God can use you in spite of your weaknesses! Heikkoutesi - uskosi! - on sinun vahvuutesi

Vapaateemaista ja rönsyilevää kommentointia Arhi Finnsanityn kommenttiin päreessäni Jeesus - minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä sinä puhut.
(Motto 1 lisätty klo: 21.00 sekä muutoksia/lisäyksiä kohtaan IV 12.10 - klo: 00.50)
I
Motto 1:
Jeesus sanoi juutalaisilleen: 'laki oli orjia varten - rakastakaa Jumalaa, niinkuin minä häntä rakastan, hänen poikanansa! Mitä koskee moraali meihin, Jumalan poikiin!' (Nietzsche)

Motto 2:
Kun Paavali sanoo: 'Minulle on annettu piikki lihaani', se tarkoittaa: 'Jumala on antanut piikin.' Toisin sanoen: Jumala voi käyttää sinua, heikkouksistasi huolimatta!

arhi finnsanity kirjoitti:
Asiaa, Räsänen. Tämä on suomalaisille uskonnon omistajille vaikein aihe.
*
RR kirjoittaa:
Kommenttisi toimii tässä erittäin hyvin omaani täydentävänä vastauksena mattitanelille.

Olen jotakuinkin samaa mieltä poleemisten mutta perusteltujen kannanottojesi kanssa Jeesuksesta ja hänen 'spirituaalisesta' rakkauden sanomastaan.

Kumpikin meistä on tässä esittänyt äärilinjan kritiikkiä, mutta silti pidän kummankin perusteesiä oikeaan osuvana.

Mitään uutta emme kuitenkaan ole esittäneet. Teologien keski-ikäinen ja nuorempi polvi lienee näitä kysymyksiä tykönään ja sisäpiireissään vatvonut varmaankin yökausia, mutta Jeesuksen rakkaudensanoman hämmentävän anarkistisuuden ja siten yhteisöllisen 'mahdottomuuden' tunnustaminen julkisesti ei kyllä luonnistu virkapapilta ilman, että hän tieten tahtoen kasaisi esteitä maineensa ja uransa tielle.

Sanon tämän maallikkona, joka ei tunne teologian asioita kuin perustietojen (ortodoksinen ja luterilainen kirkko) sekä tietysti filosofian että historian opintojen lisäksi. Psykologian ja kasvatustieteen arvosanani jätän omaan arvoonsa. Niistä on ollut minulle yllättävän vähän apua näiden asioiden ymmärtämisessä.

II
Omaa, spontaania ja kokeilevaa päättelykykyä sen sijaan voi ja pitäisi käyttää aina, kun siihen vain perusteltu tilaisuus tulee.

Joten sen verran lisäkommenttia Suomen luterilaisen kirkon 'viralliselle buffoonille' - Jaakko Heinimäelle vielä, että aiemmin käsitelty pecca fortiter eli 'sin bravely' tai 'sin without fear' jäi minulle merkitykseltään ja 'praktiikaltaan' lopulta täysin avoimeksi maksiimiksi - ellei suorastaan vitsiksi!

http://actuspurunen.blogspot.com/2008/09/se-ei-ole-tst-maailmasta.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2008/09/pecca-fortiter-sin-bravely.html

Että löytyy Tanskasta rohkeita, Kristukseen uskovia synnintekijöitä?

Eiköhän asia ole niin, että minä kannan lopulta itse oman morkkikseni, vaikka olishan se kiva jos sais Kristukselta tukea, kun tuli tuossa eilen Raskolnikovina tapettua yx pankkikoronkiskuri, jolla ei mun mielestäni ollut muuta virkaa tässä maailmassa kuin huijata ihmisiä sijoittamaan rahojaan, pankin tavallisilta asiakkailta salatun sisäpiiritiedon ohjeistamana, asiakkaan kannalta kyseenalaisiin kohteisiin, ja ajaa heidät siten jopa pahimmillaan taloudelliseen perikatoon.

Tapoin se tyypin rohkeasti, mutta syntisempi hän oli kuin minä, joka tarvitsin rahaa oman hätäni vuoksi, en pelkästään hädässä olevien ja hyvässä uskossa toimivien asiakkaiden kusettamiseksi kuten hän tekee - tai teki.

Tanskassa kaikki on kuitenkin toisin. Eikun sinne! Luterilaisten paratiisiin. Tekemään syntiä rohkeasti tuonpuoleisen armon takuilla!

III
Vai pitäisikö meidän ymmärtää pecca fortiter pikemminkin sekä 1) Paavalin 'kerska-kommenttia' että 2) Lutherin ristin teologiaa vasten?

1) Paavali: Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle (ks. linkit).

2) Ilmaisulla ristin teologia taas kuvataan erästä keskeistä piirrettä Jumalan valtakunnan toteutumisessa keskellämme ja Jeesuksen seuraamisessa. Kuinka tärkeä onkaan tunto siitä, että perisynnin turmelemina ihmisinä olemme joka hetki Jumalan edessä (coram Deo) sekä hänen tuomittavanaan että armahdettavanaan. Juuri perisynnin aiheuttaman pysyvän turmeltuneisuuteni tähden Kristus minun puolestani on minulle aina tärkeämpi kuin Kristus minussa (Olavi Peltola). (Ks. systemaattisemmin PS. )

Olisiko näistä periaatteista ollut estämään minua tappamasta koronkiskurieukkoa? Hieman epäilen...mutta mutta...ehkä olen vain liian paatunut...toistaiseksi...Eikun hei - siksihän juuri - paatuneena - olen lähempänä pelastusta ristin teologian mukaan! Hmm...vain katumus (mielenmuutos: metanoia) puuttuu...Ei mikään vähäinen ongelma...Nyt taidetaan tarvita Kristuksen apua ihan oikeasti...
*
PS.
Sitaatti tekstin alla olevasta linkistä:

Oikeastaan Lutherin koko teologia voidaan avata näiden kahden rakkauden lajin tarjoamasta näkökulmasta. Ihmisen rakkauden ja Jumalan rakkauden eroon perustuu kaksi teologian muotoa: kunnian teologia ja ristin teologia.

Ristin teologia ei ole yksi opinkohta muiden joukossa, vaan aivan olennainen teologian sisältö. Kunnian teologia katsoo ylös Jumalan majesteettisiin ominaisuuksiin. Ristin teologia taasen katsoo alas ristiin, Jumalaan ihmisyydessä, heikkoudessa ja hulluudessa.

Luther selittää, että kunnian teologia perustuu ihmisen rakkauteen, ristin teologia taasen Jumalan rakkauteen. Kunnian teologialle on ominaista, ettei se pidä edessään ristin kuvaa.

Ristissä näkyy selvimmin Jumalan alaspäin kohdistuva rakkaus, eli Jumalan rakkaus kohdistuu siihen mikä ei ole mitään. Kunnian teologi taasen on ihmisen rakkauden mukaisesti luonut silmänsä ristin ohi näkymättömään kunnian Jumalaan, äärettömään voimaan, viisauteen, hyvyyteen jne.

Näin kunnian teologian rakkaus kohdistuu siihen mikä on jotain ja mikä on hyvää. Ristin teologi sen sijaan katsoo meidän luoksemme tullutta Jumalaa ja ymmärtää Jumalan kärsimysten ja ristin kautta nähtynä. Hän katsoo Jumalan ominaisuuksia omien kärsimysten ja ristin kautta nähtynä.

Näin Kristuksen risti ja kristityn risti kuuluvat yhteen. Vain syntinen ja paha ihminen ymmärtää Jumalan ihmisyyttä Kristuksessa. Vain se, joka itse on heikko, käsittää Jumalan voimaa antavan heikkouden ristillä.

Ristin teologiaan kuuluu ajatus siitä, että Jumala on aina kätketty vastakohtaansa. Hänen jumaluutensa kätkeytyy ihmisyyteen, taivas helvettiin, elämä kuolemaan, vanhurskas vääryyteen, voima heikkouteen jne.

Ristin teologia on ilmaisu ajatukselle Jumalasta, joka on sulaa antavaa rakkautta ja joka ei etsi hyvää, vaan yhdistää hyvän puutteelliseen ja pahaan.

http://koti.mbnet.fi/teppov/rakkaus.htm

IV
Arveluttava jatkokysymys selvityksineen:

Missä määrin Bloomsbury-ryhmän amoraalis-anarkistisen kirjallisuus- ja kulttuuripiirin ei-yhteisöllisiä eettisiä periaatteita (negatiivisia vapauksia rajoitteista) voisi pitää äärimmilleen sekularisoituneen Jeesus-kultin yli-ihmismäisinä versiona - nimenomaan jonkinlaisena hyvän ja pahan tuolla puolen mahdollistuvan '(epä-) yhteisöllisyyden' äärimmäisenä kokeiluna?

Entä missä määrin bloomsburyläisten vapaan rakkauden egoistinen sanoma on erotettavissa kristillisen lähimmäisenrakkauden - tuon Jumala-keskeisyyteen mystifioituneen egoismin (= 'agapen') peruslähtökohdista?
Ainakaan nuo kaksi liikettä - alkukristillisyys ja bloomsbury-nihilismi eivät jaa samankaltaista viiteryhmää ja sen uskoa/epäuskoa integroivaa instituutiota, vaikka kristittyihin kuului monenlaista väkeä - myös paljon hyvissä asemissa olevia kaupunkilaisia (jotka vertautuvat tässä bloomsburyläiseen kulttuurisivistyneistöön).

Joka tapauksessa kummassakin on tehty radikaali pesäero vallitsevaan yhteiskunnalliseen lakiin, mikä vuoksi myös kristittyjä pidettiin alunperin ateisteina eli tässä: yhteiskunnanvastaisina sekä roomalaisten että juutalaisten keskuudessa.

Mutta kristityt eivät toki olleet (antiikin) kyynikkoja kuten bloomsburylaiset - vaikka he hylkäsivätkin eräät maailmalliset arvot ja yhteiskunnalliset arvostukset. Tämän he nimittäin tekivät tulevan Jumalan valtakunnan (transsendenssin/tuonpuoleisen) odotuksen takia. Kristityt siis elivät alunperin lopun aikoja - ks. eskatologia.

Kyynikoille sen sijaan ei ollut/ole olemassa kuin immanenssi/tämänpuoleisuus, mutta kristittyjen kanssa heille oli yhteistä ihmisten universaali yhdenvertaisuus ja yksilöllinen hyve. Tosin ilman Jumalaa, johon kristittyjen yhteisyys erottamattomasti perustui.

Myös kyynikot (jotka eivät odottaneet tuomionpäivää ja pelastusta) elivät omalla tavallaan lopun aikoja siinä mielessä, että kosminen aika ja tapahtuminen oli heille syklistä, mikä merkitsee äärimmilleen pääteltynä, että kaiken toistuessa mikään ei muutu. Toisin sanoen - kosmisesti kaikki on yhtä ja samaa eli alkua ja loppua ei voi erottaa toisistaan.

Kyynikot olivat tavallaan käänteisiä elitistejä irtautuessaan vallitsevan yhteiskunnan arvostuksista, ja sitä olivat myös bloomsburylaiset, joskin näitä moderneja elitistejä voinee hyvällä syyllä nimittää nihilisteiksi, kun taas antiikin kyynikkoja voi yhtä perustellusti pitää radikaalien toisinajattelijoitten arkkityyppeinä.

Sitä eivät bloomsburylaiset yhteiskunnalliseen sosieteehen sitoutuneen elitisminsä vuoksi voineet olla. Tämän takia heidän moraalinen radikalisminsa jäi lähinnä pienen esteettisen sisäpiirin 'nahinoinniksi'.
*
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/ut/utgal19.htm
kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/Lainjaevankeliuminihanaero.htm
www.sro.fi/radio/radioluennot/2003/2003_rm_pistin_lihassa.htm
http://www.tscpulpitseries.org/finnish/tsweakns.htm
http://www.concordia.fi/lehti/2001/22001/3.htm

Se ei ole tästä maailmasta

Kirjoitettu kommentiksi Jaakko Heinimäelle hänen edelliseen päreeseeni Pecca fortiter - sin bravely esittämäänsä kommenttiin.
*
I
Tekstini rönsyää ja pätkii sinne tänne, mutta ei voi mitään.

Mukava kuitenkin testailla epämääräisten linkkien kautta, miten hyvin 'oikeaoppiset' kirjat on siellä toisessa päässä luettu. Opin samalla itsekin jotain, koska en näitä asioita ymmärrä.

"Tee rohkeasti syntiä, mutta vielä rohkeammin usko ja iloitse Kristuksessa".

Tämä ei ollut epäselvää vaan se, mitä siitä käytännössä seuraa. Jos Kristuksesta tulee automaatti, joka vedetään näyttämölle joka ainoan rikoksen jälkeen pelastamaan ja antamaan anteeksi, niin mikäs olisi ollessa.

(Meilläpäin on tämä Jeesus, joka armahtaa - kukas teilläpäin armahtaa?)

Mutta sitä en kiellä, etteikö armeliaisuutta tarvita - ehkä enemmän kuin mitään muuta emootiota (jos armo nyt mikään emootio on) tässä maailmassa.

Kunhan vain ensin tehdään (jos kyetään) selvä ero armon ja säälin välillä. Sääli nimittäin sisältää myös halveksuntaa toista ja itseä kohtaan.

Säälillä ei pitäisi olla oikeastaan mitään tekemistä rakastamisen ja armon kanssa, koska se tartuttaa niihin kaunan tunteen - ressentimentin. Lopulta olemme tekemisissä pelkän vihan kanssa.

Edellinen päättely kumoutuu (ihminen kykenee vain sääliin - ei armoon), koska armo ei tietenkään voi olla tästä maailmasta, sillä ihminen ei lopulta kykene anteeksiantoon, vaikka miten toista puhuisi.

Lapsipsykologi Augustinus dokumentoi hirvittäviä kateudenpuuskia jo pikkuvauvoilla.

(Kant, joka uskoi ihmisen autonomiaan ja järkeen, ei olisi ollut samalla tavoin pessimistinen, mutta se on jo toinen ja liian pitkä juttu tähän).

Toisaalta - on myös rikoksia, joiden armahtaminen saattaa Jumalan mahdottoman kaikkivaltiaasta näkökulmasta olla mahdollista mutta ihmisen näkökulmasta jopa uusi ja pahempi rikos.

Tosin näinhän kirkko asiat junaileekin: Jumala armahtaa, ihminen tuomitsee. Valtakunnassa kaikki hyvin.
*
Ufo sanoisi meitä seuratessaan:

Keksivätpä nuo hölmöläiset mainion tavan saada aikaan sovinto. Panivat Jumalan takuumieheksi ja luulivat, että näin on kaikilla muka velat saatavia.

Mutta Jumala(kin) on pankin agentti, ja sen hölmöläiset tajusivat liian myöhään, koska eivät osanneet lukea, ymmärryksestä puhumattakaan.

He kaikki tekivät rohkeasti syntiä (talousrikoksen) pannen kuitenkin samalla uskonsa takuumieheen: Jumalaan - ja se Jumala heidän rahansa lopulta vei.
*
Alussa (ja lopussa) oli retoriikka - jolla sitten pelastetaan koko paketti sortumasta omaan - ei ainoastaan loogiseen vaan myös intuitiiviseen - mahdottomuuteensa.

(Nyt hieman pakitan: kristinuskossa on ihan oikeasti loogista ja intuitiivista järkeä, vaikken sitä vakavasti pysty ottamaankaan).

Retoriikkaa äärimonergismin umpikujasta selviämiseen:

Jeesukselta jäi niin paljon ylimääräistä armoa, että sitä sopii joillekin oikein hyväksilukea, jos vain heillä sielu altis on.
Eikä tällöin sorruta muka millään muotoa pelagiolaisuuteen, josta tuota goines.netin sin brave-tulkintaa kai voisi hieman syyttää.
Jne.
*
Mutta - koska Jumala on kuitenkin hiljaa eli ei ilmesty tässä maailmassa, tapahtui sitten mitä tahansa, olen erään fiktiivisen skeptikon tavoin palauttanut pääsylippuni taivaan iloihin.

Sitäpaitsi (Danten) taivaassa on liikaa tylsiä ja tekopyhiä ihmisiä.

Helvetissä joutuu kärsimään sielun ja ruumiin tuskia eikä voi edes puhua rakastettunsa kanssa (mikä kyllä hetkittäin voi tuntua jopa taivaalliselta olotilalta) , vaikka näkee tämän: Paolo ja Francesca.

Siis - voi miks en syntynyt/päässyt mä limboon?

II
(Kirjoitin tämän tekstin aivan ensimmäiseksi, joten sen sävy ja sisältö on hiukan toinen kuin edellä kirjoitetun, mutta tulkoon nyt tähän, koska tapanani ei ole säästää itseäni enkä muita).

En ole lukenut tarpeeksi tarkkaan, mitä sanassa sanotaan, joten tulkintani viiraavat joskus pahasti. Ja vielä pahempaa - uskoni on puutteellista. Sitä vikaa on sanan lukemisella vaikea korjata. Tarvitaan ihme.

Mutta kun tarpeeksi pitkään odottelen, se ihme tapahtuu luultavasti kuin itsestään. Toivon mukaan armeliaasti...
*
Koska olen alunperin luterilainen, niin minulta toki löytyy yksi empiirinen havainto tämän koulukunnan initiaatiorituaalista (ripistä) vuodelta 1969.

Tosin erosin sitten siitä(kin) puljusta, kunnes kosminen (epä-) järjestys (nainen - kuinkas muuten) 'pakotti' (ihan totta) minut lopulta liittymään ortodoksiseen kirkkoon.

Nykyään kuulun niin sanottuihin 'aivan liian vapaasti uskoviin ortodokseihin'. Meitä on jo paljon.

Pecca fortiter - sin bravely

Kirjoitettu kommentiksi Jaakko Heinimäelle Järveläisen päreessä "Pukeuden harmaaseen".
*
jaakko heinimäki kirjoitti:
'salliva yhteisö, jossa elää jopa lutherilainen pecca fortiter -periaate.'
*
'Sin bravely, as you are sure of the forgiveness of those who love you. Besides, you have no choice.'
http://www.goines.net/Writing/pecca_fortiter.html
*
Kiitos. Nousen huomenna ylös sillä paremmalla jalalla - ja alan heti miettiä, kuinka paljon lähimmäiseni pahuuttani tänään kestävät.

Sen verran kai lienee sentään syytä pohtia tämän 'vapauttavan' periaatteen seurauksia, vaikka Jumalan armo olisikin loputon.

Ihmiset kun sen sijaan ovat armossaan ja anteeksiannossaan yleensä rajallisia - kukin tavallaan eli omasta mielestään perustellusti - omiin syihinsä vedoten.

'Pikku pahuuteni ja vähän suuremmatkin' vaativat siis harkintaa - etten sanoisi jopa laskelmointia, jotta en polttaisi siltoja lopullisesti takanani.

Silloin kun on sattunut loukkaamaan ystäväänsä verisesti, silloin ei nimittäin Jumalan pelastava armokaan tunnu juuri missään...

Kyllä te luterilaiset, kuten itse asiassa koko perinteinen kristillinen dogmatiikka ja kirkko-oppi, olette jälleen tosi hauskoja (vai pitäisikö olla järkyttynyt moisesta 'relativismista') näissä 'poikkeuksien pokkeuksissanne'.

Joka tapauksessa ennenkaikkea luterilaisuus on pikemminkin eräänlainen vitsikirja poikkeuksista monergistiseen fatalismiin (myös sillä tavoin a road to secularism and indifference) kuin vakavasti otettava sakramentaalinen rippikäytäntö, jossa teot ja intentiot joutuu käsittelemään vakavasti - metanoian kautta.

Mutta minä myönnän. On käytännöllisempää, jos pecca fortiter toimii tuosta vain jokapäiväisessä elämässä kuin small talk ikään - tarvitsematta turvautua raskaaseen sakramenttikoneistoon.

Ja kuitenkin - vielä kerran - mitä ihmettä Jumalalla on tekemistä tämän mainion 'positiivisen ajattelun' periaatteen ja käytännön kanssa? Minun mielestäni ei mitään.

Mutta väliäkö hällä. Juna meni jo - luterilaisten jumala...