'Kuulkaa, mitä minä sanon: Meitä puristaa juutalainen ylivaltiollinen rahamahti!'

Asiaa paremmin tuntevat pystyvät helposti päättelemään, että kuvassa puhuu Rauno Räsänen entisessä elämässään, jolloin hän syntyi natsiksi. On se aika vekkuli tuo karman laki. Hyvin oli kai elänyt aiemmassa elämässään, kun pääsi ihan natsiksi asti. Natsismista Räsänen sai kuitenkin sellaiset karmapisteet, että syntyi sen jälkeen iän myötä aina vain kovemmaksi muuttuvan sosialistin rooliin, jonka ideologiaksi kumma kyllä jo alunperin kehkeytyi nietzscheläinen herra-moraali ja radikaali-aristokraattinen estetiikka [vrt. nuori George Lukacs ja nuori Foucault]. 

.

Mikä mahtaa olla semmoinen ihminen? Minä kysyn vaan. Taitaa jäädä jopa Ayn Rand kakkoseksi nyky-Räsänen rinnalla, mitä poliittiseen antikonformistisuuteen ja aatteelliseen sekaannukseen tulee. Vain Ironmistressin sumea vai sanoisinko maalauksellisesti: merellisen sumuinen logiikka voi kilpailla hänen maailmankatsomuksensa ristiriitaisuuden kanssa. 
.
Kemppinen sen sijaan on tolkun mies, vaikkemme siitä asiasta tuhansien eri suuntaan vetävien yksityiskohtien kaaoksessa ihan heti vakuuttuisikaan, koska emme voi ymmärtää, mitä kemppisläis-montaignelainen sivistysskeptikko multippelissa epäkoherenssissaan lopulta tarkoittaa, ellei meille kaikille sitten riitä saada tietää olevamme ‘madon kamaa’ [Montaignen syvällisin viisaus]. Madon omaisuutena oleminen on vähintäinkin kohtuullista. Pääsee 'kiertoon'.

.

En 'siis' lopultakaan voi olla ihailematta kuvan Räsästä. Tuohon aikaan hän oli parhaimmillaan. Täynnä intoa, optimismia ja varmuutta elämän tarkoituksesta. Mihin ja miksi on kadonnut hänestä tuollainen johdonmukaisuus, noin selkeä tieto hyvästä ja pahasta sekä usko tulevaisuuteen? Pitäisikö hänen liittyä Perussuomalaisiin, jottei syntyisi seuraavassa elämässään kokoomuslaiseksi tai peräti juutalaiseksi aarresaari-lobbariksi? Se olisi kauhea kohtalo! Karma olkoon puolueellinen [mitä se monesti onkin, vai voiko joku todistaa, ettei olisi?] tekojen arvoa ja syy-seuraussuhteita punnitessaan, jottei sellainen toteutuisi. Onhan aina parempi syntyä vaikka kiveksi kuin uusliberaali-juutalaiseksi. Varsinkin Kaaban kiveksi.

*

http://teknokekko.vuodatus.net/blog/3465792/1-32-1-34-mustapaidat-vauhdissa/ 

[Kiitos Tekno-Kekolle kuvasta ja muista mainioista ikkunoista historian hetkiin]
*

http://www.youtube.com/watch?v=lYcYdqTkbxw

http://fi.wikipedia.org/wiki/Erika_%28marssi%29

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaaba

He yrittävät palata takaisin valtaan. Pystyykö 'demokraattinen' plutokratia estämään sen? Vai tarvitaanko nyt jos koskaan uutta vasemmistolaista politiikkaa?

Me tulemme taas - sinä Eurooppa mun - me tulemme taas - ole vastassa kun - me tulemme taas - me tulemme taas - ja pistämme hihat heilumaan! - [Onko yläkuvan nainen innoissaan vai vihoissaan?].
*
K-mafia teki kuvalisäyksen, tekstilisäyksen [kuvateksti] ja tekstimuutoksen [osa II] - 17.2.
*
Päreen sitaatti [osa 5] löytyy Kalle Sepän artikkelista Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio - Megafoni.org. 2010/2 - [ks. linkki].

I
Fasismit

Italia

Voittajien kerronta on homologoinut kaiken fasismin saman reduktion piiriin. Ei ole haluttu ymmärtää, tai tarkoituksella on vaiettu segmentaatioista, jotka esiintyvät fasismien piirissä suhteessa valtioon, kapitalismiin, talouteen, rotukäsitteeseen ja nationalismiin. Lähestulkoon koko moninainen fasistinen kirjo on redusoitu taas kerran yhteen voittajien totuuteen. Fasismin suhtautuminen valtioon on erittäin hyvä esimerkki.

Italialaiselle fasismille valtio on päämäärä. Valtio on Idea, johon koko kansakunnan tahto ja historia kumuloituvat. Fasismi ei muuta Italian perustuslaillista valtiomuotoa. Fasismi näkee puolueen tietenkin merkittävänä tekijänä, mutta se antaa prioriteetin valtiolle. Mussolinin sanoin puolueet menevät mutta valtio pysyy. Fasismi ei kyseenalaista valtiollisten elinten itsenäisyyttä: armeijasta oikeuslaitokseen. Se ei koe tarpeelliseksi fasistisoida niiden piirissä toimivia sotilaita ja tuomareita. Mussolini on loppujen lopuksi vain pääministeri, jonka kuningas – valtion päämies – kykenee suhteellisen helposti poistamaan vallasta.

Fasismi vakiinnuttaa hyvin nopeasti – jo 1920-luvun puolivälin aikoina – sen dynaamisen voiman, koska tosiasiallisesti se ei muuta kovin paljon olemassa olevaa valtiollista struktuuria. Se antaa yritysten toimia markkinatalouden sääntöjen mukaisesti. Mussolini toteuttaa eräänlaista maatalouden modernisaatiota, suoalueiden kuivattamista ja infrastruktuurin vahvistamista. Italialainen fasismi ei myöskään ole rasistista. Ainakaan se ei ole rasistista biologisin perustein. Italialaisen fasismin näkökulmasta on olemassa eräänlainen traditionaalinen järjestys, jossa aatelisuudella – aristokratialla – on oma merkityksensä. Espanjalainen radikaali oikeistolainen traditio on myös hyvin lähellä italialaisia muotoja, korostaen ehkä vielä enemmän uskonnollisen tradition ja aristokratian merkitystä. Italialainen fasismi on hyvin pitkälle Giovanni Gentilen filosofisen ajattelun soveltamista politiikkaan.

Italialainen fasismi muuttuu hyvin nopeasti toisen maailmansodan loppuvuosina, vuodesta 1943 alkaen, kun fasistit joutuvat käymään veristä sisällissotaa kommunistijohtoisia partisaaneja vastaan yhdessä saksalaisten kanssa. Fasismi luo näissä historian melskeissä Salòn tasavallan eli italialaisen sosiaalisen tasavallan. Tämän valtiollisen rakennelman perustuslakia on pidetty ehkä sosialistisimpana, jota koskaan on läntisessä Euroopassa sovellettu. Sen läpi näkyy selkeästi Mussolinin pettymys suurpääomaan ja aatelistoon, jotka eivät muusta piittaa kuin omasta taloudellisesta hyödystään. Mussolinin tasavalta on jäänyt elämään myös radikaalin oikeiston historiassa eräänä positiivisena mallina sellaisesta fasismista, joka oli vihdoinkin päässyt eroon kapitalismin ikeistä.

Salòn tasavalta onnistuu rekrytoimaan joukkoihinsa monia nuoria, jotka eivät voi sietää Italian valtion suorittamaa petosta saksalaista liittolaista vastaan. He vannovat valan uskollisuudelle. Monista heidän kirjoittamistaan muistelmista käy selville, miten vaihtoehto oli liittoutuminen joko partisaaneihin tai Mussolinin tasavaltaan. Oikeastaan yksikään nuori ei niissä olosuhteissa valinnut vapaaehtoisesti Italian armeijaa. Italialaisen sosiaalisen tasavallan selviytyneiden nuorten ja vähemmän nuorten idealistien panos eurooppalaisen radikaalin oikeistolaisuuden syntyyn toisen maailmansodan jälkeen on ollut keskeinen.
*
.....
Kommentti:
Italian fasismin yleispiirteet muistuttavat oikeistokonservatiivien nationalistista polemiikkia. Mussolini ratkaisi sosialismin kaltaisen mutta yhä silti ei-sosialistisen kapitalismin vastaisuuden ongelmat tavalla, jonka uudelleen kokeilulta eräät poleemikot eivät usko tulevaisuudessa vältyttävän, vaikka itse preferoisivatkin lähinnä keynesläisyyttä/RR.
.....
Saksa

Saksalainen fasismi – kansallissosialismi – poikkeaa sen italialaisista muodoista. Jos italialainen fasismi uskoo valtion prioriteettiin politiikan kentällä, saksalainen kansallissosialismi pyrkii rakentamaan poliittista yhteisöä, jota ei yhdistä valtio vaan kategoriat, joita on tuotu politiikan ulkopuolelta: veri, maa, rotu ja liike. Saksalainen fasismi ei paradoksaalisella tavalla ole edes kiinnostunut perinteisistä valtiopoliittisista kategorioista. Se tuo täysin uusia – usein irrationaalisiksi kutsuttuja elementtejä – poliittisen toiminnan kentälle. Se ikään kuin vaikenee taloudesta ja institutionaalisesta politiikasta, koska sen koko iatus on pelkästään uusien kategorioiden ympärillä. Se ei ratkaise perustuslaillisella tavalla monia keskeisiä asioita. Se ei dokumentoi valtiollisesti sen keskeisempiä päätöksiä, koska laki on Führerin tahto – Schmittin sanoin.

Jos päästyään valtaan fasismi vuosien saatossa jähmettyy, kansallissosialismin vauhti vain kiihtyy ajan edetessä. Heidegger ei huomaa tätä prosessia. Kansallissosialismi etsii uusia tiloja – elintilaa – jotka eivät ole missään nimessä poliittisia tiloja, vaan jotain aivan uutta. Lisäksi kansallissosialismi katsoo sodan aikana yhä enemmän yleiseurooppalaiseen tilaan. Jos bolshevikit kutsuvat koko kansaa taistelemaan äiti maa Venäjän puolesta, kansallissosialistit kutsuvat koko eurooppalaista nuorisoa taistelemaan läntisen sivilisaation puolesta. Paradoksaalisella tavalla internationalismi on tässä radikaali oikeistolainen hyve, kansallismielisyyden ollessa kommunistinen hyve. Historian ihmeitä.

Kansallissosialismin ihme on tavallaan se, että koska se ei ajattele asioita valtiolliselta kannalta, se kykenee antamaan kaikille valtiollisille ja yksityisille toimijoille eräänlaisen autonomian, joka on alisteinen ainoastaan Führerin tahdolle. Kansallissosialismi kykenee tuottamaan yhteiskunnan, jossa toimivat useat kastit, joiden välit ovat selkeästi erotettuja, ja jossa jokainen tavallaan toteuttaa oman kastinsa maksimaalista autonomiaa ilman valtion puuttumista tai ilman että valtio tukee tätä autonomian saavuttamista. Todennäköisesti järjestelmän suurin vahvuus on juuri henkilökohtaisessa suhteessa, jonka jokainen kansalainen solmii kansakunnan johtajaan. Sen suurin heikkous on siinä, että samasta syystä järjestelmä ei kykene tuottamaan sisäistä jatkuvuutta ja vahvoja rakenteita.

Suuret saksalaiset radikaalit oikeistolaiset intellektuellit pitävät jonkin verran etäisyyttä kansallissosialistiseen järjestelmään. Heideggerin, Schmittin ja Jüngerin suhde kansallissosialismiin on hyvin ristiriitainen. On kuitenkin totta, että kansallissosialismi tuottaa oman ideologiansa, filosofiansa ja poliittisen teoriansa. Ongelma on vain siinä, että juuri tämä teoria on luokatonta. Kansallissosialismin poliittiset toimijat eivät ymmärrä niitä helmiä, joita heillä on käytettävissään, vaan turvautuvat intellektuaalisiin amatööreihin. Olisi tietenkin analysoitava syvällisesti, mitä Rosenberg tai Streicher kirjoittavat ja mikä on heidän maailmankatsomuksensa, puhumattakaan Hitlerin Mein Kampfista, joka on ehkä paras esimerkki maailmaa muuttaneesta kirjasta, mutta silti tämä tehtävä vaikuttaa älyllisesti äärimmäisen epäkiinnostavalta.

Nämä fasismien sisäiset erot, joita on esitetty, palaavat jatkuvasti radikaalin oikeiston politiikassa ja sen erilaisissa ja ristiriitaisissa tavoissa hahmottaa maailmaa ja poliittista toimintaa: yhtäältä se haluaa vahvistaa valtiota, toisaalta se haluaa tuhota sen kaikin keinoin.

II
http://www.youtube.com/watch?v=PM4ZMDNBXdc
Lasse Hoikka & Souvarit - Me tulemme taas - [fasismi tulee takaisin yhtä varmasti kuin aikoinaan tukkilaiset alkukesästä].
*
http://www.megafoni.org/taantumus-radikaali-oikeistolainen-traditio/#more-10681
http://en.wikipedia.org/wiki/Plutocracy
http://fi.wikipedia.org/wiki/Keynesil%C3%A4inen_taloustiede
http://www.tieteessatapahtuu.fi/397/hentila.html
http://pazhayathu.blogspot.com/2010/03/various-salutesof-1940.html
http://www.womeninworldhistory.com/essay-03.html

Dasein [täälläolo] kiistana maan ja maailman välillä eli Heidegger radikaalin oikeiston filosofisen henge[llisyyde]n guruna

Heideggerin maisemat. - - Yläkuva: 'Am Feldweg' in Meßkirch. Heidegger often went for a walk on the path in this field. - Alakuva: View from Heidegger's vacation chalet in Todtnauberg. Heidegger wrote most of Being and Time there.
*
Päreen sitaatti [osa 1] löytyy Kalle Sepän artikkelista Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio - Megafoni.org. 2010/2 - [ks. linkki].
*
Radikaalin oikeiston filosofinen, poliittinen, kulttuurinen ja esteettinen viitekehys

Raunioiden keskellä liikkuu erittäin merkittäviä eurooppalaisia intellektuelleja, joista sittemmin tulee modernin radikaalin oikeiston ikoneja. Raunioiden intellektuellit ovat jossakin määrin vielä merkittävimpiä ajattelijoita ja taiteilijoita kuin ne jotka edustavat voittajien kulttuurihegemoniaa.

Martin Heidegger, Carl Schmitt, Ernst Jünger, Robert Brasillach, Pierre Drieu la Rochelle, Knut Hamsun, Ezra Pound, Louis Ferdinand Celine, Mircea Eliade ja satoja muita älymystön edustajia ja taiteilijoita. He ovat sen ajan eurooppalaisen ajattelun aatelia. He ovat ajattelijoita, joiden kontribuutiota eurooppalaiselle sivistykselle eivät ole pystyneet vähättelemään edes poliittiset vastustajat. Puolustuskeino on aina ollut irrottaa heidän teoriansa tai taiteensa heidän poliittisista valinnoistaan. Kun tämä on ollut mahdotonta, on vedottu hulluuteen, maanisuuteen, perversioihin ja kaikkeen muuhun, mihin yleensä totalitarismi vetoaa toisinajattelijoiden kohdalla.

On vaikeaa löytää kaikkia edellä mainittuja henkilöitä yhdistävä piirre – kyseessä ei kuitenkaan ole niin orgaaninen koulukunta kuin esimerkiksi marxilaisuus ja sen vaikutteita saanut taiteellinen ja teoreettinen tuotanto. Ehkä jotain yhteistä on kuitenkin tavassa, joka on hämmästyttävällä tavalla aikansa edellä, nähdä modernia yhteiskuntaa. Nämä teoreetikot ja taiteilijat ymmärtävät murtumaa, johon moderni on ajautunut. He ymmärtävät, että kapitalistisen yhteiskunnan rationaliteetti on pettänyt. He ymmärtävät varsin hyvin mihin toteutunut sosialismi tulee kaatumaan. He eivät sellaisenaan kaipaa mennyttä ”kullan aikakautta”, vaan katsovat modernia – kapitalistista ja sosialistista modernia (ja modernisaatiota) – hämmentynein katsein.

He kokevat karmeita kohtaloita teloituskomppanioitten edessä, itsemurhan kynnyksellä tai mielisairaalaan suljettuina (Brasillach, la Rochelle, Pound). Heidän hengenheimolaisensa ja perillisensä – à la Yuchio Mishima – tulevat myös kulkemaan samoja mytologisen traagisia polkuja. Nöyryytyksiä kuten Heidegger ja Schmitt. Radikaalin oikeiston intellektuellit edustavat poikkeuksellisuutta ja erilaisuutta. Sankaruutta ja pelkuruutta. Heistä yksikään ei ole redusoitavissa stereotypiaan, jota meille toitotetaan radikaalista oikeistolaisesta ideologiasta: he eivät ole Alfred Rosenbergin tai Julius Streicherin kaltaisia hahmoja. He ovat homoseksuaaleja, he ovat sotasankareita, he ovat pelkureita, he ovat filosofian, taiteen ja politiikan eurooppalaista huippua. Jos haluamme ymmärtää radikaalia oikeistoa, me emme voi unohtaa tätä tosiasiaa. Me emme voi unohtaa tätä moninaisuutta.

Martin Heidegger

Martin Heidegger on ehkä 1900-luvun merkittävin filosofi. Hänen teoreettista kontribuutiotaan on mahdotonta summata tässä kontekstissa, kuten on ehkä mahdotonta lausua lopullisia sanoja Heideggerin suhtautumisesta kansallissosialismiin. Erityisesti koska hänen suhtautumisensa aikansa vallitsevaan poliittiseen ideologiaan muuttui vuosien saatossa. Silti Rudiger Safranskin Heidegger-biografiassa esittämä analyysi on kenties oikea: jos Carl Schmitt näki taantumuksellisena kansallissosialismissa vanhan järjestyksen palauttajan, Martin Heidegger näki vallankumouksellisena kansallissosialismissa mullistuksen ja tulevaisuuden ontologisen mahdollisuuden. Heidegger sopii ajatuksineen vallan mainiosti radikaalin oikeiston filosofiseen kontekstiin: hän on tämän ajattelun filosofinen ydin, tiedostaen että Heidegger ei tietenkään ole tuottanut orgaanista poliittista ontologiaa.

Heideggerin ajattelun yksi tärkeimmistä ulostuloista on se, että kapitalistinen moderni teknologinen massayhteiskunta työntää ihmistä sellaisen rationaliteetin piiriin, joka muokkaa häntä. Heidegger uskoo, että jollakin lailla moderni teollinen yhteiskunta typistää ihmisen kokemuskenttää. Jotain alkuperäistä katoaa hänestä. Kyse on kuitenkin enemmän menettämisen tunteen käsittelemisestä kuin alkuperään palaamisen kehotuksesta. Tästä huolimatta Heideggerin ajattelussa, jossain vaiheessa, selvästi näkyy, että hän pitää kansallissosialismia mahdollisuutena palauttaa jotakin autenttista, jotakin aitoa.

Timo Soinia ei ole mahdollista ymmärtää ilman Heideggeria. Heidegger luo ontologisen erilaisuuden, mutta hän ei koskaan kokenut tarpeelliseksi luoda erilaisuuksien ontologiaa. Soinin poliittinen filosofia liikkuu samalla tasolla. Tämän poliittisen filosofian muka an on selvää, että on olemassa erilaisuuksia. Se, että näistä erilaisuuksista luodaan identiteettejä, ei tietenkään ole kovin vaativa tehtävä, koska identiteetit ovat jo, eräällä tavalla, ennalta olemassa. Poliittinen haaste olisi luoda erilaisuuksien ontologia: poliittinen järjestelmä, joka omaksuu nykyisyyden, ja katsoo uuden yhteisön rakentamisen suuntaan. Yhteisön suuntaan, joka perustuu erilaisuuksiin. Tätä tekevät ensisijaisesti vihreät: arendtilainen puolue par excellence. Kaikki muu on etnistä puhdistamista.

”Suden lihalle koiran hampaat” kirjoittaa 1930-luvulla Martin Heidegger Hermann Mörchenille. Suden liha on kommunismi ja koiran hampaat tietenkin kansallissosialismi. Tämä on ensimmäinen syy, jonka Heidegger nostaa esille omalle kannanotolleen kansallissosialismin puolesta. Mutta Heidegger menee syvemmälle. Hänelle kansallissosialismi ei ole pelkästään reaktiivinen vanhan järjestyksen palauttamisen poliittinen liike, kuten se oli Schmittille lyhyen ajan. Heidegger näkee kansallissosialismissa uuden alun mahdollisuuden, uuden teon olemisen historiassa. Olemisen historian tietty hetki tuo politiikan Heideggerin eteen ja samalla se tuo Heideggerin politiikan eteen. Hän oli aiemmin nähnyt politiikan todellisen elämän pettämisenä, jonain joka ei koske perhettä, henkeä, lojaalisuutta ja rohkeutta. Kuitenkin tilanne muuttuu kun Hitler pääsee valtaan: politiikka voi nyt olla jotakin aitoa. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, kansallissosialistinen vallankumous ei ole Heideggerille politiikkaa, aitoa politiikkaa, vaan toteutunutta filosofiaa, ontologiaa: ”kansallissosialismi on saksalaisen olemisen – daseinin – totaalinen vallankumous” (30. marraskuuta 1933 – Tübingenin puhe). Kreikkalaisuuden alussa, Heideggerin mielestä, oli ollut lyhyt autenttisuuden hetki, joka oli sitten menetetty tuhansiksi vuosiksi. Hitler palauttaa tämän autenttisuuden hetken Heideggerin aikaan. Autenttisuuden historiallinen hetki. Ehkä juuri saksalaisen ontologisen erilaisuuden historiallinen hetki.

Mitä tämä autenttisuus sitten on? Autenttisuus ei ole tekoja, vaan pelkkää ontologista autenttisuutta. Kuten Heidegger kuvaa: esihistoriallista peruskalliota, graniittia, Schwarzwaldin syksyinen aurinko. Kansallissosialismi on yritys ”synnyttää tähti” jumalattomassa maailmassa. Platonilainen luola palaa tässä yhteydessä näyttämölle, luola, josta Saksan kansa kävelee ulos kantaen soihtuja. Saksan kansa palaa autenttiseksi, kun se nousee yhtenä miehenä seisomaan, ja kysyy miksi se on jotain, eikä ei-mitään? Tämä heideggerilainen ontologia tietenkin sisältää myös säätyjä, autenttisia ja pysyviä kansan sisäisiä jakoja: työ, sota ja tieto. Maanviljelijät, soturit ja papit (filosofit). Heidegger on kuitenkin kovin kaukana biologisesta tai rodullisesta rasismista. Määrittelevä tekijä ei ole alkuperä, vaan päätös.

Päätöksen jälkeen on vain yksi yksinäinen saksalainen kansa. Yksin yksinäisten kansojen keskellä. Tämä kaikki muistuttaa hyvin pitkälle eräänlaista surullista ja tummaa separatismia. Tässä vallitsee juuri se suuri ero Heideggerin ”ontologisen erilaisuuden” ja Arendtin ”erilaisuuksien resiprookkisen yhdessäolon” välillä. Heidegger päätyy ”huttendaseiniin”. Koomista kyllä, mutta tällainen määritelmä oikeasti löytyy Heideggerin tuotannosta: ”oleminen mökissä”, ehkä paras privatistinen lopputulema tälle poutiaislaiselle poliittiselle filosofialle.

Ei ole mahdollista kuitenkaan unohtaa sitä valtavaa vapauden kaipuuta, joka sisältyy heideggerilaiseen filosofiaan. Se ei ole kovin kaukana yksinäisyydestä, mutta silti se on vapautta. Heideggerin irtisanoutuminen natsismista on juuri sitä, että hän näkee, miten kansallissosialismi muuttuu samankaltaiseksi kuin sosialismi tai kapitalismi: modernisaatiota, teollistamista, koneita, tekniikkaa, mekaniikkaa ja totaalista massamobilisaatiota. Vallalla oleva kansallissosialismi muuttuu asteittain sen vihollisten siamilaiseksi veljeksi. Koko uuden radikaalin oikeistolaisen ajattelun ydin on juuri tämä heideggerilainen erilaisuus: onko olemassa mahdollinen kolmas positio, joka olisi muuta kuin se historiallinen fasismi, joka muuttui sen vihollisten kaltaiseksi?

Kolmannen position ydin on heideggerilaisittain maa. Maa, joka tekee mahdottomaksi jokaisen yrityksen penetroida sitä, ymmärtää sen autenttisuutta. Tämä maa on – kansallissosialismin ja Saksan sortumisen jälkeen – Länsi. Miksi kolmas positio palaa aina ensimmäiseen positioon? Onko olemassa mahdollinen uusi autenttisuus, vai onko se vain onneton oksymoroni?
*
[Sitaattien sarja po. artikkelista jatkuu]
*
http://www.megafoni.org/taantumus-radikaali-oikeistolainen-traditio/#more-10681
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://www.tieteessatapahtuu.fi/397/hentila.html

1) WSOY ja kapitalismin lait, joiden väistämättömänä seurauksena suuresta kirjakustantamosta tuli julkinen bordelli, 2) NSDAP ja itsetuhoinen yritys kumota globaali liberaali-demokraattinen pääoma-parlamentarismi, 3) Ernst Jünger ja natsit

Kuvissa WSOY:n syksyn 2010 naiskirjailijoiden esittely sekä NSDAP:n myrkkykääpiö (The Poison Dwarf) eli käärmeenkielinen propagandaministeri Joseph Göbbels (159 cm). - Oikealla kirjailija, sotasankari ja biologi Ernst Junger.
*
28.6 - viimeksi tarkennuksia joskus yöllä. - Huomattavia täydennyksiä lukuun 1. Nämä lisäykset hieman kyseenalaistavat päreen alkuperäistä, jo muutenkin vinksallaan olevaa rakennetta, mutta ei voi mitään - aiheesta näyttäisi joka tapauksessa muhivan jossain vaiheessa uusia päreitä.

Vanha kulttuuri on kuin vanha metsä; kaadat sen kerran, ja tilalle kasvaa demokraattista pusikkoa. (Pauli Pylkkö: Lemuurien yö - Ernst Junger ja kansallissosialismi).

1
Luku 2 on suora kommentti Kemppisen päreeseen WSOY, Otava ja Tammi (25.6). - Etenkin luku 1  ja pääosin myös luku 3 ovat loikkauksia 1920- ja 30-luvun Saksaan Ernst Jungerin ja eräiden muiden, briljanttien antimodernistien vanavedessä.

Osa näistä wagnerilais-schopenhauerilais-nietzscheläisistä, antimodernisteista  'radikaali-konservatiiveista' flirttaili natsismin kanssa (ja pettyi nopeasti Hitlerin linjaan). Junger, joka ei koskaan liittynyt natsipuolueeseen kuten Heidegger ja Schmitt, teki lopulta selvän pesäeron natsimafiaan allegorisessa kirjassaan Marmorijyrkänteillä.

Väitetään, että vain Jungerin I maailmansodan aikainen sotasankaruus (Jungerista tuli Saksan armeijan historian nuorin luutnatti; J. oli toisin sanoen häikäisevän taitava ja karismaattinen ryhmänjohtaja) ja hänen erittäin suosittu esikoisteoksensa, päiväkirja-esseemäinen ja ajoittain jopa aforistinen, sodan brutaalin ja groteskin eli kauhean kauneuden kuvaus Teräsmyrskyssä (vain Mannin Buddenbrookeja myytiin Saksassa enemmän) esti natseja murhaamasta häntä.

Marmorijyrkänteillä romaanin (1939) aatteellinen tunnelma on melko lailla toinen kuin Teräsmyrskyssä teoksen (ensimäinen painos 1920; Junger teki huomattavia muutoksia ja lisäyksiä seuraaviin painoksiin). Sotaa ei enää ihannoida esteettisesti tai moraalisesti (sotilaitten uhrautuvuus, kurinalaisuus ja toisaalta kunniallisuus) vaan sodankäynnin rinnalle on astunut ehkä itse sotaakin, joka tuhoaa rakentaakseen uutta ja muka parempaa, perustavampi elementti: ikuisesti synnyttävä Luonto ja sen kiertokulku. - Ernst Junger itse opiskeli -30-luvulla biologiaa ja hänestä tuli etevä hyönteistutkija (ilman loppututkintoa).

On muistettava, että Jungerin nuorempi veli (joka on M-romaanin Otho) Friedrich Georg Junger julkaisi  hänkin 1939 Saksan (ehkä koko maailman) ensimmäisen ympäristöpoliittisen traktaatin (se kyseenalaisti luonto- ja ympäristö-ideologisesti natsienkin massiiviset teknologia-invaasiot) - Illusionen Der Tecknik (sodan jälkeen Perfektion der Tecknik), jolla oli vaikutusta myös Heideggerin kuuluisaan Tekniikka-kirjoitukseen, kuten oli Ernst Jungerin Der Arbeiter'illa 1932, josta Heidegger ohjasi jopa seminaareja.

Poliittisesti kummatkin Jungerit ovat vaikutuksestaan ja merkityksestään (myös arvostuksestaan) huolimatta yhä edelleen huonossa huudossa (koska eivät tuominneet natseja julkisesti) myös kestävän kehityksen kapitalismin sisäistäneessä Saksan Vihreitten puolueessa - puhumattakaan Saksan muista, varsinaisista 'pankkipuolueista'.

M-romaanin ei-syyttävän joskin vertauskuvallisuudessaankin selkeän ja sittemmin profeetalliseksi osoittautuneen natsismi-kritiikin lisäksi pitää muistaa myös, että Ernst Junger oli erittäin lähellä Hitlerin surmaamista 1944 yrittäneitten upseerien sisäpiiriä, vaikkei siihen välittömästi itse kuulunutkaan (eikä häntä silloinkaan teloitettu!?).
*
Ernst Junger oli hyvin lähellä kansallissosialisteja 1920-luvulla, mutta ei koskaan liittynyt itse puolueeseen. Hän tunsi melko hyvin kirjallisuustieteestä väitelleen Göbbelsin (joka myös ilmoitti Jungerille henkilökohtaisesti M-romaanin sensuurista) ja suuren osan natsien sisäpiiriä. Meidän on jo tämän vuoksi syytä pitää Marmorijyrkänteiden mauretanialaista veljestöä aatteineen allegoriana natseista, veljestön riistanvalvoja Braquemartia Göbbelsinä ja/tai Hitlerinä sekä järjestön väkivaltaista kohtaloa yhtenä terävimmistä ja profeetallisismmista natsi-Saksan tulevaisuuden kuvauksista.

Jungeriin verrattuna Gunter Grass, jolle M-romaani on luultavasti toiminut yhtenä fantastisen realismin esikuvista, vaikuttaa minusta hieman tekopyhältä ja jälkiviisaalta räksyttäjältä (Grass osallistui sotaan 17-vuotaana mm. SS-joukoissa, minkä hän paljasti virallisesti vasta 2006) - puhumattakaan anglo-amerikkalaisesta, kaikki perspektiivit sumentavasta natsifobiasta kärsivien liberaalidemokraattisten kapitalistien taivasteluista..

Jungerilla oli tietenkin merkittäviä vastustajia jo 1920- ja -30-luvulla myös natsien vastaisessa, antimilitaristisessa kulttuuripiirissä, mutta heistä esim. überpasifisti Herman Hesse vaikuttaa nykyään kovin teennäiseltä ja laimealta (vaikka olenkin lukenut Arosuden nuorena kolmeen kertaan). - Thomas Mann taas kiemurteli tässäkin asiassa pitkään (oikeastaan koko ikänsä -esim. Tohtori Faustus, 1947) omassa ambivalenssissaan, vaikka vastustikin natseja lopulta jyrkästi lähtien maanpakoon.

Thomas Mannin poika Klaus Mann kirjoitti Marseillesta toukokuussa 1933 Gottfried Bennille erittäin selväjärkisen kirjeen, jota kannattaa siteerata, koska se muistutti myös minua itseäni nietzscheläisten lähtökohtieni 'sokeista pisteistä'.

'[T]hose intellectuals who voluntarily supported Hitler were all too often the victims of self-indulgence and lack of intellectual discipline. 'Too strong sympathy for the irrational', he wrote, 'leads to political reaction if one is not hellishly careful. First, the great gesture against 'civilization' which, as I know, is all too attractive to men of the spirit; then suddenly one has arrived at the cult of violence, and then one is with Adolf Hitler.' (Gordon A. Graig: Germany 1866-1945;1978 painos, s. 645)

Asia ei toki ollut aivan näin yksinkertainen (esim. Schmitt ja Heideggerko älyllisesti laiskoja?), mutta silti se osuu todella arkaan kohtaan. Benn raivostui Mannille, mutta natsien perimmäisen väkivaltaisuuden tajuttuaan irtaantui heistä 'pitkien puukkojen yön' jälkeen (heinäkuun 1934 puhdistukset, joissa mm. SA:n päällikkö Röhm teloitettiin).

Heidegger luopui poliittisesta toiminnasta myös 1934 (mutta ei koskaan natsipuolueen jäsenyydestä) oltuaan vuoden verran yliopistonsa (Freiburg) poliittisesti valittuna 'natsi'rehtorina.

Carl Schmitt, joka oli sekä kritisoinut natseja että kokenut heidät vaihtoehdoksi Weimarin tasavallan (Saksa 1919-33) ajoittaiselle poliittiselle kaaokselle, sekaantui politiikkaan vakavimmin ja liittyi natsipuolueeseen maaliskuussa 1933, mutta joutui pian epäillyksi opportunismista etenkin niiden taholta, jotka olivat joutuneet hänen purevien kommenttiensa kohteeksi (Himmler ja SS:n johto). Göring kuitenkin lopetti Schmittin vainoamisen, mutta Schmitt ei enää tämän jälkeen vaikuttanut poliittisesti merkittävissä asemissa.

Ernst Jungerin asema oli siis, todettakoon tämä vielä kerran, melkoisen paradoksaalinen. Nuorena sotasankarina ja militaristina hän oli ollut 1920-luvulla lähempänä kansallissosialisteja kuin yksikään edellä mainituista, mutta ei koskaan liittynyt puolueeseen vaan päinvastoin etääntyi siitä -30-luvulla pitäen selvän pesäeron ja kirjoitti profeetallis-allegorisen apokalypsin natsivallan kohtalosta.

Julkisesti ja virallisesti Junger ei siis natseja tuominnut, eikä sellaista itsenäisyyttä ja itsepäisyyttä voida yhä vieläkään sietää tai antaa anteeksi nykypäivän saksalaisessa politiikassa, joka näyttää rahavallan myllyssä banalisoituneen yhtä tylsäksi kuin Jurgen Habermasin abstrakti jaarittelu (lopultakin itsensä kumoavasta) ideaalisesta puhetilanteesta sekä typerän pedantista ja mikä pahinta - yleisimpien puhetilanteiden ad hominem-käytännöille vieraasta (juristi-)diskurssietiikasta; - (toteutuakseen täydellisesti Habermasin ideaalisesta puhetilanteesta pitäisi poistaa politiikka - siis itse kommunikaatio! - kokonaan).

Mutta siellä hän, Ernst Junger, on ja pysyy - saksalaisen sielunmaiseman yhtenä kaikkein syvimmistä personifikaatioista. Ei edes raha voi vesittää hänen arvoaan tai pestä hänen kyseenalaista mainettaan puhtaaksi.

En malta olla vielä sivaltamatta, että Jungerin kaltaiset miehet kestävät jopa piintyneimpien ortodoksi-psykoanalyytikkojen (Theweleit, Siltala) 'alapäätarkastukset'. Ehkä he jopa salaa nauttivat niistä, mikä militaristista kunniakulttuuria edustavan salahomo-eroottisen persoonallisuuden psykopatologiaan hyvin sopiikin.

2
Olin satavarma, että Kemppinen kirjoittaa juuri tästä aiheesta juuri tänään [myyvätkö tulevaisuuden kirjakustantamot kirjoja vai kirjailija-julkkiksia?]. - Hieno on teksti. Vielä jostain sentään löytyy kustantamoja lähellä oleva, asiantunteva ihminen, joka uskoo aidosti kieleen ja sanoihin - taiteen koko lumoukseen ihmisen perimmäisenä tarkoituksena ymmärtää ja hahmottaa itseään tässä maailmassa. Ja joka suhtautuu kirjojen kustantamiseen voitontavoitteluna yhä vielä myös sivistystoiminnallisista lähtökohdista käsin. Eikä siis halua tehdä kirjailijoista pelkästään itseään kauppaavia huoria eikä kustantamoista (tuotepornon myyjistä) pelkkiä kirjailijan (josta on tullut kirjan sijaan tuotepornon esine) ja kirjailija-huoran tarjoamien palvelujen ostajan (ko. esineen kuluttajan/esineestä nauttijan) välisen suhteen kyynisiä lobbareita (parittajia).

Kun suurista kirjakustantamoista, WSOYsta (ja pienemmästä Otavastakin) on suureksi kauhukseni ihan oikeasti tulossa pelkästään kirjailijatreffejä järjestäviä paritusfirmoja sekä ihmisnautaa myyviä säästömarketteja tai ylipäätään kapitalismin populistisiin epäolennaisuuksiin keskittyviä rihkamakauppiaita, on sentään lohduttavaa ajatella, että maasta löytyy myös pienkustantamoita, jotka ottavat riskin myydä muutakin kuin ihmislihaa = kohuelämäkertoja sekä ruokareseptejä valtamedian (ent. keltainen lehdistö) aivopesemille, uteliaisuuden tyydyttymistä perimmäisenä makukriteerinään pitäville kuluttaja-kannibaaleille, jotka ovat masturbatorisessa voyerismissaan addiktoituneet julkkiksiin.

Mutta olkoon. Palaan tähän aiheeseen hieman yllättävästä mutta silti hyvin ymmärrettävästä perspektiivistä käsin omassa blogissani. Kiitos vielä kerran. Tänä päivänä uskon Kemppiseen. Huomenna ehkä en. Mutta sehän ei tietenkään ole hänen ongelmansa vaan minun.

3
Jos voisin ja osaisin, kirjoittaisin pelkästään ajatuskokeena uusiksi Saksan 1900-luvun historian lähtien vuodesta 1933. Hitler murhataan, hitleristiset mafioso-natsit eliminoidaan (myös Röhm, tässäkin tapauksessa) ja valtaan nousee (kuviteltu) kansallis-konservatiivinen, Carl Schmittin, Martin Heideggerin, Ernst Jungerin ja Gottfried Bennin intellektuaalis-poliittinen tetrarkia - kuten Diocletianus, Maximianus, Galerius ja Constantius aikoinaan Rooman valtakunnassa.

Ideani pointti, lukiessani Ernst Jungerin Marmoririjyrkänteillä-romaania ja sen täydentävää Pauli Pylkön (joka on erinomainen kulttuurifilosofinen esseisti ja Saksan kulttuurihistorian asiantuntija) perusteellista romaani- että Junger-esittelyä, on siinä, että kansallinen ja antimodernistinen (natseista 'vapautettu') Saksa (ei suinkaan kommunistinen Neuvostoliitto (kapitalismin kollektivisoitu perversio, johon kansa ei milloinkaan uskonut toisissaan: tämä sanottuna contra Zizek) oli ainoa todella vakavasti otettava voima kapitalismin (joka ei sisältöjä siedä eikä laatua tunnista/PP) kaiken yhdeksi ja samaksi kauppatavaraksi tekevää ihmisen prostituoimista vastaan.

En siis allekirjoita noin vain, en ainakaan ainoana selityksenä sitä, että natsismi olisi ollut pelkästään reaktio kapitalistisen järjestelmän taloudelliseen kriisiin - sen eräänlainen 'maastovaihde': väkivaltaa, autoritaarisuutta ja terroria sakkaavien tehojen palauttamiseksi ja lisäämiseksi. Sellainen selitys on, kuten pelkästään  Jungeria lukiessa tajuaa, liian yksipuolinen vaikkei suinkaan väärä.

Hitleristiset natsit kuitenkin tärväsivät (aikaansaaden megaluokan eurooppalaisen katastrofin) tuon syvältä saksalaisesta mytologiasta kumpuavan, modernin teknologian tuhoavaa yksipuolisuutta, ihmisen globaalia kauppatavaraistumista ja nautinnon kulutuspakkoa vastustavan eetoksen, joka nousi viimein -70-luvulla etenkin ympäristönsuojeluaatteena politiikan teon merkittäväksi lähtökohdaksi.

Toisin kuin liberaalidemokraattiset politiikan historian lakeijat tekopyhästi spekuloivat, kansallista identiteettiä korostavien ja ei-marxilaista sosialismia jungeriläisesti kehittelevien antimodernistien alkuperäisistä lähtökohdista ei kuitenkaan, ikäänkuin väistämättömällä logiikalla, olisi ajauduttu Hitler-natsismiin, jota voi pitää rikollisimpana ja valheellisimpana populismina, mitä moderni maailma on koskaan kokenut.

Välttämätön ja riittävä syy natsismin läpilyöntiin Saksassa ei ollut (kuten ei ollut yksinomaan kapitalismin kriisikään) autoritaarisen, alunperin hegeliläiseen oikeuskäsitykseen ja virkamieshallintoon perustuvan Preussin valtion (joka lakkautettiin sodan jälkeen peräti lailla Churchillin vaatimuksesta!) 'geeniperinnössä', jota ei muka mitenkään olisi voitu välttää.

Silti Hitler kieltämättä oli saksalaisessa antimodernismissa piillyt vakava patologinen oire (tosin jokaisessa ideologiassa on patologiansa!), joka äityi sittemmin pahanlaatuiseksi, miltei tappavaksi taudiksi.

Kuitenkin jo Ernst Junger kokeneena sotilaana sekä väkivallan psykologista luonnetta ja vaikutusta ihmiseen tajuavana kirjailijana kertoi Marmorijykänteissä (1939) - melko helposti läpi nähtävän ja tulkittavan allegorian kautta, mikä tulisi olemaan Saksan aloittaman - valheeseen, kiristykseen ja uhkaan perustuneen -  sodan kulku ja lopputulos: kahlitsematon barbaarisuus ja itsetuho.

Mutta me olemme nyt - lähes lopulliseen kuolemaan johtaneen sairauden osittain vielä heikentäminä - silti toipuvina - kokeneempia, valmiimpia, viisaammpia ja varovaisempia. Emme anna enää tartuttaa itseemme jo koettua ja läpielettyä, populististista hulluutta (olemme tulleet vastustuskykyisemmiksi), emmekä siis anna hulluuden tapahtua enää uudestaan - muttemme myöskään halua parantaa sitä kapitalismilla, joka ei omista patologisista oireistaan piittaa vaan jopa tekee niistä mahdollisimman hyvin myyvää typerryttävää, latistavaa ja tasapäistävää roskaa.

Katsokoot siis puolestaan nyt - jälleen kerran - vapaan markkinatalouden puolesta kirkuvat papukaijat oman talousideologiansa lopputulemaa suoraan kasvoista kasvoihin. Mitä he näkevät? Muun muassa WSOY:n - tuon Suureksi Bordelliksi ja Parittajaksi ellei peräti Baabelin Portoksi muuttuneen entisen kirjakustantamon. Oman kuvansa.

Kauhistuneena joudun kuitenkin seuraamaan, miten tämä globaalin vaihtotalouden joka helvetin ääreen ja koloon maan päällä kuskaava megaluokan kamasaksa reagoi oman kuvansa näkemiseen: '- - Hmm' (mutisee hän). ' - Hieman kuvamanipulaatiota ja eikun myyntiin. - - Paljonkohan ylihintaa omasta kuvastaan kehtaisi pyytää kirjamarkkinoilla?'

Huora mikä huora - vaikka tulisilla lieskoilla ja kipunoivilla hiilillä persettään kärventäisit (siitäkin kapitalismin portto nimittäin oppii nauttimaan).

PS.
Purevan itsekriittinen kysymys: Missä mielessä jungerilais-kansallinen aatemaailma todella, oikeasti, eroaa lähtökohdiltaan, periaatteiltaan ja kuvitelluissa tavoitteissaan sionil - anteeksi soinilaisesta (PERSU) nationalismi-populismista (jos eroaa)?

PPS.
Göbbels-sitaatista löytyy tuttua logiikkaa. Poliitikot käyttävät sitä joka päivä. Tämä jos mikä on 'rehellisintä' ad hominem-argumentoinnin (laajasti käsitettynä: valheen) puolustusta kaikkein pahamaineisimmillaan ja äärimmillään.

'If you tell a lie big enough and keep repeating it, people will eventually come to believe it. The lie can be maintained only for such time as the State can shield the people from the political, economic and/or military consequences of the lie. It thus becomes vitally important for the State to use all of its powers to repress dissent, for the truth is the mortal enemy of the lie, and thus by extension, the truth is the greatest enemy of the State.' (Joseph Goebbels)
*
http://kemppinen.blogspot.com/2010/06/wsoy-otava-ja-tammi.html
http://www.hs.fi/juttusarja/partanen/artikkeli/Kirjailija+kauppatavarana/1135258125528/?cmp=tm_etu_kolumni

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Euroopan++idylli+murtuu/HS20070121SI1KU02ub2
http://www.kiiltomato.net/?rcat=K%E4%E4nn%F6skirjallisuus&rid=1682
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ernst_J%C3%BCnger
http://en.wikipedia.org/wiki/Ernst_J%C3%BCnger
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6
http://en.wikipedia.org/wiki/Gottfried_Benn
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://www.uunikustannus.fi/index1.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Saksan_kansallissosialistinen_ty%C3%B6v%C3%A4enpuolue
http://de.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Georg_J%C3%BCnger
http://en.wikipedia.org/wiki/Klaus_Theweleit
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tetrarkia
http://evans-experientialism.freewebspace.com/dughin.htm
http://www.holocaustresearchproject.org/holoprelude/goebbels.html
http://www.publicani.com/book/credits/

Psykoanalyytikkoja, wiccoja, natseja, mummoja

Reichilais-freudilaisen KKPP:n osanottajia kirmaamassa wicca-piirin pyöriessä kohti ekstaasia.

(Mummo-kannanoton sanamuotoja viilailtu hiukan tarkemmaksi - klo: 13.15)
*
Kommentti etenkin Finnsanityn kommenttiin Sediksen päreessä Saksalaisten kärsimyshistoria sekä suomalaisen politiikan (tai sen puutteen) todellisen luonteen paljastavaan 'Mummojen karkoitus'-operaatioon.

1
Psykoanalyysiko pelastaa meidät pahasta? Haha. - Sorry Finnsanity, mutta minä olen toista mieltä. - Pidän sinua tätä nykyä johonkin mystiseen emansipaatio-fiksaatioon hurahtaneena fanaatikkona (lähes reichilaisena wicca-anarkistina), jonka rinnalla jopa minun met/g/afyysinen super-individualismini vaikuttaa 'vain normaalilta natsimeiningiltä'.

Uskotko ihan oikeasti ihmis-psyyken transparenssiin/läpinäkyvyyteen psykoanalyyttisen prosessin kautta? - Minä en (eikä myöskään Zizek). Ihminen on ontologisesti jo alunperinkin rikki, eikä mikään menetelmä voi paljastaa tai ikäänkuin läpivalaista minä-identiteettiä, jonka kehitys on lähtenyt liikkeelle ja siten myös perustuu itsensä väärintunnistamiseen (Lacanin peilivaihe).
*
Olen hevosmiesten tietotoimistolta saanut ilmoituksen, että reichilais-freudilaisen orto-ressentimenttis-psykoanalyyttisen koulukunnan edustajat (esim. Nicolaus Sombart-vainaa) eli Kaunaisen Kuukautisveren Pyhät Pneumaatikot (KKPP) kokoontuivat äskettäin yhteisellä leirillä newageläisten wicca-obskurantistien kanssa Lesbos-saarella (ks. kuva). Mukaan oli kutsuttu myös Wilhelm Reichin haamu eli hänen orgoni-energeettinen ektoplasmansa (ei näy kuvassa).

Minä puolestani taidan lähteä Carl Schmittin haudalle Plettenbergiin mutta pyyhin sitä ennen ahterini Nicolaus Sombartin 'maan, veren ja ruumiin' mytologiaa vulgaari-freudilaisesti (vaihtoehto Blut und Boden'ille) tulkitsevalla Schmitt-motiivi-analyysilla (Juha Siltalan Sombart-referaatti: Carl Schmittin teoriat wilhelmiinisen miehisyyden ilmentäjinä - ks. linkki).

 (Pyydän syvästi anteeksi piileviä joskin tahallisia homoseksuaalisuuteen vihjaavia pylly-analogioitani ja muita harhautuneen seksielämäni tekstin muodossa ilmeneviä karkeuksia, jotka jokainen orto-psykoanalyytikko toki heti sellaisiksi tunnistaa.)

2
Mitä natsi-Saksaan tulee, niin turha urputtaa enää. Tehty mikä tehty. Maailmanhistorian ehkä karmein virhe. Mutta se 'kokeilu' on nyt ohi ja opittu (?), eikä asiaa ole järkevää vatvoa loputtomiin. Unohdus on lopulta ainoa autuas olotila, koska loputon syyllisyydessä rypeminen lamauttaa elämänhalun ja tekee ihmisestä kaunaisen hylkiön, joka ryhtyy lopulta vihaamaan itseään muissa eli toistaa uudessa muodossa sen, mihin syyllistyi aiemmassa rasismissaan/natsismissaan, josta yrittää katumalla parantua (tätä psyykkistä 'luuppia' ei Habermas ihanteellista puhe-aktia konstruoidessaan ottanut huomioon/ymmärtänyt).

Sitäpaitsi parempia ja todellisempia vihollisia löytyy (kuten Carl Schmitt'ille) edelleenkin Wall Street'iltä.

Miten olisi pikakurssi poliittista platonistia, Leo Straussia? Hänessä kohtaamme aidon juutalaisen konservatiivi-elitistin, jota on syytetty jopa fasismista. Strauss oli G. W. Bushin ajan poliittisen johdon suuri idoli. On liioiteltua muttei sentään aivan väärin sanoa, että Leo Strauss oli Amerikan Carl Schmitt.

Schmitt ei kuitenkaan minun ymmärtääkseni ollut moraali-nihilisti kuten Strauss, ja hänen käsityksensä demokratiasta perustui suvereenin (Johtajan) ja kansan aitoon representatiiviseen ykseyteen (niin metafyysiselta kuin tämä kuulostaakin), kun taas Strauss piti Platonin tavoin johtavaa luokkaa (jolta Platon vaati erittäin korkeaa moraalia vallan houkutusten vastustamiseksi: johtajat esim. eivät saaneet omistaa mitään) eräänlaisena kulissin ja kabinetin ykseytenä, joka tekee/päättää kabinetissaan (yksityisesti) lopulta niin kuin eettisesti/poliittisesti parhaaksi näkee (vaikkei Straussin mukaan mitään moraalia ole sille oikeasti olemassakaan), mutta kertoo (valehtelee) ja perustelee kansalle kulisseissa (julkisesti) hieman toisenlaisen tarinan yksityisistä kabinettipäätöksistään ja niitä seuraavista toimista.

Kuulostaako tutulta? Vai löytyikö Irakista sittenkin kemiallisia ja biologisia aseita..? - No - olisi toki voinut löytyä. Siis - -

3
By the way - tapaus 'Mummojen karkoitus' on erinomainen käytännön esimerkki siitä, mitä Carl Schmitt tarkoittaa liberaalisen parlamentarismin kyvyttömyydellä päättää asioista poliittisesti. Päättäjistä löytyy vain kyynisiä ja munattomia, loputtomasti jaarittelevia, varovaisia ja laskelmoivia populisteja, joilla ei ole mitään omaa tahtoa tai kykyä tehdä oman linjan (koska sitä ei ole) mukaisia päätöksiä johtuen (konformistisesta ja korruptoivasta) pelosta, että joutuvat yleisen mielipiteen/kansan epäsuosioon.

Mutta laki ja oikeudenmukaisuus eivät ole aina sama asia, ja se, mikä ratkaisu tapaus mummoissa tehdään, täytyy tulla poliittisten päättäjien, ei anonyymien virkamiesten  eli päätöksen (tässä tapauksessa siis epäoikeudenmukaisen lain) toiimeenpanijoitten, taholta. Kyse on viime kädessä, kuten akatemia- ja HY:n kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi terävästi sanoo, siitä, kuka tätä maata lopulta todella johtaa (poliitikot vai virkamiehet, populistit, media jne.)

Saman kysymyksen poliittisesta esitti omassa ajassaan, maassaan ja megakontekstissaan Carl Schmitt. - Vaikka Schmitt olikin vihainen natsien saatua vaalivoiton maaliskussaa 1933, niin kuitenkin hän samalla tunsi helpottuneisuutta, koska päätös/ratkaisu Weimarin tasavallan kaaokseen oli viimein tehty - olkoonkin että, Schmittin mukaan, sinä päivänä, kun Hitler valittiin, 'Hegel kuoli'.

4
Mitä sitten tutkija Sediksen ammattitaidolla rakennettuun kirja-esittelyyn tulee, niin tiukka, tiivis ja kuiva pakettihan se on, kuten historioitsijalta odottaa sopiikin. Mutta mikä olikaan referoidun kirjan varsinainen pointti? Taisin lukea jutun huonosti, koska en löytänyt pointtia, mutta ehkä määrittelin sen jo itse tämän päreeni toisen luvun ensimmäisessä kappaleessa. - - Vai odotetaanko lähteistä vielä lisää evidenssiä asiaan, kuten empiirisessä tutkimuksessa säntillisenä tapana on? - - (hohhoijaa - haukotuttaa).
*
http://www.helsinki.fi/hum/hist/yhd/julk/mask01/jsiltala.pdf
http://sedis.blogspot.com/2010/05/saksalaisten-karsimyshistoria.html
http://finnsanity.blogspot.com/
http://en.wikipedia.org/wiki/Mirror_stage
http://en.wikipedia.org/wiki/Ressentiment
http://en.wikipedia.org/wiki/Blood_and_soil
http://en.wikipedia.org/wiki/Nicolaus_Sombart
http://en.wikipedia.org/wiki/Wilhelm_Reich
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ektoplasma_(parapsykologia)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Leo_Strauss
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Koskenniemi
http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Koskenniemi+syytti+taas+poliitikkoja+mummo-ongelman+v%C3%A4lttelyst%C3%A4/1135257152062
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pneuma
http://fi.wikipedia.org/wiki/Wicca
http://writing-the-wrongs.blogspot.com/2009_12_01_archive.html

Schmitt Fallkullassa

'Nykyään mikään ei ole muodikkaampaa kuin taistelu poliittista vastaan. Amerikkalaisia rahamiehiä, teollisia teknikkoja, marxilaisia sosialisteja ja anarkosyndikalisteja yhdistää vaatimus siitä, että politiikan epäasiallinen herruus tulee hävittää ja korvata se taloudellisen elämän asiallisuudella. Enää saa olla ainoastaan organisatoris-teknisiä ja taloudellis-sosiaalisia tehtäviä, muttei mitään poliittisia ongelmia.' (Carl Schmitt: 'Poliittinen teologia' (PT), s. 113)
*
Päreeni otsikko on muokattu prof. Kaarlo Tuorin kirjan 'Oikeuden ratio ja voluntas' Carl Schmittiä käsittelevän luvun nimestä 'Carl Schmitt Weimarissa'.
*
(Kielimafia on tehnyt muutoksia ensimmäiseen julkaisuversioon viimeksi 21.3 klo: 20.15)
*
Liikun nykyään pelkästään mannermaisen filosofian alueella, ja usein tuntuu siltä, etten ole saanut anglo-amerikkalaiseen pragmaattis-analyyttiseen filosofiaan painottuneista filosofian perusopinnoistani muuta kuin tyhjän luurangon, jolla sitten pitäisi mittailla maailmaa kuin taskulaskimella. Boring!

Niinpä olen viimeisimpien vuosien aikana (ajoittain) jopa systemaattisesti yrittänyt omaksua eräitten mannermaisten nykyfilosofien perusajatuksia. - Tässä yhteydessä on tietysti syytä muistuttaa, että, huolimatta HY:n filosofian arvosanoistani, manner-eurooppalaisen ajattelun vakavin sairaus: Friedrich Nietzsche (siten myös eksistentialismi) on toki ollut minun tautini jo nuoruudesta lähtien. (Sitäpaitsi HY:n dos. Heikki Kannisto piti aikoinaan erinomaiset Nietzsche-luennot, joten ei pidä haukkua akatemiaa kohtuuttomasti.)

Nietzsche- (mutta myös Zizek-) perspektiivistäni katsottuna ei siis liene yllättävää, että mieltäni eniten kiihottava löytö (johon viimein tutustuin kunnolla) juuri tällä on hetkellä 'pahamaineinen natsihirviö', politiikan ja oikeuden filosofi Carl Schmitt.

Schmitt esitti etenkin vuosina 1919-1933 (Weimarin tasavallan aika), siis ennen natsien valtaantuloa, muutamia poliittisen oikeuden alaan kuuluvia väitteitä ja traktaatteja, jotka ovat (monien liberaalidemokraattisten ajattelijoitten tyrmistykseksi) alkaneet kahden viime vuosikymmenen kuluessa, lisääntyneen terrorismin aikana (Schmitt tavallaan ennakoi tätä uudenlaisen vihollisuuden/ystävyyden muotoa partisaani-luennoillaan/kirjallaan 1963), saada yhä lisääntyvää huomiota varsinkin mannermaisten filosofien keskuudessa. - (Sitäpaitsi - eikö myös kylmän sodan aikaa voi pitää lähes konkreettisena todistuksena Schmittin ajatusten kyvystä määritellä politiikan perimmäisten, eksistentiaalis-filosofisten realiteettien todellinen luonne?)

Itse asiassa monet eurooppalaiset (kulttuurin ja politiikan) filosofit ovat aina arvostaneet Schmittiä: esim. Kojeve ja ranskalaiset ylipäätään; myös Habermas, vaikka hän tekeekin schmittiläisistä lähtökohdista täysin päinvastaisen johtopäätöksen kuin Schmitt.

Habermas päätyy ikäänkuin saksalaisen 'huonon omantunnon' edustajana uusliberaalia sosiaalidemokratiaa lähellä olevaan (vrt. kolmannen tien sosiologi Giddens ja tämän opetuslapsi Tony Blair) diskurssietiikkaan eli ilkeästi sanottuna: päättymättömään, päätösten teon suhteen impotenssiin keskusteluun, jossa teknokraattinen (talous-)hallintobyrokratia ohjaa lopullisen päätöksen aina mieleisekseen antaen kansalle semanttisilla kikkailuillaan valheellisen vaikutelman pyrkimyksestä oikeudemukaisuuteen.

Habermasille poliittinen totuus on konsensusta, Schmittille poliittinen totuus sen sijaan on yhtä kuin kansaa representoivan ja samalla kansan kanssa identtisen suvereenin suoraa tahtoa/päätöstä. - Tässä demokratian kannalta arveluttavassa väitteessä kaikuu Platonin, Machiavellin, Hobbesin (jotka kaikki kuten myös Schmitt tekivät elämässään 'väärän' poliittisen valinnan ja joutuivat vetäytymään syrjään) sekä katolista vastauskonpuhdistusta (Schmitt oli katolinen) edustaneitten diplomaattien ja oikeusfilosofien ääni: de Maistre, Bonaldo ja etenkin Donoso Cortes, joka Schmittin mukaan oli säilyttänyt 'suurinkvisiittorien henkisten jälkeläisten itsetietoisen suuruuden'.

Carl Schmittin Weimarin tasavallan aikana politiikan ja oikeuden alalta esittämistä ideoista manittakoon lähtökohtaisesti normin ja päätöksen jännite totuuden ontologisella oleminen - pitäminen akselilla. Schmittin mukaan normi, jota laki ilmentää ja johon se tukeutuu on perimmältään aina päätös, jonka Jumala/suvereeni/poliittinen valta tekee/antaa. - Perimmältään, viime kädessä, päätös syntyy siis aina tyhjästä (aus einem Nichts).

Schmittillä oli tapana kiteyttää jo aloituksessa erinomaisen nasevasti se, minkä hän tulevassa pohdinnassaan halusi osoittaa todeksi. Esimerkiksi (edellä kirjoittaani samalla selkiyttäen): 'Kaikki modernin valtio-opin merkittävät käsitteet ovat sekularisoituneita teologisia käsitteitä.' (PT, s. 82)

Suvereeni on poikkeustilan ja siten kaiken lain perimmäinen päättäjä/takaaja. Siten juuri poikkeustila määrittää aina normaalitilan.

'Poikkeus on kiinnostavampi kuin normaalitapaus. Normaali ei todista mitään, poikkeus todistaa kaiken; se ei vahvista ainoastaan sääntöä, vaan sääntö elää pelkästään poikkeuksesta. Poikkeuksessa todellisen elämänvoima rikkoo toistumiseen jähmettyneen mekaniikan kuoren.' (PT, s. 60)

"Koska poikkeustila on kuitenkin jotain aivan muuta kuin anarkia ja kaaos, siinä vallitsee juridisessa mielessä järjestys, vaikkei kyseessä olekaan oikeusjärjestys" (PT, s. 56-57).

Kiistelty mutta samalla tunnustettu on Schmittin määrittely politiikan synnyn ja mahdollisuuden eksistentiaaliseksi perustaksi ystävä/vihollinen-jaottelun puitteissa. Politiikkaa ei voi olla edes olemassa ilman ystävän ja vihollisen dialektiikkaa.

'Die spezifisch politische Unterscheidung, auf welche sich die politischen Handlungen und Motive zurückführen lassen, ist die Unterscheidung von Freund und Feind' (ks. PS.).

Kyseessä on abstrakti lähtökohta siinä merkityksessä, että vihollinen ei ole joku tietty, määrätty ihminen, valtio, ryhmä tai kohde vaan kantilaisittain rationaalisen imaginaation hahmottama suhde maailmaan ylipäänsä. Vihollinen on jotain, jota/mitä 'vastaan' yhtenäinen yhteisö kokee olemassaolonsa integriteetin. Vain vihollinen voi 'synnyttää' kansan/yhteisön/ystävien välisen, kollektiivis-poliittisen identiteetin (ks PS.).

Liberaalidemokraattisen mielipiteen muodostuksen ja tahdottoman päätöksenteon loputtomaan vatvomiseen eli pinnalliseen soutamisen ja huopaamisen ei-etenevään liikkeeseen tottuneelle ja klisheiksi muuttuneisiin ihmisoikeuksiin (teko-)pyhästi uskovalle humanistille nämä ovat ehkä pelottaviakin ajatuksia, eikä asiaa helpota yhtään (pikemminkin päinvastoin) se, että Schmitt on partaveitsen terävä ajattelija, joka hallitsee virtuoosimaisesti myös retoriikan keinot.
*
Jos Hitler olisi ollut lähelläkään Schmittin (tai Heideggerin) intellektuaalista tasoa, Saksa ei olisi ajanut itseään (ja muita) tuhoon (mm. idioottimaisilla rotuopeillaan) vaan pysynyt nahoissaan. Silti on oletettavaa, että schmittiläis-heideggerilainen Saksa mitä ilmeisimmin olisi päätynyt jonkinlaiseen fasistiseen 'demokratiaan', mitä ikinä tämä sitten olisikaan merkinnyt kyseisen valtion tapauksessa.

Asia, joka minua Schmittissä mietityttää ja arveluttaa, on hänen ajatuksensa suvereenin ja kansan perimmäisestä eksistentiaalisesta yhteydestä/identtisyydestä. Miten tämä on käsitettävä, miten tällainen identtisyys ylipäätään on poliittisesti mahdollista, jos lähtökohtana, Schmittin tavoin, pidetään oikeusvaltiota, jonka perustana on kansan mielipidettä kysyvä mutta suvereenin asettama perustuslaillinen demokratia?

Kuvatun kaltaisen välittömän yhteyden - kutsun sitä ongelmallisuutensa takia deus ex machina-identtisyydeksi (suvereenin suhteeksi valittuun kansaansa poliittis-teologisena jumala-representaationa) - pitäisi taata, että suvereeni pystyy poliittisesti/konkreettisesti olemaan kansan tahto - päinvastoin kuin täysin byrokratisoitunut parlamentaaris-liberalistinen 'kone', joka on alkanut toimia itsestään (suurbusineksen intressien vaikuttaessa päätöksenteon taustalla) vähät siitä, miten loputtomasti vellova 'vapaa ja demokraattinen' keskustelu etenee.

Kärjistetysti väittäen, sisällöllisesti köyhä ellei peräti tyhjä, vapaa keskustelu pikemminkin vain estää ja hämää todellisten aatteellisten päätösten tekemistä ja perusteita. Politiikasta tulee konformismia ja puolueopportunismia, koska poliitikot oman suosionsa ylläpitämiseksi ovat täysin riippuvaisia mielidemittauksista.

[Ja kuten tiedetään, kansan mielipide valitsee aina kostonhimoisesti Barabbaan (liberaalissa demokratiassa päätöksentekoon Jeesuksen ja Barabbaan välillä tosin olisi haettu lykkäystä, irvailee Schmitt). - Mutta eikö kansa juuri siksi, että se on niin kostonhimoista, ansaitse hallitsijakseen tyrannin?! ;\].

Suvereenin ja kansan ykseys edellyttää, kuten Schmitt ymmärrettävästi painottaa, homogeenisen ja yhtenäisen kansan/mielipiteen (tietysti myös 'oikean' tyypin johtajaksi: ei siis tyrannia). Heti voi kuitenkin päätellä, ettei tästä lähtökohdasta ole pitkä askel totalitarismiin ja jopa rasismiin (fakta, jonka natsisimi todisti), mutta onko tuo askel väistämätön (kausaalinen) vai voidaanko Schmittin perusteorioista päätyä myös 'moniarvoisempaan totalitaariseen demokratiaan'(vai onko tässä sittenkin ilmaistu pelkästään itsensä kumoava määritelmä demokratiasta)?

Haluaisin puolustaa Schmittiä, vaikka varsinkin liberaali-demokraattisen (laki-)normativismin edustajat väittävät, että hän on irratonalisti, jonka teoriat johtavat suoraan fasismiin (Schmitt ei alunperin kannattanut natseja, mutta Italian fasismia hän tietyiltä osin ja rajatussa mielessä piti perusteltuna: vahvana valtiona).

'Schmittille Weimarin valtio oli totaalinen valtio heikkouttaan. Se oli totaalinen puuttuessaan yhä laajemmin yhteiskuntaan. Valtion interventiot kuitenkin ilmensivät sen heikkoutta: valtiosta oli tullut välikappale, jonka avulla eturyhmät toteuttivat ryhmäkohtaisia intressejään. Intressiryhmien pluralismi uhkasi lamauttaa valtion itsenäisen toimintakyvyn (Schmitt 1933). - Totaalinen valtio vahvuuttaan - se oli jotain jota Schmitt odotti ja toivoi Weimarin jälkeiseltä tulevaisuudelta.' - (Sitaatti: HY:n yleisen oikeustieteen professori Kaarlo Tuori kirjassaan 'Oikeuden ratio ja voluntas '(2007), s 181-182.

Niinpä. Mutta Carl Schmitt ei odottanut tulevaisuudelta nimenomaan natsivaltiota vaan pikemminkin Hegelin Preussia. Schmitt kritisoi natseja ennen heidän valtaanpääsyään mm. poliittisen ajattelun naiviudesta: natsivaltio tulisi olemaan juridinen katastrofi. Hän kirjoittikin päiväkirjaansa natsien vaalivoiton jälkeen tammikuussa 1933:

'Voidaan sanoa, että [tänään] Hegel kuoli.'

Natsien 'kansantotalitarismin' ja Schmittin 'vahvuuttaan totaalin valtion' välillä oli kuitenkin perustavaa poliittista yhtäläisyyttä, joka veti kumpaakin osapuolta toisiinsa. Urakehitystään edistävä Schmitt otti vastaan korkeimpia valtiojuristin virkoja natsien valtaanpääsyn jälkeen, mutta silti häntä joissain natsiupseerien piireissä epäiltiin teeskentelystä, huolimatta Schmittin jopa antisemitistisistä kirjoituksista, joiden uskon silti olleen pikemminkin 'raakaa' opportunismia (tämä ei tietenkään riitä Schmittin puolustukseksi) kuin intohimoista vakaumuksellisuutta ja vertautuvat Heideggerin vastaavaan joskin kevyempään antisemitismiin hänen vuoden mittaisen Freiburgin ('natsi-')rehtoraattinsa aikanaan.

Jo vuonna 1936 Schmitt erosi poliittisesti korkeimmasta virastaan (Heidegger erosi rehtoraatistaan jo 1934) ja sanoi jälkeenpäin eläneensä -36-37 suoranaisessa kuolemanvaarassa. Viimein Göring esti lopulliset kostotoimet häntä vastaan. Natsipuolueesta Schmitt ei kuitenkaan eronnut koskaan.

Ei eronnut myöskään Heidegger ja mikä pahinta: kumpikaan herroista ei suostunut sodan jälkeen osallistumaan yhteenkään liittoutuneitten järjestämään/tarjoamaan 'denatsifikaatio-ohjelmaan'. Niinpä kummaltakin evättiin sodan jälkeen kaikki oikeudet opettaa yliopistoissa. Heidegger tosin sai oikeutensa takaisin Saksassa, mutta Schmitt ei koskaan, ja hän luennoikin myöhemmin mm. Espanjassa (ie. 'partisaaniluennot'). Kumpikin, saksalaisen kulttuurialueen huipputuote siinä missä Freud ja Einsteinkin, julkaisi kyllä kirjoja, joita ranskalaiset filosofit sitten ahmivat pää höyryten ;\]

Schmitt koki sodan jälkeen aivan konkreettisesti elävänsä poliittisessa maanpaossa samaan tapaan kuin hänen suuret edeltäjänsä Machiavelli ja Hobbes aikoinaan kutsuen Plettenbergin kotiaan Sant'Andrea'ksi Machiavellin Percussinassa sijainneen poliittisen pakopaikan mukaan. Siellä Schmittiä kävivät hänen pitkän elämänsä aikana tapaamassa ne, jotka pitivät ja kunnioittivat häntä nimenomaan 1900-luvun Machiavellina ja Hobbesina - esim. Pariisissa 1930-luvun Hegel-luennoistaan kuuluisaksi tullut Alexandre Kojeve, jota Francis Fukuyama käytti sittemmin Hegel-tulkkinaan omassa, liberaalidemokraattisessa Historian lopussaan (Fukuyama tosin on tarkentanut ja muuttanut 1990-luvun alun näkemyksiään viime vuosina).

PS.
The friend and enemy concepts are to be understood in their concrete and existential sense, not as metaphors or symbols, not mixed and weakened by economic, moral, and other conceptions, least of all in a private-individualistic sense as a psychological expression of private emotions and tendencies. They are neither normative nor pure spiritual antitheses. Liberalism in one of its typical dilemmas ....of intellect and economics has attempted to transform the enemy from the viewpoint of economics into a competitor and from the intellectual point into a debating adversary. In the domain of economics there are no enemies, only competitors, and in a thoroughly moral and ethical world perhaps only debating adversaries. .... The concern here is neither with abstractions nor with normative ideals, but with inherent reality and the real possibility of such a distinction.... The enemy is not merely any competitor or just any partner of a conflict in general. He is also not the private adversary whom one hates. An enemy exists only when, at least potentially, one fighting collectivity of people confronts a similar collectivity. The enemy is solely the public enemy, because everything that has a relationship to such a collectivity of men, particularly to a whole nation, becomes public by virtue of such a relationship.
....
The political is the most intense and extreme antagonism, and every concrete antagonism becomes that much more political the closer it approaches the most extreme point, that of the friend-enemy grouping. In its entirety the state as an organized political entity decides for itself the friend-enemy distinction.....But the fact that the substance of the political is contained in the context of a concrete antagonism is still expressed in everyday language, even where the awareness of the extreme case has been entirely lost . - (The Concept of The Political)

http://www.amazon.com/Concept-Political-Expanded-Carl-Schmitt/dp/0226738922
*
(Seuraavassa päreessä annan kattavan näytteen etenkin Schmittin retorisista taidoista kirjassa 'Poliittinen teologia'.)
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://www.valt.helsinki.fi/sosio/tyt/artikkelit/schmitt.pdf
http://www.netn.fi/298/netn_298_kirja4.html
http://www.sauer-thompson.com/archives/philosophy/2006/04/post_46.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Weimarin_tasavalta
http://www.jarkkotontti.net/blog/tieteilya-ja-filosofiaa/jarjen-tahto-kaarlo-tuorin-teoksesta-oikeuden-ratio-ja-voluntas-niin-nain-22008/
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=0&oq=oikeuden+ra&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=oikeuden+ratio+ja+voluntas

Miksi privilegiot ja hierarkiat eivät häviä? - Tuomas Neovius vastaa kolumnissaan erittäin tyydyttävästi

Kuvassa Tuomas Nevanlinna, os. Neovius.
*
K-mafian lisäyksiä: osat II, III ja IV. - - Linkkilisäys laajoine joskin ei-sovinnaisine selvityksineen 'Lutheriin' (ks. justification eli vanhurskauttaminen) - 25.9.
*
I
Tasa-arvolakia loukkaamassa

Iltapäivälehdessä haastateltiin aikoinaan "lonkerofilosofiksi" esittäytynyttä miestä. Hänen keskeinen argumenttinsa kuului, että siinä missä oluesta on opittava pitämään, lonkero on luonnostaan hyvää.

Hauskaa... mutta vous n'avez pas raison, monsieur! Eikö maun viljely ja kehittäminen ole koko kulttuurin idea? Eivätkö suurimmat herkut ole opittuja – niin kuin moderni romaani tai hapatettu hai? Hankittu maku, acquired taste, on täydessä mielessä aikuisen elämän ydin.

Joten... pitäisikö alkaa harrastaa viinejä? Sehän olisi kivaa, eikö vain. Kun vähän opiskelisi, voisi aueta tykkänään uusi makujen kirjo. Ihan vaan viattoman nautiskelun merkeissä, viikonloppujen ratoksi, omaksi huviksi. Niinhän?

Ja mitä maks! Mikään ei ole monimutkaisempi, sosiologisempi ja tunteita herättävämpi asia. Sisäisen prolen irvintäjamboree alkaa jo ennen kuin muut ehtivät suutaan avata: Ai että ripaus rottakellaria, joka räjähtää suussa sitruunaksi? Eikös sillä jälkimaullakin ole taipumus viipyä aamuun asti? Hyi peeveli, mikä pelle.

Miksi kyräilemme snobeja? Kaiketi samasta syystä kuin kauhistelemme rasismia, hirvitymme hierarkioista ja isoamme yhteiskunnallisten erojen tasoittumista: olemme tasa-arvon kannalla.

Tasa-arvon varaan rakennettu yhteiskunta ei kuitenkaan ole johtanut hierarkioiden hajoamiseen. Syy tähän ei ole se, että tasa-arvon periaate olisi toteutunut vajavaisesti. Päinvastoin, tasa-arvo johtaa oman luonteensa vuoksi hierarkioihin.

Kun aristokratia käy rakenteellisesti mahdottomaksi, alkaa yksilöllinen aatelisleikki – siitä snobismi. Jos syntyperä ei ratkaise, menestyminen kilpailussa ratkaisee – siitä meritokratia. Jos kaikkien sosiaalinen status on periaatteessa sama, ihmisiä aletaan erotella "luonnon" nojalla – siitä rasismi. Ja niin edelleen.

Porvarillinen, muodollinen tasa-arvo on yksi rahan muoto. Niin kuin tavarat ovat vaihdettavissa keskenään, koska niiden arvo vaihtelee vain määrällisesti eli hinnaltaan, tasa-arvoisia ihmisiä voi ja pitää verrata keskenään samalla mittapuulla.

Jokainen hierarkia edellyttää perustavaa tasa-arvoa, koska muuten vertailtavat kohteet eivät olisi asetettavissa samalle asteikolle.

Kuitenkin todellista demokratiaa olisi vasta yhteismitattomien yhdessäolo Vasta silloin viini saisi olla se viini, mikä se on; vasta silloin yksilö voisi olla yksilö. (lihavointi/kursivointi: rr).

Vanha Marx tajusi tämän, ja sen vuoksi kommunismi on edelleen luovuttamaton näkökulma.
*
Lue lisää: Jean-Luc Nancy: Vérité de la democratie (Galilée 2008)

II
Distinktiot, vapaus ja tunnustuksen tarve herran ja orjan moraalissa

Siteeraan koko Nevanlinnan kolumnin ikäänkuin itse kirjoittamanani kommenttina päreeseeni Eläköön privilegioiden yhteiskunta!

Aihe jäi kalvamaan mieltäni, koska ymmärsin, että en ottanut siinä huomioon juuri tasa-arvon 'synnyttämää' eriarvoisuutta. Ihminen kun on sisimmältään monentyyppisistä (ontologisista, eettisistä, esteettisistä) arvohierarkioista eli distinktioista - erotteluista, eronteosta ja reflektiivisestä erosta (tietoisuus negaationa) - elävä otus, eikä muodollinen tasa-arvokaan (joka on kalkyloitua, laskennallista - siis rahalla mitattavissa olevaa ja mitattua: siten myös erottelevaa ja hierarkisoivaa) voi mitään sille tosiasialle, että lähes jokainen kuvittelee omaavansa oikean käsityksen hyvästä mausta - ja useimmiten ehdottoman sellaisen.

Entä mitä todellinen demokratia eli yhteismitaton yhdessäolo sitten voisi olla; - siihen ei Marx eikä kukaan muukaan ole antanut praktisesti selkeää ja tyydyttävää vastausta.

Kyseessä on lopultakin melkoisen romanttinen ajatus. Mutta ei suinkaan vähäinen tai vähäteltävä vaan kuten Nevanlinna kirjoittaa: luovuttamaton näkökulma - - eräänlainen toivorikas utopia vapauttavasta yhteisöllisyydestä, joka ei siis tukahduta yksilöllisyyttä vaan päinvastoin aidoimmin mahdollistaa sen - eikä enää pelkkänä vaihtoarvona (välineenä) vaan itseisarvona (päämääränä).

Ja jos joku Wall Streetin finanssipankkiiri keksii tehdä tuosta itseisarvostakin (ihminen päämääränä) sijoituskohteen - ja epäilemättä keksii - vastustakaamme häntä viimeiseen hengenvetoomme asti.

Ihminen tosin elää kulttuurisesti distinktioitten tekemisestä mutta hänen reifikoimistaan ikäänkuin makuarvostelmaksi, joka on abstrahoitavissa rahaksi, voi täydellä syyllä pitää sekä henkisenä että fyysisisenä väkivaltana.

Ihminen ei ole myytävissä kuin taulu, jonka hän on maalannut. Mutta mikäli näin tapahtuu (ja sitä tapahtuu kapitalismissa joka hetki), kyseessä on rahamarkkinoitten (pääoman kasautumiseen tähtäävän ja johtavan automatiikan) aikaansaama/organisoima orjakauppa - tai pikemminkin orjien välinen kauppa, jota kutsutaan vapaaksi kilpailuksi - vaikka siinä mukana olevista kukaan ei ole oikeasti vapaa - muutamilla vain menee rahallisesti sata kertaa paremmin kuin ylivoimaisella enemmistöllä.

Vapaus on kuitenkin perimmältään jotain oleellisesti muuta kuin mahdollisuus ostaa rajoituksetta aivan kaikkea, mitä haluaa. Vapaus ei ole abstrakti, ostettavissa oleva 'a space in time and place' vaan monien - ristiriitaisten, jopa vastakkaisten - asioiden, suhteiden, tilojen ja muutosten prosessi.

Vapaus ja onni ovat erottamattomia muutosten - ja asiaintiloja: ne ovat olemukseltaan identtisiä kuitenkin eri merkityskokemuksellista aspektia painottaen. - - Ne ovat identtisiä sekä kvalitatiivisessa että numeerisessa mielessä; riippuu ontologisesta perspektiivistä kummassa. Käytännössä tällä erolla ei kuitenkaan ole merkitystä itse kokemukseen - muuten kuin valitun perspektiivin eli tulkinnan kautta, joka saattaa kyllä hyvinkin implikoida jopa kahden maailmankatsomuksen välisen eron (realismi-nominalismi, rationalismi-voluntarismi, katolinen-protestanttinen kristillisyys jne.).

Mutta on myös selvää - joskaan ei helposti hyväksyttävää, että ilman samanaikaista kärsimyksen kokemista ja tajua vapaus ja onni muuttuvat pelkiksi kulutushyödykkeiksi - kumoutuen siten olemukseltaan tässä reifikaatiossa. Vapaus ei ole abstraktio tai vaihdon väline - pikemminkin se on sukua diskursiiviselle vallalle ja rakkaudelle.

Unohdan tässä tietoisesti, miten yhteiskunnallisesti vieraantunutta ja lähes esteettis-fasistista (joskin ajoittain filologis-psykologisesti tosi terävää) uhoilua oli Nietzschen käsitys herra- ja orjamoraalista preferoimalla vahvasti Hegelin käsitystä herran ja orjan dialektiikasta(jota Nietzsche sekä parodioi että tulkitsi yksinomaan distanssin paatoksen (maku, distinktio, kunnia) lähtökohdista.

Hegelin mukaan herran riippumaton vapaus (ja kunnia eli tunnustuksen saamisen tarve vertaisiltaan: halu erottautua muista) on abstraktia ja tyhjää. Se on lopulta käytännössä, siitäkin huolimatta, ettei orja alempiarvoisena pysty tunnustamaan herransa vapautta ja kunniaa [(ks. (#)], aina riippuvaista orjan työstä ja hänen kulttuurisesta kehittymisestään sekä yhteiskunnallisesta vapautumisestaan.

(#) Karkea esimerkki: jos esim. koira tottelee minua, niin sen tottevaisuus ei vielä suinkaan lisää arvoani ihmisenä, vaikka minua ehkä pidettäisiinkin tämän vuoksi hyvänä koiran kasvattajana. Tunnustus on saatava sellaiselta taholta, jota voi pitää tasavertaisena kilpailijana - eikä koira tai orja yksilönä ole sellainen taho.

Perustava ero tunnustuksen saamisessa herran ja orjan välillä on se, että herra etsii tunnustusta erilaisuudelleen vertaistensa suhteen, orja samanlaisuudelleen muiden kanssa. Muoti ja/eli identiteetti- tai imagotekniikat (Foucault) alkoivat sittemmin - massakulttuurisen modernin aikana - sisällyttää itseensä nämä molemmat pyrkimykset. Aiemmin muoti oli ollut pelkästään hovin ja aatelisten erottautumistapa.

Mutta kuten Hegel (ja myös erittäin kriittinen Nietzsche) ajattelee: orja on se, josta tulee modernin valtion ja siten myös modernin kulttuurin tekijä, mitä asiaintilaa ei kuitenkaan voi pitää yksinomaan hyvänä asiana sivistyksen kannalta.

Kannattaa muistaa pari pessimistä kuvausta modernisoituvasta ihmisestä: hän on sivilisoitunut barbaari (Schiller), viimeinen ihminen, joka luulee keksineensä onnen (Nietzsche).

III
Hegel, natsit ja Luther

Myös Hegelin asenne demokratiaan ja siten massoihin on vähintäinkin ambivalentti. Hän esimerkiksi korostaa oikeusfilosofiassaan enemmän oikeusvaltiota kuin rajoittamatonta demokratiaa (muistakaamme, että natsit pääsivät valtaan demokraattisesti, vaikka he avoimesti ja julkisesti uhmasivat lakia ja oikeutta).

Historian loppu on Hegelille Absoluutti eli täydellistyneen vapauden valtakunta, joka saa (ehkä paradoksaalisesti meille kapitalismin negatiivisen vapauden sisäistämille ihmisille) ilmenetymänsä Valtiossa ja Kansassa. - - Tässä valtakunnassa orjatkin on korotettu ikäänkuin herroiksi heidän sisäistettyään kansallistunteen.

Ainakin Snellman ja fennomaanit tulkitsivat Hegeliä tällä tavoin. Muistakaa esim. Täällä Pohjantähden alla-romaanin 'isänmaallis-sankarillinen' mutta käytännössä kaksinaamainen ja tekopyhä rovastinrouva Ellen Salpakari, joka elää lähes hömpähtävästi Suomen itsenäisyyden tavoittelun nostamasta kunniantunteesta mutta joka haluaisi ikäänkuin ostaa sen itsenäisyyden ja kunnian - todellisuutta ymmärtämättä tai sen kieltäen - yhä edelleen torpparien selkänahalla.

Huolimatta Bismarckin viisaasti masinoimista sosiaalivakuutuksista (jo Bismarckin sukkuloimat diplomaattiset, rauhaa turvaaman tarkoitetut sopimukset sen sijaan olivat osaltaan - paradoksaalista kyllä - laukaisemassa I maailmansodan peruuttamattomasti käyntiin) dramaattinen yhdistelmä: demokratia, Valtio, kansallistunteen saamat kolaukset ja luontainen halu järjestykseen (Ordnung muss sein) koitui kuitenkin Saksan kohtaloksi 1930-luvulla.

Kun Versailles'n nöyryyttävän rauhansopimuksen aiheuttamasta itsetunnon vajauksesta, valtavista talousvaikeuksista ja ajoittain lähes yleisestä anarkiasta kärsinyt heikko Weimarin hallitus kaatui, Hegelin Rechtstaat joutui (demokraattisten vaalien jälkeen) barbaarien käsiin. - - Kuitenkin Saksan kansan enemmistö jopa innostuneen ylpeänä hyväksyi sen toimet kokien omassa yksityisessä elämässään massatapahtumien ja propagandan siivittämänä (viimein sotapsykoosina) samaa herruuden tunnetta kuin Führer tehokkaine, valtiokapitalistisine rosvojoukkoineen.

Hegelin orjista tuli näin 'herroja' herrojen palveluksessa. Lopputulos oli hirvittävä.

Mutta - ja tämä on minulle olennaisen tärkeää:

Natsismin siemenet kylvettiin kuitenkin jo Lutherin forenssisessa vanhurskauttamisopissa. Kun ihmiseltä viedään totaalisesti oma tahto (ratkaisuvalta Jumalan suhteen) häneltä viedään olennainen osa ihmisyyttä tai ainakin mahdollisuus täyteen ihmisyyteen.
Forenssisen vanhurskauttamisopin ja ristin teologian totaalisen pessimistisen ihmiskäsityksen aiheuttama nöyryytys ja sen kaksoissidosluonteen ylläpitämä deprivaatio oli erittäin otollinen henkinen 'maasto', johon sekä nationalismi että natsismin antisemitistinen Blut und Boden-mystiikka upposi niin hyvin kuin vain myytti voi upota ihmisiin, jotka oli opetettu tottelemaan (Jumalaa ja esivaltaa), mutta joilta oli Jumalan suhteen riistetty täydellisesti oma tahto.

Lutherin kahden regimentin oppi puolestaan edesauttoi sitä, että kansa meni riemuiten maallisen hallitsijan puolelle, koska tämä lupasi heille hyvinvointia ja etenkin sankaruutta (kunniaa sekä tunnustusta), jonka protestantismi oli heiltä lähes lopullisesti riistänyt.

Minä en pidä Lutherista ja olen Nietzschen kanssa samaa mieltä siitä, että Lutherin ajattelu/teologia oli väärinkäsitys ihmisluonteen kannalta (tämä on oma määritelmäni), ja että Lutheria voi (kuten Nietzsche tekee) hieman halveksuen mutta täydellä syyllä nimittää naulakengillään seisovaksi talonpojaksi - huolimatta hänen kiistattomasta nerokkuudestaan.

Justification (central teaching)

Luterilaiset eufemisoivat Lutherin 'armottoman' vanhurskauttamisopin (yleisimmän pelastusopillisen tulkinnan mukaiseksi) puhumalla armosta Jumalan lahjana Kristuksen sovituskuoleman kautta, vaikka alunperin Luther puhuu armosta nimenomaan oikeudellisena (forensic) päätöksenä, joka julistetaan ihmiselle ulkoapäin ilman, että hänellä olisi tuohon päätökseen minkäänlaista vaikutusvaltaa. Kun ihminen saa armon, hän on kirjaimellisesti Jumalan 'armoilla'.

Usein forenssisesta armosta käytetään myös lieventävää ilmaisua: vapauttava tuomio, jossa tuomio ymmärretään jonain äärettömän positiivisena asiana ihmisen kannalta. Mutta tämäkin sanontatapa - kuten armo lahjana - sekoittaa forenssisen armon alkuperäisen etymologisen luonteen johonkin sellaiseen, mitä se ei todella ole.

Rakkaus ei ole yksipuolinen tai yksisuuntainen asia. Voin rakastaa ainoastaan sellaista ihmistä ja olentoa, joka myöntää minun rakkauteni häneen. Lutherin Jumala ei sitä tee vaan haluaa, että alistumme ensin hänen (mahdollisen) - täysin ulottumattomissamme olevan - rakkautensa varaan, ennenkuin voimme ilman ylpeyttä rakastaa häntä. Lutherin mukaan me nimittäin rakastamme aina itseämme, jopa rakastaessamme Jumalaa.

Näin Luther pitää meitä täysin lapsenomaisen riippuvaisuuden tilassa suhteessa Jumalaan. Olemme kuin vauvoja, jotka kuolevat nälkään ilman jumalallista holhoajaa.- - Siten Jumalan on väistämättä ensin vaikutettava meihin armollaan ja rakkaudellaan. Mutta mistä me aikuiset ihmiset voisimme tietää, milloin Jumala on meille armonsa antanut? Mennä kirkkoon naukkaamaan ehtoollista - ja odottaa vaikutusta?

(Jo tämä - perimmältään yksinkertainen esimerkki - riittää osoittamaan, miten karmea väärinkäsitys Lutherin pelastusopin ytimeen ihmisluonteen kannalta sisältyy.)

Pappeihin uskominen tällaisten ehtojen vallitessa pakottaisi meidät psykologisesti itse asiassa vielä pahempaan auktoriteettiuskoon kuin, minkä katolinen kirkko on koskaan onnistunut provosoimaan.

Jäämme siis ikuisen epävarmuuden tilaan, mikä tarkoittaa, että elämme ikäänkuin näkymättömän ihmisen loputtomassa odotuksessa (cf. Waiting for Godot/Beckett). Ihmisen, joka lupaa jatkuvasti tulla, mutta jota me emme itse voi tavoittaa millään tavoin - koskaan. Ja jos yritämme, niin meidät tuomitaan ylpeyden synnistä.

Skolastistyyppiset kikkailut Kristukselta yli jäävästä armosta, josta voimme tulla osallisiksi (kunhan vain käymme kirkossa; haha - siinä kumoutui yksin armosta-periaate, koska armolle on asetettu ehto!) ovat naurettavia ja epätoivoisia yrityksiä vääntää forenssisen vanhurskauttamisen perustaa mihinkään suuntaan. Se pysyy paikallaan kuin kivi, jota mikään voima ei pysty liikuttamaan.

Ainoa, minkä voimme tehdä päästäksemme irti tästä armottoman armon hullujenhuoneesta, on erota luterilaisesta kirkosta tai vaihtaa kirkkokuntaa.

***

Justification (theology)

In Christian theology, justification is God's act of declaring or making a sinner righteous before God. The concept of justification occurs in many books of the Old and New Testaments.

The extent, means, and scope of justification are areas of significant debate. Broadly speaking, Catholics and Orthodox Christians distinguish between initial justification—which in their view occurs at baptism—and final justification, accomplished after a lifetime of striving to do God's will. Protestants believe that justification is a singular act in which God declares an unrighteous individual to be righteous because of the work of Jesus. Justification is granted to all who have faith, but even that is viewed as a gift from God (compare Eph 2:8).

Justification is seen by Protestants as being the theological fault line that divided Roman Catholic from Protestant during the Reformation[1].

IV
Kuten tiedämme, nykyajan liberaaleissa massademokratioissa kunnian tavoittelu on aivan yhtä tärkeää kuin aiemminkin, mutta tuon tavoittelun alkuperäinen muoto(herran aktiivinen halu tulla tunnustetuksi vertaistensa taholta) on kesyyntynyt orjamaiseksi haluksi tulla tunnustetuksi samanlaisena muiden kanssa.
Kunnian kulttuureissa aina piilevä rasismin mahdollisuus ja elementti on muokkaantunut demokratioissa tasa-arvovaatimusten myötä toleranssiksi: suvaitsevaisuudeksi, joka kuitenkin vaivoin pystyy kätkemään halveksunnan poikkeavia kohtaan. Itse asiassa juuri suvaitsevaisuus saattaa kätkeä ja pitää sisällään enemmän rasismia kuin yksikään nationalistis-rationalistinen 'halla-aholaisuus'.

Tulkoon edellinen sanottua tähän loppuun eräänlaisena (osittaisena) kritiikkinä aiemmin Halla-ahosta esittämiäni 'olkiukko-lausuntoja' kohtaan.

***
Kommentti: Kantia, Hegeliä ja Marxia voinee tiettyjen perusideoiden tasolla sittenkin pitää saman emansipatorisen projektin edustajina(?) Niin erilaisia kuin heidän näkökulmansa yhteiskunnalliseen todellisuuteen ovatkin. (Ainakin Slavoj Zizekin mukaan voi).
*
http://yle.fi/vintti/ohjelmat.yle.fi/10kirjaalapsuudesta/vieraat.html