Hauen laulu, novelli

Kuvaus tekstistä: synkkä, paatoksellinen mutta kirkas.

"Joka taistelee hirmuja vastaan, katsokoon, ettei hän itse siinä muutu hirmuksi. Ja kun katselet kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun." (Friedrich Nietzsche)

I

Kookas, tummatakkinen mies, lippalakki päässään, hakee vettä järvestä kahdella muoviämpärillä. Hän aikoo lämmittää saunan. Savustuspöntössä kypsyy tiristen kaksi haukea. Talvi on tulossa. Vesiletkut ovat jo jäässä ja pakkanen kiristymässä, mutta mökissä on lämmintä.
Mökki on hänen pakopaikkansa ja Impivaaransa. Piilopirtti sellaiselle ihmiselle, joka putosi yhteiskunnan tulosvastuullisesta oravanpyörästä - ja lujaa. Taakse jäi vain miinusmerkkisiä numeroita ja lukuja.

Sakari Pasanen nimittää itseään tarpeettomaksi kansalaiseksi tai kadonneeksi ihmiseksi. Kun jäljelle jätetään vain oma elämä, jonka arvo ei ole enää mitään kaikkivaltiaan talouskasvun rinnalla, ei totisesti herää motiivia - ainakaan ihmisarvoista, taistella minkäänlaisen vallan puolesta tai minkäänlaista valtaa vastaan.

Entä sitten? Jäihän hänelle vielä kalastus ja oikeus omiin ajatuksiinsa. Niin kauan kuin sellainen idylli on mahdollinen, ei muulla oikeastaan ole väliä tällaisessa yhteiskunnassa. Kun mielikuvitusta ei ole onnistuttu tuhoamaan, kaikki on mahdollista, tuumii Pasanen. Täytyy olla unelma - vaikka miten mieletön tahansa.

Pasasen sielunmaisema on kuin autistinen maalaus: yhtä aikaa tyhjä ja täysi. Euforinen ja käpertynyt. Niinkuin iltapäiväisen järven koboltinsininen pinta. Kammottavan kaunis.
Sitä voisi verrata Schubertin Winterreisen laulusarjaan, jossa kuolemakin jää vielä hetkeksi kuuntelemaan, miltei haltioituneena, jotain sellaista, mihin kykenee vain elävä henki.

II

Itsemurhan ajatus on väkevä voima. Sen avulla tosiaan selviää monen helvetillisen yön läpi. Mikä ei tapa, vahvistaa minua, ei välttämättä pidä aina paikkaansa, koska liian traumaattiset kokemukset saattavat invalidisoida ihmisen henkisesti.
Mutta itsemurhan suunnittelija merkillistä kyllä nousee fantasioissaan itse teon yläpuolelle. Päätös kirkastuu ikäänkuin täydellisen murhan suunittelun asteelle. Onhan kyseessä ehkä ainoa asia, jota elämässään ei voi välttää: kuolema.
Siitä kaikki tuo ylitsepursuava touhukkuus saunaa lämmittäessä. Niin irvokkaalta kuin se kuulostaakin: Sakari Pasanen on huoleton ja reipas kuin olisi vastikään rakastunut.

Itsemurhan toteuttamistapaa hän vielä miettii. Se on vähän kuin taideteoksen, runon tai filosofisen mietiskelyn viimeistelyä ja loppuun saattamista.

Nyt hänellä joka tapauksessa on ensi kertaa eläessään jotain varmaa, jotain, minkä vuoksi elää. Ja kun ihmisellä on tarkoitus elämälleen, hän kestää sen saavuttaakseen melkein mitä vain.
Pasasella ei ole enää illuusioita tulevaisuudesta. Itse asiassa hän haluaa vain ratkaisun, ja sen hän olettaa myös löytäneensä.

Mutta ajattelu on aina jonkun verran sukua vainoharhaisuudelle: se alkaa lopulta epäillä jopa omia perusteitaan oikeuttaa itsensä. Tällainen noidankehä voi ajan mittaan muodostua spiraaliksi, joka on kuin kiristyvä hirttosilmukka kaulassa. Jonain aamuna sitä ei enää jaksa irrottaa ja piilottaa tyynyn alle uutta yötä varten vaan antaa periksi.

Ihminen on kuitenkin kekseliäs olento. Omasta tuhostaankin se osaa tehdä taidetta. Ehkä juuri siksi monet ihmiset elävät vain öisin. Moni tekee niin pakon sanelemana työnsä takia, mutta on niitä, jotka nimenomaan pakenevat kuolemaa yölliseen valveillaoloon.
Yötyö on ihanteellinen ratkaisu sille, jonka kauhu yrittää murskata iltahämärän tullessa, juuri ennen nukahtamista tai vähän ennen kuin pitäisi herätä valoisaan aamuun.

III

Itsemurhaa on mahdotonta paeta, koska se ei ole maantieteellinen ongelma. Ei löydy sellaista keinoa, joka pitäisi itsemurhan jatkuvasti pari askelta jäljessä kuten ulosottomiehen, joka saa liian myöhään selville uhrinsa työpaikan ja osoitteen. Ja useimmiten ulosottomieskin viimein onnistuu.
Itsemurha ei siis ole loputtomiin kekseliään uhrinsa harhautettavissa, puhumattakaan siitä, että sen kohde voisi itsemurhaansa suunnitellessaan elää ikuisesti eräänlaista kaksoiselämää: "eipä hätää, elämä rullaa eteenpäin eikä kauhu ehdi iskeä, koska kun se tulee, minä olen silloin jo muualla."

Näin ajatteli Sakari Pasanenkin oman aikansa, kunnes tajusi. Se paha, joka häntä vainosi ei ollutkaan muissa tai muualla, jossain mihin hän halusi sen projisoida. Se oli hänessä itsessään, hänen sisimmässä olemuksessaan. Se oli hän itse!

Aivan samaan tapaan kuin hän millimetrin tarkkuudella mittasi elämäänsä kuoleman teelusikoilla onnistuen siten pitämään sen vallassaan kuin huilua soittava fakiiri kobran, aivan samalla tavoin kerran loppuisi huilunsoitto, ja kobra iskisi, mikäli fakiiri ei itse olisi kyllin nopea.

Sakari Pasanen tiesi häviävänsä kobralleen joskus, aivan kuten jokainen fakiiri olisi joskus hitaampi ja tarkkaamattomampi kuin hypnotisoimansa käärme. Se ehtisi purra kuolettavasti.

Vaihtoehtoja ei ollut, oli vain keinoja ostaa lisäaikaa. Kaikki tämä väistämätön tuli kohdata rauhallisesti ja nöyränä, vaikka jatkuva eläminen kuolemaa silmällä pitäen varmaankin muuttaisi hänet kanssaihmistensä silmissä lähes omituiseksi, ellei jopa pelottavaksi.
Hän muuttuisi tuntemattomaksi itselleen ja muille.
Mitään paluuta lapsenomaisen, autenttisen elämän viattomuuteen ja voiman tunteeseen ei enää voinut edes kuvitella.

Pasanen tunsi olevansa kuin haamu, jolle oli yhtaikaisesti langetettu sekä lähestymis- että poistumiskielto kuoleman suhteen ja niin pitkään, kunnes viimeinenkin ylpeyden muuri, jonka lähes loputon elämän halu kuolemaa vastaan asettaa, olisi murtunut.

Mutta hän oli varma asiastaan ja sen vuoksi sekä täysin levollinen että täysin valmis lähtöön.

IV

Kookas, tummatakkinen mies, lippalakki päässään, kävelee rantaan ja katselee vähän aikaa tummenevalle järvelle ennenkuin kääntyy savustuspönttönsä ääreen, nostaa kannen ja ottaa varovasti ulos savustusritilät, joiden päällä makaavat tumman kullanruskeat hauet näyttävät kypsyneiltä ja syötäviltä.

Illemmalla hän nostaa toisen hauen lautaselleen pirtin pöydälle. Juotuaan pari saunaolutta ja maisteltuaan reilut palaset kalaa, Pasanen kaataa kuppiinsa kirkkaan näköistä ainetta, jossa on vähän kuusenhavun hajua. Hän tekee itselleen hiljakseen useamman kupin ja vaipuu ajatuksiinsa.

Tämä on tarpeettoman ihmisen ehtoollinen. Ei siihen tarvita liturgioita eikä virsiä, ei pappeja tai laulukuoroa. Joku ilta - niin hän sen on ajatellut, syödään viimeinen ehtoollinen ja juodaan viimeiset kupit.
Ja varmaankin jo viidennen kupin jälkeen hän voi taas kerran kuulla järveltä tai aivan rannan tuntumasta musiikkia. Ei - kyllä se on jotain omituista, veisaavaa ääntä. Vakavaa ja juhlallista.

Niinkuin runoilija kertoo, silloin vallitsee suuri hiljaisuus. Luonto on vaiennut. On tullut suuren yksinpuhelun hetki, ja sitä Pasanen ei koskaan jätä väliin, sillä se on hänen kohtalonsa ääni. Kutsu joka pitää ottaa vastaan kuin kunnianosoitus.


Hauen laulu

Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan

Kun puhki pilvien harmajain
jo himmersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen

Lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman

Kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan


Niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni linnut heti
kuin vetten paino
olis tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.

(Aaro Hellaakoski)


Teksti on alunperin vuodelta - 93. Päivitetty 28.10-04. Tämä ei ole välttämättä lopullinen versio.