Autonominen vapaus on persoonan siveellistä vapautta, jossa moraali ja vapaus yhdistyvät. Mikään laki tai utilitaristinen tavoite ei pysty määrittelemään riittäviä ehtoja tai edellytyksiä tällaisen vapauden toteutumiselle. Pikemminkin autonominen vapaus antaa laille ja hyödylle niiden perimmäisen mielen ja tarkoituksen. Ainakin sen pitäisi antaa.

Ovatko Rousseaun vasemmistolaiset 'pojat' aatteellisissa näkemyksissään yhtä erimielisiä ja kaksijakoisia kuin Jean-Jacques’n oma ajattelu ja persoonallisuus?

 

Päresitaatti on Markku Mäen artikkelista Rousseau ja poliittinen yhteisö kirjasta Filosofian näkökulmia yhteisöllisyyteen [Kotkavirta & Laitinen (toim.)].

 

Rousseaun teorian antiikkiset ja modernistiset piirteet

 

Koska yleinen tahto on ankaran autonomisen vapauskäsitteen konkretisaatio, on jälkimmäinenkin legitiimien ja oikeudenmukaisten lakien ja instituutioiden ehto. Tämä määrittelee tietenkin osaltaan lakien ja instituutioiden luonnetta. Valtion jäsen on yhtäältä suvereenin jäsen, toisaalta alamainen, jolle edellinen säätää lakeja ja instituutioita rajoitteiksi. Näin kansalainen ja porvari kamppailevat ihmissydämessä.

 

Rousseaun vapauskäsitteessä autonomisuus on halun esteettömyyden, porvarin vapauden ehto. Vastaavasti laeissa ja instituutioissa rajoittavuutta tärkeämpää on, että ne realisoivat poliittisen vapauden. Poliittinen toiminta on perusluonteeltaan vapauden realisaatiota. Rousseau ei tosin missään korosta tätä autonomisen vapauskäsitteensä välitöntä seurausta, vaikka kunnioittaa ja ihailee vapaan kansalaisen poliittista toimintaa. On syytä muistuttaa, että ankara autonomia merkitsee lain käsitteellistä sitomista vapauskäsitteeseen, ei vain esimerkiksi laillisuuden ymmärtämistä vapauden toteutumisen ehdoksi [Locke] tms.

 

Koska vapaus on ihmisen olemuspiirre, on poliittinen toiminta myös ihmisolemuksen realisaatiota. Tiesimme jo, että autonominen vapaus on persoonan siveellistä vapautta. Vapaus ja moraali yhdistyvät siinä [vrt. positiivinen vapaus/rr] aivan samoin kuin kategorisessa imperatiivissa. Toteutettava ihmisolemus on siis rationaalisuutta, jonka keskeisenä sisältönä on tietenkin yleisyys. Mutta Rousseaun laki ei ole teoreettista vaan moraalista yleisyyttä. Tätä eroa vailla Rousseaun käsitys politiikan tehtävästä on sama kuin Aristoteleella. Rousseau asetti yli kaksituhatvuotisen tauon jälkeen politiikan päämääräksi täysin sekulaaristi ja rationaalisesti määritellyn hyvän elämän, vapauden ehdoilla mahdollisen hyvinvoinnin ja päätyi sillä tavoin hyvin lähelle Aristotelesta.

 

Koska vapaus on ihmisen konstituution perustava käsite, ei vapautta voi tulkita olemukseltaan välineelliseksi. Rousseaun lähtökohdista on siis mahdoton välttää johtopäätöstä, jonka mukaan poliittinen toiminta on oikeastaan praksista, täsmälleen aristoteelisessa merkityksessä. Rousseau ei itse liene tällaista johtopäätöstä missään esittänyt.

 

Rousseaun autonominen vapauskäsite ja sen soveltaminen poliittiseen toimintaan johtaa hänet varsin etäälle Hobbesiin palautuvasta poliittisen teorian valtavirrasta, jossa valtion konstitutiivinen peruste palautuu itsesäilytykseen tai sen johonkin modifikaation Tätä ei muuksi muuta se, että vapautta koskevat kysymykset ovat tässäkin traditiossa [Locke, John Stuart Mill] keskeisessä asemassa. Niin läheisesti kuin Yhteiskuntasopimuksen tehtävänasettelu puolestaan pyrkiikin liittämään oikeudenmukaisuuskysymyksiin utilitaristisen näkökulman, jää lopputulokseksi se, että vapaus määrittelee ehdot utilitaristisille tavoitteille eikä päinvastoin kuten esimerkiksi Millillä.

 

Rousseaun poliittisen teorian modernisuus tulee ilmi, kun se suhteutetaan Hegelin ja Marxin poliittisiin teorioihin. Erityisesti Hegelin Oikeusfilosofiassa on sekä kokonaisrakenteessa että monissa yksityiskohdissa havaittavissa Rousseaun poliittisen teorian ääriviivoja. Mainitsen vain kaikkein globaalimmat piirteet. Kumpikin asettaa ankarasti autonomisen vapauden oikeudenmukaisuusteoreettisessa mielessä legitiimisyyden ylimmäksi kriteeriksi. Kummallakin on vapauden konkretisaationa ja legitiimisyyden välttämättömänä kriteerinä yleisen tahdon vallitseminen. Kummallekin muodostuu ydinprobleemaksi moderni rahatalous korruptiotendensseineen. Kummallekin lakien ja instituutioiden olemus merkitsee velvollisuuksien ja vapauden [oikeuksien] erottamatonta ykseyttä.

 

Myös heidän teoreettisissa välineissään on yhteisiä piirteitä, jotka ovat kokonaan vieraita esimerkiksi brittiläiselle poliittisen teorian traditioille. Rousseaun poliittisen ajattelun rakenteissa on milloin piilevämmin, milloin näkyvämmin teleologinen katsantokanta, joka puolestaan hallitsee Hegelin Oikeusfilosofiassa. Kummankin metodissa asetetaan yksi ja sama johtava prinsiippi eli vapaus teorian globaalikriteeriksi – teorian, joka tätä kautta muuttuu ytimeltään oikeudenmukaisuusteoriaksi.

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Jean-Jacques_Rousseau

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Jacques_Rousseau

http://actuspurunen.blogspot.fi/2012/10/mika-tai-kuka-on-demokraattisen.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Positiivinen_ja_negatiivinen_vapaus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Itsem%C3%A4%C3%A4r%C3%A4%C3%A4misoikeus

http://rousseau-2012.net/english-lecture/rousseau-philosophy/

http://bloggers.com/post/isabelle-marsay-le-fils-de-jean-jacques-8025341

Mikä tai kuka on demokraattisen järjestelmän todellinen ‘L/legislateur’? Eduskunta? Anonyymi enemmistö? Markkinavoimat? Joku muu?

Rousseau: Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista.

.

Sitaatti osassa II [Yhteinen hyvä] on Markku Mäen artikkelista Rousseau ja poliittinen yhteisö kirjasta Filosofian näkökulmia yhteisöllisyyteen [Kotkavirta & Laitinen (toim.)].

.
I

1

Nietzsche ei voinut sietää Rousseauta ja silti hänen yli-ihmisensä muistuttaa ellei peräti plagioi [haha] Rousseaun legislateuria, joka tosin on erottamattomasti ja kaikella karismallaan sitoutunut yhteisöönsä, kun taas Nietzschen yli-ihminen palvoo kai lopulta vain itseään ja ikuisuutta jossain yksinäisessä ylhäisyydessään - niin akateemisen älyn kuin massojen imitaatiovietinkin tavoittamattomissa. 
.
Nietzschen yli-ihminen on outo yhdistelmä vastakkaisia ja ristiriitaisia mentaliteetteja. Askeettinen Dionysos-Bacchus, erakkomainen huumehippi-oraakkeli, ehkä jopa hulluksi tullut Savonarola tai arvoituksellisia aforismeja sekä aikalaisia kiusaavia maksiimeja pylväänsä päästä kirjoittamaan hurahtanut Simeon Styliitta. En voi olla hymyilemättä näille hybridi-tyypeille. 
.
Nietzsche on vakavimmillaan paitsi häikäisevä, sietämätön ja ahdistava myös koominen - sekä tahallisesti että tahattomasti. Mikä ei tarkoita, etteikö häntä ainakin yhden kerran elämässään pitäisi ottaa kuoleman vakavasti [joillekin jopa yksi kerta nietzscheläistä nihilismiä on kuitenkin liikaa, mitä en tosin lainkaan ihmettele].

2

Päreen lyhyestä tekstisitaatista voi jo päätellä, miten ohittamattomalla tavalla Rousseau on vaikuttanut mannermaisen poliittisen filosofian kehittymiseen etenkin sen poliittisen vallan legitimiteetti-käsitysten suhteen [Kant, Hegel, Marx, anti-rousseaulainen Schmitt, Habermas jne.]. Rousseau asetti modernin poliittisen legitimiteetin ongelman sitoutumatta Hobbesin filosofisesta antropologiastaan [ihminen on paha, luonnontila on kaikkien sotaa kaikkia vastaan] johtamaan sopimuskäytäntöön, jossa valta [tietyt vapausoikeudet ~ kuin itsepuolustukseen varattu ja käytetty ase] luovutetaan [fiktiivisellä] sopimuksella suvereenille päättäjälle, kun taas Rousseaulla valta on yleistahdon, yhteisen hyvän ja legislateurin keskinäisen vuorovaikutuksen aktuaalista eli suoraa ja välitöntä ilmentymää – konkreettista luottamusta.

. 
Niinpä esim. habermasilainen kommunikaatio-konsensus on liian muodollinen, riittämätön ja ‘tehoton’ malli Rousseaun intentioiden toteuttamiseksi. Mutta Habermasin intersubjektiivisen 'desisionismin' tarkoituksena on tietysti ehdottomasti välttää se, minkä Rousseaun ja toisaalta hobbesilaisen desisionisti-konservatiivi Carl Schmittin teorisoinnit osaltaan mahdollistivat ja legitimoivat: Rousseau Ranskan terroristisen vallankumouksen ja Napoleonin, Schmitt natsismin ja Hitlerin.

.

Valitettavasti Rousseaun [joka kyseenalaista kyllä piti ihmisluontoa perimmältään hyvänä ja vasta yhteiskunnallisten instituutioiden (etenkin rahan) korruptoimana] poliittinen ‘paluu luontoon’ eli yleistahdon, yhteisen hyvän ja legislateurin yhdistelmä ei koskaan ole toteutunut yhtä rauhanomaisesti kuin englantilaisessa perinteessä omaksuttu hobbesilainen [deontologinen] liberalismi.
.
Miksi? Onhan mannermaisessa politiikan filosofiassa vaadittu monipuolue-tasa-arvo sekä perustavampaa että yhteisöllisempää kuin liberaali angloamerikkalainen perinne, joka ei vieläkään vaikuta täysin irtautuneen sääty-yhteiskunnan, kolonialismin ja jopa rasismin perinnöstä – [eriarvoisuus on tietysti ‘luonnollista’ seurausta jo pelkästään taloudellisesta liberalismista].

.

Tämä lienee sen suuruusluokan kulttuurifilosofis-antropologinen ongelma, ettei sen ratkaisija ansaitse ainoastaan Nobelin palkintoa vaan hänet voidaan siirtää hetimiten suoraan jumalten joukkoon. Sanottakoon nyt ohjeeksi, että Habermas ei tätä kunniaa tule saamaan, sillä mikään pelkästään muodollinen proseduuri [erotuksena legislateuriin] ei pysty takaamaan vahvan yhteisöllisen arvomaailman toteutumista, koska edustuksellinen menetelmä- ja päätösproseduuri toimii nykyään vain, jos siihen ‘syötetyt’ poliittis-eettiset arvot teknologisoidaan insentiivi-intresseiksi, jotka eivät häiritse vaan edistävät markkinavoimien vapaata ‘arvonmuodostus-darwinismia’. 

.

Mutta eikö tällainen käytäntö suosi tai jopa jatkuvasta [ja melko turhauttavasta] arvokeskustelusta piittaamatta/huolimatta ikään kuin vaieten pakota meidät noudattamaan juuri tiettyä arvomaailmaa? Sellaista, joka muovaa kansalaisista pelkkiä taloussubjekteja? 
.
Tarvitsemme siis yhä Rousseaun legislateuria tai mieluummin ehkä useampia sellaisia, jottemme muuttuisi lopullisesti kapitalismin casino-pelureitten pelinappuloiksi. Tarvitsemme toisin sanoen yhteisöllisesti sitoutuneempia lainlaatijoita kuin, mitä ovat finanssimeklarit [pankkiiri-juristit] pörssikursseineen ja johdannaisineen. 

.

Entä löytyykö meiltä tarpeeksi yhteistä voimaa ja tahtoa syöstä Raha-Kuningas vallasta? Vai onko itse poliittinen kukistamisen [vallankumouksen] ajatus [Zizek, Badiou] hyödytön ellei peräti vahingollinen [työ]väen vapautumisen kannalta, kuten anarkisti-libertaristit [Negri, Deleuze] väittävät? 
.
Jos vasemmisto ei pääse yksimielisyyteen perustavasta linjaerosta eli kiistasta 'desisionistisen' poliittisen vallan tavoittelun ja anarko-libertaristis-kommunitaarisen elämäntapa-aktivismin [joka on käytännössä yhtä tehotonta/munatonta poliittisesti kuin se on teoreettisesti subjektitonta] välillä, niin sillä ei luultavasti ole enää aatteellis-poliittista tulevaisuutta lainkaan - ei edes demari-konsensus-konformismissa, jota oikeiston taholta pilkataankin nykyään vasemmistolais-poliittisen tahdon keinotekoisesta hypettämisestä - [vrt. Kimmo Sasin pyyntö ['osoittakaa tahtotila'] Jutta Urpilaiselle koskien tämän vaatimusta 'veroparatiisiyritysten' boikotoinnista kuntien hankinnoissa ~ laadullisten kilpailukriteerien vaatimus, joka on tietysti myrkkyä etenkin Sasin kaltaiselle fakki-uusliberaali-monetaristille].
.
Eduskunnan päätösvallan ongelma kiteytyy oikeastaan siihen, kenellä lopulta on lakien todellinen ‘tulkinta- kontrolli- ja epäsuorasti jopa toimeenpanovalta’. Onko se pankeilla ja niiden palkkaamilla juristeilla sekä lobbausverkostoilla vai kansalaisyhteiskunnan kontrolli-instituutioilla eli riippumattomalla ja itsenäisellä medialla [onko sellaista enää?] sekä kansalaisten omaehtoisella toiminnalla ja kriittisellä mielipiteellä?
.
Kysykää vastausta Björn Wahlroosilta. Hän sanoo, että valta on valitettavasti enemmistöllä. Hahhah. - - Hmm. - - Mutta hitto soikoon - Nallehan on oikeassa. Tosin hänen  perspektiivinsä on hieman toinen kuin monella muulla. Aarresaarelta kun näkee aivan toisenlaisen yhteiskunnan kuin Jakomäestä.

.

II

[....]

Yhteinen hyvä

.

Yhteinen hyvä on siis yleisen tahdon kohde ja sellaisenaan ehdottoman yleinen luonteeltaan. Usein jää havaitsematta, että Rousseau pyrkii tarkoin rajoittamaan yhteisen hyvän. Siihen sisältyy jonkinlainen hyvinvoinnin kansalaisprojekti, jossa on välttämättä erityistä tietyille kansakunnille ominaista sisältöä. Sen lisäksi siihen kuuluu asioita, jotka ovat tämän projektin jatkuvuuden kannalta elintärkeitä ja pitävät yllä yleisen tahdon säilymisen edellytyksiä. Näistä kannattaa mainita julkinen kasvatus sekä kohtuullinen varallisuustasa-arvo, jota Rousseau piti antiikin teoreetikkojen tapaan vapauden edellytyksenä [21]. Mutta hän tarkoitti, että muu, hyvin suuri osa kansalaisten arkielämää, jäisi yhteisen hyvän ja yleisen tahdon määräysvallan ulkopuolelle. Tämä on yhtä tärkeää kansalaisen yksityisyyden takia kuin siksi, ettei yleisen tahdon ja lain ehdotonta yleisyyttä vastaan rikottaisi lainsäätäjän puuttumisella yksityisiin ja erityisiin asioihin.

.

Jos ajattelemme sopimusteoreettisin termein, täytyy yhteisellä hyvällä olla jonkinlainen sopimusta edeltävä perusta. Täytyyhän sopijapuolilla olla omat asiaankuuluvat intressinsä, joista jokin osa sopimisessa abstrahoituu yhteiseksi. Kun valtion ‘perustamisesta’ on kysymys, sopimus muuttaa sopimusta edeltävän, suurelta osin kollektiivisen ja tiedostamattoman yhteisen hyvän sopimuksen piiriin kuuluvaksi ja kollektiivisesti tiedostetuksi yhteiseksi hyväksi.

.

Siirtymä tiedostamattomasta tiedostettuun vaatii erityisen myyttisen hahmon, josta Rousseau käyttää termiä ‘legislateur’. Sillä ei ole mitään tekemistä suvereenin kanssa. Legislateur on valtion suhteen samassa asemassa kuin Mooses luvattuun maahan.. Hänen tehtävänään on olla eräänlainen ylihermeneutikko tai –terapeutti, joka kiteyttää yhteisen hyvän tai yhteisen tahdon konstituutioksi, jonka kansa voi sitten eksplisiittisesti omaksua. Hyvä legislateur ymmärtää, että hän on sidottu sopimusta edeltävän yhteisen hyvän ydinsubstanssiin.

.

Solonista, Lykurgoksesta, Numa Pompiliuksesta tai Mooseksesta voidaan käyttää sanaa ‘legislateur’, mutta Rousseaukin ottaa Korsikan konstituutiota luonnostellessaan viitan harteilleen. Jokaisen Legislateurin on täytynyt vedota yliluonnolliseen auktoriteettiin tehdäkseen ymmärrettäväksi ja sitoviksi kansalaisten isänmaalliset velvollisuudet. Tämä kuvastaa sitä, ettei Rousseau käsitä kansalaisuuden voivan milloinkaan rakentua puhtaasti tiedostetuille rationaalisille kvaliteeteille, vaan myös tunteille, intohimoille, isänmaan ja lakien rakastamiselle, perityille uskomuksille ja tavoille sekä kansalaisuskonnolle. Moraalinen hyve ja kansalaishyve pysyvät eri asioina, vaikkakin niillä on yhteisenä vastakohtana paha, ts. egosentrisyys.

.

Rousseaulla legitiimin valtion perusteet, vapaus ja yleinen tahto, ovat rationaaliset. Mutta vaikka hän pitää antiikkiseen tapaan julkista kasvatusta valtion keskeisenä tehtävänä, hän ei aseta poliittisen yhteisön tehtäväksi edetä kohti puhdasta rationaalisten olentojen yhteisöä. Sellaisethan eivät politiikkaa, valtiota ja lakeja tarvitsisikaan.

.

[21] ‘- ettei yksikään kansalainen olisi kyllin rikas ostaakseen toisen, eikä yksikään niin köyhä, että hänen olisi pakko myydä itsensä.’

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Jean-Jacques_Rousseau

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jean-Jacques_Rousseau
http://fi.wikipedia.org/wiki/Dionysos

http://fi.wikipedia.org/wiki/Girolamo_Savonarola

http://fi.wikipedia.org/wiki/Simeon_Styliitta

Kansalaistoiminta, yhteisöllisyys ja kommunismi

Kirjoitettu kommentiksi edellisen päreeni Sakotetaanko yhteisöllisyydestä? kommentaattoreille.
Kielimafia iltapäiväkäynnillä klo: 15.50.
*
Mitä tekemistä poliittisella kommunismilla, johon viittaatte, on kansalaistoiminnallisen yhteisöllisyyden kanssa, johon päreessäni itse viittasin? Kertokaa perustelut.

Voi tietysti olla, ettemme koskaan voi päästä yksimielisyyteen siitä, mistä yhteisöllisyydessä lopulta on kyse (koska emme edes ymmärrä, mistä oikein puhumme), mutta kovastipa yhteisöllisyyttä nyt vain kaivataan Jokelan, Kauhajoen ynnä muiden tragedioitten jälkeen. Jopa oikeiston taholla.

Kirjoitukseni kritiikki ei kuitenkaan ollut yksinomaan poliittista siinä mielessä, että epäselvästä yhteisöllisyydestä - sen puolesta tai sitä vastaan - puhuessaan poliitikko voi tarkoittaa ties minkälaisia tavoitteita (ja pyhittää ties mitä keinoja) ja ennenkaikkea mystifioida niitä - salata ja manipuloida - lopulta pettää lupauksensa, jos - kompromissin ja korruption eron hämärtyessä - vallassapysyminen ei muuten onnistu.

Kyse on samalla filosofisemmasta ongelmasta.

Yhteisöllisyyshän on samanlainen metakäsite kuin jumala, onni, vapaus, tasa-arvo, kauneus jne. Kaikki nämä ovat suuria käsitteellis-diskursiivisia utopioita ja ideaaleja, joiden perään haikailemme. Olemme aina haikailleet.

Melko yleisesti siis kuulee nykyään väitettävän, ja jos asiaa semanttisesti, ontologisesti sekä aatehistoriallisesti täsmennetään/selvennetään, pitää täysin paikkansa, että kaikki edellä mainitsemani ideaalit, utopiat ja illuusiot on nykyaikana jollain merkillisellä tavalla - jos ei kadotettu niin ainakin banalisoitu, latistettu ja trivialisoitu hedonistis-konemaisen kilpailukultin alttarille.

Silti kyseisten ideaalien kadottaminen elävinä fantasioina näyttäisi samalla aiheuttaneen jonkinlaisen psykologis-eksistentiaalisen trauman. Ja nyt nuo ihanteet (ja arvot) pitäisi muka löytää ja kyetä toteuttamaan tulevaisuudessa uudestaan.

Tämä ei tule onnistumaan kuin yksittäisissä tapauksissa, yksittäisten ihmisten ja yksittäisten yhteisöjen piirissä.
*
Lukuunottamatta ehkä niitä, jotka saavat ihan aidosti tyydytystä työstään (heitäkin sentään löytyy), en voi olla kärjistäen kysymättä laajemmin, miten löytää onnea sellaisesta toiminnasta, jonka eteen ei tarvitse (ainakaan ajatella keskittyneesti ja pitkäjänteisesti) nähdä muuta vaivaa kuin pelata jotain peliä (tarkoitan nyt lähinnä pokeria ja lottoa jne. - en liikunnallisia lajeja) tai katsoa tv:stä jotain typerää viihdettä (toki joskus voi löytää erittäin hyvätasoisiakin sarjoja) tai - mikä on vaikutukseltaan kaikkein nopein versio edellisistä: ostaa pullo viinaa - ehkä mieluiten hankkia kovia huumeita ja ajaa itsensä addiktioon?

Toisin sanoen ja kysyen - tehdäkseni taas melkoisen hypyn yksityisestä yleiseen: miten voi mimeettisen kilpailun, prostituution ja addiktion kulttuuri rakentua sellaisen yhteisöllisyyden varaan, joka olisi kantilaisittain vapaaehtoista sitoutumista johonkin universaaliin eettiseen maksiimiin? Miten saavuttaa yhteisöllisissä asioissa sensus-communis, joka ei olisi jonkun intressipiirin yksipuolisesti sanelemaa tai pelkkää byrokraattisen proseduurin tuottamaa äänestyslottoa? Miten kommunikatiivinen toiminta (erotuksena strategiseen) voi mahdollistua tänä uuden yleiskatsauksettomuuden (tai ideologisen näköalattomuuden) aikana, jolloin arvoista on tullut kaupallisia intressejä ja demokratiasta teknobyrokratiaa?

Ei kai mitenkään. Vaihtoehtoina on kokeiltu kommunistista ja (paraikaa kokeillaan) 'kapitalistista' totalitarismia (esim. Kiina), joskin vallitseva käytäntö länsimaissa näyttäisi olevan laissez-faire-anarkia, jota pyritään kontrolloimaan bethamilaisen panoptikonin periaatteella - ikäänkuin näkymättömän (byro-, bio- ja tekno-) vallan toimesta - toisin sanoen plutokraattisen oligarkian intresseistä käsin - plutokratian, joka on 'naamioitu' demokratiaksi ja liberalismiksi.
*
Kirjoitukseni pointti löytyy siitä, että Aholansaaren yhdistyksen kaltaista, suhteellisen pienen piirin kansalaisyhteisötoimintaa voi varmasti pitää ainakin yhdenlaisena, sellaisen yhteisöllisyyden ilmentäjänä, jota tässä, perinteisessä ja 'sisäisesti' (mutta ei poliittis-ideologisesti) utooppistyyppisessä yhteistoiminnallisuuden korostamisessa, tarkoitan.

Aholansaari-esimerkin ja kommunismin sekoittaminen toisiinsa yhteisöllisyydestä puhuttaessa sen sijaan antaisi ymmärtää, että kirjoittajat eivät joko osaa tai halua tehdä semanttisia tai ylipäätään hypoteettisia käsite-erotteluja tai sitten heidän asianaan on ollut pelkkä hedelmätön provokaatio vailla mitään rakentavaa perspektiiviä.

PS.
Yhteisöllisyydestä käytetään yhteiskuntafilosofiassa väärän käsiteassosiaation herättävää termiä: kommunitarismi, jolla ei ideologisesti ole mitään tekemistä poliittisen kommunismin kanssa. Asiaa voi selventää halutessaan annetuista linkeistä. Niistä saa ainakin yleiskuvan käsitteen käytöstä filosofiassa.

http://encyclopedia2.thefreedictionary.com/Communitarism
http://en.wikipedia.org/wiki/Communitarianism

'Hyödyllistä' arvottomuutta ja arvokasta 'hyödyttömyyttä': uusliberalismin ja kommunitarismin paradokseista

Kirjoitettu kommentiksi Hotasen tekstiin '"Onnea meille" .

*
Muistan kun äänestin EU:hun liittymisestä (yksi niistä harvoista kerroista jolloin olen äänestänyt).

Menin uurnille ajatuksena 'yess' mutta lappuun tulikin 'njet'.

Voisin siis vaaliuurnilla heittää kolikkoa ja merkitä sen antaman tuloksen mukaan 'punaisen viivan' paperiin.

Olenkin hyvin hyvin (vihainen ja) epävarma äänestäjä; - hengeltäni antikokoomuslainen.
Isälläni oli aikoinaan Skdl:n (mutta ei kommunistien) jäsenkirja.

Mutta ei minusta 'virallisesti' vasemmistolaista tullut, vaikka -70-luvun alussa suuri osa Kotkan tutuistani oli stalinisteja.

Toisaalta en ollut demarikaan. Nythän tällaiset 'demari vai ei'-pohdiskelut ovat turhia, koska demarit on Kokoomuksen vasen laita.

*
Hieman ihmetyttää, ettei Hotasessakaan käydä keskustelua jo melko pitkään yhteiskuntafilosofisen keskustelun keskiössä olevasta kommunitarismi-(uus)liberalismi-akselista, joka on pitkälti korvannut sosialismi-kapitalismi-jaottelun.

Ehkä kyse on liian 'teoreettisista' käsitteistä.
Niihin kun ei juurikaan sisälly enää sellaista 'aatteen paloa' kuin vasemmiston/oikeiston ja sosialismin/kapitalismin termeihin.

Silti mitä ilmeisimmin kommunitarismia voi pitää nimenomaan vasemmiston ja sosialismin edustajien, (uus)liberalismia oikeiston ja kapitalismin yhteiskuntafilosofisena kantana.

Perinteinen liberalismi sen sijaan on hieman kahtiajakoinen näkemys.

Se edustaa edustaa parhaimmillaan 'reilua' ja pelin sääntöjä yritykseen (myös yhteisöllisenä toimijana/vaikuttajana) nähden vastuullisesti noudattavaa kapitalismia markkinataloudessa, mutta on konservatiivi arvojen suhteen, kun taas uusliberaalit ovat 'arvoneutraaleja', mikä johtuu ymmärtääkseni lähinnä siitä, että heidän käsityksensä vapaasta markkinataloudesta on äärimmäisellä tavalla ei-yhteisöllinen ja yhteiskunnallisten rajoitteiden (mm. verotus ja valtiollinen suunnittelu/säätely) vastainen (vrt. laissez-faire monetarismi).

Miksi he siis sitoutuisivat tiettyihin, yhteisiin arvoihinkaan, jos kerran koko elämä on pelkkää kilpailua?

Tästä seuraa tietenkin omanlaisiaan paradokseja eli, minkä vuoksi kenenkään uusliberalistin olisi syytä ylipäätään luottaa kehenkään ihmiseen - edes lähimpään poliittiseen kumppaniinsa, koska arvopohja, jonka puitteissa toimitaan on ikäänkuin 'tyhjä'.

Täysin vapaan kilpailun nimissä voidaan 'uhrata' moraali, tai siitä itse asiassa loogisesti seuraa, että moraali sellaisena kuin me sen Kantin kategorisesta imperatiivista (joka on kristillisen etiikan filosofinen modifikaatio) käsin ymmärrämme, on pelkkä vapaan kilpailun este.

Hyötynäkökohdathan (utilitarismi) sen sijaan eivät kuulu moraalin piiriin lainkaan vaan ovat pelkkää strategista peliä, jossa toisia ihmisiä saa (ja on pakko!) käyttää välineinä oman hyvän saavuttamiseen.

*
Kommunitarismin (eräänä) perusongelmana voinee pitää relativismia, koska korostaessaan eri yhteisöjen autonomisuutta arvojensa ja käytänteittensä suhteen, se ei kuitenkaan esitä mitään yleistä kriteeriä sille, mikä perimmältään yhdistää tai erottaa nuo yhteisöt toisistaan.

Näin ajaudutaan äärimmillään tilanteeseen, joka muistuttaa uusliberalismin kilpailuperiaatetta eri toimijoiden kesken.

Liberalismille tällainen tilanne ei siis ole ongelma, koska siinä juuri oletetaan, että kaikki toimijat edustavat vain omia - eivät yhteisiä - intressejään.

Kommunitarismin kannalta kyseessä on kuitenkin itse sen teoriaan sisältyvä vakava haaste ja jopa ristiriita.