*
[Kielimafian tarkennuksia ja korjauksia (luku 3, ensimmäinen ja kaksi viimeistä kappaletta) - klo: 16.20]
1
Kohtalo ei ole mikään animistinen henkiolio vaan sattuman ja välttämättömyyden tapahtumista eikä yhtään enempää tai vähempää.
*
Maailma on niinkuin se on - kvanttifysiikan positiivisesti varautunutta tyhjyyttä. Älä kysy, mitä on positiivisuus. Et tule koskaan tietämään. Riittää kun katsot ylös taivaisiin. Tai syvälle sisimpääsi.
*
Lacanin mahdoton reaalinen on kuin Mooseksen Jumala, jonka näkeminen tuhoaa tai ainakin traumatisoi ihmisen. Sellaiseen mahdottomaan voisi jopa uskoa - mutta varovaisesti...
2
Kirjoitettu kommentiksi Valkean kommenttiin edellisessä päreessäni Kirkko evankeliumin institutionaalisena linnakkeena ja hengellisenä vankilana.
*
Valkea kirjoitti: 'We will always fall short compared to God.'
*
Mistäs tiedät? Tuomas Nevanlinna antaa sinulle kaksi vaihtoehtoa tähän asiaan: Spinoza [varauksin Hegel] tai Kant - http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/tieto-ja-totuus-eivat-lankea-yhteen.html
3
Sillä, joka tekee vertailuja ihmisen ja Jumalan välillä, täytyy olla 'luonnollista' tietoa Jumalasta. Muussa tapauksessa vertailun tekeminen on joko mahdotonta [mikä tekee uskosta absurdin mutta juuri siksi aidon uskon] tai imaginaarista haaveilua [samaistumista], joka perustuu oletukseen olemisen transparenttisuudesta [läpinäkyvyydestä] ja subjektin identtisyydestä maailman kanssa [subjekti on maailman sisäinen] - olipa sitten kyseessä a] animismi, b] luonnollinen teologia tai c] jopa 'uusateistinen' evoluutio-luonnontiede.
*
Läntinen eli 'juutalaisen' jumalakäsityksen perustalle rakentuva augustinolais-luterilainen monergismin perinne [ks. PS.] ajautuu lähes kaikki sakramentit ja kaanonin hylätessään jatkuvaan kriisiin, joka muuttaa luterilaisen ja reformoidun kirkon pelkäksi empatia-palvelufirmaksi. Tämä on hinta, joka maksetaan siitä, ettei Jumalasta suostuta missään muodossa tekemään antropomorfistista henkioliota, kuten tapahtuu em. kolmessa tavassa hahmottaa ja mieltää todellisuus.
Idän 'kreikkalaisen' eli ortodoksisen kirkon sakramentaalinen synergismi on vahvasti kiinni luontomystiikan itämaisessa perinteessä. Olenkin ortodoksiseen kirkkoon kuuluvana ateistina päätynyt pirulliseen aporiaan tai dilemmaan, jonka mukaan kirkon, ollakseen 'esteettisesti oikea ja korkeatasoinen' kirkko, on oltava sakramentaalinen [animistis-pakanallinen], mutta kyseisen kirkon käsityksen Jumalasta täytyy silti ehdottomasti korostaa Jumalan absoluuttista tuntemattomuutta eli toiseutta, jottemme lankeaisi huuhaa-uskomuksiin.
Kuten edeltä ainakin epäsuorasti käy ilmi, luterilais-reformoidun teologian varaan ei mielestäni voi rakentaa uskottavaa kirkkoa, koska se viime kädessä on samanaikaisesti sekä sekulaaria ateismia että solipsistista mystiikkaa, joka ei tarvitse Jumala-suhteen välittäjäksi sakrametteja eikä kirkkoa ylipäätään - [huom. lut.-konservatiivit ja -fundamentalistit ovat asenteiltaan pikemminkin katolisia kuin lutkuja].
Näin ollen en voi välttää johtopäätöstä, jonka mukaan liturgian ja sakramenttien [kaikkien ort.-kirkollisten palvelujen] suoma esteettinen mielihyvä ei omassa uskossani rakennu ortodoksisen praksiksen opillisen perustan ja rakenteen varaan vaan muuttuu minulle ikäänkuin taiteeksi taiteen itsensä takia.
Katsellessani ja kuunnellessani ortodoksista toimitusta jään siis ikäänkuin taideteosta ihailevaksi kokijaksi enkä ole [kuten ortodoksin pitäisi olla] täydentävä osa tuon liturgisen perfomaation kokonaisuutta.
Olen tavallaan henkipatto molemmissa - sekä ortodoksisessa että luterilaisessa kirkossa.
Ensin mainittu on esteettisesti vaikuttava luonnon ja vähän kaiken muunkin elollisen pyhittävä kirkko [koska kaikki on Jumalan luomaa ja siten pyhää] - eräänlainen kristillis-itämainen Gesamtkunstwerk-performanssi [itämaista wagner-oopperaa].
Jälkimmäistä kirkkoa ei sen sijaan pitäisi olla edes olemassa, sillä Karl Barthin [kalvinistisen reformaation perinne] mukaanhan uskonto ja kirkko nimenomaan erottavat ja vieraannuttavat [=synnin seuraus] meitä Jumalasta [mahdottomasta reaalisesta] keinotekoisella symboliikallaan - olkoonkin, ettei meillä ole muuta tapaa ilmaista ihmetystämme ja kaipuutamme ikuisuuden edessä.
*
Jos minä olisin teologinen nero, niin 'keksisin' sellaisen kirkon, jossa biletetään ortodoksisen liturgian mukaisesti lähes sanoinkuvaamattoman kauniissa kirkossa, mutta jossa silti tunnustettaisiin Karl Barthin dialektinen teologia triniteetin, kristologian ja soteriologian perustaksi.
Tiedän toki, että sellainen kirkko on täysi mahdottomuus, mutta pelkästään jo tuon mahdottomuuden takia sitä kannattaa pohtia. Sitäpaitsi jostain kumman syystä koen olevani uskonnollinen ihminen, vaikka pohdintojeni seurauksena tulenkin aina entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että ateismi on ainoa täysin rehellinen asenne suhteessa olemiseen.
Minulle ateistinen positio merkitsee lähinnä sitä, että voin katsoa maailmaa ikäänkuin puhtaalta pöydältä - vailla vähäisintäkään toivon kipinää pelastuksesta tai edes tarvetta siihen [olen Sivulliseni lukenut] - vailla mitään kaipuuta, jota voisi kutsua rakkaudeksi, joka sitoo tai jopa orjuuttaa minua - kohdistuipa tuo rakkaus sitten ihmiseen tai Jumalaan.
Tällainen asenne [jos se nyt ylipäätään on asenne] ei ole tunteettomuutta eikä luovuttamista vaan irrottautumista ja luopumista, joka meillä kaikilla ennenpitkää on edessämme. Meidän pitäisi hyvissä ajoin ennen kuolemaamme myöntää ja ymmärtää se, että maailma on jätettävä silleen, että kaiken on annettava olla niinkuin se on, että loppu on joka tapauksessa hiljaisuutta.
'Let be, the rest silence', sanoo Claudiuksen ja Laerteen myrkkymiekoin ja myrkkymaljoin juonimaan kaksintaisteluun myöntyvä stoalaisen rauhallinen ja kostonhimonsa voittanut Hamlet Horatiukselle, joka varoittaa häntä salajuonen mahdollisuudesta vähän ennen viimeisen näytöksen loppuratkaisua.
PS.
Vaikka juutalaisen uskonnon Jumala on monergistinen [kaikkivaltias ja arvaamaton], niin sen jumalasuhde rakentuu silti synergistisesti [kulttilaki, rituaaliuhrit] eli aivan toisin kuin tyystin epäsakramentaalisella Lutherilla - [luterilaisuus tunnustaa itse asiassa vain yhden todellisen sakramentin eli ehtoollisen ja senkin kai hieman häpeillen ;\].
Monergistinen Jumala on siis ehdoton kaikkivaltius, kun taas mielikuvituksellisen vahvat polyteistiset jumalat olivat vielä niitäkin suuremman voiman eli väistämättömän kohtalon [ananke, moira] alaisia. Jumala ei ole samaa kuin kohtalo, joka ikäänkuin viimeisenä animistisena jäänteenä viestii meille jostain henkivoimasta [vrt. karman laki], joka säätää elämämme kulkua. Tällainen uskomus on pelkkää imaginaarista huuhaata, jos minulta kysytään.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/kirkko-evankeliumin-institutionaalisena.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Monergismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Synergismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Barth
http://en.wikipedia.org/wiki/Karl_Barth
http://fi.wikipedia.org/wiki/Eppu
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/10/me-emme-voi-puhua-jumalasta-se-on.html
http://www.behance.net/gallery/Lutheran-Surrealism/761766
