Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Saimaa ja Päijänne.
*
Mummo kirjoitti:
'Mutta sinä tahdot nyt jotakin "välitöntä"?'
Kyllä. Mutta se voi olla aivan hyvin kirjallista, joskin preferoin lähinnä keskustelua. En kuitenkaan kuin osittain.
Pakko myöntää, että haluan kai tehdä 'vaikutuksen' - en kuitenkaan 'jälkiseurauksilla' (hymiö).
No - leikin ehkä uhkarohkeasti omilla tunteillani ja otan tuon riskin, mikäli se sinulle sopii.
Riskit ja turhat odotukset pitää vain jatkuvasti tiedostaa - siis osata tajuta ja eliminoida, jos 'tranferenssi' (laajasti ymmärrettynä) välillämme muuttuu liian läheiseksi.
Joka tapauksessa minä haluan puhua, keskustella ja kirjoittaa! Sanalla sanoen - esiintyä.
Haluan ikäänkuin räjäyttää entisen/osittain vielä nykyisenkin sosiaalisen foobikon - RR:n - taivaan tuuliin. Lopulta ja viimeinkin.
*
Mummo kirjoitti edelleen:
'Minusta sinun pitäisi kirjoittaa Pathos-tarinan viimeiset osat nyt. Täällähän tarina jo suljettiin, mutta oma blogisi on yhä auki.'
Aion - tai varovammin luvattuna: yritän sen myös tehdä.
Edessä on kaikkein rankin kirjoitusvaihe, sillä aion kirjoittaa sekä puuttuvan intron eli jonkinlaisen esittelytekstin, jonka perspektiivi on hieman toinen kuin 'Välisoitto'-osassani, jossa kertasin siihen mennessä tapahtunutta.
Tarinan motiivi on mielestäni vielä liian 'yksinkertainen' ja itsestäänselvä. Pathos ei tapa hulluuttaan vaan 'järjellisyyttään', olkoonkin, että hänet voidaan tuomita milloin vain tekojensa johdosta.
Finaalin loppuosissa yritän Athoksen ja Typhuksen välisen keskustelun kautta tehdä yhteenvetoa siitä, minkälaisia tulkintaversioita Pathoksen julmasta mielipuolisuudesta motiivien tasolla voidaan ulkopuolisten taholta ja perusteluin antaa.
Hämäränä loppufinaalina yritän ehkä eräänlaista deus ex machinaa ja tuon näyttämölle mm. kreikkalaisen tragedian tapaan, tapahtumien yläpuolelta kohtalokkaan hulluuden näkevän ja ratkaisevan hahmon - en Doriksen - vaan Mummon, joka et ole nimenomaan sinä vaan pikemminkin jokin myyttinen jumalatar.
Kaikki tämä synoptinen on vielä hämärän petossa, mutta olen jo huomannut, että kun vain olen siinä vireessä keskittymiskyvyltäni, että viimein uskallan päättää ryhtyä kirjoittamaan/jatkamaan tätä tarinaa, teksti etenee miltei vuorenvarmasti eteenpäin.
Kertaakaan en ole joutunut keskeyttämään aloitettuani jonkun jakson. Kunhan vain aikaa on varattu riittävästi yhteen kirjoitussessioon.
'Eroksen ja Psykhen' uudelleen lukeminen (kiitos vain vinkistäsi vielä kerran) antoi minulle jotain kummaa inspiraatiota tarinan lopetuksen hahmottamiseen, mutten ole tuota vielä kunnolla sisäistänyt.
Teinkö väärin antaessani Pathoksen ratkaista kohtalonsa itsemurhan kautta? Tarkoittaa: pelastinko itseni sillä tavoin muiden tuomiolta? Sillä Pathoshan olen minä.
Myös Dorikselle ja Ernestille löytyy todelliset 'esikuvat' eletystä elämästäni, mutta nimiä en voi tässä yhteydessä mainita. Sinä Mummo ne kyllä tiedät toissaperjantaisen jälkeen. Doris ei(!) siis ole Mummo kuin fiktiona, fantasiana - tosin nyt ehkä jo hieman todellisempana, kun olemme tutustuneet.
Todellinen Doris on jonkilainen sekoitus paria kolmea todellista naista - etenkin sitä yhtä (ei kuitenkaan S:a!). Samoin Ernest on 'tiivistelmä' parista todellisesta miehestä.
Herättääkö Mummo minut 'henkiin' ja asettaa minut totuuden eteen - vastuuseen emotionaalisista oikuistani, joita ja joilla yritin rationaalistaa ja huom! - samalla myös sovittaa puukotukset tekemällä itsemurhan.
(Tässä ongelmassa törmäämme tietysti osaltaan myös mysteeriuskontoihin ja mytologiaan - Dionysoksen ja Jeesuksen myyttiseen problematiikkaan, joista löytyy ainakin Orfeuksen kautta sukulaisuutta keskenään. Vaikeaksi siis menee...)
Joka tapauksessa Pathoksen itsemurhaa saatetaan pitää jopa pelkuruuden osoituksena.
Jos joku näin väittää - en pane vastaan. Mikäli kokee itse tehneensä oikein, on kyettävä vastaamaan teoistaan ihmisten edessä.
Tosin esimerkiksi Antigoneen, Sokrateen ja Jeesuksen tapauksissa se oli ikäänkuin mahdotonta, koska he eivät nimenomaan olleet syyllisiä johonkin tiettyyn, yksilöityyn moraaliseen vääryyteen - pikemminkin päinvastoin, koska he edustivat korkeampaa moraalia kuin yhteisö, jossa elivät, mutta Pathoksen tilanne on hiukan toinen. Hän on murhaaja - sekä affektien pohjalta että tieten tahtoen, mikäli nämä kaksi voidaan rationaalisesti linkittää tässä tapauksessa.
Kuitenkin juuri tässä on ongelma: minä en tiedä, teinkö oikein, vaikka ikäänkuin ratifioin, legitimoin eli oikeutin toimintani hyväksymällä mustasukkaisuuteni motivoimat affektit ja niiden aiheuttamat seuraukset välittämättä moraalista, jonka perustana on: - mikään ei oikeuta tappamista egoistisista tai sitten muistakaan syistä!
Ei ei! Ei sittenkään. En halua olla pelkkä egoistinen hirviö!
Näin ollen minut pitää kasata uudelleen eläväksi kuin Lemminkäinen (Mummon 'tehtävä') ja tultava kärsimään ihmisten minulle langettama tuomio. Tosin silloin he kyllä joutuvat ainakin epäsuorasti tuomitsemaan myös oman egoisminsa - - minussa! Ja tämä onkin juuri se pointti, johon yritän tarinani päättää.
Miten oikeus voi langettaa kuolemantuomion psykologisen egoismin motivoimista teoista, joihin ihmiset yhteisöissään syyllistyvät itse harvase päivä? Kyseessähän on sitäpaitsi - kuten Camus kuolemantuomiosta toteaa - paljon pahempi teko kuin mikään hetkellisten affektien pohjalta tapahtunut tappo. Äärimmäisen harkittu murha, joka kostomentaliteetissaan ylittää ikäänkuin moninkertaisesti kaiken rikollisen egoismin. Kyseessä kun pitäisi olla oikeuden ja jopa oikeudenmukaisuuden ylin ilmentymä!
*
Viime kädessä törmään lopulta omaan - kaikkein pahimpaan neuroosiini: - äitisymbioosiini - separaatio-individuaatio-problematiikkaan (epäonnistunut ero äidistä, emotionaalisen itsenäistymisen jääminen kesken), - - ehkä jopa 'kuolleen äidin ongelmaan' (Andre Green), jossa äidin poissolo ja saavuttamattomuus/pettyminen äitiin - ajaa mieleni tyhjäksi ja kokemusmaailmani syvimmän tunteen tyhjän depression ja tuskan autiomaaksi.
Siitä ei ole emotionaalinen elävältä kuoleminen kaukana...
*
Jos/kun joskus saan tämän merkillisen, fiktiivis-omakohtaisen, omantunnon ja ties minkälaisten haamujen kanssa taistelevan kertomukseni loppuun, kasaan sen novelliksi. Katsotaan sitten, mihin sen avulla voi päästä Parnassolla.
Eniten toivon, että saisin siitä motivaatiota kirjoittaa lisää vastaavaa lyhytproosaa.
*
Tämä teksti viittaa Pathoksen tarinan viimeisimpään jaksoon Finaali osa 1: Eikä edes kuolema voinut heitä erottaa..., jonka lopusta löytää viittauksen edelliseen osaan jne.
Showing posts with label kirjoittaminen. Show all posts
Showing posts with label kirjoittaminen. Show all posts
February 22, 2009
November 15, 2008
Mytologian, fiktion ja fantasian kuolemattomat hirviöt
Kuvan hirviö: Lernaean Hydra, a mythological many-headed serpent. Ks. kuvan linkki, jossa käydään läpi antiikin kreikkalaisen mytologian viisi kuuluisinta hirviötä.Kirjoitettu iineksen vastauskommentiin päreessään "Syyspäiväkirja 10. sivu".
iines kirjoitti:
Tuo on mielenkiintoista, mitä sanot rakkaimpansa tappamisesta. Siitäkin tarininoinnissa varmaan on kyse. Lohikäärmeeltä kaula katki, tai ne kaikki seitsemän, niin on kuivilla.
*
RR
Seitsenpäisen hirviön tappamisen ongelmana lienee kuitenkin syvimmiltään se, että tällaiset, mytologioista tutut hirviöt kasvattavat monesti uuden pään entisen tultua katkaistuksi, mikä tarkoittaa, että emme katko silloin pelkästään todellista, todella olemassaolevan, reaalisen hirviön päätä vaan samalla myös omissa fantasioissamme piilevien hirviöiden yhä uudestaan sikiäviä päitä.
Siinä eräs lähtökohta psykoanalyysin pohdinnoille oireen katoamattomasta ja/tai sen jatkuvasti muuttuvasta luonteesta - toisin sanoen aina uudestaan syntyvästä hahmosta.
Kirjoittajan, kirjailijan ongelma on siten omituisen kaksinainen fiktion suhteen. Hän voi tappaa hirviön - jopa kaikki sen seitsemän päätä, mutta ehkä hän ei vielä silloinkaan tule tappaneeksi itse hirviötä, joka yhä kasvattaa lonkeronsa kummittelemaan ja uhkaamaan mieltämämme, mielikuvitustamme ja psyykkistä tasapainoamme.
Tässä mielessä myös kirjoittajan työ on tavallaan Sisyfoksen työtä: - luulleessaan saavuttaneensa lopputuloksen ja mielenrauhan, hän ennenpitkää kohtaakin uuden, ehkä vielä entistä kauheamman hirviön päineen.
Tällaisista fantasioista jo varhaiset mytologiat ovat siis kertoneet. Ja nyt kun emme enää usko, että sellaisia hirviöitä on olemassa oikeasti, koska olemme kyenneet tappamaan niitä aika joukon sekä tutkimaan ja määrittämään, mitä ne todella mahtavat olla, niin yhä silti nämä mytologian hirviöt sisältävät viestin ja sanoman - meistä itsestämme.
Usein puhutaan perkeleestä, paholaisesta ja hänen apureistaan - siis paheitten mielikuvituksellisista hahmoista, jotka uhkaavat meitä. (Yhtä lailla hyveille kehkeytyy fantasioissamme vastaavia joskin miellyttäviä hahmoja. Katoamattomia ja monin tavoin muuttuvia ja uusiutuvia nekin.)
Mutta niin kauan kuin nuo hirviöt ovat fantasioittemme - etenkin pelkojemme, paheellisuuksiemme tai vastaavien epämiellyttäviksi luokittelemiemme psyykkisen näyttämömme olioiden tai ominaisuuksien mielikuvituksellisia personifikaatioita, niin kauan ne myös kasvattavat katkaistujen päidensä tilalle uusia, mielikuvituksellisempia päitä, jotka yleensä heijastelevat oman aikakautemme mielikuvia pahuuden ja pelkojemme luonteesta.
Kirjailija voi vain kuvata tämän tilanteen ja siinä ilmenevän psyykkisen prosessin, mutta selvää toki on, että se, mikä on syntynyt vietin, fantasian ja fiktion voimasta, ei ole koskaan tapettavissa lopullisesti.
Paradoksaalinen syy tuohon hirviön kuolemattomuuteen on sen fiktioluonne, sillä juuri fiktio ilmentää sisäisen todellisuutemme - energeettisen halun ja vietin todellisuuden olemassaoloa.
Muulla tavalla kuin fiktiona se ei edes voisi olla olemassa tai pikemminkin tulla tietoisuuteen. Vielä kerran - juuri fiktiivisen fantasialuonteensa vuoksi sisäisen todellisuutemme hirviö tai viettelys ei koskaan ole täysin poistettavissa.
iines kirjoitti:
Tuo on mielenkiintoista, mitä sanot rakkaimpansa tappamisesta. Siitäkin tarininoinnissa varmaan on kyse. Lohikäärmeeltä kaula katki, tai ne kaikki seitsemän, niin on kuivilla.
*
RR
Seitsenpäisen hirviön tappamisen ongelmana lienee kuitenkin syvimmiltään se, että tällaiset, mytologioista tutut hirviöt kasvattavat monesti uuden pään entisen tultua katkaistuksi, mikä tarkoittaa, että emme katko silloin pelkästään todellista, todella olemassaolevan, reaalisen hirviön päätä vaan samalla myös omissa fantasioissamme piilevien hirviöiden yhä uudestaan sikiäviä päitä.
Siinä eräs lähtökohta psykoanalyysin pohdinnoille oireen katoamattomasta ja/tai sen jatkuvasti muuttuvasta luonteesta - toisin sanoen aina uudestaan syntyvästä hahmosta.
Kirjoittajan, kirjailijan ongelma on siten omituisen kaksinainen fiktion suhteen. Hän voi tappaa hirviön - jopa kaikki sen seitsemän päätä, mutta ehkä hän ei vielä silloinkaan tule tappaneeksi itse hirviötä, joka yhä kasvattaa lonkeronsa kummittelemaan ja uhkaamaan mieltämämme, mielikuvitustamme ja psyykkistä tasapainoamme.
Tässä mielessä myös kirjoittajan työ on tavallaan Sisyfoksen työtä: - luulleessaan saavuttaneensa lopputuloksen ja mielenrauhan, hän ennenpitkää kohtaakin uuden, ehkä vielä entistä kauheamman hirviön päineen.
Tällaisista fantasioista jo varhaiset mytologiat ovat siis kertoneet. Ja nyt kun emme enää usko, että sellaisia hirviöitä on olemassa oikeasti, koska olemme kyenneet tappamaan niitä aika joukon sekä tutkimaan ja määrittämään, mitä ne todella mahtavat olla, niin yhä silti nämä mytologian hirviöt sisältävät viestin ja sanoman - meistä itsestämme.
Usein puhutaan perkeleestä, paholaisesta ja hänen apureistaan - siis paheitten mielikuvituksellisista hahmoista, jotka uhkaavat meitä. (Yhtä lailla hyveille kehkeytyy fantasioissamme vastaavia joskin miellyttäviä hahmoja. Katoamattomia ja monin tavoin muuttuvia ja uusiutuvia nekin.)
Mutta niin kauan kuin nuo hirviöt ovat fantasioittemme - etenkin pelkojemme, paheellisuuksiemme tai vastaavien epämiellyttäviksi luokittelemiemme psyykkisen näyttämömme olioiden tai ominaisuuksien mielikuvituksellisia personifikaatioita, niin kauan ne myös kasvattavat katkaistujen päidensä tilalle uusia, mielikuvituksellisempia päitä, jotka yleensä heijastelevat oman aikakautemme mielikuvia pahuuden ja pelkojemme luonteesta.
Kirjailija voi vain kuvata tämän tilanteen ja siinä ilmenevän psyykkisen prosessin, mutta selvää toki on, että se, mikä on syntynyt vietin, fantasian ja fiktion voimasta, ei ole koskaan tapettavissa lopullisesti.
Paradoksaalinen syy tuohon hirviön kuolemattomuuteen on sen fiktioluonne, sillä juuri fiktio ilmentää sisäisen todellisuutemme - energeettisen halun ja vietin todellisuuden olemassaoloa.
Muulla tavalla kuin fiktiona se ei edes voisi olla olemassa tai pikemminkin tulla tietoisuuteen. Vielä kerran - juuri fiktiivisen fantasialuonteensa vuoksi sisäisen todellisuutemme hirviö tai viettelys ei koskaan ole täysin poistettavissa.
Ja mitä sitkeämmin sen torjumme, sitä varmemmin se palaa - aina uudestaan.
*
Tiivistääkseni ajatukseni toistan vain, että katkoessaan hirviönsä päitä, fantasian kirjoittaja tulee samalla luoneeksi tahtomattaan kasvualustaa uusille hirviöille. Kirjoittaja on siten kuin Sisyfos, jonka elämän mielekkyys ja onni piilee hänen kyvyssään luoda saman toistumisesta aina uusi performanssi - uusi fantasia.
*
www.jazjaz.net/2008/04/top-5-bad-ass-monsters....
http://fi.wikipedia.org/wiki/Minotauros
http://www.sheppardsoftware.com/Europeweb/factfile/Unique-facts-Europe31.htm.
*
Tiivistääkseni ajatukseni toistan vain, että katkoessaan hirviönsä päitä, fantasian kirjoittaja tulee samalla luoneeksi tahtomattaan kasvualustaa uusille hirviöille. Kirjoittaja on siten kuin Sisyfos, jonka elämän mielekkyys ja onni piilee hänen kyvyssään luoda saman toistumisesta aina uusi performanssi - uusi fantasia.
*
www.jazjaz.net/2008/04/top-5-bad-ass-monsters....
http://fi.wikipedia.org/wiki/Minotauros
http://www.sheppardsoftware.com/Europeweb/factfile/Unique-facts-Europe31.htm.
November 6, 2008
Saari eli itsekasvatusta psyykkisellä näyttämöllä
Kirjoitettu kommentiksi edelliseen päreeseeni Saari ja HG:n kysymykseen.
(Kielimafialaiset kyttäävät virheitä; - niitä löytyi muttei löydy enää kovin paljon. Viimeisin lisäys tehty kuitenkin vielä 14.11)
I
HG kysyy:
'Jos saarella on ollut merkitys: miksi et milloinkaan sitä voinut mitenkään ilmaista?'
*
RR
Kyllä sillä tietenkin on, on ollut ja tulee olemaan merkitys kuten kaikella fiktiolla, sillä mikään ei synny tyhjästä paitsi Jumalan luomisteko (kuulemma). Yritän seuraavassa tulkita ja ymmärtää itseäni - jospa onnistuisin vaikka ymmärtämään vaihteeksi oikein.
Fiktio toimii aina enemmän tai vähemmän itsenäisesti - siihen fiktiivinen asetelma kehyskertomuksenomaisesti ainakin tässä pyrkii (ks. PS.) .
Fiktiota, eli mitä saareen 'pako' päähenkilölle - siis meikäläiselle - tässä merkitsee kaikkine muine tapahtumineen, voi tulkita monin tavoin, joista en tässä kommenttiosiossa yritä selitellä kuin ehkä kaikkein tärkeintä ja minulle itsstään selvintä puolta.
Tässä ei ole kyse mistään arvoituksesta, johon on sisällöllisesti VAIN yksi ratkaisu. Mutta se asetelma ja kehys, jonka fiktionomaisesti käytetyt aidot ja monena kesänä koetut maisemat sekä hyvin läheiset ihmiset tässä muodostavat, implikoi eli sisällyttää itseensä tai ilmaisee lopulta vain yhtä dramaturgista tilannetta, jonka puitteissa ja sisällä jotain tapahtuu: ihmisiä vierailee saaressa kutsuittuina - kokemuksen ollessa kaiken kaikkiaan antoisa, positiivinen ja opettavainen - varsinkin saaren Robinsonille eli minulle itselleni.
Tarina heijastelee fiktiivisen kärjistetysti ja kuitenkin vain puolittain vertauskuvallisesti (toinen puoli on kuin onkin melkein totta) oman psykososiaalisen nykytilani ja -tilanteeni problematiikkaa sekä sen ratkaisuyritystä saarimetaforan avulla, eli sen voi lukea myös 'piilodokumenttina' - faktiona - todella tapahtuneesta kuten alkuperäisenkin Robinson Crusoenkin juonen.
Vertauskuvallisten fiktiivisten tekstien eräs suurimmista viehätyksistä ja nautinnoista piilee siinä, että ne eivät ole mitään valmiiksi pureskeltuja tarinoita tai edes dekkareita, joihin löytyy yleensä se yksi ja ainoa syyllinen ja/tai ratkaisu - olkoonkin, että arvostan kunnon dekkareita hyvänä kirjallisuutena siinä missä ('yli-')kanonisoituja klassisia tekstejäkin.
Mikäli esimerkiksi antiikin myytteihin, tragedioihin - jopa psykologista realismia edustaviin romaaneihin - mm. Stendhal, Flaubert, Dostojevski, Tolstoi, Tsehov, puhumattakaan symbolistisemmista, absurdisen vertauskuvallisista, liioittelevan parodioivista ja satiirisen sekä viimein vaikeimman eli farssin hiuksenhienosti arkielämästä eroavia keinoja käyttäviin teksteihin olisi tarjota yksi ainoa yleispätevä tulkintaselitys, ei noilla teksteillä olisi edes bildungs-romaanin arvoa - mitä en tässä tahdo suinkaan aliarvioida, vaan annan sen yksinomaan esimerkkinä eräästä ehkä ymmärrettävimmästä tavasta ratkaista fiktioon naamioidun 'oikean' elämäntarinan' ja -tapahtuman eettinen pulmatilanne tai jopa umpikuja.
Minun kertomuksessani saareensa ihmisiä paennut, turisteille hävyttömiä huuteleva, hulluksi tekeytynyt - toisten ihmisten vaatimukset, vajavuudet ja tässä tapauksessa nimenomaan kommunikaatio-ongelmiin sekä toisissa ihmisissä että itsessään lopen kyllästynyt ja turhautunut skribentti tajuaa itse asiassa varsin nopeasti, että hänen ainoa ratkaisunsa kyetä oppia ymmärtämään ihmisiä ei ole paeta luolaan/saareen piiloon voidakseen olla ja elää yksin - siis täysin vapaana muun maailman epäoleellisista ja häiritsevistä 'hälyäänistä' - vaan opetellakseen kohtaamaan 'vaikeitakin' ihmisiä juuri omassa yksinäisyydessään eli siis tuossa saaressa.
Saari - ja tämä on fiktion tärkeä opetus - alkaa nyt toimia olemassaolossaan kuten saaren maisemakin: - aivan konkreettisena välittäjänä [tai 'metafiktiivisenä' Martti Ahtisaarena ;] ongelmaosapuolten välillä: - toisin sanoen R:n mielestä aiemmin muka täysin hankalia ja sietämättömiä ihmisiä sekä saaren vielä paljon hankalampaa Robinsonia eli päreen kertojaa - siis minua itseäni - yhdistävänä tekijänä.
Faktiivis-fiktiivisen tarinani viesti on lopulta selkeä, joskaan ei nyt sentään mikään itsestään selvyys.
Kyseessä on optimistinen ajatus siitä, että siltoja toisiin ihmisiin - siis minun ja heidän välillään - ei pidä eikä saisi koskaan lopullisesti polttaa takanaan, jos kuitenkin lopulta kokee oman yksinäisyytensä ja yksin elämisensä, tällä tavoin saarelaiseksi puolipakosta ja puolitahallisesti ajautuessaan, liian sietämättömäksi, ja vaikka sen kanssa pystyisikin fyysisesti elämään.
Mutta kuten havaittiin - tällainen elämä alkoi erakkouteen hakeutuneesta, saarensa rannalta mantereen toisella puolella tuijottelevia uteliaan töllisteleviä turisteja haukkuvasta kertojaminästä tuntua psykososiaalisesti yhtä puolirammalta kuin siitä alkuperäisestä Robinson Crusoestakin, joka alkoi kokea elävänsä - sosiaaliseen kanssakäymiseen ja sosiaaliseen ihmisyyteen kun oli ennen saarelle haaksirikkoutumistaan kasvanut - yhteisöllisesti ja eksistentiaalisesti mielekästä elämää vasta sen jälkeen, kun kohtasi toisen - Crusoen tapauksessa hänelle alunperin vieraan mutta lopulta korvaamattoman läheiseksi muuttuvan ihmisen, jolle antoi nimen Perjantai.
*
Lisänä tähän RR:n omat kompleksit - psykiatri - täti - saari - ihmiset- blogituttavat ja -ystävät - asetelmaan sisältyy vaikka kuinka paljon muutakin - myös ja etenkin aiemmin mainitsemani bildungs-romaanin aineksia - tosin satiirisessa miniatyyrimuodossa.
Niitä voi jokainen lukija bongata ja kehitellä mielin määrin itse.
Ylipäätään saari ja saaressa käyminen tai saaressa eläminen - saaresta käsin asioiminen ja sieltä muun yhteisön sekä muiden ihmisten kanssa kommunikoiminen on kirjallisesti aina varsin mainio - joskin paljon käytetty - metaforis-allegorinen tyyliratkaisu tai ylipäätään kehyskertomuksellinen tausta ja jopa ihan konkreettinen lähtökohta tarinalle, jonka sisään voi upottaa ja rakentaa hyvin moniulotteista ja syvällistä problematiikkaa niin ihmissuhde- yhteisö- kuin aatteellis-filosofisellakin tasolla.
Tämäntyyppisen tekstuaalisen rakenteen käyttökelpoisuus houkuttelee palaamaan kyseiseen teemaan joskus myöhemmin - ainakin silloin, kun tunnen pakottavaa tarvetta häipyä kauas pois urbaanista hälinästä ja räminästä sekä pinnallisista ja turruttavan rutiininomaisista ihmissuhteista - puhumattakaan sitten kerta kaikkiaan aivan liian voimakasta emotionaalista turbulenssia eli jatkuvaa tuunteitten vuoristorataa aiheuttavista suhteista, joista ei aina tiedä, mikä niissä on se päällimmäisin tai itse asiassa kaikkein sisimmäisin tunneaffekti: rakkaus, viha, pelko, inho vai kritiikittömän sokea ihailumentaliteetti - ehkä jopa mielistelevä nöyristely.
II
Saari ei kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto muutoksen locukseksi - (laajasti tulkiten) paikaksi, jossa ihmiset tapaavat, ja jossa tapahtuu jotain hyvin mielenkiintoista, vaikka itse saari ei mihinkään liikukaan.
Muutosta ylipäätään - haluttiinpa sen sitten olevan niin sanotusti sisäistä tai haluttiinpa sen sitten fokusoituvan itse liikkuvaan elementtiin tai esineeseen - voi kuvata mainiosti myös esimerkiksi liikkeessä olevasta suuremmasta kulkuneuvosta - laivan, junan tai lentokoneen näkökulmasta - käsin.
Paljon käytettyjä realistisia mutta myös metaforisia tehokeinoja nämäkin.
Esimerkkeinä laivoista käytettäköön vaikka Joseph Conradin romaania Pimeyden sydän, jonka pohjalta tehtiin Ilmestyskirja. Nyt. (Coppola) tai Werner Herzogin Fitzcarraldo. Sen taustaideana puolestaan toimi John Hustonin Afrikan kuningatar.
(Tarkennus 14.11 - Itse asiassa kaikki nämä kolme elokuvaa perustuvat väljästi tulkiten (myös) Conradin kirjaan.)
Hitchcock on käyttänyt filmeissään jännityselementteinä mm. junaa, laivaa sekä lentokonetta - ja ties mitä kaikkea muuta, joskin myös tämä perinne (ja science -fiction) on sekin tietysti yhtä vanha kuin mytologian kirjoittajien mielikuvitus esim. argonauttien retkiä kuvattaessa.
Ikaros käytti Minotauroksen labyrinsta paetessaan matkantekovälineenä peräti omia (isänsä Daidaloksen valmistamia) siipiään - jotka sitten sulivat Auringon kuumuudesta kuin Challenger-sukkula maan ilmakehään palatessaan yli kaksi tuhatta vuotta myöhemmin - http://fi.wikipedia.org/wiki/Ikaros.
*
Itse kysyin 1990-luvun alussa Kriittisen korkeakoulun luovan kirjoittamisen linjan silloiselta pääopettajalta Matti Paavilaiselta, mitä mieltä hän oli siitä, että olin pohtinut sellaista proosarunoa, jossa eräänlaisena päähenkilönä olisi jonkinlainen vesillä liikkuva alus - jokin keskikokoinen laiva. Ei mikään iso sisävesi- tai rahtijokialus kuten edellä mainituissa W. Herzogin ja F. Coppolan filmeissä muttei sentään ihan pelkkä Afrikan kuningattaren kaltainen vuotava vanha romukaan.
Paavilainen piti ideaani vallan erinomaisena ja antoi auliisti neuvoja sen kirjoittamiseen. Hiukan jälkeenpäin tajusin - asia, josta 'Paavikin' kyllä vihjaisi, että kyseessähän on kertakaikkisen klassinen mutta tosiaankin käyttökelpoinen aihe. Tarvitsee vain muistaa vaikka Rimbaudin Humaltunut venhe.
Olennainen ja tärkein tekijä itse pienen matkustaja-aluksen ja sen liikkeen sekä matkanteon ohella olisivat tietysti ne ihmiset, jotka tuohon alukseen ja matkalle valikoituisivat.
Sellaisen tarinan sommittelu vaatii jo pitempää suunnittelua eikä toteudu pelkästään oikean emotionaalisen valmius- ja vireystilan antamasta sysäyksestä, koska kyseinen primus motor ei auta kuin alkuun projektissa, jonka lähtökohdaksi pitää asettaa melko strukturoitu joskaan ei välttämättä täysin lukkoonlyöty juonirakenne, ja jolle täytyy aina antaa pelivaraa muuttua matkan varrella assosiaatioiden ja improvisoinnin vaikutuksesta.
Tällainen kirjoittaminen eroaa kuitenkin melkoisesti ellei ratkaisevasti sen kaltaisesta päreitten väsäämisestä, mitä minä yleensä harjoitan. Tekstin suunnittelemisesta tulee silloin ensimmäinen ja ehkä jopa ensisijainen tehtävä, koska kyseessä on yritys - jos ei romaanin niin ainakin pitkän novellin tai essee- ja novellisarjan kirjoittamiseksi.
*
Mutta mitä tulee kysymääsi Saari-päreeni kirjallisiin merkityksiin, niin tiivistettäköön ja kerrattakoon asiaa vielä näin:
Kysymys on oman, henkilökohtaisen - lähinnä ihmissuhdeproblematiíkan läpielämisestä ja siihen liittyvien probleemien positiivisesta ratkaisusta tai ainakin ratkaisuyrityksestä kyseisen saaren ja järven (Kotkatselän muine saarineen = mummolani maisemat) toimiessa ikäänkuin tämänkaltaisen psyykkisen työn näyttämönä tai ainakin paikkana, jossa tuo 'kirjallis-fiktiivisesti' toteutettu eläytymisen prosessi työstetään tiettyjen sekä hyvin tuntemieni ihmisten (alun psykiatri ja sukulaiset) että vähemmän hyvin tuntemieni ja jo siitäkin syystä väistämättä osittain fiktiivisten blogi-ihmisten ollessa tämän kirjallisen näyttämön ikäänkuin eläviä - melkein todellisia rooleja vetäviä - ihmisiä, joiden välisen kommunikaation kautta minä sitten teen eräänlaista sovintoa sen persoonallisuuteni osan tai niitten persoonallisuuteni piirteitten kanssa, joita ja joiden affektiivista dominoivuutta en viime aikoina ole itsekään pystynyt loppuun asti kunnolla sietämään - hyväksymisestä nyt puhumattakaan.
Lyhyesti: Saari-päreessä oli ja on kyse itsekasvatuksesta ja ylipäätään yrityksestä kasvaa ja kasvattaa itseään ihmisenä. Eikä sellainen onnistu pelkän introspektion avulla. Ainakin tarvitaan melkoisesti mielikuvitusta ja fantasiaa mutta ennenkaikkea luovaa uskallusta lanseerata tähän ruutuun sellainen 'näytös' tai pieni elokuva, jossa psyykeään on mahdollista transformoida 'elävän' fiktion tasolla.
Minä yksinkertaisesti vain haluan juuri nyt uskoa, koska tiedän kokemuksesta, että se on omalla kohdallani mahdollista hyvin rakentavassakin hengessä - ei ainoastaan kriittisesti ja negatiivisesti vain purkaen solmuja tai umpikujia; - haluan siis edelliseen perustuen uskoa, että umpikujien ja umpisolmujen purkamisen ohella on mahdollista solmia itsensä ja muiden kanssa myös sellaisia sidoksia ja sitoumuksia, jota eivät kurista liikaa - jälleen kerran: eivät kurista liikaa omaa eivätkä muiden vapautta ja mahdollista onnea.
Juuri nyt olen idealisti. Suotakoon minulle sellainen - hyvin harvinainen - optimismin tunne kerran päivässä edes hetken ajaksi. Tuntuu nimittäin erinomaisen hyvältä, kun ei vihaa nimenomaisesti ketään, mutta toisaalta ei välttämättä myöskään rakasta ketään.
Tämä stoalaistyyppinen asetelma implikoi, että nämä kaksi tunnetta - viha ja rakkaus - kuuluisivat tavallaan toisilleen: toista ei ole ilman toista, ja sen vuoksi myös rakastumisen tunnetta pitäisi välttää, jotta ainakin huomattavasti helpommin eli vähemmillä konflikteilla välttyisi vihan-tunteelta.
Edellinen kuulostanee ehkä pessimistiseltä jonkun mielestä, enkä usko siihen loppuun asti itsekään, mutta síitä olen varma, että stolainen pyrkimys äärimmäisten tunnetilojen välttämiseen tähtäimessä mielentyyneys (apatia = freedom from the violent feelings) ja epikurolaisten periaate nautintojen kohtuullisuuden korostamisesta mielenrauhan (ataraksia = freedom from disturbance) saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi, sisältävät kumpikin suuren käytännöllisen totuuden maksiimin (ks. PPS.)
En sano, että kumpikaan elämänfilosofinen koulukunta olisi lopulta esittänyt muuta kuin ideaalin - ei siis varsinaista totuutta ihmisen psyykestä ja tunne-elämän realiteeteista vai sanoisinko pikemminkin tunteitten turbulenssista, mutta mitään huonoja ideaaleja nämä kumpikaan eivät suinkaan ole.
Kasvatuksellisesti tämä lienee parasta, mitä emootioista voidaan yleisellä tasolla ihmiselle opettaa - kunhan vain pidetään mielessä, että rakkaus ja viha - niin kontrolloimattomina tunteita kuin ne usein saattavat psyykessämme vaikuttaa, ovat myös luovan ajattelun eräitä peruselementtejä.
En kuitenkaan malta tähän loppuun olla sarkastisesti sanomatta, että ne, jotka puhuvat vakavasti contradictio in adjectoksi ja oxymoroniksi kärjistämästäni määritelmästä: rationaalinen rakkaus, eivät liene mitään todellista ja aidosti vaikuttavaa rakkaudentunnetta koskaan edes kokeneet.
Kovasti paljon he väittävät siitä kuitenkin usein tietävänsä. No - uskokoon heitä, ken jaksaa ja viitsii, mutta ainakaan nämä ihmiset eivät kokemukseni mukaan ole kovin innostavia filosofeja - ehkeivät myöskään ihmisinä sammakkoja tai robotteja kummempia.
Heidänkin pitäisi kerran elämässään mennä saareen ja tulla sieltä pois vasta sitten, kun tietävät eli ovat tunteneet, miltä loputon kaipaus, ääretön yksinäisyys, täydellinen hiljaisuus ja näkymätön pimeys tuntuvat tyhjässä sielussa, joka huutaa apua kuin olisi hukkumassa ikuiseen kadotukseen.
*
PS.
Mikä on kehyskertomus?
Kehyskertomus tai kehystarina on kirjallisuudessa se tilanne, jossa kertoja kertoo tarinaansa kuulijalle/lukijalle. Kehyskertomus sulkee sisäänsä toisen tarinan tai kehystää useita tarinoita ja liittää ne kokonaisuudeksi.Lähde: Cd-Facta
Kehyskertomus on esimerkiksi Tuhannen ja yhden yön saduissa se tarina, jossa Seherazade kertoo hallitsijalle ne muut tarinat, jotka hän jättää kesken jännittävimmässä kohdassa, jottei tulisi mestatuksi kuten edeltäjänsä.
Myös esimerkiksi Decameronessa, Kalevalassa, Canterburyn tarinoissa ja Vänrikki Stoolin tarinoissa on kehyskertomus. Sitä käytetään yleisesti myös elokuvassa. Esimerkiksi Titanicissa on kehyskertomus, jossa hengissä selvinnyt naispäähenkilö vanhana kertoo tarinansa.
http://igs.kirjastot.fi/iGS/kysymykset/haku.aspx?word=Luennot
PPS.
http://www.wku.edu/~jan.garrett/stoa/scompare.htm
(Kielimafialaiset kyttäävät virheitä; - niitä löytyi muttei löydy enää kovin paljon. Viimeisin lisäys tehty kuitenkin vielä 14.11)
I
HG kysyy:
'Jos saarella on ollut merkitys: miksi et milloinkaan sitä voinut mitenkään ilmaista?'
*
RR
Kyllä sillä tietenkin on, on ollut ja tulee olemaan merkitys kuten kaikella fiktiolla, sillä mikään ei synny tyhjästä paitsi Jumalan luomisteko (kuulemma). Yritän seuraavassa tulkita ja ymmärtää itseäni - jospa onnistuisin vaikka ymmärtämään vaihteeksi oikein.
Fiktio toimii aina enemmän tai vähemmän itsenäisesti - siihen fiktiivinen asetelma kehyskertomuksenomaisesti ainakin tässä pyrkii (ks. PS.) .
Fiktiota, eli mitä saareen 'pako' päähenkilölle - siis meikäläiselle - tässä merkitsee kaikkine muine tapahtumineen, voi tulkita monin tavoin, joista en tässä kommenttiosiossa yritä selitellä kuin ehkä kaikkein tärkeintä ja minulle itsstään selvintä puolta.
Tässä ei ole kyse mistään arvoituksesta, johon on sisällöllisesti VAIN yksi ratkaisu. Mutta se asetelma ja kehys, jonka fiktionomaisesti käytetyt aidot ja monena kesänä koetut maisemat sekä hyvin läheiset ihmiset tässä muodostavat, implikoi eli sisällyttää itseensä tai ilmaisee lopulta vain yhtä dramaturgista tilannetta, jonka puitteissa ja sisällä jotain tapahtuu: ihmisiä vierailee saaressa kutsuittuina - kokemuksen ollessa kaiken kaikkiaan antoisa, positiivinen ja opettavainen - varsinkin saaren Robinsonille eli minulle itselleni.
Tarina heijastelee fiktiivisen kärjistetysti ja kuitenkin vain puolittain vertauskuvallisesti (toinen puoli on kuin onkin melkein totta) oman psykososiaalisen nykytilani ja -tilanteeni problematiikkaa sekä sen ratkaisuyritystä saarimetaforan avulla, eli sen voi lukea myös 'piilodokumenttina' - faktiona - todella tapahtuneesta kuten alkuperäisenkin Robinson Crusoenkin juonen.
Vertauskuvallisten fiktiivisten tekstien eräs suurimmista viehätyksistä ja nautinnoista piilee siinä, että ne eivät ole mitään valmiiksi pureskeltuja tarinoita tai edes dekkareita, joihin löytyy yleensä se yksi ja ainoa syyllinen ja/tai ratkaisu - olkoonkin, että arvostan kunnon dekkareita hyvänä kirjallisuutena siinä missä ('yli-')kanonisoituja klassisia tekstejäkin.
Mikäli esimerkiksi antiikin myytteihin, tragedioihin - jopa psykologista realismia edustaviin romaaneihin - mm. Stendhal, Flaubert, Dostojevski, Tolstoi, Tsehov, puhumattakaan symbolistisemmista, absurdisen vertauskuvallisista, liioittelevan parodioivista ja satiirisen sekä viimein vaikeimman eli farssin hiuksenhienosti arkielämästä eroavia keinoja käyttäviin teksteihin olisi tarjota yksi ainoa yleispätevä tulkintaselitys, ei noilla teksteillä olisi edes bildungs-romaanin arvoa - mitä en tässä tahdo suinkaan aliarvioida, vaan annan sen yksinomaan esimerkkinä eräästä ehkä ymmärrettävimmästä tavasta ratkaista fiktioon naamioidun 'oikean' elämäntarinan' ja -tapahtuman eettinen pulmatilanne tai jopa umpikuja.
Minun kertomuksessani saareensa ihmisiä paennut, turisteille hävyttömiä huuteleva, hulluksi tekeytynyt - toisten ihmisten vaatimukset, vajavuudet ja tässä tapauksessa nimenomaan kommunikaatio-ongelmiin sekä toisissa ihmisissä että itsessään lopen kyllästynyt ja turhautunut skribentti tajuaa itse asiassa varsin nopeasti, että hänen ainoa ratkaisunsa kyetä oppia ymmärtämään ihmisiä ei ole paeta luolaan/saareen piiloon voidakseen olla ja elää yksin - siis täysin vapaana muun maailman epäoleellisista ja häiritsevistä 'hälyäänistä' - vaan opetellakseen kohtaamaan 'vaikeitakin' ihmisiä juuri omassa yksinäisyydessään eli siis tuossa saaressa.
Saari - ja tämä on fiktion tärkeä opetus - alkaa nyt toimia olemassaolossaan kuten saaren maisemakin: - aivan konkreettisena välittäjänä [tai 'metafiktiivisenä' Martti Ahtisaarena ;] ongelmaosapuolten välillä: - toisin sanoen R:n mielestä aiemmin muka täysin hankalia ja sietämättömiä ihmisiä sekä saaren vielä paljon hankalampaa Robinsonia eli päreen kertojaa - siis minua itseäni - yhdistävänä tekijänä.
Faktiivis-fiktiivisen tarinani viesti on lopulta selkeä, joskaan ei nyt sentään mikään itsestään selvyys.
Kyseessä on optimistinen ajatus siitä, että siltoja toisiin ihmisiin - siis minun ja heidän välillään - ei pidä eikä saisi koskaan lopullisesti polttaa takanaan, jos kuitenkin lopulta kokee oman yksinäisyytensä ja yksin elämisensä, tällä tavoin saarelaiseksi puolipakosta ja puolitahallisesti ajautuessaan, liian sietämättömäksi, ja vaikka sen kanssa pystyisikin fyysisesti elämään.
Mutta kuten havaittiin - tällainen elämä alkoi erakkouteen hakeutuneesta, saarensa rannalta mantereen toisella puolella tuijottelevia uteliaan töllisteleviä turisteja haukkuvasta kertojaminästä tuntua psykososiaalisesti yhtä puolirammalta kuin siitä alkuperäisestä Robinson Crusoestakin, joka alkoi kokea elävänsä - sosiaaliseen kanssakäymiseen ja sosiaaliseen ihmisyyteen kun oli ennen saarelle haaksirikkoutumistaan kasvanut - yhteisöllisesti ja eksistentiaalisesti mielekästä elämää vasta sen jälkeen, kun kohtasi toisen - Crusoen tapauksessa hänelle alunperin vieraan mutta lopulta korvaamattoman läheiseksi muuttuvan ihmisen, jolle antoi nimen Perjantai.
*
Lisänä tähän RR:n omat kompleksit - psykiatri - täti - saari - ihmiset- blogituttavat ja -ystävät - asetelmaan sisältyy vaikka kuinka paljon muutakin - myös ja etenkin aiemmin mainitsemani bildungs-romaanin aineksia - tosin satiirisessa miniatyyrimuodossa.
Niitä voi jokainen lukija bongata ja kehitellä mielin määrin itse.
Ylipäätään saari ja saaressa käyminen tai saaressa eläminen - saaresta käsin asioiminen ja sieltä muun yhteisön sekä muiden ihmisten kanssa kommunikoiminen on kirjallisesti aina varsin mainio - joskin paljon käytetty - metaforis-allegorinen tyyliratkaisu tai ylipäätään kehyskertomuksellinen tausta ja jopa ihan konkreettinen lähtökohta tarinalle, jonka sisään voi upottaa ja rakentaa hyvin moniulotteista ja syvällistä problematiikkaa niin ihmissuhde- yhteisö- kuin aatteellis-filosofisellakin tasolla.
Tämäntyyppisen tekstuaalisen rakenteen käyttökelpoisuus houkuttelee palaamaan kyseiseen teemaan joskus myöhemmin - ainakin silloin, kun tunnen pakottavaa tarvetta häipyä kauas pois urbaanista hälinästä ja räminästä sekä pinnallisista ja turruttavan rutiininomaisista ihmissuhteista - puhumattakaan sitten kerta kaikkiaan aivan liian voimakasta emotionaalista turbulenssia eli jatkuvaa tuunteitten vuoristorataa aiheuttavista suhteista, joista ei aina tiedä, mikä niissä on se päällimmäisin tai itse asiassa kaikkein sisimmäisin tunneaffekti: rakkaus, viha, pelko, inho vai kritiikittömän sokea ihailumentaliteetti - ehkä jopa mielistelevä nöyristely.
II
Saari ei kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto muutoksen locukseksi - (laajasti tulkiten) paikaksi, jossa ihmiset tapaavat, ja jossa tapahtuu jotain hyvin mielenkiintoista, vaikka itse saari ei mihinkään liikukaan.
Muutosta ylipäätään - haluttiinpa sen sitten olevan niin sanotusti sisäistä tai haluttiinpa sen sitten fokusoituvan itse liikkuvaan elementtiin tai esineeseen - voi kuvata mainiosti myös esimerkiksi liikkeessä olevasta suuremmasta kulkuneuvosta - laivan, junan tai lentokoneen näkökulmasta - käsin.
Paljon käytettyjä realistisia mutta myös metaforisia tehokeinoja nämäkin.
Esimerkkeinä laivoista käytettäköön vaikka Joseph Conradin romaania Pimeyden sydän, jonka pohjalta tehtiin Ilmestyskirja. Nyt. (Coppola) tai Werner Herzogin Fitzcarraldo. Sen taustaideana puolestaan toimi John Hustonin Afrikan kuningatar.
(Tarkennus 14.11 - Itse asiassa kaikki nämä kolme elokuvaa perustuvat väljästi tulkiten (myös) Conradin kirjaan.)
Hitchcock on käyttänyt filmeissään jännityselementteinä mm. junaa, laivaa sekä lentokonetta - ja ties mitä kaikkea muuta, joskin myös tämä perinne (ja science -fiction) on sekin tietysti yhtä vanha kuin mytologian kirjoittajien mielikuvitus esim. argonauttien retkiä kuvattaessa.
Ikaros käytti Minotauroksen labyrinsta paetessaan matkantekovälineenä peräti omia (isänsä Daidaloksen valmistamia) siipiään - jotka sitten sulivat Auringon kuumuudesta kuin Challenger-sukkula maan ilmakehään palatessaan yli kaksi tuhatta vuotta myöhemmin - http://fi.wikipedia.org/wiki/Ikaros.
*
Itse kysyin 1990-luvun alussa Kriittisen korkeakoulun luovan kirjoittamisen linjan silloiselta pääopettajalta Matti Paavilaiselta, mitä mieltä hän oli siitä, että olin pohtinut sellaista proosarunoa, jossa eräänlaisena päähenkilönä olisi jonkinlainen vesillä liikkuva alus - jokin keskikokoinen laiva. Ei mikään iso sisävesi- tai rahtijokialus kuten edellä mainituissa W. Herzogin ja F. Coppolan filmeissä muttei sentään ihan pelkkä Afrikan kuningattaren kaltainen vuotava vanha romukaan.
Paavilainen piti ideaani vallan erinomaisena ja antoi auliisti neuvoja sen kirjoittamiseen. Hiukan jälkeenpäin tajusin - asia, josta 'Paavikin' kyllä vihjaisi, että kyseessähän on kertakaikkisen klassinen mutta tosiaankin käyttökelpoinen aihe. Tarvitsee vain muistaa vaikka Rimbaudin Humaltunut venhe.
Olennainen ja tärkein tekijä itse pienen matkustaja-aluksen ja sen liikkeen sekä matkanteon ohella olisivat tietysti ne ihmiset, jotka tuohon alukseen ja matkalle valikoituisivat.
Sellaisen tarinan sommittelu vaatii jo pitempää suunnittelua eikä toteudu pelkästään oikean emotionaalisen valmius- ja vireystilan antamasta sysäyksestä, koska kyseinen primus motor ei auta kuin alkuun projektissa, jonka lähtökohdaksi pitää asettaa melko strukturoitu joskaan ei välttämättä täysin lukkoonlyöty juonirakenne, ja jolle täytyy aina antaa pelivaraa muuttua matkan varrella assosiaatioiden ja improvisoinnin vaikutuksesta.
Tällainen kirjoittaminen eroaa kuitenkin melkoisesti ellei ratkaisevasti sen kaltaisesta päreitten väsäämisestä, mitä minä yleensä harjoitan. Tekstin suunnittelemisesta tulee silloin ensimmäinen ja ehkä jopa ensisijainen tehtävä, koska kyseessä on yritys - jos ei romaanin niin ainakin pitkän novellin tai essee- ja novellisarjan kirjoittamiseksi.
*
Mutta mitä tulee kysymääsi Saari-päreeni kirjallisiin merkityksiin, niin tiivistettäköön ja kerrattakoon asiaa vielä näin:
Kysymys on oman, henkilökohtaisen - lähinnä ihmissuhdeproblematiíkan läpielämisestä ja siihen liittyvien probleemien positiivisesta ratkaisusta tai ainakin ratkaisuyrityksestä kyseisen saaren ja järven (Kotkatselän muine saarineen = mummolani maisemat) toimiessa ikäänkuin tämänkaltaisen psyykkisen työn näyttämönä tai ainakin paikkana, jossa tuo 'kirjallis-fiktiivisesti' toteutettu eläytymisen prosessi työstetään tiettyjen sekä hyvin tuntemieni ihmisten (alun psykiatri ja sukulaiset) että vähemmän hyvin tuntemieni ja jo siitäkin syystä väistämättä osittain fiktiivisten blogi-ihmisten ollessa tämän kirjallisen näyttämön ikäänkuin eläviä - melkein todellisia rooleja vetäviä - ihmisiä, joiden välisen kommunikaation kautta minä sitten teen eräänlaista sovintoa sen persoonallisuuteni osan tai niitten persoonallisuuteni piirteitten kanssa, joita ja joiden affektiivista dominoivuutta en viime aikoina ole itsekään pystynyt loppuun asti kunnolla sietämään - hyväksymisestä nyt puhumattakaan.
Lyhyesti: Saari-päreessä oli ja on kyse itsekasvatuksesta ja ylipäätään yrityksestä kasvaa ja kasvattaa itseään ihmisenä. Eikä sellainen onnistu pelkän introspektion avulla. Ainakin tarvitaan melkoisesti mielikuvitusta ja fantasiaa mutta ennenkaikkea luovaa uskallusta lanseerata tähän ruutuun sellainen 'näytös' tai pieni elokuva, jossa psyykeään on mahdollista transformoida 'elävän' fiktion tasolla.
Minä yksinkertaisesti vain haluan juuri nyt uskoa, koska tiedän kokemuksesta, että se on omalla kohdallani mahdollista hyvin rakentavassakin hengessä - ei ainoastaan kriittisesti ja negatiivisesti vain purkaen solmuja tai umpikujia; - haluan siis edelliseen perustuen uskoa, että umpikujien ja umpisolmujen purkamisen ohella on mahdollista solmia itsensä ja muiden kanssa myös sellaisia sidoksia ja sitoumuksia, jota eivät kurista liikaa - jälleen kerran: eivät kurista liikaa omaa eivätkä muiden vapautta ja mahdollista onnea.
Juuri nyt olen idealisti. Suotakoon minulle sellainen - hyvin harvinainen - optimismin tunne kerran päivässä edes hetken ajaksi. Tuntuu nimittäin erinomaisen hyvältä, kun ei vihaa nimenomaisesti ketään, mutta toisaalta ei välttämättä myöskään rakasta ketään.
Tämä stoalaistyyppinen asetelma implikoi, että nämä kaksi tunnetta - viha ja rakkaus - kuuluisivat tavallaan toisilleen: toista ei ole ilman toista, ja sen vuoksi myös rakastumisen tunnetta pitäisi välttää, jotta ainakin huomattavasti helpommin eli vähemmillä konflikteilla välttyisi vihan-tunteelta.
Edellinen kuulostanee ehkä pessimistiseltä jonkun mielestä, enkä usko siihen loppuun asti itsekään, mutta síitä olen varma, että stolainen pyrkimys äärimmäisten tunnetilojen välttämiseen tähtäimessä mielentyyneys (apatia = freedom from the violent feelings) ja epikurolaisten periaate nautintojen kohtuullisuuden korostamisesta mielenrauhan (ataraksia = freedom from disturbance) saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi, sisältävät kumpikin suuren käytännöllisen totuuden maksiimin (ks. PPS.)
En sano, että kumpikaan elämänfilosofinen koulukunta olisi lopulta esittänyt muuta kuin ideaalin - ei siis varsinaista totuutta ihmisen psyykestä ja tunne-elämän realiteeteista vai sanoisinko pikemminkin tunteitten turbulenssista, mutta mitään huonoja ideaaleja nämä kumpikaan eivät suinkaan ole.
Kasvatuksellisesti tämä lienee parasta, mitä emootioista voidaan yleisellä tasolla ihmiselle opettaa - kunhan vain pidetään mielessä, että rakkaus ja viha - niin kontrolloimattomina tunteita kuin ne usein saattavat psyykessämme vaikuttaa, ovat myös luovan ajattelun eräitä peruselementtejä.
En kuitenkaan malta tähän loppuun olla sarkastisesti sanomatta, että ne, jotka puhuvat vakavasti contradictio in adjectoksi ja oxymoroniksi kärjistämästäni määritelmästä: rationaalinen rakkaus, eivät liene mitään todellista ja aidosti vaikuttavaa rakkaudentunnetta koskaan edes kokeneet.
Kovasti paljon he väittävät siitä kuitenkin usein tietävänsä. No - uskokoon heitä, ken jaksaa ja viitsii, mutta ainakaan nämä ihmiset eivät kokemukseni mukaan ole kovin innostavia filosofeja - ehkeivät myöskään ihmisinä sammakkoja tai robotteja kummempia.
Heidänkin pitäisi kerran elämässään mennä saareen ja tulla sieltä pois vasta sitten, kun tietävät eli ovat tunteneet, miltä loputon kaipaus, ääretön yksinäisyys, täydellinen hiljaisuus ja näkymätön pimeys tuntuvat tyhjässä sielussa, joka huutaa apua kuin olisi hukkumassa ikuiseen kadotukseen.
*
PS.
Mikä on kehyskertomus?
Kehyskertomus tai kehystarina on kirjallisuudessa se tilanne, jossa kertoja kertoo tarinaansa kuulijalle/lukijalle. Kehyskertomus sulkee sisäänsä toisen tarinan tai kehystää useita tarinoita ja liittää ne kokonaisuudeksi.Lähde: Cd-Facta
Kehyskertomus on esimerkiksi Tuhannen ja yhden yön saduissa se tarina, jossa Seherazade kertoo hallitsijalle ne muut tarinat, jotka hän jättää kesken jännittävimmässä kohdassa, jottei tulisi mestatuksi kuten edeltäjänsä.
Myös esimerkiksi Decameronessa, Kalevalassa, Canterburyn tarinoissa ja Vänrikki Stoolin tarinoissa on kehyskertomus. Sitä käytetään yleisesti myös elokuvassa. Esimerkiksi Titanicissa on kehyskertomus, jossa hengissä selvinnyt naispäähenkilö vanhana kertoo tarinansa.
http://igs.kirjastot.fi/iGS/kysymykset/haku.aspx?word=Luennot
PPS.
http://www.wku.edu/~jan.garrett/stoa/scompare.htm
November 5, 2007
'Se on deliriumia teologi Järveläinen'
Kirjoitettu kommentiksi Petri Järveläisen päreeseen "Aforismeja".
*
”Hän roikkui vielä sikäläisessä yliopistossa kuin kaunis kynttiläkruunu, jossa ei tosin enää kahteenkymmeneen vuoteen ollut palanut yksikään kynttilä.” (Lichtenberg)
Tällä oli hyvä aloittaa päivänsä. Olin tunnistavinani oman itseni - ja eräitä muitakin - 'oikeita' oppineita ;). Tosin tunnistamisen syy minun ja oikeitten oppineitten kohdalla ilmentää faktisesti eri asioita.
*
Olen itsekin ihmetellyt, miten jotkut ihmiset voivat kirjoittaa lievässä tai lievää vakavammassa humalatilassa ihan järjellisen oloista tekstiä.
Ei sen puoleen - näissä blogiympyröissä olen joskus itsekin tehnyt niin, mutta mitä enemmän on tuiskeessa, sitä enemmän täytyy myös skarpata, jottei tulisi kirjoittaneeksi ihan täyttä soopaa.
Ja kuten on huomattu skarppaus ei aina ole onnistunut - vaikkei se tosin aina onnistu selvin päinkään, jolloin juttuni ja kommenttini pääosin kirjoitan.
Saarikoski kehitti itselleen viimeisinä vuosinaan päivittäisen valkoviiniannostelun niin, että hän ei ollut koskaan varsinaisesti humalassa, mutta vaikutuksen alaisena koko ajan.
Mia Berner oli sanonut eräälle toimittajavieraalle tämän tuotua kaksi pulloa Kossua tuliaisiksi, että toinen pullo pistetään kaappiin varalle.
Siitä yhdestäkin Pena sai vain hyvin säästeliäästi mitattuja lasillisia.
Mia lisäsi, että jos Pentti juo pullollisen tätä, hän ei kirjoittaisi kuukauteen mitään. Oli mennyt äijän maksa surkeaan kuntoon jo siinä vaiheessa.
Saarikoski itse sanoi, että 90% humalassa kirjoitetuista teksteistä menee roskakoriin niitä selvin päin lukiessa.
Mutta kyllä hän lähetti lehtiin sellaistakin materiaalia, jota ei edes muistanut kirjoittaneensa. Esimerkiksi aika nätti runo Suomen Kuvalehdessä äidin kuoleman johdosta (olisko ollut 1979) oli kuulemma sellainen.
Myös Juice Leskinen kuului tähän 'viina bensana'/RR porukkaan. Alkoholi toimii heille yksinkertaisesti kuin polttoaineena, jolla saadaan kroppa ja aivot taas toimimaan.
Onpa eräs neurologiaan erikoistunut suomalainen psykologi (nimi ei just nyt tule mieleen) esittänyt eräässä yliopistoissakin vielä 10 vuotta sitten käytetyssä oppikirjassaan, että alkoholisoituneen Saarikosken aivojen 'mitkä neuronit ne nyt taas olivatkaan' palautuivat normaalitilaan ja toimintakuntoon vasta tietyn alkoholiannoksen jälkeen.
No - kyseisestä - tieteellisestä - tiedostahan me emme tietysti kostu yhtään mitään, mitä tulee tämän renessanssi-ihmisen (etenkin kreikan filologian tuntemus) kirjallisiin tuotoksiin, mutta ymmärrämme kyllä paremmin, miksi hän joi jatkuvasti.
Alkoholistin nimittäin on juotava jatkuvasti tai ei ollenkaan. Juoppo taas vetää viinaa useasti ja suuria annoksia, muttei joka päivä (tosin viinan himossaan hänkin elää joka päivä).
Tietenkin tämä erottelu on määritelmällinen eikä sovellu läheskään kaikkiin yksittäisiin tapauksiin.
*
Joka tapauksessa alkoholi vaikuttaa aika paradoksaalisella tavalla kirjoitustoimintaan: 1) Se stimuloi mieltä ja vähentää ns. valkoisen paperin kammoa' eli liikaa itsekritiikkiä.
2) Samalla ihminen voi kuitenkin totuttautua skarppaamaan päättelyään äärimilleen, koska alkoholin stimuloiva vaikutus sekä toisaalta heikentää että toisaalta vahvistaa ajattelun eri ulottuvuuksia/puolia.
Raja tulee tietenkin vastaan jossain vaiheessa, eli alkoholin stimuloiva vaikutus on jo niin vahvaa, että skarppaus ei 'siirry' enää tekstiin, vaan ajattelusta tulee yhä suuremmassa määrin sumenevien elämyksellisten ideoiden massaa.
Pahaksi onneksi kontrolli ei välttämättä yleensä enää pelaa tarpeeksi hyvin tuossa vaiheessa, ja kirjoittaja luulee suoltavansa hienoakin tekstiä improvisoidusti.
Asia on kuitenkin päinvastoin.
Rock-blues-kitaran legenda Johnny Winter totesi aikoinaan, että huumausaine luo soittajalle illuusion siitä, että hän soittaa paremmin kuin selvänä, mutta tämä on harhaa.
*
Lutherin mieltymys olueen ja viiniin tunnetaan. Liekö hän ollut juoppohulluuskohtauksen vallassa heitellessään pirua mustepullolla.
Olen itse 'päässyt' ms-hoitajana seuraamaan muutaman kerran deliriumin kehittymistä - parissa tapauksessa aivan minuutti minuutilta ja miltei silmänliikkeestä toiseen.
Kyseessä on aika karsea kokemus myös hoitajalle.
Ihminen menee deliriumissa mieleltään täysin palasiksi. Hän yrittää viimeiseen asti skarpata ajatuksellisesti ja verbaalisesti, mutta lopulta nuppi on niin sekaisin, että realiteetit katoavat lähes kokonaan.
Muistan Tarkan Saarikoski-elämäkerran toisesta osasta pätkän, jossa Hannu Salama ja Tuulaliina Saarikoski olivat toimittamassa Penttiä Hesperian sairaalaan tämän mentyä (ensimmäisen kerran elämässään - 1969?) deliriumiin (muistaakseni) eräällä Irlannin matkallaan.
Äijä saatiin onneksi aika nopeasti Suomeen Tuulaliinan tajuttua korteista ja muista yhteydenotoista, että Penan ajattelu ei enää toiminut tässä maaimassa.
Ironisinta koko episodissa oli, että hoitohenkilökunta luuli ensin hysteerisen Tuulaliinan ja kännipäisen Salaman olevan hoidon tarpeessa - ei itse Saarikosken, joka kaikessa harhaisuudessaankin rauhallisimpana kolmikosta onnistui tekemään aluksi terveen vaikutelman.
Tämä on tyypillistä deliriumille: potilaan puhe ja realiteettitaju toimivat ajoittain selkeästi, ja vaikka realiteetit olisivat kadoksissakin, niin silti puhe saattaa kuulostaa selkeältä.
Mutta se on siis 'vain' harhaa.
Saarikoski itse kirjoitti 'menneensä rikki' hyvin syvällisellä tavalla. (Vielä sairaalassa ollessaan hän ryhtyi kääntämään Matteuksen evankeliumia.)
*
”Hän roikkui vielä sikäläisessä yliopistossa kuin kaunis kynttiläkruunu, jossa ei tosin enää kahteenkymmeneen vuoteen ollut palanut yksikään kynttilä.” (Lichtenberg)
Tällä oli hyvä aloittaa päivänsä. Olin tunnistavinani oman itseni - ja eräitä muitakin - 'oikeita' oppineita ;). Tosin tunnistamisen syy minun ja oikeitten oppineitten kohdalla ilmentää faktisesti eri asioita.
*
Olen itsekin ihmetellyt, miten jotkut ihmiset voivat kirjoittaa lievässä tai lievää vakavammassa humalatilassa ihan järjellisen oloista tekstiä.
Ei sen puoleen - näissä blogiympyröissä olen joskus itsekin tehnyt niin, mutta mitä enemmän on tuiskeessa, sitä enemmän täytyy myös skarpata, jottei tulisi kirjoittaneeksi ihan täyttä soopaa.
Ja kuten on huomattu skarppaus ei aina ole onnistunut - vaikkei se tosin aina onnistu selvin päinkään, jolloin juttuni ja kommenttini pääosin kirjoitan.
Saarikoski kehitti itselleen viimeisinä vuosinaan päivittäisen valkoviiniannostelun niin, että hän ei ollut koskaan varsinaisesti humalassa, mutta vaikutuksen alaisena koko ajan.
Mia Berner oli sanonut eräälle toimittajavieraalle tämän tuotua kaksi pulloa Kossua tuliaisiksi, että toinen pullo pistetään kaappiin varalle.
Siitä yhdestäkin Pena sai vain hyvin säästeliäästi mitattuja lasillisia.
Mia lisäsi, että jos Pentti juo pullollisen tätä, hän ei kirjoittaisi kuukauteen mitään. Oli mennyt äijän maksa surkeaan kuntoon jo siinä vaiheessa.
Saarikoski itse sanoi, että 90% humalassa kirjoitetuista teksteistä menee roskakoriin niitä selvin päin lukiessa.
Mutta kyllä hän lähetti lehtiin sellaistakin materiaalia, jota ei edes muistanut kirjoittaneensa. Esimerkiksi aika nätti runo Suomen Kuvalehdessä äidin kuoleman johdosta (olisko ollut 1979) oli kuulemma sellainen.
Myös Juice Leskinen kuului tähän 'viina bensana'/RR porukkaan. Alkoholi toimii heille yksinkertaisesti kuin polttoaineena, jolla saadaan kroppa ja aivot taas toimimaan.
Onpa eräs neurologiaan erikoistunut suomalainen psykologi (nimi ei just nyt tule mieleen) esittänyt eräässä yliopistoissakin vielä 10 vuotta sitten käytetyssä oppikirjassaan, että alkoholisoituneen Saarikosken aivojen 'mitkä neuronit ne nyt taas olivatkaan' palautuivat normaalitilaan ja toimintakuntoon vasta tietyn alkoholiannoksen jälkeen.
No - kyseisestä - tieteellisestä - tiedostahan me emme tietysti kostu yhtään mitään, mitä tulee tämän renessanssi-ihmisen (etenkin kreikan filologian tuntemus) kirjallisiin tuotoksiin, mutta ymmärrämme kyllä paremmin, miksi hän joi jatkuvasti.
Alkoholistin nimittäin on juotava jatkuvasti tai ei ollenkaan. Juoppo taas vetää viinaa useasti ja suuria annoksia, muttei joka päivä (tosin viinan himossaan hänkin elää joka päivä).
Tietenkin tämä erottelu on määritelmällinen eikä sovellu läheskään kaikkiin yksittäisiin tapauksiin.
*
Joka tapauksessa alkoholi vaikuttaa aika paradoksaalisella tavalla kirjoitustoimintaan: 1) Se stimuloi mieltä ja vähentää ns. valkoisen paperin kammoa' eli liikaa itsekritiikkiä.
2) Samalla ihminen voi kuitenkin totuttautua skarppaamaan päättelyään äärimilleen, koska alkoholin stimuloiva vaikutus sekä toisaalta heikentää että toisaalta vahvistaa ajattelun eri ulottuvuuksia/puolia.
Raja tulee tietenkin vastaan jossain vaiheessa, eli alkoholin stimuloiva vaikutus on jo niin vahvaa, että skarppaus ei 'siirry' enää tekstiin, vaan ajattelusta tulee yhä suuremmassa määrin sumenevien elämyksellisten ideoiden massaa.
Pahaksi onneksi kontrolli ei välttämättä yleensä enää pelaa tarpeeksi hyvin tuossa vaiheessa, ja kirjoittaja luulee suoltavansa hienoakin tekstiä improvisoidusti.
Asia on kuitenkin päinvastoin.
Rock-blues-kitaran legenda Johnny Winter totesi aikoinaan, että huumausaine luo soittajalle illuusion siitä, että hän soittaa paremmin kuin selvänä, mutta tämä on harhaa.
*
Lutherin mieltymys olueen ja viiniin tunnetaan. Liekö hän ollut juoppohulluuskohtauksen vallassa heitellessään pirua mustepullolla.
Olen itse 'päässyt' ms-hoitajana seuraamaan muutaman kerran deliriumin kehittymistä - parissa tapauksessa aivan minuutti minuutilta ja miltei silmänliikkeestä toiseen.
Kyseessä on aika karsea kokemus myös hoitajalle.
Ihminen menee deliriumissa mieleltään täysin palasiksi. Hän yrittää viimeiseen asti skarpata ajatuksellisesti ja verbaalisesti, mutta lopulta nuppi on niin sekaisin, että realiteetit katoavat lähes kokonaan.
Muistan Tarkan Saarikoski-elämäkerran toisesta osasta pätkän, jossa Hannu Salama ja Tuulaliina Saarikoski olivat toimittamassa Penttiä Hesperian sairaalaan tämän mentyä (ensimmäisen kerran elämässään - 1969?) deliriumiin (muistaakseni) eräällä Irlannin matkallaan.
Äijä saatiin onneksi aika nopeasti Suomeen Tuulaliinan tajuttua korteista ja muista yhteydenotoista, että Penan ajattelu ei enää toiminut tässä maaimassa.
Ironisinta koko episodissa oli, että hoitohenkilökunta luuli ensin hysteerisen Tuulaliinan ja kännipäisen Salaman olevan hoidon tarpeessa - ei itse Saarikosken, joka kaikessa harhaisuudessaankin rauhallisimpana kolmikosta onnistui tekemään aluksi terveen vaikutelman.
Tämä on tyypillistä deliriumille: potilaan puhe ja realiteettitaju toimivat ajoittain selkeästi, ja vaikka realiteetit olisivat kadoksissakin, niin silti puhe saattaa kuulostaa selkeältä.
Mutta se on siis 'vain' harhaa.
Saarikoski itse kirjoitti 'menneensä rikki' hyvin syvällisellä tavalla. (Vielä sairaalassa ollessaan hän ryhtyi kääntämään Matteuksen evankeliumia.)
March 16, 2007
Tiukan linjan marxisti ja Camus`n katumuksentekijä-tuomari kohtaavat 50 vuoden eron jälkeen
Kommentteja Kemppisen päreestä "Yksikamariset aivot". (Lisäys 17.3)
Herrojen Sinnemäki ja Kemppinen keskustelussa historian siivet havisevat tavalla, josta en malta olla tekemättä pärettä omaan blogiini.
*
Anssi Sinnemäki
Kirjoitit, Jukka Kemppinen, seuraavasti:
Kirjoitit, Jukka Kemppinen, seuraavasti:”Olen sanonut tiettyjä romaajea – Proust ja Camus – ’eksistentiaalisiksi’, koska niissä ei ole poliittista kärkeä, vaan puhe on ihmisenä olemisen vaikest[a] taidosta.
”Luin ”Sivullisen” ensimmäisen kerran syksyllä 1962. Muistan, miten ensi lukemalta 15-vuotiasta järkytti päähenkilön välinpitämätön suhde äidin kuolemaan ja halveksuva suhde naiseen.
Meursaultia vaivasi ankara olemassaolon ahdistus, joka upposi murrosikäiseen lukijaan.
Luin ”Sivullisen” uudestaan 31.10.2005, jolloin edellisestä kerrasta oli vierähtänyt 43 vuotta.
Toisella lukemalla hämmästyin, miten poliittinen ”Sivullinen” myös on. Romaani on timantinkirkas kommentti Ranskan ja yleisemminkin länsimaailman siirtomaasortoon.
On ”Sivullinen” paljon muutakin, mutta itse en mene enää sanomaan, ettei siinä ole poliittista kärkeä.
Kemppinen ad Anssi Sinnemäki:
Maltoitpa pitää pitkän tauon.
Minulle "Sivullinen" on epäpoliittinen, koska Meurault ei puolustudu.
Hänellä olisi hyvä pointti, se häikäistyminen. Hän ei kiistä syytettä ja päätyy giljotiiniin, koska se on yhdentekevää niin kuin äidin kuolema ja ystävättären asiat.
Camus ja Sartre kävivät suunnilleen tämän keskustelun 1940-luvulla, kun Camus oli sanoutunut mahdollisimman selkeästi irti poliittisestä terästä, giljotiinia ehkä lukuun ottamatta, kirjallaan L'homme revoltée.
"Sivullinen" on kirjoitettu Bordeuxissa vastarintaliikkeen toiien keskellä. Kirjan yksi hienous on juuri tuo suuttumuksen puute.
Anssi Sinnemäki
En tahdo mitenkään inttää, mutta sanon kuitenkin, että tuo kaikki sanomasi pätee sinänsä, varsinkin juristin luentana. Mutta se ei sulje pois toista lukutapaa, jossa etualalle nousee poliittinen kärki: maailman tila ja tilanne – sekä aktuaalisessa että eksistentiaalisessa mielessä.
Frantz Fanonin ”Sorron yöstä” ja Gillo Pontecorvon ”Taistelu Algeriasta” antavat samasta maailmasta oman tulkintansa, ”Sivullinen” tuo siihen oman syvyysulottuvuutensa. Kullakin niistä on oma itsenäinen mutta myös toisiaan täydentävä paikkansa.
”Kapinoivasta ihmisestä” minulla on mielikuva, että se on Camus’ta surkeimmillaan: onnetonta poliittista sönkkäystä, joka tuo mieleen edesmenneen taistolaisauguurin Urho Jokisen kuuluisat Kolmossivut 1970-luvun Tiedonantajassa. Lajityyppi on sama, poliittiseen ohjaukseen tähtäävä lehtijuttu, mutta myös äänilaji on yllättävän samankuuloinen.
RR
Sinnemäen ja Kemppisen kommentointi on mielestäni historiallista; - ikäänkuin Sartre ja Camus keskustelisivat 50-60 vuotta myöhemmin tässä blogissa.
*
Mitä Camus`n poliittisuuteen tulee, niin absurdin asettaminen sartrelaisen valinnan mahdollisuuden "edelle" ei tarkoittanut sitä - kuten tiedetään, että Camus olisi vähätellyt moraalisen valinnan mahdollisuutta.
Sartren ja monien muiden de Gaullen vastustajien kannalta Camus`n "vetäytyminen" Algerian sodasta vetoamalla siihen, että hän tunsi syvää huolta äidistään (ja esim. Nobel-puhe), oli kuitenkin kestämättömän naivi peruste.
Mutta vaikka Camus "sivullisena" olikin kestänyt ja kyennyt vastustamaan ruttoa (rasistista indoktrinaatiota), niin silti hän lopulta "putosi" jopa sivullisen selvänäköisyyttä syvempään kuiluun, jossa vaihtoehdoiksi - minun ymmärtääkseni - jäivät vain ei-kristillinen, stoalainen lähimmäisenrakkaus (kaikessa "karmeudessaan") tai itsetyytyväinen äärivasemmistopolitiikka, joka laskee "omat ruumiit", mutta viis veisaa niin sanotun vihollisen uhreista.
Camus ei epäröinyt tai hävennyt (muistakaa Ranskan-Algerian äärimmäisen vaikea irtautumisprosessi) yhdistää absurdia henkilökohtaiseen tunteeseen, joka ei sitoudu perustelemaan solidaarisuuttaan ideologisesti vaan emotionaalisesti, jolloin läheisin on tärkein, - eli toisen ihmisen uhraamista ideologisista syistä ei voi perustella millään tavoin!
Lisäys 17.3
Sartre, joka myönsi avoimesti, että "Putoaminen" oli mestariteos ja Camus`n parasta fiktiivistä proosaa, totesi myös hänen haudallaan aivan nappiin, että Camus on ranskalaisten moralistien sukulaissielu:
"Esimerkiksi Montaigne (1533-1592), Pascal (1623-1662), La Rochefoucauld (1613-1680) ja La Bruyère (1645-1696)."
(Näin on sanottu myös Nietzschestä, mikä tietyin - tosin hyvin vahvoin varauksin osuu sekin kohdalleen).
*
Kemppinen
Ad Anssi Sinnemäki et Rauno Rasanen:
Sinnemäki: olen samaa mieltä, mutta Kapinoivan ihmisen lukeminen voi tuottaa miellyttävän yllätyksen. Olen aikaisemmin tässä blogissa kiukutellut Camus'n esseiden puuttumista - "Kuolemanrangaistusta vastaan" on hurja.
Mutta koska nämä kirjat ovat taidetta ne kestävät keskenään ristiriitaiset, silti konsistentit lukemistavat.
Pontecorvo muuten kosketti hermoa - en ollut muisanut sitä aikakausiin mutta muistan sen herättämän tunteen.
Rasanen: "Putoaminen" on minulle se kirja. Onhan päähenkilökin täysi kaima, katumuksentekijä-tuomari.
*
Lisäys 17.3
ANSSI SINNEMÄKI said...
Kun nyt leikkiin olen ryhtynyt, on pakko palata asiaan vielä kerran. Kaivoin hyllystä esiin Kapinoivan ihmiseni ja jo Maija Lehtosen esipuheen lukeminen riitti minut vakuuttamaan, että ylimielinen ja arrogantti tölväisyni Kapinoivasta ihmisestä oli ylimielinen ja arrogantti tölväisy. Anteeksi Albert.
Asiasta toiseen. Kivessä riittää ammennettavaa, eikä Jukka Kemppisenkään kiintoisa näkökulma aihetta aivan tyhjennä. Lisään Laurin myyrä-unen alluusioihin Ovidiuksen ja Kafkan oheen myös Thomas Mannin Pyhän syntisen (Der Erwählte), joka perustuu keskiaikaiseen paavi Gregoriuksesta kertovaan legendaan. Gregorius vietti 17 vuotta kallioluodolla katumusta harjoittamassa, imi ravintonsa äiti maan nisästä ja kutistui myyrän kaltaiseksi olioksi.
*
Anssi Sinnemäki – Wikipedia
Herrojen Sinnemäki ja Kemppinen keskustelussa historian siivet havisevat tavalla, josta en malta olla tekemättä pärettä omaan blogiini.
*
Anssi Sinnemäki
Kirjoitit, Jukka Kemppinen, seuraavasti:
Kirjoitit, Jukka Kemppinen, seuraavasti:”Olen sanonut tiettyjä romaajea – Proust ja Camus – ’eksistentiaalisiksi’, koska niissä ei ole poliittista kärkeä, vaan puhe on ihmisenä olemisen vaikest[a] taidosta.
”Luin ”Sivullisen” ensimmäisen kerran syksyllä 1962. Muistan, miten ensi lukemalta 15-vuotiasta järkytti päähenkilön välinpitämätön suhde äidin kuolemaan ja halveksuva suhde naiseen.
Meursaultia vaivasi ankara olemassaolon ahdistus, joka upposi murrosikäiseen lukijaan.
Luin ”Sivullisen” uudestaan 31.10.2005, jolloin edellisestä kerrasta oli vierähtänyt 43 vuotta.
Toisella lukemalla hämmästyin, miten poliittinen ”Sivullinen” myös on. Romaani on timantinkirkas kommentti Ranskan ja yleisemminkin länsimaailman siirtomaasortoon.
On ”Sivullinen” paljon muutakin, mutta itse en mene enää sanomaan, ettei siinä ole poliittista kärkeä.
Kemppinen ad Anssi Sinnemäki:
Maltoitpa pitää pitkän tauon.
Minulle "Sivullinen" on epäpoliittinen, koska Meurault ei puolustudu.
Hänellä olisi hyvä pointti, se häikäistyminen. Hän ei kiistä syytettä ja päätyy giljotiiniin, koska se on yhdentekevää niin kuin äidin kuolema ja ystävättären asiat.
Camus ja Sartre kävivät suunnilleen tämän keskustelun 1940-luvulla, kun Camus oli sanoutunut mahdollisimman selkeästi irti poliittisestä terästä, giljotiinia ehkä lukuun ottamatta, kirjallaan L'homme revoltée.
"Sivullinen" on kirjoitettu Bordeuxissa vastarintaliikkeen toiien keskellä. Kirjan yksi hienous on juuri tuo suuttumuksen puute.
Anssi Sinnemäki
En tahdo mitenkään inttää, mutta sanon kuitenkin, että tuo kaikki sanomasi pätee sinänsä, varsinkin juristin luentana. Mutta se ei sulje pois toista lukutapaa, jossa etualalle nousee poliittinen kärki: maailman tila ja tilanne – sekä aktuaalisessa että eksistentiaalisessa mielessä.
Frantz Fanonin ”Sorron yöstä” ja Gillo Pontecorvon ”Taistelu Algeriasta” antavat samasta maailmasta oman tulkintansa, ”Sivullinen” tuo siihen oman syvyysulottuvuutensa. Kullakin niistä on oma itsenäinen mutta myös toisiaan täydentävä paikkansa.
”Kapinoivasta ihmisestä” minulla on mielikuva, että se on Camus’ta surkeimmillaan: onnetonta poliittista sönkkäystä, joka tuo mieleen edesmenneen taistolaisauguurin Urho Jokisen kuuluisat Kolmossivut 1970-luvun Tiedonantajassa. Lajityyppi on sama, poliittiseen ohjaukseen tähtäävä lehtijuttu, mutta myös äänilaji on yllättävän samankuuloinen.
RR
Sinnemäen ja Kemppisen kommentointi on mielestäni historiallista; - ikäänkuin Sartre ja Camus keskustelisivat 50-60 vuotta myöhemmin tässä blogissa.
*
Mitä Camus`n poliittisuuteen tulee, niin absurdin asettaminen sartrelaisen valinnan mahdollisuuden "edelle" ei tarkoittanut sitä - kuten tiedetään, että Camus olisi vähätellyt moraalisen valinnan mahdollisuutta.
Sartren ja monien muiden de Gaullen vastustajien kannalta Camus`n "vetäytyminen" Algerian sodasta vetoamalla siihen, että hän tunsi syvää huolta äidistään (ja esim. Nobel-puhe), oli kuitenkin kestämättömän naivi peruste.
Mutta vaikka Camus "sivullisena" olikin kestänyt ja kyennyt vastustamaan ruttoa (rasistista indoktrinaatiota), niin silti hän lopulta "putosi" jopa sivullisen selvänäköisyyttä syvempään kuiluun, jossa vaihtoehdoiksi - minun ymmärtääkseni - jäivät vain ei-kristillinen, stoalainen lähimmäisenrakkaus (kaikessa "karmeudessaan") tai itsetyytyväinen äärivasemmistopolitiikka, joka laskee "omat ruumiit", mutta viis veisaa niin sanotun vihollisen uhreista.
Camus ei epäröinyt tai hävennyt (muistakaa Ranskan-Algerian äärimmäisen vaikea irtautumisprosessi) yhdistää absurdia henkilökohtaiseen tunteeseen, joka ei sitoudu perustelemaan solidaarisuuttaan ideologisesti vaan emotionaalisesti, jolloin läheisin on tärkein, - eli toisen ihmisen uhraamista ideologisista syistä ei voi perustella millään tavoin!
Lisäys 17.3
Sartre, joka myönsi avoimesti, että "Putoaminen" oli mestariteos ja Camus`n parasta fiktiivistä proosaa, totesi myös hänen haudallaan aivan nappiin, että Camus on ranskalaisten moralistien sukulaissielu:
"Esimerkiksi Montaigne (1533-1592), Pascal (1623-1662), La Rochefoucauld (1613-1680) ja La Bruyère (1645-1696)."
(Näin on sanottu myös Nietzschestä, mikä tietyin - tosin hyvin vahvoin varauksin osuu sekin kohdalleen).
*
Kemppinen
Ad Anssi Sinnemäki et Rauno Rasanen:
Sinnemäki: olen samaa mieltä, mutta Kapinoivan ihmisen lukeminen voi tuottaa miellyttävän yllätyksen. Olen aikaisemmin tässä blogissa kiukutellut Camus'n esseiden puuttumista - "Kuolemanrangaistusta vastaan" on hurja.
Mutta koska nämä kirjat ovat taidetta ne kestävät keskenään ristiriitaiset, silti konsistentit lukemistavat.
Pontecorvo muuten kosketti hermoa - en ollut muisanut sitä aikakausiin mutta muistan sen herättämän tunteen.
Rasanen: "Putoaminen" on minulle se kirja. Onhan päähenkilökin täysi kaima, katumuksentekijä-tuomari.
*
Lisäys 17.3
ANSSI SINNEMÄKI said...
Kun nyt leikkiin olen ryhtynyt, on pakko palata asiaan vielä kerran. Kaivoin hyllystä esiin Kapinoivan ihmiseni ja jo Maija Lehtosen esipuheen lukeminen riitti minut vakuuttamaan, että ylimielinen ja arrogantti tölväisyni Kapinoivasta ihmisestä oli ylimielinen ja arrogantti tölväisy. Anteeksi Albert.
Asiasta toiseen. Kivessä riittää ammennettavaa, eikä Jukka Kemppisenkään kiintoisa näkökulma aihetta aivan tyhjennä. Lisään Laurin myyrä-unen alluusioihin Ovidiuksen ja Kafkan oheen myös Thomas Mannin Pyhän syntisen (Der Erwählte), joka perustuu keskiaikaiseen paavi Gregoriuksesta kertovaan legendaan. Gregorius vietti 17 vuotta kallioluodolla katumusta harjoittamassa, imi ravintonsa äiti maan nisästä ja kutistui myyrän kaltaiseksi olioksi.
*
Anssi Sinnemäki – Wikipedia
January 22, 2007
Pohjatonta informaatioaukkoa täyttämässä eli turhautuneen bloggerin itsetilitystä 1
Kirjoitettu kommentiksi Anita Konkan päreisiin 1) "Valitettavaa" ja 2) "Avaruuksia".
(Editoitu viimeksi klo: 05.10)
*
Anita kirjoitti kommentissaan päreessä 1) mm.
Hei Mehtäsielu, tervetuloa blogimaailmaan. Kysyit mikä siinä tympäisee eniten. Se että blogin pitämiseen menee niin paljon aikaa, jonka voisi käyttää - hm - hyödyllisemmin, esimerkiksi romaanin tai muistelmien kirjoittamiseen.
Kun työteko ei huvita, sitä luiskahtaa liian helposti lukemaan toisten blogeja tai kirjoittamaan omaa blogia, minkä jälkeen on äkäinen itselleen. Kun jotain on tehnyt jotain hommaa viisi vuotta niin kyllä siinä tulee kyllästymisen hetkiä ja rupeaa miettimään miksi ihmeessä teen tätä. En osaa vastata siihen kysymykseen.
RR
Suositus kaikille blogeista ja bloggaamisesta kiinnostuneille: Käykää lukemassa kyberavaruuden ja -kulttuurin tutkijan, uusmedian pioneerin Geert Lovinkin artikkeli Blogging, the nihilist impulse.
Artikkeli on perinpohjainen kartoitus blogikultuurista. Varoitus: se voi loukata herkkiä bloggaajia. Tässä muutama Lovinkin yhteydestään irroitettu lausuma:
- Blogs bring on decay. Each new blog is supposed to add to the fall of the media system that once dominated the twentieth century.
- What's declining is the Belief in the Message. That is the nihilist moment, and blogs facilitate this culture as no platform has ever done before. Sold by the positivists as citizen media commentary, blogs assist users in their crossing from Truth to Nothingness.
- Bloggers are nihilists because they are "good for nothing". They post into Nirvana and have turned their futility into a productive force. They are the nothingists who celebrate the death of the centralized meaning structures and ignore the accusation that they would only produce noise.
(Editoitu viimeksi klo: 05.10)
*
Anita kirjoitti kommentissaan päreessä 1) mm.
Hei Mehtäsielu, tervetuloa blogimaailmaan. Kysyit mikä siinä tympäisee eniten. Se että blogin pitämiseen menee niin paljon aikaa, jonka voisi käyttää - hm - hyödyllisemmin, esimerkiksi romaanin tai muistelmien kirjoittamiseen.
Kun työteko ei huvita, sitä luiskahtaa liian helposti lukemaan toisten blogeja tai kirjoittamaan omaa blogia, minkä jälkeen on äkäinen itselleen. Kun jotain on tehnyt jotain hommaa viisi vuotta niin kyllä siinä tulee kyllästymisen hetkiä ja rupeaa miettimään miksi ihmeessä teen tätä. En osaa vastata siihen kysymykseen.
RR
Anita
Samoja fiiliksiä täälläpäin. Motivaatio tässä alkaa minullakin jo olla kovalla koetuksella.
Todella vakavaa aietta lopettaa koko bloginpito ei kuitenkaan toistaiseksi ole ilmaantunut, joskin viimeksi kuluneen vuoden aikana olen kyllä ajatellut sitäkin mahdollisuutta pari kolme kertaa.
Olen nyt ajautunut - tahtoen että tahtomattani - bloginpitämisessä ja kommentoinneissani sellaiseen tilanteseen, että kokonaisarvion tekeminen tästä "puuhastelusta" lienee enemmän kuin paikallaan.
Ehkäpä saan sillä tavoin tampattua pahimmat, bloggaamiseeni reilun parin vuoden aikana kertyneet pölyt ja turhautumiset ainakin hetkeksi ulos pakkaseen.
En nimittäin pidä siitä suunnasta/linjasta, johon olen viimeksi kuluneen vuoden aikana päreissäni/kommenteissani ajautunut.
Se pelkästään kirjallisesti, filosofisesti ja teologisesti orientoitunut Räsänen oli paljon kiinnostavampi ja mukavampi kaveri kuin tämä nykyinen, joka tuppaa kommentoimaan kaiken maailman muka trendikkäitä ja hyödyllisiä aiheita sekä omissa päreissään että muiden blogeissa.
Nostalgia lienee vielä ymmärrettävä kirjoittamisen aihe ja motiivi yli 50 vuotiaalle erakko-ukolle, mutta yleinen blogihömppäily trendikkäitten "kohuaiheitten" perässä ei sitä ole.
Suunnittelemassani "itseruoskintapäreessä" tarkoitukseni on analysoida ja pohdiskella tätäkin teemaa: - trendikkäistä puheenaiheista keskustelemisen viettelevyys ja mielekkyys Blogistanin loputtomassa kommenttisuossa.
Kirjoitan näistä asiosta Sinun kommenttilootassasi mm. sen vuoksi, että olit ensimmäisiä, joka myönteisessä mielessä huomioi uuden blogini.
Vielä kerran - huomaan nyt tosiaan ajautuneeni varsin kauas toissakevään (2005) ideaaleistani, mitä tulee sellaisen blogin luomiseen, jossa yhdistyisivät sekä omat älylliset ja luovat intohimot että asiallinen informaatio ja tieto noista koetuista intellektuaalisen mielihyvän lähteistä.
*
Tunnen tällä hetkellä eläväni samassa harhassa tai loukussa kuin esittelemäsi Geert Lovinkin bloggeri.
Paljolti myös omia sanoja käyttääkseni - tällainen yleisöosaston skribentti väsää blogijuttuja sekä kommentteja lähes pakonomaisesti.
Hän on trendikkäitten puheenaiheitten lumoissa, ikäänkuin pohjatonta "informaatioaukkoa" täyttävä kulttuurinihilisti, joka ei kuitenkaan saa lopulta aikaan muuta kuin yhä vain lisää tuota uuden informaatioteknologian mahdollistamasta ja ihmisluonteen uteliaasta juoruilun tarpeesta - (Gerede -Heidegger) "sikiävää" sisältö- ja äänisaastetta (noise kuten Lovink kirjoittaa).
(Terveisiä vain Pekka Himaselle hakkerietiikkoineen...)
***
Anita Konkka kirjoittaa päreessään 2):Suositus kaikille blogeista ja bloggaamisesta kiinnostuneille: Käykää lukemassa kyberavaruuden ja -kulttuurin tutkijan, uusmedian pioneerin Geert Lovinkin artikkeli Blogging, the nihilist impulse.
Artikkeli on perinpohjainen kartoitus blogikultuurista. Varoitus: se voi loukata herkkiä bloggaajia. Tässä muutama Lovinkin yhteydestään irroitettu lausuma:
- Blogs bring on decay. Each new blog is supposed to add to the fall of the media system that once dominated the twentieth century.
- What's declining is the Belief in the Message. That is the nihilist moment, and blogs facilitate this culture as no platform has ever done before. Sold by the positivists as citizen media commentary, blogs assist users in their crossing from Truth to Nothingness.
- Bloggers are nihilists because they are "good for nothing". They post into Nirvana and have turned their futility into a productive force. They are the nothingists who celebrate the death of the centralized meaning structures and ignore the accusation that they would only produce noise.
October 18, 2005
Personal presence is boring as hell (?!)
(lisäyksiä 20.10, klo: 18.30)
Vai Niin vonkuu minulta omaa tekstiä. Sama kritiikki ja toive on esitetty ennenkin. Siteeraan liikaa, käytän nykyään jatkuvasti kaikenmoisia lainoja – kuvia, tekstejä, videoita, audioita.
Blogiprofiilini muuttui melko radikaalisti kuvien käyttöönoton jälkeen viime kesänä – osittain suunnitellusti, osittain ei. Käänteentekevinä esimerkkeinä muutoksesta käykööt Metsäsika polttaa päreensä (bonkku) ja NEULOVAT SIAT (perheblogi).
Ja entäs sitten? Huomaan entistä selvemmin ja paradoksin käry nenässäni, että oma, karvaskin kritiikkini dadaismia kohtaan on osumassa lopulta omaan nilkkaani.
Kun vaadin dadalta kauneuden ja tunteen syvyyttä, persoonallista presenceä, olenkin itse päätynyt blogissani etäännyttämään egoni mahdollisimman kauas niistä kuvista ja teksteistä, joita kopioin ja käytän.
Tavallaan olen päätynyt samaan kuin Kenneth Goldsmith ”ei-luovassa runoudessaan/taiteessaan”.
Mutta vain tavallaan, sillä kun valitsen copyfileeni, niin tähän valintaan kuuluu aivan erottamattomasti se tehtävä, että annan niille henkilökohtaista sisältöä otsikoimalla kuvat/tekstit omien intentioitteni mukaisesti ja mahdollisesti lisäämällä jonkun pikku huomion tai ainakin selvittävän linkin oheen.
Kyse ei siis ole yksinomaan linkomaisesta linkityksestä tai bundit-bloggauksesta a´la Pekka Nykänen, joka on oman "genrensä" mestari.
Näin päreistäni tulee kuin tuleekin tietyn minimalistisuuden (joka on sukua dadalle) ohella myös persoonallisia satiireja – ja jopa erittäin vakavia (joskin tietysti ironisia) kommentteja. Kommentti-sanan sijasta voisi kyllä käyttää pikemminkin termiä arvoitus, labyrintti tvs.
Mutta miten vain – jokainen arvoitus on samalla myös kommentti...
Vielä kerran täytyy kuitenkin tarkentaen myöntää, että Leevin antaman a dear American friend of mine- linkistä (Ron Sillimanilta) löytyvä Kenny G Whispers Marx –performaatio sisältää hyvin samantyyppisen asenteen, jota itse pyrin kopioitujen kuvien käytössä ja otsikoinneissa hyödyntämään.
Se, mitä Goldsmith haluaa tässä viestiä tai, mikä mahdollisesti on hänen intentionsa, jääköön arvailujen varaan. Vihjeitä toki annetaan, joten yksi on varmaa - KG:n performanssi herättää minussa vahvoja assosiaatioita, ja tämä riittää...
Vai Niin vonkuu minulta omaa tekstiä. Sama kritiikki ja toive on esitetty ennenkin. Siteeraan liikaa, käytän nykyään jatkuvasti kaikenmoisia lainoja – kuvia, tekstejä, videoita, audioita.
Blogiprofiilini muuttui melko radikaalisti kuvien käyttöönoton jälkeen viime kesänä – osittain suunnitellusti, osittain ei. Käänteentekevinä esimerkkeinä muutoksesta käykööt Metsäsika polttaa päreensä (bonkku) ja NEULOVAT SIAT (perheblogi).
Ja entäs sitten? Huomaan entistä selvemmin ja paradoksin käry nenässäni, että oma, karvaskin kritiikkini dadaismia kohtaan on osumassa lopulta omaan nilkkaani.
Kun vaadin dadalta kauneuden ja tunteen syvyyttä, persoonallista presenceä, olenkin itse päätynyt blogissani etäännyttämään egoni mahdollisimman kauas niistä kuvista ja teksteistä, joita kopioin ja käytän.
Tavallaan olen päätynyt samaan kuin Kenneth Goldsmith ”ei-luovassa runoudessaan/taiteessaan”.
Mutta vain tavallaan, sillä kun valitsen copyfileeni, niin tähän valintaan kuuluu aivan erottamattomasti se tehtävä, että annan niille henkilökohtaista sisältöä otsikoimalla kuvat/tekstit omien intentioitteni mukaisesti ja mahdollisesti lisäämällä jonkun pikku huomion tai ainakin selvittävän linkin oheen.
Kyse ei siis ole yksinomaan linkomaisesta linkityksestä tai bundit-bloggauksesta a´la Pekka Nykänen, joka on oman "genrensä" mestari.
Näin päreistäni tulee kuin tuleekin tietyn minimalistisuuden (joka on sukua dadalle) ohella myös persoonallisia satiireja – ja jopa erittäin vakavia (joskin tietysti ironisia) kommentteja. Kommentti-sanan sijasta voisi kyllä käyttää pikemminkin termiä arvoitus, labyrintti tvs.
Mutta miten vain – jokainen arvoitus on samalla myös kommentti...
Vielä kerran täytyy kuitenkin tarkentaen myöntää, että Leevin antaman a dear American friend of mine- linkistä (Ron Sillimanilta) löytyvä Kenny G Whispers Marx –performaatio sisältää hyvin samantyyppisen asenteen, jota itse pyrin kopioitujen kuvien käytössä ja otsikoinneissa hyödyntämään.
Se, mitä Goldsmith haluaa tässä viestiä tai, mikä mahdollisesti on hänen intentionsa, jääköön arvailujen varaan. Vihjeitä toki annetaan, joten yksi on varmaa - KG:n performanssi herättää minussa vahvoja assosiaatioita, ja tämä riittää...
*
Mutta pystyykö Kenneth Goldsmithin ja Leevi Lehdon käsitys runoudesta(an) vakuuttamaan meidät siitä, että se todellakin - tylsyydestään ja ikävystyttävyydestään (?) huolimatta – tai juuri tämän vuoksi – on jotain persoonallisella tavalla uutta?
En tiedä, mutta Goldsmithin haastetta voi joka tapauksessa pitää aika mainiona. Hän kysyy - näin luulen, ei enempää eikä vähempää: mikä nykyaikana on taiteen ja ei-taiteen ero, jos sitä ylipäätään on - jos sitä on oikeastaan koskaan ollut...
###
Demonstroikaamme Kenneth G:n kysymys kuuloaistin avulla.
October 18, 2005 8:20 AM Two superb readings of The Last Acts of St. Fuck You, by Ben Porter: by the author, and by Kenneth Goldsmith. & you may also want to check out Porter's Found Poems (from 1968) at Ubu Web.
Kuunneltuanne nämä versiot tai ainakin yhden niistä, ette todellakaan voi muuta kuin kysyä: "Well, yes, it is cool... But are you sure it is not Art?"
19.10 Ja mikäli ette vielä vakuuttuneet, esitämme seuraavaa:
October 19, 2005 11:26 AM I'm playing with Acoustic Labs Multitrack Recorder (bought online for $19,90) to redeem a promise given a year ago in my Ampauksia ympäripyörivästä raketista (Savukeidas 2004) to put online readings of two poems in that book. This (mp3, 1,94 MB, 3:24) is my first try on "Elegia" (Elegy).
20.10 Entäs tämä? Rokkaa kuin hirvi!?
October 20, 2005 12:00 AM & this is my first attack at my "Sanasade" (Word Rain) (mp3, 6,3 MB, 10:47) from Ampauksia (it's in Finnish, apparently... though a command of that language won't help you much, either...)
###
20.10. Kaiken edellisen jälkeen tarvitsemme varmasti terapiaa?!
Tässä pari selventävää? sitaattia Leevi Lehdon (14.10) essee-artikkelista It's Nothing! Reflexions on the work of Kenneth Goldsmith, with an emphasis on The Weather (2005).
Goldsmithin mielipide tuotannostaan.
I am the most boring writer that has ever lived. If there were an Olympic sport for extreme boredom, I would get a gold medal. My books are impossible to read straight through. In fact, every time I have to proofread them before sending them off to the publisher, I fall asleep repeatedly. You really don't need to read my books to get the idea of what they're like (...) (my emphasis)
*
Leevin pohdiskelua.
It still seems to me that the general esthetics of experimental/conceptual writing demands the artist to surprise, to challenge all expectations, to renew oneself from work to work - a demand amply satisfied, as we've seen, also by the differences between, say, No. 111, Fidget, Soliloquy, Day, and The Weather.
At the same time, there's an almost Nietzschean ethics (of "eternal return") operative in the non-interventionist ideal of the conceptual literature. Instead of trying to be fresh, concentrate on doing only what you'd be happy to do again, and again...[2] This is the source of the minimalistic impulse inherent in this tendency: the dictate to surprise by surprising as little as possible (after all, it's better for the concepts to be thin like thinking, instead of ample as language).
*
Leevin artikkeli on teoreettis-käsitteellisesti sekä selventävä että vaativa. Mutta sen luettuani ymmärrän dadaa – ja samalla omaa ”blogimatkailuani” taas - jo - ehkä - hiukan paremmin.
*
Ja mitä tulee vielä vainiin-anonyymin räksytykseen, niin sorry – ei taso riitä. Olet vain pahainen rakkikoira kriitikoksi – et kuulu edes Loka-Laitisen, Matti-Esko Hytösen tai Jyrki Lehtolan ”supersika-sarjan” farmijoukkueeseen.
Mutta innostithan sentään minut tämän - mietintämyssyn alla olleen - jutun väsäämiseen.
Leevin kirja-arvostelu/poetologis-esteettinen tarkastelu ei kuitenkaan totta vie lähimainkaan tyhjentynyt edellisiin kommentteihin, vaan siihen on syytä palata tarkemmalla resoluutiolla.
*
kenny g's homepage
July 16, 2005
Kommentteja kirjoittamisesta
Nämä kommentit jatkavat Timo Salon aika ja minä 15.7. blogin lastusta Uusin valitus löytyvää kommenttisarjaa. (Omaa kommenttiani olen tässä päreessä hieman editoinut alkuperäisestä.)
Uusin valitus
Vieraalla koneella. Puhdas pöytä. Ei muistiinpanojen tukea, ei painolastia. Kun minä niin usein kirjoitan, miten haluaisin kirjoittaa mutta en pysty, niin siitä on kai pääteltävä, että todellakin haluaisin kirjoittaa mutta en pysty.
Suurimman osan ajastani mietin, mitä kirjoittaisin. Keskustelen itseni kanssa ja unohdan käymäni keskustelut. Siinä hyötyni yhteiskunnalle.
Olen keksinyt blogilleni uuden alaotsikon Ajatusleikkeitä. Se oli tarkoitus esittää eräässä merkinnässä alkuperäisessä mielleyhteydessään, mutta tuokin merkintä jäi järjestämättömien ajatusleikkeiden pinoon. Se tulisi taustakuvaan tuon "e-lääkettä kansalle" -sloganin paikalle. Tällä tiedoksiannolla kerään paineita fotarisessiota varten. Clap your hands!
Timo 14:04 Comments (6)
***
Ei siitä mitään tuollaista voi päätellä. Siis että haluaisit kirjoittaa, mutta et pysty. Ehkä ongelma on vain siinä, että mietit mitä kirjoittaisit sen sijaan että vain kirjoittaisit. Kirjoittaminen vaatii uskon hyppyä tuntemattomaan, sitä ettei tiedä mitä on tulossa, vai onko tulossa mitään, mutta sana kerrallaan puristaa itsestään ulos jotain ja luottaa että vaikka kaikessa mitä kirjoittaa ei välttämättä ole mieltä, sieltä tekstimassasta on kuitenkin löydettävissä myös jotain jossa on mieltä. Kirjoittaminen vaatii tiettyä hävyttömyyttä suhteessa yleisiin arvostuksiin. Pitää uskaltaa kirjoittaa myös soopaa. Sisäinen sensori pitäisi laittaa rautoihin, sitä mieltä minä olen.
Kirsti Homepage
***
Koetin vain torjua sen vääjäämättömältä vaikuttavan tulkinnan, etten oikeasti edes halua kirjoittaa ja että olen muutenkin laiska, tyhmä ja saamaton.Timo Homepage
***
No voi, ei ehkä lohduta, mutta tuttua on. Yritä ajatella niin, että mitä voimakkaammin sinusta tuntuu siltä, että olet laiska ja tyhmä ja saamaton, sitä todennäköisempää on, että sinulla on jotain tärkeää asiaa maailmalle. Mutta kaikki muutosta vastustavat psyykkiset voimat ovat nyt liittoutuneet kahlitakseen sinut tuohon negatiiviseen ajatukseen. Anderson kirjoittaa varsin vakuuttavasti Luovassa mielessä juuri tästä kirjoittajan alitajunnasta joka viimeiseen asti vastustaa luovaa prosessia.
Kirsti Homepage
***
Mitä tulee Kirstin kommentteihin, niin ainakin minun mielestäni hän kirjoittaa asiaa.
Jokin meissä vastustaa luovaa prosessia. Sen vuoksi sisäinen sensori pitäisi aina välillä pystyä heittämään jorpakkoon.
Ei ole kuitenkaan pelkoa, että sensori hukkuisi sinne rapakkoon, jos sen on saanut niskastaan karistettua.
Ihminen on konservatiivinen ja status quo-tilaa kaipaava sekä omantuntonsa ja ylpeytensä kiusaama otus.
Luova prosessi samalla, kun se vapauttaa, on myös psyykkistä työtä, jolle muutosvastarinta (sisäinen sensori, yliminä jne.) pyrkii aina asettamaan ylisepääsemättömiä esteitä.
Nämä esteet, vaatimukset ja luovuuden jarrut ilmaistaan arkisemmin esim. seuraavasti: "Olin asettanut riman liian korkealle, valkean paperin kammo/the fear of a blank monitor" jne.
Itselläni olisi kova hinku kirjoittaa ns. lyhyttä proosaa, mutta jokin, merkillinen esto jää aina päälle.
Novellini Hauen laulu oli yksi harvoista tämän alueen - ehkä(?) jopa onnistuneista - kokeiluistani.
Mutta siirtyminen esseestä novelliin ei ole ihan yksinkertaista.
Siinä pitää todellakin antaa intellekti-pirulle vähäksi aikaa kenkää, jotta teksti alkaisi virrata...
Itse asiassa esseitteni kirjoittaminen toteutuu nykyään aika lailla juuri tätä, melko anarkistista strategiaa soveltaen.
Ensin pitää tietysti saada "kipinä", jonkinlainen perusidea, mutta sen jälkeen ei sitten muuta kuin suin päin kirjoittamaan.
Jos jää funtsaamaan liikaa (mikä toki ON tarpeellista varsinkin esseen ja sitä strukturoidumpien tuotosten rakentamisessa), jokin ihmeellinen rationalisaatio-defenssi lamauttaa kaiken vähänkin improvisoidumman kirjoittamisen.
rauno.rasanen@pp8.inet.fi Homepage
Uusin valitus
Vieraalla koneella. Puhdas pöytä. Ei muistiinpanojen tukea, ei painolastia. Kun minä niin usein kirjoitan, miten haluaisin kirjoittaa mutta en pysty, niin siitä on kai pääteltävä, että todellakin haluaisin kirjoittaa mutta en pysty.
Suurimman osan ajastani mietin, mitä kirjoittaisin. Keskustelen itseni kanssa ja unohdan käymäni keskustelut. Siinä hyötyni yhteiskunnalle.
Olen keksinyt blogilleni uuden alaotsikon Ajatusleikkeitä. Se oli tarkoitus esittää eräässä merkinnässä alkuperäisessä mielleyhteydessään, mutta tuokin merkintä jäi järjestämättömien ajatusleikkeiden pinoon. Se tulisi taustakuvaan tuon "e-lääkettä kansalle" -sloganin paikalle. Tällä tiedoksiannolla kerään paineita fotarisessiota varten. Clap your hands!
Timo 14:04 Comments (6)
***
Ei siitä mitään tuollaista voi päätellä. Siis että haluaisit kirjoittaa, mutta et pysty. Ehkä ongelma on vain siinä, että mietit mitä kirjoittaisit sen sijaan että vain kirjoittaisit. Kirjoittaminen vaatii uskon hyppyä tuntemattomaan, sitä ettei tiedä mitä on tulossa, vai onko tulossa mitään, mutta sana kerrallaan puristaa itsestään ulos jotain ja luottaa että vaikka kaikessa mitä kirjoittaa ei välttämättä ole mieltä, sieltä tekstimassasta on kuitenkin löydettävissä myös jotain jossa on mieltä. Kirjoittaminen vaatii tiettyä hävyttömyyttä suhteessa yleisiin arvostuksiin. Pitää uskaltaa kirjoittaa myös soopaa. Sisäinen sensori pitäisi laittaa rautoihin, sitä mieltä minä olen.
Kirsti Homepage
***
Koetin vain torjua sen vääjäämättömältä vaikuttavan tulkinnan, etten oikeasti edes halua kirjoittaa ja että olen muutenkin laiska, tyhmä ja saamaton.Timo Homepage
***
No voi, ei ehkä lohduta, mutta tuttua on. Yritä ajatella niin, että mitä voimakkaammin sinusta tuntuu siltä, että olet laiska ja tyhmä ja saamaton, sitä todennäköisempää on, että sinulla on jotain tärkeää asiaa maailmalle. Mutta kaikki muutosta vastustavat psyykkiset voimat ovat nyt liittoutuneet kahlitakseen sinut tuohon negatiiviseen ajatukseen. Anderson kirjoittaa varsin vakuuttavasti Luovassa mielessä juuri tästä kirjoittajan alitajunnasta joka viimeiseen asti vastustaa luovaa prosessia.
Kirsti Homepage
***
Mitä tulee Kirstin kommentteihin, niin ainakin minun mielestäni hän kirjoittaa asiaa.
Jokin meissä vastustaa luovaa prosessia. Sen vuoksi sisäinen sensori pitäisi aina välillä pystyä heittämään jorpakkoon.
Ei ole kuitenkaan pelkoa, että sensori hukkuisi sinne rapakkoon, jos sen on saanut niskastaan karistettua.
Ihminen on konservatiivinen ja status quo-tilaa kaipaava sekä omantuntonsa ja ylpeytensä kiusaama otus.
Luova prosessi samalla, kun se vapauttaa, on myös psyykkistä työtä, jolle muutosvastarinta (sisäinen sensori, yliminä jne.) pyrkii aina asettamaan ylisepääsemättömiä esteitä.
Nämä esteet, vaatimukset ja luovuuden jarrut ilmaistaan arkisemmin esim. seuraavasti: "Olin asettanut riman liian korkealle, valkean paperin kammo/the fear of a blank monitor" jne.
Itselläni olisi kova hinku kirjoittaa ns. lyhyttä proosaa, mutta jokin, merkillinen esto jää aina päälle.
Novellini Hauen laulu oli yksi harvoista tämän alueen - ehkä(?) jopa onnistuneista - kokeiluistani.
Mutta siirtyminen esseestä novelliin ei ole ihan yksinkertaista.
Siinä pitää todellakin antaa intellekti-pirulle vähäksi aikaa kenkää, jotta teksti alkaisi virrata...
Itse asiassa esseitteni kirjoittaminen toteutuu nykyään aika lailla juuri tätä, melko anarkistista strategiaa soveltaen.
Ensin pitää tietysti saada "kipinä", jonkinlainen perusidea, mutta sen jälkeen ei sitten muuta kuin suin päin kirjoittamaan.
Jos jää funtsaamaan liikaa (mikä toki ON tarpeellista varsinkin esseen ja sitä strukturoidumpien tuotosten rakentamisessa), jokin ihmeellinen rationalisaatio-defenssi lamauttaa kaiken vähänkin improvisoidumman kirjoittamisen.
rauno.rasanen@pp8.inet.fi Homepage
May 15, 2005
PÄIVITYKSISTÄ, kirjoista ja kirjoittamisesta ym. (päivitetty. 25.5)
Kuten ne, jotka tekstejäni ovat systemaattisemmin lukeneet, ovat varmasti huomanneet, tapani kirjoittaa on siinä mielessä ärsyttävä, että en juuri koskaan tee/saa ainakaan pitemmäksi muodostuvaa esseetä kerralla valmiiksi vaan kirjoitan sitä bloggerissa ikäänkuin livenä - tehden siihen huomattaviakin korjauksia ja lisäyksiä ensimmäisen version jälkeen.
Suurin osa päivityksistä tapahtuu 3-4 päivän aikana blogin aloituksesta, mutta niitä saattaa tulla vielä paljon myöhemminkin - varsinkin, jos koen esseen itselleni erittäin merkittäväksi - esim. Päivitys blogiin "Kirje Matti Myllykoskelle" - klo: 07.18 .
Tapani kirjoittaa on melko anarkistinen. Esimerkiksi Erich Auerbachia lukiessa syntyi alunperin pelkästään ajatuksesta kopioida blogiin vain nuo kaksi sitaattia kirjasta Mimesis. Halusin kuitenkin omistaa sitaatit jollekulle, ja sen tehtyäni ajauduinkin väistämättä perustelemaan ja kommentoimaan omistuskirjoitukstani. "Ameeba" (esseetekniikalleni antama nimitys) alkoi rönsytä.
Tämä proseduuri näyttää muodostuneen minulle tällä hetkellä 3-4 kuukauden aktiivisemman blogaamisen jälkeen (essee-) kirjoittamisen perusstrategiaksi tai paradigmaksi, jos näin "suuria" käsitteitä on tässä yhteydessä asiallista käyttää.
Joskus muisti pettää pahastikin. Viittaan blogiini Filosofian lohduttomuus (päivitys 15. 5 - jatkuu). Olin ostanut erinomaisen viihdyttävän ja samalla tiedollisesti antoisan kirjan "Filosofin kuolema" Granum :: Kirjantiedot, mutta huomasin kirjoittaessani, etten yksinkertaisesti muistanut, mistä nuo filosofien kuolemakuvaukset oikein putkahtivat tietoisuuteeni, vaikka olin lukenut kyseisen kirjan vain kolme kuukautta aikaisemmin (alkavaa dementiaa?).
Toki sen sitten muistin, kun mielessäni velloi epäilys, ettei kuvaus Senecan ja hänen vaimonsa itsemurhasta mennyt ihan kohdalleen. Niinpä tarkistin ja korjasin virheeni. Lähdeteos sekä sen esittely löytyy nyt myös viitteistä.
Tunnustan tässä silti avoimesti, etten vieläkään voi muistaa, vaikka olen kovasti pinnistellyt, mistä olen alunperin lukenut Boethiuksen todella karmivasta teloitustavasta. Boethiusta nimittäin ei käsitellä mainitsemassani kirjassa Filosofin kuolema.
Kyse on jostain Boethiusta sivuavasta nettisivusta, mutten ole lähtenyt kahlaamaan niitä systemaattisesti.
*
Netissä on niin mieletön määrä tietoa, että joudun miltei taistelemaan koordinoidakseni jotakuinkin oikean tiedon oikeaan kohtaan esseetä. En sitäpaitsi ole läheskään aina varma, mistä olen mitäkin lukenut vuosikymmenien aikana, mutta asianhan voi toki - ainakin teoriassa - tarkistaa nyt melko nopeastikin, mikäli vain muistaa riittävän oikeaan suuntaan johtavat linkkisanat.
Olen kyllä osannut/yrittänyt jopa ennakoida laajakaistayhteyksien mahdollistamaa kehitystä jo noin 3 vuotta sitten, jolloin en tosin omistanut vielä edes netillä varustettua PC:tä! (Wordit sun muut silloisessa 1, 2 G:n 486:ani kyllä oli, mutta nettiä kolusin vielä kirjastoissa sekä silloisessa töpaikassani - yövuoroissa.)
Sanoin ihan piruuttani H:gin yliopiston teoreettisen filosofian laitoksen dosentti Sami Pihlströmille Sami Pihlström, että tietokoneitten koko ajan laajenevat, jo nyt valtavat tietokannat tulevat muuttamaan entisen tyyppiset kirjastot museoiksi. Hän hiukan epäili asiaa - ei nyt sentään.
No - esitetty väite oli silloin vain epämääräinen provokaatio, mutta ilman muuta kirjastolaitos on nykyään radikaalin muutoksen tilassa kuten moni muukin kirja-, ääni- ja kuvatallennepalvelu/-media.
Tämä - humanistin kannalta surullinen - kehitys johtuu sekä yhä massiivisemmasta uuden teknologian invaasiosta että sen eräänlaisesta korrelaatista - yhteiskunnallisesta ja tieteellisestä antihumanismisoitumisesta.
Tehokkuus ja erikoistuminen ei ole humanismin ihanne, mutta sen sijaan jo teknologiaan itseensä sisältyy juuri tehokkuuden ja erikoistumisen vaatimus, eikä sille kukaan mitään voi.
Olemme kuitenkin teknologisen antihumanisoitumisen vallatessa alaa ajautumassa samalla yhteiskuntapoliittiseen kriisiin, minkä kriisin ilolla ennustan tässä ja nyt.
Se ei siis johdu pelkästään väestötieteellisistä tosiasioista vaan juuri jatkuvasti uudistuvan teknologian sisäisestä luonteesta, jota voisi psykiatrisen analogian avulla nimittää tuotannolliseksi pakkoneuroosiksi ja elämismaailman fragmentoitumiseksi - hajoamiseksi, mikä prosessi ilmenee ihmisessä mm. persoonallisena/henkisenä tylsistymisenä.
Ei liene myöskään vaikea päätellä, että juuri tällä teknologiaan luontaisesti implikoituvalla "robotisoitumis - ja fragmentoitumiseetoksella markkinavoimien (työnantajien) edustajat pyrkivät oikeuttamaan tuotannon jatkuvan maksimoinnin, koska vain se takaa markkinamonetaristien (Monetaristinen taloustiede , Monetarism) mukaan bruttokansantuotteen=elintason kasvun.
Selkokielellä sanottuna kyse on edelleen - kuten kautta aikain - pääoman etujen turvaamisesta työvoiman etujen kustannuksella.
Juha Siltala (Hetki Juha Siltalan seurassa, Suomen Opinto-ohjaajien yhdistys ) ei ole turhaan tutkinut näitä asioita kriittisesti, kun puolestaan Jussi Vähämäen (YLE Teema Tiede, Jussi Vähämäki:) kaltainen postmodernin politiikan ideologi edustaa mielestäni linjaa, joka myötäilee pääoman hallitsemaa teknologista eetosta, johon edellä viittasin.
Henkilökohtaisesti haluan sanoa, että jos jollain tässä maassa on eräänlainen Foucault-syndrooma, niin se on Vähämäki, koska mistään ei käy selväksi, mitkä hänen moraaliset motiivinsa työmarkkinoilla lopulta ovat.
Vähämäki on terminologisesti ja argumentatiivisesti sekava postmoderni nihilisti - ikäänkuin poliittinen "kaksoisagentti."
(Kun nykyään kuulen tai näen nimen Jussi Vähämäki, poistan heti varmistimen pistoolistani!) (1)
*
Itseironisesti on tunnustettava, että minä joka olen suhtautunut tekniikkaan ja teknologiaan varsin kyynisesti, ja jopa ihan vain piruuttani flirttaillut (huom!) ajatuksissani ludditismin EKO.FI: Makasiini - Luddiitit (äärivihreitten) kanssa, olen reilun vuoden aikana mennyt rähmälleni kotimikron edessä. Ei olisi uskonut vielä pari vuotta sitten.
Taitoni ovat tosin edelleen surkeat, mitä tulee esim. eri kuva- ja äänimahdollisuuksien käyttöön blogeissa , mutta eiköhän nekin tässä ajan mittaan kehity, koska suppeasta tuttavapiiristäni löytyy tietotekniikan asiantuntijoitakin.
Pitäisi vain itse ottaa aktiivisempi asenne tekniseen opetteluun eikä heittäytyä "avuttomaksi" ja pyytää aina passiivisesti konsultointiapua.
Tama tasta talla eraa. (ä- kirjain tulee kai poistumaan suomenkielestä pikkuhiljaa? - anglismi)
PS. Varautukaa siis siihen, että tähänkin tekstiin tulee myöhemmin lisäpäivityksiä. Ja niitä tulee jo HETI ensimmäisen "publiseerauksen" jälkeen.
Ongelmallisintahan tässä lukijan kannalta on se, että mikäli kirjoittaja ei ole merkinnyt tarkasti päivitettyjä kohtia, jutun aiemmin lukeneenkin pitäisi käydä koko teksti läpi uudestaan, mikä tietysti voi olla melko turhauttavaa.
Yritänkin siis parhaani mukaan merkitä tekstiin tehdyt korjaukset päivämäärillä - sen ohella, että jo blogiotsikosta ilmenee, että tähän juttuun on tehty merkittäviä muutoksia.
Kaikkein pienimpiä korjauksia: oikeinkirjoitusvirheitten oikaisuja, kirjainten ja sanojen manipulaatiota tai kappalejaon muutoksia en yleensä ole pitänyt päivityshuomautuksen arvoisina.
Linkkien lisäysten suhteen olen jonkun verran tarkempi, koska ne tuovat monesti niin paljon lisää perusteluja, viitteitä ja lisämateriaalia, että päivityshuomautus on paikallaan.
Pyrin siis edelleen kehittelemään päivitysmerkintöjäni sellaisiksi, että ne helpottavat lukijan "matkaa" "ameebamaisen" tekstini seuraamisessa. Vinkkejä aiheesta voi lähettää, koska niistä saattaa hyvinkin olla apua.
Ylipäätään lukijoitten jopa pitäisi puuttua ainakin selviin faktavirheisiin, koska esseeni pyrkivät - kuten on varmasti havaittu - välittämään polemiikin ja provokatiivisten kommenttien ohella myös nimenomaan käyttökelpoista, asianmukaista ja relevanttia tietoa käsitellystä aihepiiristä.
*
Ihka ensimmäinen blogini Actus Purusen ensimmäinen koe onkin eräänlainen esseetyylini arkkityyppi, koska siihen sisältyy aineksia sekä parodiasta/satiirista, fiktiivisestä kerronnasta että artikkeli-esseestä, joka operoi faktatiedoilla.
Poikkeuksia ovat sitten novellityyppiset jutut (esim. Hauen laulu, novelli ), joita en vielä ole kovinkaan paljon harrastanut sekä myös satiiris-parodiset pakinapätkät, joita niitäkään ei "puhtaassa muodossa" vielä montaa löydy (esim. Folkloristiikkaa Itä - Karjalasta).
Runoja en juurikaan kirjoittele. Olen vain lähinnä siteerannut tiettyjä mielirunojani, joista sitten olen saanut inspiraatioita essee-tutkielmiin. Toistaiseksi paras esimerkki tästä aihepiiristä lienee ONTOT MIEHET JA TUHKAKESKIVIIKKO .
Ainoa itse kirjoittamani (aforistinen) runo (runorobottia/- generaattoria ja - palapeliä on toki tullut kokeiltua, mutta ovatko ne runoja vai pikemminkin viihdyttäviä (ja samalla toki hyödyllisiä ja opettavaisia) pelejä?) lienee PESSIMISTIN KATEGORIAVIRHE .
*
Itse asiassa huomaan näin jälkeenpäin luoneeni jo kuudessa ensimmäisessä blogissani ne tekstityypit, joiden pohjalta (kuukauden blogaamistauon jälkeen: /tammikuu/, mikä ei suinkaan merkinnyt totaalia kirjoittamistaukoa) ryhdyin sittemmin blogejani muokkaamaan.
Nietzschen rooli on ollut tärkeä, koska olen vuosien mittaan oppinut tarkastelemaan todellisuutta ja maailman menoa etenkin hänen tekstiensä ja ajatustensa kautta - olematta kuitenkaan samaa mieltä hänen kanssaan kaikessa.
Joka tapauksessa Nietzsche on ollut hedelmällinen ideaali kirjoittamiselleni ja tavalleni pohtia kirjallisesti filosofian, teologian/uskonnon, politiikan, taiteen ja tieteen diskursseja.
Nietzschen kanssa on opettavaista ja hauskaa käydä kriittistäkin "keskustelua."
"Hyvä riita" on aina luova prosessi. Parempi kuin huono sopu.
Jo antiikin kreikkalainen ajattelu myönsi eristiikan ajattelua kirvoittavan voiman (eristic - definition of eristic by the Free Online Dictionary ....)
Jos pitäisi mainita minuun voimakkaimmin vaikuttaneet kulttuuripersoonat, niin tässä tulee lista: Fyodor Dostoevsky (tuli ensimmäisenä: (22.5) Karamazovin veljekset, Full text and plot summary of The Brothers Karamazov by Fyodor ...on maailman historian paras romaani!), heti perään Friedrich Nietzsche, sitten epämääräisessä järjestyksessä Sigmund Freud , Karl Marx, 1818-1883, Marx, Karl, Albert Camus - Biography, Albert Camus, Sartre, Jean-Paul.
Luetteloa voisi jatkaa, joskin riittäköön tuo tällä erää. Joka tapauksessa nämä kulttuurivaikuttajat tulivat tietoisuuteeni ensimmäiseksi, mutta ovat merkittäviä edelleen. Vain Sartren "sijoitus listalla" on hieman laskenut.
(17.5) Arthur Schopenhauer , Martin Heidegger (1889-1976), Heidegger, Soren Kierkegaard ja Foucault, Michel nousivat suosikkilistoilleni lopullisesti vasta -80-luvun lopulla ja -90-luvun alkupuolella, mutta ovat siellä sitten kyllä pysyneet - ja varsin hyvin sijoittuneina.
(22.5) Etenkin Schopenhauer on argumentatiivisista ristiriitaisuuksistaan huolimatta noussut vuosien mittaan "arvoon arvaamattomaan" ja yhdeksi "suurimmista."
Toki tämä on ollut myös Nietzschen Schopenhauer-vaikutteiden ja - kritiikin ansiota, mutta ei ainoastaan sitä, sillä Schopenhauerin suoraa vaikutusta (puhumattakaan epäsuorasta: juuri Nietzschen kautta) Freudin ajatteluun ei voi ohittaa eikä kieltää kieltämättä samalla sekä biografista dokumenttiaineistoa Freudin elämästä että Freudin lähes suoria lainauksia (ainakin "suoria" analogioita) Schopenherin ajatteluun.
(25.5) Analyyttisen filosofian puolelta ehdoton suosikkini on Ludwig Wittgenstein , mutta häntä opin ymmärtämään perusteellisesti vasta -90-luvun lopulla, varsinkin FT dos. Heikki Kanniston Kannisto, Heikki perustavaa laatua olleen Wittgenstein kurssin yhteydessä, vaikka olinkin Wittgensteinin ajatteluun ehtinyt jo aiemmin tutustua mm. Nykyajan filosofian tentteihin lukiessani.
En listaa tähän runovaikutteitani tai vaikutuksen tehneitä runoilijoita, koska en oikein osaa sijoittaa heitä ajatteluni linjojen kehittymiseen. Joka tapauksessa - runoilijoitten merkitys oli suuri jo -70-luvun alussa, ja niin se on yhä, kuten blogejani lukeneet ovat varmasti havainneet.
Huomataan, ettei edellisestä - nuoruuden vaikuttajien - listasta löydy ainuttakaan analyyttista tai antiikin aikaista filosofia. Heihin olen tutustunut paremmin - kuten Wittgensteinin yhteydessä totean - vasta opiskeluvaiheessani - 1994 lähtien (aluksi avoin yliopisto Helsingin yliopiston vaatimuksilla ja Helsingin yliopiston luennoitsijoilla). (2)
(18.5) Huomataan myös, että olen eksistentialismin ja Frankfurtin ("vanhan") koulukunnan eli Kriittisen teorian (lähinnä Adornon Theodor Adorno, Horkheimerin
en.wikipedia.org/wiki/Max_Horkheimer, Marcusen Marcuse, Herbert - Biography ja Benjaminin Walter Benjamin- en niinkään Habermasin Jürgen Habermas ) perillinen (hieman ristiriitaista jo sekin).
Teesi 1: Modernisaatio sulkeutuneena projektina ... (Hyvä tiivistelmä etenkin Horkheimerin ja Adornon kriittis-pessimistisestä yhteiskuntafilosofiasta.)
Tässä on ongelmaa ihan tarpeeksi, koska olen kuitenkin opiskellut pääainettani käytännöllistä filosofiaa (valt. tk.) yhdessä analyyttisen filosofian eurooppalaisista keskuspaikoista (Helsingin yliopisto)! (3),(4)
Muistutettakoon, että - nyt jo entinen - "porvarillinen" ammattini: mielisairaanhoitaja viestii osaltaan kiinnostuksestani Freudiin ja myös sitä kautta mainittuun Kriittiseen teoriaan.
PPS. Typot ovat kerta kaikkiaan raivostuttavia, mutta joku kummallinen perfektionismi vaatii minua korjaamaan ne aina, kun niitä havaitsen. Sven Laaksolla (Sven Laakso) on tässä suhteessa helpompaa, koska hän näyttää - käytännöllistä kyllä - ajattelevan, etteivät pikkumokat oikeinkirjoituksessa pilaa koko tekstiä, ja näinhän asia on. Säästyy samalla vaivaa ja hermoja...
***
(1) Kärjistetty antiutopia.
Jos lähes kaikista palkansaajista tulee lopulta prekariaattia= "pätkätyöläisiä" (fi.wikipedia.org/wiki/Prekariaatti) eli työnteko, politiikka ja vapaa-aika eivät enää ole erotettavissa toisistaan kuin määrätyillä palvelu- ja teollisuusaloilla, kuten Vähämäki näyttää ajattelevan, olemme totisesti lähestymässä tilannetta, jota voinee kärjistäen kutsua anarkiaksi.
Herää kysymys, kuka/mikä silloin pystyy pitämään sekä vallan käsissään (ja miten) että säilyttämään kuitenkin samalla yhteiskuntarauhan.
Mutta juuri tämä on se kriisi, jonka aiemmin julistin "ilolla" tulevaksi - toinen "sisällissota!" Hobbesin Thomas Hobbes "luonnontila", jossa kaikki metsästävät toisiaan "vapaasti." Luonnontilassa prekariaatti oli ainoa yhteiskuntaluokka, mikä merkitsi käytännössä, että kaikki ihmiset olivat yhtä aikaa sekä äärimmäisen vapaita että äärimmäisen uhattuja.
En siis ehkä ole kovinkaan paljon eri mieltä kuin Vähämäki, mutta poistan silti varmistimen pistoolistani, koska hänen yhteiskunnassaan - eli tulevaisuuden robotti-media-prekariaatti-yhteiskunnassa - kukaan ei voi enää luottaa kehenkään.
Palaamme takaisin klaani-yhteisön aikaan, mikä tietysti on "kehitystä" sekin - (Hobbesin) luonnontilaan verrattuna.
Tai - sitten me "palaamme" Rousseaun Jean-Jacques Rousseau luonnontilaan ja elämme ikäänkuin paratiisissa kuin "jalot villit" (olemme "pelastetut!"). Ei! - sitä minä en usko kuin yhdellä - melko ilkeällä - ehdolla, ja se ehto on seuraavanlainen.
Suurin osa päivityksistä tapahtuu 3-4 päivän aikana blogin aloituksesta, mutta niitä saattaa tulla vielä paljon myöhemminkin - varsinkin, jos koen esseen itselleni erittäin merkittäväksi - esim. Päivitys blogiin "Kirje Matti Myllykoskelle" - klo: 07.18 .
Tapani kirjoittaa on melko anarkistinen. Esimerkiksi Erich Auerbachia lukiessa syntyi alunperin pelkästään ajatuksesta kopioida blogiin vain nuo kaksi sitaattia kirjasta Mimesis. Halusin kuitenkin omistaa sitaatit jollekulle, ja sen tehtyäni ajauduinkin väistämättä perustelemaan ja kommentoimaan omistuskirjoitukstani. "Ameeba" (esseetekniikalleni antama nimitys) alkoi rönsytä.
Tämä proseduuri näyttää muodostuneen minulle tällä hetkellä 3-4 kuukauden aktiivisemman blogaamisen jälkeen (essee-) kirjoittamisen perusstrategiaksi tai paradigmaksi, jos näin "suuria" käsitteitä on tässä yhteydessä asiallista käyttää.
Joskus muisti pettää pahastikin. Viittaan blogiini Filosofian lohduttomuus (päivitys 15. 5 - jatkuu). Olin ostanut erinomaisen viihdyttävän ja samalla tiedollisesti antoisan kirjan "Filosofin kuolema" Granum :: Kirjantiedot, mutta huomasin kirjoittaessani, etten yksinkertaisesti muistanut, mistä nuo filosofien kuolemakuvaukset oikein putkahtivat tietoisuuteeni, vaikka olin lukenut kyseisen kirjan vain kolme kuukautta aikaisemmin (alkavaa dementiaa?).
Toki sen sitten muistin, kun mielessäni velloi epäilys, ettei kuvaus Senecan ja hänen vaimonsa itsemurhasta mennyt ihan kohdalleen. Niinpä tarkistin ja korjasin virheeni. Lähdeteos sekä sen esittely löytyy nyt myös viitteistä.
Tunnustan tässä silti avoimesti, etten vieläkään voi muistaa, vaikka olen kovasti pinnistellyt, mistä olen alunperin lukenut Boethiuksen todella karmivasta teloitustavasta. Boethiusta nimittäin ei käsitellä mainitsemassani kirjassa Filosofin kuolema.
Kyse on jostain Boethiusta sivuavasta nettisivusta, mutten ole lähtenyt kahlaamaan niitä systemaattisesti.
*
Netissä on niin mieletön määrä tietoa, että joudun miltei taistelemaan koordinoidakseni jotakuinkin oikean tiedon oikeaan kohtaan esseetä. En sitäpaitsi ole läheskään aina varma, mistä olen mitäkin lukenut vuosikymmenien aikana, mutta asianhan voi toki - ainakin teoriassa - tarkistaa nyt melko nopeastikin, mikäli vain muistaa riittävän oikeaan suuntaan johtavat linkkisanat.
Olen kyllä osannut/yrittänyt jopa ennakoida laajakaistayhteyksien mahdollistamaa kehitystä jo noin 3 vuotta sitten, jolloin en tosin omistanut vielä edes netillä varustettua PC:tä! (Wordit sun muut silloisessa 1, 2 G:n 486:ani kyllä oli, mutta nettiä kolusin vielä kirjastoissa sekä silloisessa töpaikassani - yövuoroissa.)
Sanoin ihan piruuttani H:gin yliopiston teoreettisen filosofian laitoksen dosentti Sami Pihlströmille Sami Pihlström, että tietokoneitten koko ajan laajenevat, jo nyt valtavat tietokannat tulevat muuttamaan entisen tyyppiset kirjastot museoiksi. Hän hiukan epäili asiaa - ei nyt sentään.
No - esitetty väite oli silloin vain epämääräinen provokaatio, mutta ilman muuta kirjastolaitos on nykyään radikaalin muutoksen tilassa kuten moni muukin kirja-, ääni- ja kuvatallennepalvelu/-media.
Tämä - humanistin kannalta surullinen - kehitys johtuu sekä yhä massiivisemmasta uuden teknologian invaasiosta että sen eräänlaisesta korrelaatista - yhteiskunnallisesta ja tieteellisestä antihumanismisoitumisesta.
Tehokkuus ja erikoistuminen ei ole humanismin ihanne, mutta sen sijaan jo teknologiaan itseensä sisältyy juuri tehokkuuden ja erikoistumisen vaatimus, eikä sille kukaan mitään voi.
Olemme kuitenkin teknologisen antihumanisoitumisen vallatessa alaa ajautumassa samalla yhteiskuntapoliittiseen kriisiin, minkä kriisin ilolla ennustan tässä ja nyt.
Se ei siis johdu pelkästään väestötieteellisistä tosiasioista vaan juuri jatkuvasti uudistuvan teknologian sisäisestä luonteesta, jota voisi psykiatrisen analogian avulla nimittää tuotannolliseksi pakkoneuroosiksi ja elämismaailman fragmentoitumiseksi - hajoamiseksi, mikä prosessi ilmenee ihmisessä mm. persoonallisena/henkisenä tylsistymisenä.
Ei liene myöskään vaikea päätellä, että juuri tällä teknologiaan luontaisesti implikoituvalla "robotisoitumis - ja fragmentoitumiseetoksella markkinavoimien (työnantajien) edustajat pyrkivät oikeuttamaan tuotannon jatkuvan maksimoinnin, koska vain se takaa markkinamonetaristien (Monetaristinen taloustiede , Monetarism) mukaan bruttokansantuotteen=elintason kasvun.
Selkokielellä sanottuna kyse on edelleen - kuten kautta aikain - pääoman etujen turvaamisesta työvoiman etujen kustannuksella.
Juha Siltala (Hetki Juha Siltalan seurassa, Suomen Opinto-ohjaajien yhdistys ) ei ole turhaan tutkinut näitä asioita kriittisesti, kun puolestaan Jussi Vähämäen (YLE Teema Tiede, Jussi Vähämäki:) kaltainen postmodernin politiikan ideologi edustaa mielestäni linjaa, joka myötäilee pääoman hallitsemaa teknologista eetosta, johon edellä viittasin.
Henkilökohtaisesti haluan sanoa, että jos jollain tässä maassa on eräänlainen Foucault-syndrooma, niin se on Vähämäki, koska mistään ei käy selväksi, mitkä hänen moraaliset motiivinsa työmarkkinoilla lopulta ovat.
Vähämäki on terminologisesti ja argumentatiivisesti sekava postmoderni nihilisti - ikäänkuin poliittinen "kaksoisagentti."
(Kun nykyään kuulen tai näen nimen Jussi Vähämäki, poistan heti varmistimen pistoolistani!) (1)
*
Itseironisesti on tunnustettava, että minä joka olen suhtautunut tekniikkaan ja teknologiaan varsin kyynisesti, ja jopa ihan vain piruuttani flirttaillut (huom!) ajatuksissani ludditismin EKO.FI: Makasiini - Luddiitit (äärivihreitten) kanssa, olen reilun vuoden aikana mennyt rähmälleni kotimikron edessä. Ei olisi uskonut vielä pari vuotta sitten.
Taitoni ovat tosin edelleen surkeat, mitä tulee esim. eri kuva- ja äänimahdollisuuksien käyttöön blogeissa , mutta eiköhän nekin tässä ajan mittaan kehity, koska suppeasta tuttavapiiristäni löytyy tietotekniikan asiantuntijoitakin.
Pitäisi vain itse ottaa aktiivisempi asenne tekniseen opetteluun eikä heittäytyä "avuttomaksi" ja pyytää aina passiivisesti konsultointiapua.
Tama tasta talla eraa. (ä- kirjain tulee kai poistumaan suomenkielestä pikkuhiljaa? - anglismi)
PS. Varautukaa siis siihen, että tähänkin tekstiin tulee myöhemmin lisäpäivityksiä. Ja niitä tulee jo HETI ensimmäisen "publiseerauksen" jälkeen.
Ongelmallisintahan tässä lukijan kannalta on se, että mikäli kirjoittaja ei ole merkinnyt tarkasti päivitettyjä kohtia, jutun aiemmin lukeneenkin pitäisi käydä koko teksti läpi uudestaan, mikä tietysti voi olla melko turhauttavaa.
Yritänkin siis parhaani mukaan merkitä tekstiin tehdyt korjaukset päivämäärillä - sen ohella, että jo blogiotsikosta ilmenee, että tähän juttuun on tehty merkittäviä muutoksia.
Kaikkein pienimpiä korjauksia: oikeinkirjoitusvirheitten oikaisuja, kirjainten ja sanojen manipulaatiota tai kappalejaon muutoksia en yleensä ole pitänyt päivityshuomautuksen arvoisina.
Linkkien lisäysten suhteen olen jonkun verran tarkempi, koska ne tuovat monesti niin paljon lisää perusteluja, viitteitä ja lisämateriaalia, että päivityshuomautus on paikallaan.
Pyrin siis edelleen kehittelemään päivitysmerkintöjäni sellaisiksi, että ne helpottavat lukijan "matkaa" "ameebamaisen" tekstini seuraamisessa. Vinkkejä aiheesta voi lähettää, koska niistä saattaa hyvinkin olla apua.
Ylipäätään lukijoitten jopa pitäisi puuttua ainakin selviin faktavirheisiin, koska esseeni pyrkivät - kuten on varmasti havaittu - välittämään polemiikin ja provokatiivisten kommenttien ohella myös nimenomaan käyttökelpoista, asianmukaista ja relevanttia tietoa käsitellystä aihepiiristä.
*
Ihka ensimmäinen blogini Actus Purusen ensimmäinen koe onkin eräänlainen esseetyylini arkkityyppi, koska siihen sisältyy aineksia sekä parodiasta/satiirista, fiktiivisestä kerronnasta että artikkeli-esseestä, joka operoi faktatiedoilla.
Poikkeuksia ovat sitten novellityyppiset jutut (esim. Hauen laulu, novelli ), joita en vielä ole kovinkaan paljon harrastanut sekä myös satiiris-parodiset pakinapätkät, joita niitäkään ei "puhtaassa muodossa" vielä montaa löydy (esim. Folkloristiikkaa Itä - Karjalasta).
Runoja en juurikaan kirjoittele. Olen vain lähinnä siteerannut tiettyjä mielirunojani, joista sitten olen saanut inspiraatioita essee-tutkielmiin. Toistaiseksi paras esimerkki tästä aihepiiristä lienee ONTOT MIEHET JA TUHKAKESKIVIIKKO .
Ainoa itse kirjoittamani (aforistinen) runo (runorobottia/- generaattoria ja - palapeliä on toki tullut kokeiltua, mutta ovatko ne runoja vai pikemminkin viihdyttäviä (ja samalla toki hyödyllisiä ja opettavaisia) pelejä?) lienee PESSIMISTIN KATEGORIAVIRHE .
*
Itse asiassa huomaan näin jälkeenpäin luoneeni jo kuudessa ensimmäisessä blogissani ne tekstityypit, joiden pohjalta (kuukauden blogaamistauon jälkeen: /tammikuu/, mikä ei suinkaan merkinnyt totaalia kirjoittamistaukoa) ryhdyin sittemmin blogejani muokkaamaan.
Nietzschen rooli on ollut tärkeä, koska olen vuosien mittaan oppinut tarkastelemaan todellisuutta ja maailman menoa etenkin hänen tekstiensä ja ajatustensa kautta - olematta kuitenkaan samaa mieltä hänen kanssaan kaikessa.
Joka tapauksessa Nietzsche on ollut hedelmällinen ideaali kirjoittamiselleni ja tavalleni pohtia kirjallisesti filosofian, teologian/uskonnon, politiikan, taiteen ja tieteen diskursseja.
Nietzschen kanssa on opettavaista ja hauskaa käydä kriittistäkin "keskustelua."
"Hyvä riita" on aina luova prosessi. Parempi kuin huono sopu.
Jo antiikin kreikkalainen ajattelu myönsi eristiikan ajattelua kirvoittavan voiman (eristic - definition of eristic by the Free Online Dictionary ....)
Jos pitäisi mainita minuun voimakkaimmin vaikuttaneet kulttuuripersoonat, niin tässä tulee lista: Fyodor Dostoevsky (tuli ensimmäisenä: (22.5) Karamazovin veljekset, Full text and plot summary of The Brothers Karamazov by Fyodor ...on maailman historian paras romaani!), heti perään Friedrich Nietzsche, sitten epämääräisessä järjestyksessä Sigmund Freud , Karl Marx, 1818-1883, Marx, Karl, Albert Camus - Biography, Albert Camus, Sartre, Jean-Paul.
Luetteloa voisi jatkaa, joskin riittäköön tuo tällä erää. Joka tapauksessa nämä kulttuurivaikuttajat tulivat tietoisuuteeni ensimmäiseksi, mutta ovat merkittäviä edelleen. Vain Sartren "sijoitus listalla" on hieman laskenut.
(17.5) Arthur Schopenhauer , Martin Heidegger (1889-1976), Heidegger, Soren Kierkegaard ja Foucault, Michel nousivat suosikkilistoilleni lopullisesti vasta -80-luvun lopulla ja -90-luvun alkupuolella, mutta ovat siellä sitten kyllä pysyneet - ja varsin hyvin sijoittuneina.
(22.5) Etenkin Schopenhauer on argumentatiivisista ristiriitaisuuksistaan huolimatta noussut vuosien mittaan "arvoon arvaamattomaan" ja yhdeksi "suurimmista."
Toki tämä on ollut myös Nietzschen Schopenhauer-vaikutteiden ja - kritiikin ansiota, mutta ei ainoastaan sitä, sillä Schopenhauerin suoraa vaikutusta (puhumattakaan epäsuorasta: juuri Nietzschen kautta) Freudin ajatteluun ei voi ohittaa eikä kieltää kieltämättä samalla sekä biografista dokumenttiaineistoa Freudin elämästä että Freudin lähes suoria lainauksia (ainakin "suoria" analogioita) Schopenherin ajatteluun.
(25.5) Analyyttisen filosofian puolelta ehdoton suosikkini on Ludwig Wittgenstein , mutta häntä opin ymmärtämään perusteellisesti vasta -90-luvun lopulla, varsinkin FT dos. Heikki Kanniston Kannisto, Heikki perustavaa laatua olleen Wittgenstein kurssin yhteydessä, vaikka olinkin Wittgensteinin ajatteluun ehtinyt jo aiemmin tutustua mm. Nykyajan filosofian tentteihin lukiessani.
En listaa tähän runovaikutteitani tai vaikutuksen tehneitä runoilijoita, koska en oikein osaa sijoittaa heitä ajatteluni linjojen kehittymiseen. Joka tapauksessa - runoilijoitten merkitys oli suuri jo -70-luvun alussa, ja niin se on yhä, kuten blogejani lukeneet ovat varmasti havainneet.
Huomataan, ettei edellisestä - nuoruuden vaikuttajien - listasta löydy ainuttakaan analyyttista tai antiikin aikaista filosofia. Heihin olen tutustunut paremmin - kuten Wittgensteinin yhteydessä totean - vasta opiskeluvaiheessani - 1994 lähtien (aluksi avoin yliopisto Helsingin yliopiston vaatimuksilla ja Helsingin yliopiston luennoitsijoilla). (2)
(18.5) Huomataan myös, että olen eksistentialismin ja Frankfurtin ("vanhan") koulukunnan eli Kriittisen teorian (lähinnä Adornon Theodor Adorno, Horkheimerin
en.wikipedia.org/wiki/Max_Horkheimer, Marcusen Marcuse, Herbert - Biography ja Benjaminin Walter Benjamin- en niinkään Habermasin Jürgen Habermas ) perillinen (hieman ristiriitaista jo sekin).
Teesi 1: Modernisaatio sulkeutuneena projektina ... (Hyvä tiivistelmä etenkin Horkheimerin ja Adornon kriittis-pessimistisestä yhteiskuntafilosofiasta.)
Tässä on ongelmaa ihan tarpeeksi, koska olen kuitenkin opiskellut pääainettani käytännöllistä filosofiaa (valt. tk.) yhdessä analyyttisen filosofian eurooppalaisista keskuspaikoista (Helsingin yliopisto)! (3),(4)
Muistutettakoon, että - nyt jo entinen - "porvarillinen" ammattini: mielisairaanhoitaja viestii osaltaan kiinnostuksestani Freudiin ja myös sitä kautta mainittuun Kriittiseen teoriaan.
PPS. Typot ovat kerta kaikkiaan raivostuttavia, mutta joku kummallinen perfektionismi vaatii minua korjaamaan ne aina, kun niitä havaitsen. Sven Laaksolla (Sven Laakso) on tässä suhteessa helpompaa, koska hän näyttää - käytännöllistä kyllä - ajattelevan, etteivät pikkumokat oikeinkirjoituksessa pilaa koko tekstiä, ja näinhän asia on. Säästyy samalla vaivaa ja hermoja...
***
(1) Kärjistetty antiutopia.
Jos lähes kaikista palkansaajista tulee lopulta prekariaattia= "pätkätyöläisiä" (fi.wikipedia.org/wiki/Prekariaatti) eli työnteko, politiikka ja vapaa-aika eivät enää ole erotettavissa toisistaan kuin määrätyillä palvelu- ja teollisuusaloilla, kuten Vähämäki näyttää ajattelevan, olemme totisesti lähestymässä tilannetta, jota voinee kärjistäen kutsua anarkiaksi.
Herää kysymys, kuka/mikä silloin pystyy pitämään sekä vallan käsissään (ja miten) että säilyttämään kuitenkin samalla yhteiskuntarauhan.
Mutta juuri tämä on se kriisi, jonka aiemmin julistin "ilolla" tulevaksi - toinen "sisällissota!" Hobbesin Thomas Hobbes "luonnontila", jossa kaikki metsästävät toisiaan "vapaasti." Luonnontilassa prekariaatti oli ainoa yhteiskuntaluokka, mikä merkitsi käytännössä, että kaikki ihmiset olivat yhtä aikaa sekä äärimmäisen vapaita että äärimmäisen uhattuja.
En siis ehkä ole kovinkaan paljon eri mieltä kuin Vähämäki, mutta poistan silti varmistimen pistoolistani, koska hänen yhteiskunnassaan - eli tulevaisuuden robotti-media-prekariaatti-yhteiskunnassa - kukaan ei voi enää luottaa kehenkään.
Palaamme takaisin klaani-yhteisön aikaan, mikä tietysti on "kehitystä" sekin - (Hobbesin) luonnontilaan verrattuna.
Tai - sitten me "palaamme" Rousseaun Jean-Jacques Rousseau luonnontilaan ja elämme ikäänkuin paratiisissa kuin "jalot villit" (olemme "pelastetut!"). Ei! - sitä minä en usko kuin yhdellä - melko ilkeällä - ehdolla, ja se ehto on seuraavanlainen.
Ainoa "pelastus" teknologian eetoksen synnyttämään tuotannollisen pakkoneuroosin ja elämismaailman fragmentoitumisen tilaan/tilanteeseen on - paradoksaalista kyllä - ihmisten persoonallis-henkinen tylsistyminen, johon myös jo edellä viittasin.
Se on kapitalistin (kuten kaikkien oligarkkien - myös aatteellis-ideologis-valtiollisten) ainoa toivo: tehdä prekariaatista sopeutuva ja tylsämielinen massa, jota voi käsitellä lähestulkoon miten vain; - se tyytyy pätkätöihin, leipään ja sirkushuveihin, joita kaikkia onkin uuden teknologian avulla entistä helpompi järjestää.
Sinänsä tässä prosessissa ei ole mitään muuta uutta kuin, että uusi teknologia vain mahdollistaa kehityksen huomattavasti nopeamman kulun kohti "Uljasta uutta maailmaa" Aldous Huxley : Brave New World, Aldous Huxley , jossa ainoat todella vapaat ihmiset ovat luultavasti niitä, joilla vielä on oma ("sala-")kieli. Muut elävät orwellilaisen (George Orwell ) uuskielen monotoniassa" ("nautinnollisessa idiotiassa/RR"), jota markkinavoimat jatkuvasti uusintavat mainostuutistaan...
Joten - Mr. Vähämäki - don´t you worry, "everything´s gonna be allright..." kuten laulussa lauletaan...(ei tosin John Fogertyn lauluissa).
(2) Singer/songwriter/guitarist/producer John Fogertyn John Fogerty (ent. CCR Creedence Clearwater Revival, en.wikipedia.org/wiki/John_Fogerty) merkitystä pidän erittäin tärkeänä, joskin se kuuluu paljolti kirjallisuuden ulkopuolelle. Joka tapauksessa väitän, ettei - nyt jo paljossa hiipunut - rock-harrastukseni ole ollut vähäistä! Hyödynsinhän sitä mm. kulttuurihistorian opinnoissani. (Sähkökitaraa rämpytän edelleen silloin tällöin).
(3) Helsingin yliopistossa filosofian laitokset - käytännöllinen ja teoreettinen - sijaitsevat tällä hetkellä ja luultavasti pitkään samassa rakennuksessa ja samassa kerroksessa, mutta ovat eri tiedekuntaa. Käytännöllinen filosofia valtiotieteellistä ja teoreettinen humanistista. Kyse on yliopistohistoriallisesta jaottelusta.
Käytännöllisen filosofian laitos perustettiin myöhemmin kuin teoreettinen ja kytkettiin 194o-luvulla perustettuun valtiotieteelliseen tiedekuntaan, jonka opetus painottuu yhteiskuntatieteellisemmin kuin humanistisen tiedekunnan perinteiset kieli- ja historiapainotteiset linjat.
Tosiasia kuitenkin on, että sille, joka opiskelee filosofiaa pääaineenaan, kyseinen jaottelu on täysin keinotekoinen. Moraali- ja yhteiskuntafilosofin on ymmärrettävä tieteenfilosofian ongelmia siinä missä tieteenfilosofin käytännöllisen moraalifilosofian ja yhteiskuntatieteen filosofian ongelmia.
Toinen tosiasia on sitten se, että suurin osa filosofeistakin on nykyään jo niin erikoistuneita, etteivät he ymmärrä kuin omaa suppeata erityisaluettaan. Se on sitä nykytehokkuutta, jota mitataan yksinomaan tutkintojen määrällä - ei niinkään yleissivistyksellä!
(4) Onneksi olen kuitenkin saanut kuunnella ja suorittaa muutaman kerran dosentti Heikki Kanniston Heikki Kannisto, luentokurssit, sillä Kannisto lienee koko Helsingin yliopiston pedagogisesti että didaktisesti parhaimpia ellei paras ja kaunokirjallinen sivistys huomioiden laaja-alaisin filosofian luennoitsija.
Tuskin liioittelen yhtään, jos väitän jo kokemuksenkin perusteella, että erittäin kehutun (von Wright Georg Henrik von Wright) väitöskirjan Wittgensteinista Ludwig Wittgenstein (*) tehnyt Kannisto on varmasti paras vaihtoehto syventävien opintojen Wittgenstein-luentojen pitäjäksi. Mutta luonnistuupa häneltä Schopenhauer, Nietzsche ja jopa Heidegger!)
(*) Kannisto, Heikki (1986) Thoughts and Their Subject: A Study of Wittgenstein's Tractatus, Acta Philosophica Fennica 40, The Philosophical Society of Finland, Helsinki.
*
Filosofian linkit (nopeasti monia perspektiivejä filosofiaan)
Subscribe to:
Posts (Atom)