan tapaan kuin hän millimetrin tarkkuudella mittasi elämäänsä kuoleman teelusikoilla onnistuen siten pitämään sen vallassaan kuin huilua soittava fakiiri kobran, aivan samalla tavoin kerran loppuisi huilunsoitto, ja kobra iskisi, mikäli fakiiri ei itse olisi kyllin nopea.
Sakari Pasanen tiesi häviävänsä kobralleen joskus, aivan kuten jokainen fakiiri olisi joskus hitaampi ja tarkkaamattomampi kuin hypnotisoimansa käärme. Se ehtisi purra kuolettavasti.
Vaihtoehtoja ei ollut, oli vain keinoja ostaa lisäaikaa. Kaikki tämä väistämätön tuli kohdata rauhallisesti ja nöyränä, vaikka jatkuva eläminen kuolemaa silmällä pitäen varmaankin muuttaisi hänet kanssaihmistensä silmissä lähes omituiseksi, ellei jopa pelottavaksi.
Hän muuttuisi tuntemattomaksi itselleen ja muille.
Mitään paluuta lapsenomaisen, autenttisen elämän viattomuuteen ja voiman tunteeseen ei enää voinut edes kuvitella.
Pasanen tunsi olevansa kuin haamu, jolle oli yhtaikaisesti langetettu sekä lähestymis- että poistumiskielto kuoleman suhteen ja niin pitkään, kunnes viimeinenkin ylpeyden muuri, jonka lähes loputon elämän halu kuolemaa vastaan asettaa, olisi murtunut.
Mutta hän oli varma asiastaan ja sen vuoksi sekä täysin levollinen että täysin valmis lähtöön.
IV
Kookas, tummatakkinen mies, lippalakki päässään, kävelee rantaan ja katselee vähän aikaa tummenevalle järvelle ennenkuin kääntyy savustuspönttönsä ääreen, nostaa kannen ja ottaa varovasti ulos savustusritilät, joiden päällä makaavat tumman kullanruskeat hauet näyttävät kypsyneiltä ja syötäviltä.
Illemmalla hän nostaa toisen hauen lautaselleen pirtin pöydälle. Juotuaan pari saunaolutta ja maisteltuaan reilut palaset kalaa, Pasanen kaataa kuppiinsa kirkkaan näköistä ainetta, jossa on vähän kuusenhavun hajua. Hän tekee itselleen hiljakseen useamman kupin ja vaipuu ajatuksiinsa.
Tämä on tarpeettoman ihmisen ehtoollinen. Ei siihen tarvita liturgioita eikä virsiä, ei pappeja tai laulukuoroa. Joku ilta - niin hän sen on ajatellut, syödään viimeinen ehtoollinen ja juodaan viimeiset kupit.
Ja varmaankin jo viidennen kupin jälkeen hän voi taas kerran kuulla järveltä tai aivan rannan tuntumasta musiikkia. Ei - kyllä se on jotain omituista, veisaavaa ääntä. Vakavaa ja juhlallista.
Niinkuin runoilija kertoo, silloin vallitsee suuri hiljaisuus. Luonto on vaiennut. On tullut suuren yksinpuhelun hetki, ja sitä Pasanen ei koskaan jätä väliin, sillä se on hänen kohtalonsa ääni. Kutsu joka pitää ottaa vastaan kuin kunnianosoitus.
Hauen laulu
Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan
Kun puhki pilvien harmajain
jo himmersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen
Lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman
Kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan
Niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni linnut heti
kuin vetten paino
olis tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.
(Aaro Hellaakoski)
Teksti on alunperin vuodelta - 93. Päivitetty 28.10-04. Tämä ei ole välttämättä lopullinen versio.
"Joka taistelee hirmuja vastaan, katsokoon, ettei hän itse siinä muutu hirmuksi. Ja kun katselet kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun." (Friedrich Nietzsche)
I
Kookas, tummatakkinen mies, lippalakki päässään, hakee vettä järvestä kahdella muoviämpärillä. Hän aikoo lämmittää saunan. Savustuspöntössä kypsyy tiristen kaksi haukea. Talvi on tulossa. Vesiletkut ovat jo jäässä ja pakkanen kiristymässä, mutta mökissä on lämmintä.
Mökki on hänen pakopaikkansa ja Impivaaransa. Piilopirtti sellaiselle ihmiselle, joka putosi yhteiskunnan tulosvastuullisesta oravanpyörästä - ja lujaa. Taakse jäi vain miinusmerkkisiä numeroita ja lukuja.
Sakari Pasanen nimittää itseään tarpeettomaksi kansalaiseksi tai kadonneeksi ihmiseksi. Kun jäljelle jätetään vain oma elämä, jonka arvo ei ole enää mitään kaikkivaltiaan talouskasvun rinnalla, ei totisesti herää motiivia - ainakaan ihmisarvoista, taistella minkäänlaisen vallan puolesta tai minkäänlaista valtaa vastaan.
Entä sitten? Jäihän hänelle vielä kalastus ja oikeus omiin ajatuksiinsa. Niin kauan kuin sellainen idylli on mahdollinen, ei muulla oikeastaan ole väliä tällaisessa yhteiskunnassa. Kun mielikuvitusta ei ole onnistuttu tuhoamaan, kaikki on mahdollista, tuumii Pasanen. Täytyy olla unelma - vaikka miten mieletön tahansa.
Pasasen sielunmaisema on kuin autistinen maalaus: yhtä aikaa tyhjä ja täysi. Euforinen ja käpertynyt. Niinkuin iltapäiväisen järven koboltinsininen pinta. Kammottavan kaunis.
Sitä voisi verrata Schubertin Winterreisen laulusarjaan, jossa kuolemakin jää vielä hetkeksi kuuntelemaan, miltei haltioituneena, jotain sellaista, mihin kykenee vain elävä henki.
II
Itsemurhan ajatus on väkevä voima. Sen avulla tosiaan selviää monen helvetillisen yön läpi. Mikä ei tapa, vahvistaa minua, ei välttämättä pidä aina paikkaansa, koska liian traumaattiset kokemukset saattavat invalidisoida ihmisen henkisesti.
Mutta itsemurhan suunnittelija merkillistä kyllä nousee fantasioissaan itse teon yläpuolelle. Päätös kirkastuu ikäänkuin täydellisen murhan suunittelun asteelle. Onhan kyseessä ehkä ainoa asia, jota elämässään ei voi välttää: kuolema.
Siitä kaikki tuo ylitsepursuava touhukkuus saunaa lämmittäessä. Niin irvokkaalta kuin se kuulostaakin: Sakari Pasanen on huoleton ja reipas kuin olisi vastikään rakastunut.
Itsemurhan toteuttamistapaa hän vielä miettii. Se on vähän kuin taideteoksen, runon tai filosofisen mietiskelyn viimeistelyä ja loppuun saattamista.
Nyt hänellä joka tapauksessa on ensi kertaa eläessään jotain varmaa, jotain, minkä vuoksi elää. Ja kun ihmisellä on tarkoitus elämälleen, hän kestää sen saavuttaakseen melkein mitä vain.
Pasasella ei ole enää illuusioita tulevaisuudesta. Itse asiassa hän haluaa vain ratkaisun, ja sen hän olettaa myös löytäneensä.
Mutta ajattelu on aina jonkun verran sukua vainoharhaisuudelle: se alkaa lopulta epäillä jopa omia perusteitaan oikeuttaa itsensä. Tällainen noidankehä voi ajan mittaan muodostua spiraaliksi, joka on kuin kiristyvä hirttosilmukka kaulassa. Jonain aamuna sitä ei enää jaksa irrottaa ja piilottaa tyynyn alle uutta yötä varten vaan antaa periksi.
Ihminen on kuitenkin kekseliäs olento. Omasta tuhostaankin se osaa tehdä taidetta. Ehkä juuri siksi monet ihmiset elävät vain öisin. Moni tekee niin pakon sanelemana työnsä takia, mutta on niitä, jotka nimenomaan pakenevat kuolemaa yölliseen valveillaoloon.
Yötyö on ihanteellinen ratkaisu sille, jonka kauhu yrittää murskata iltahämärän tullessa, juuri ennen nukahtamista tai vähän ennen kuin pitäisi herätä valoisaan aamuun.
III
Itsemurhaa on mahdotonta paeta, koska se ei ole maantieteellinen ongelma. Ei löydy sellaista keinoa, joka pitäisi itsemurhan jatkuvasti pari askelta jäljessä kuten ulosottomiehen, joka saa liian myöhään selville uhrinsa työpaikan ja osoitteen. Ja useimmiten ulosottomieskin viimein onnistuu.
Itsemurha ei siis ole loputtomiin kekseliään uhrinsa harhautettavissa, puhumattakaan siitä, että sen kohde voisi itsemurhaansa suunnitellessaan elää ikuisesti eräänlaista kaksoiselämää: "eipä hätää, elämä rullaa eteenpäin eikä kauhu ehdi iskeä, koska kun se tulee, minä olen silloin jo muualla."
Näin ajatteli Sakari Pasanenkin oman aikansa, kunnes tajusi. Se paha, joka häntä vainosi ei ollutkaan muissa tai muualla, jossain mihin hän halusi sen projisoida. Se oli hänessä itsessään, hänen sisimmässä olemuksessaan. Se oli hän itse!
Aivan samaan tapaan kuin hän millimetrin tarkkuudella mittasi elämäänsä kuoleman teelusikoilla onnistuen siten pitämään sen vallassaan kuin huilua soittava fakiiri kobran, aivan samalla tavoin kerran loppuisi huilunsoitto, ja kobra iskisi, mikäli fakiiri ei itse olisi kyllin nopea.
Sakari Pasanen tiesi häviävänsä kobralleen joskus, aivan kuten jokainen fakiiri olisi joskus hitaampi ja tarkkaamattomampi kuin hypnotisoimansa käärme. Se ehtisi purra kuolettavasti.
Vaihtoehtoja ei ollut, oli vain keinoja ostaa lisäaikaa. Kaikki tämä väistämätön tuli kohdata rauhallisesti ja nöyränä, vaikka jatkuva eläminen kuolemaa silmällä pitäen varmaankin muuttaisi hänet kanssaihmistensä silmissä lähes omituiseksi, ellei jopa pelottavaksi.
Hän muuttuisi tuntemattomaksi itselleen ja muille.
Mitään paluuta lapsenomaisen, autenttisen elämän viattomuuteen ja voiman tunteeseen ei enää voinut edes kuvitella.
Pasanen tunsi olevansa kuin haamu, jolle oli yhtaikaisesti langetettu sekä lähestymis- että poistumiskielto kuoleman suhteen ja niin pitkään, kunnes viimeinenkin ylpeyden muuri, jonka lähes loputon elämän halu kuolemaa vastaan asettaa, olisi murtunut.
Mutta hän oli varma asiastaan ja sen vuoksi sekä täysin levollinen että täysin valmis lähtöön.
IV
Kookas, tummatakkinen mies, lippalakki päässään, kävelee rantaan ja katselee vähän aikaa tummenevalle järvelle ennenkuin kääntyy savustuspönttönsä ääreen, nostaa kannen ja ottaa varovasti ulos savustusritilät, joiden päällä makaavat tumman kullanruskeat hauet näyttävät kypsyneiltä ja syötäviltä.
Illemmalla hän nostaa toisen hauen lautaselleen pirtin pöydälle. Juotuaan pari saunaolutta ja maisteltuaan reilut palaset kalaa, Pasanen kaataa kuppiinsa kirkkaan näköistä ainetta, jossa on vähän kuusenhavun hajua. Hän tekee itselleen hiljakseen useamman kupin ja vaipuu ajatuksiinsa.
Tämä on tarpeettoman ihmisen ehtoollinen. Ei siihen tarvita liturgioita eikä virsiä, ei pappeja tai laulukuoroa. Joku ilta - niin hän sen on ajatellut, syödään viimeinen ehtoollinen ja juodaan viimeiset kupit.
Ja varmaankin jo viidennen kupin jälkeen hän voi taas kerran kuulla järveltä tai aivan rannan tuntumasta musiikkia. Ei - kyllä se on jotain omituista, veisaavaa ääntä. Vakavaa ja juhlallista.
Niinkuin runoilija kertoo, silloin vallitsee suuri hiljaisuus. Luonto on vaiennut. On tullut suuren yksinpuhelun hetki, ja sitä Pasanen ei koskaan jätä väliin, sillä se on hänen kohtalonsa ääni. Kutsu joka pitää ottaa vastaan kuin kunnianosoitus.
Hauen laulu
Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan
Kun puhki pilvien harmajain
jo himmersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen
Lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman
Kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan
Niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni linnut heti
kuin vetten paino
olis tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.
(Aaro Hellaakoski)
Teksti on alunperin vuodelta - 93. Päivitetty 28.10-04. Tämä ei ole välttämättä lopullinen versio.
October 23, 2004
Actus Purusen ensimmäinen koe
Tämä teksti on tarkoitettu VAIN huumorintajuisille ja älykkäille ihmisille (myös rumille, jos ovat fiksuja). Muut älköön vaivautuko.
HELSINGIN UUTISTEN kulttuuritoimituksen erikoisreportaasi
- Actus Purunen, ("Purus Aktu"*) tuo Diogeneen avioton poika ja teoreettisen filosofian sophomore**), haluaa yhdistää eksistentialismin ja mind-body metafysiikan. Hän kehittelee paraikaa demonstraatiota nimeltään "Piinan alainen huone." Nimi vaikuttaa lähinnä dostojevskimaiselta, mutta kyllä se viittaa myös John Searleen ("Kiinalainen huone"***).
Apurikseen eli ko. huoneen sisällä olevaksi henkilöksi Actus oli pyytänyt ensin kosmologian professori Kari Enqvistin, joka kuitenkin ilmoitti vastauksessaan, ettei hän salli reduktionisteja tällä tavoin pilkattavan ja kieltäytyi.
Nyt on Actuksen löydettävä toinen avustaja. Miten olisi filosofian dosentti Sami Pihlström...? Soveltuuko transsendentaalipragmaatikko paremmin Piinan alaisen huoneen "tietoisuudeksi" kuin reduktionisti?
Pihlstömillähän siis jo on "tietoa" toisin kuin Enqvistillä, jolta löytyy "vain" empiirisiä kuvauksia ja matemaattisia kaavoja ad infinitum - ei tietoa eli merkitys- ja rakenneyhtäläisyyden kykyä/tajua.
Actuksen demonstraatio saattaakin mennä pieleen, jos hän valitsee Pihlströmin, koska tarkoituksena on "livenä" todistaa oikeaksi Searlen väite tekoälyn älyttömyydestä.
Vai sopisiko Pihström sittenkin tehtävään, sillä transsendentaaliargumentti, johon/jolla hän tietonsa perustaa on kehäpäättelyä - eli Pihlströmin tieto on siten pelkkää ennakkoluulojen "kierrätystä" siinä, missä reduktionistien tieto on joko induktiivista yleistystä (arvausta) tai tautologista "höpinää".
Actus on ymmällään. Jos reduktionistit kieltäytyvät, koeasetelma menee uusiksi, hän kuitenkin päättelee. Sillä juuri reduktionisti olisi Actuksen mielestä ollut ihanteellisen "robottimainen" tekoälyn edustaja.
Mistä siis löytyisi tarpeeksi "älytön" avustaja, joka sopii demonstroimaan tekoälyä? Pitääkö jälleen turvautua teologian laitokseen? Sieltähän filosofit ovat aina ennenkin löytäneet sopivia "höynäytettäviä"?
Ja teologithan joka tapauksessa toimivat "johdatuksen" voimasta ja käskystä. Tavallaan niin toimii myös "järjetön" Piinan alaisen huoneen "tietoisuuskin"...
Alkuperäisen yhden sijaan Actuksella on nyt kuitenkin kolme vaihtoehtoa "vääräksi" tietoisuudeksi, mutta luultavasti kaikki kolme kieltäytyvät. Täytyisikö jo tästä päätellä, että Searle on oikeassa?
Onko niin, ettei kukaan itseään kunnioittava ihminen voi suostua kokeeseen, jossa pitää toimia Searlen Kiinalaisen huoneen "cogitona", jolta puuttuu itsereflektiivinen merkitysten taju?
Actuksen ideanahan on myös, että Searlen ajatuskokeen tietoisuutta voinee pitää miltei kafkamaisena; siitä nimi Piinan alainen huone. Hulluksi tulematta siellä ei ilmeisesti voi toimia kovin pitkään...paitsi ellei kyseessä ole juuri "sopiva" koehenkilö...
........................................
Seuraavassa Helsingin Uutisten kulttuuritoimituksen ehdottama ratkaisu.
Kulttuuritoimittajamme haluaa näin tuoda julki ehdotuksensa henkilöstä ("tekoälystä"), joka on paitsi erinomaisen sopiva ja pätevä myös ilmeisen halukas Actus Purusen koeasetelmaan.
"Searlen "kiinalaisen huoneen" ihminen ("tekoäly") on ilmetty dadaisti ja koko Searlen/Actus Purusen "koe" malliesimerkki dadaistisesta performanssista!
Kiinalaisen huoneen sisältä löydämme siis....runoilija, kääntäjä, kieliakrobaatti Leevi Lehdon..."
Helsingin Uutisten Kulttuuritoimittaja Onuar Nenäsär
........................................
*) Actus Purus tarkoitti keskiajan skolastiikassa puhdasta olemisen aktia tai liikettä eli itse asiassa Jumalaa.
**) Sophomore on toisen vuoden opiskelija.
***) John Searlen "Kiinalainen huone" on yritys todistaa tekoälyn ei-semanttinen luonne tekemällä provosoivasti (ihmisen) tietoisuudesta pelkkä digitaalis/syntaktinen prosessori. Searle sijoittaa huoneeseen (tietokoneeseen) ihmisen (tietoisuuden), joka toimii elävänä sanakirjana.
"Koehenkilölle"/ihmiselle/tietoisuudelle on annettu läjä kiinankielisiä lappusia, joita tämä antaa kullekin käännettävän sanan kysyjälle huoneessa olevasta luukusta tietyn, sanoja yhdistävän koodimerkinnän perusteella, ilman mitään merkitysten tajua itse kielten välisistä yhteyksistä ja eroista.
Hän siis kyllä "kääntää" sanat oikein kiinaksi, muttei ymmärrä niistä mitään. Ajatuksena on myös, että käännökset saava henkilö luulee olevansa tekemisissä kiinalaisen tai kiinaa puhuvan ihmisen kanssa.
Tekoäly yritetään tässä kuvata "ihmiseksi", joka toimii konemaisen automaattisesti eli ei-reflektoimattomasti oikein, ymmärtämättä yhtään mitään esitettyjen kysymysten ja annettujen vastausten (eri kielten toisiaan vastaavien sanojen) merkitysyhtäläisyydestä.
Onnistuuko Searle vakuuttamaan meidät tekoälyn "älyttömyydestä" eli siitä, että "oikea" tietoisuus on jotain aivan muuta kuin tekoäly, on yhä edelleen kiintoisa filosofisen väittelyn aihe - 20 vuotta "ensi-iltansa" jälkeen.
Subscribe to:
Posts (Atom)