Showing posts with label merkitys. Show all posts
Showing posts with label merkitys. Show all posts

July 8, 2013

Hyöty tuhoaa merkityksen

[....] [1] Kaikkeen johdonmukaiseen utilitarismiin, tähän homo faberin filosofiaan par excellence, liittyvä päämäärä-keino-ajattelun ristiriitaisuus voidaan teoreettisesti määritellä luontaiseksi kyvyttömyydeksi ymmärtää hyödyn ja merkityksellisyyden välinen ero, joka ilmaistaan kielellisesti erottamalla ‘jotta’ ja ‘jonkin vuoksi’. Kun käyttökelpoisuuden ihanne valtaa ammattimiesten yhteisöt, mukavuuden ihanne työtätekevien yhteisöt ja kuluttamisen ihanne kaupalliset yhteisöt, kyse ei enää oikeastaan ole hyödystä vaan merkityksestä. Juuri yleisen hyödyllisyyden ‘vuoksi’ homo faber arvioi ja tekee kaiken ‘jotta’-periaatteella. Käyttökelpoisuuden ihannetta, kuten muidenkaan yhteisöjen ihanteita, ei voida enää pitää tarpeellisena keinona, jotta saataisiin jotakin muuta; sen käytön kyseenalaistaminen on kerta kaikkiaan mahdotonta. Ilmeisesti ei ole olemassa vastausta kysymykseen, jonka Lessing kerran asetti aikansa utilitaristeille: ‘Entä mitä hyötyä on hyödystä?’ Utilitarismin ongelma on, että se juuttuu loputtomaan päämäärien ja keinojen ketjuun, eikä saa koskaan aikaan periaatetta, joka oikeuttaisi päämäärän ja keinojen kategorian eli itse hyödyn olemassaolon. Toisin sanoen, kun hyötyä pidetään tarkoituksena, se luo tarkoituksettomuutta. [....]
.
[1] Keino-päämäärä-ketjun loputtomuudesta ja siihen keskeisesti kuuluvasta merkityksen tuhoutumisesta vrt. Nietzsche, mietelmä 666 teoksessa Wille zur Macht.
*
Sitaatti on Hannah Arendt’in kirjasta Vita Activa – ihmisenä olemisen ehdot [s.156].
*

November 6, 2008

Saari eli itsekasvatusta psyykkisellä näyttämöllä

Kirjoitettu kommentiksi edelliseen päreeseeni Saari ja HG:n kysymykseen.
(Kielimafialaiset kyttäävät virheitä; - niitä löytyi muttei löydy enää kovin paljon. Viimeisin lisäys tehty kuitenkin vielä 14.11)
I
HG kysyy:
'Jos saarella on ollut merkitys: miksi et milloinkaan sitä voinut mitenkään ilmaista?'
*
RR
Kyllä sillä tietenkin on, on ollut ja tulee olemaan merkitys kuten kaikella fiktiolla, sillä mikään ei synny tyhjästä paitsi Jumalan luomisteko (kuulemma). Yritän seuraavassa tulkita ja ymmärtää itseäni - jospa onnistuisin vaikka ymmärtämään vaihteeksi oikein.

Fiktio toimii aina enemmän tai vähemmän itsenäisesti - siihen fiktiivinen asetelma kehyskertomuksenomaisesti ainakin tässä pyrkii (ks. PS.) .

Fiktiota, eli mitä saareen 'pako' päähenkilölle - siis meikäläiselle - tässä merkitsee kaikkine muine tapahtumineen, voi tulkita monin tavoin, joista en tässä kommenttiosiossa yritä selitellä kuin ehkä kaikkein tärkeintä ja minulle itsstään selvintä puolta.

Tässä ei ole kyse mistään arvoituksesta, johon on sisällöllisesti VAIN yksi ratkaisu. Mutta se asetelma ja kehys, jonka fiktionomaisesti käytetyt aidot ja monena kesänä koetut maisemat sekä hyvin läheiset ihmiset tässä muodostavat, implikoi eli sisällyttää itseensä tai ilmaisee lopulta vain yhtä dramaturgista tilannetta, jonka puitteissa ja sisällä jotain tapahtuu: ihmisiä vierailee saaressa kutsuittuina - kokemuksen ollessa kaiken kaikkiaan antoisa, positiivinen ja opettavainen - varsinkin saaren Robinsonille eli minulle itselleni.

Tarina heijastelee fiktiivisen kärjistetysti ja kuitenkin vain puolittain vertauskuvallisesti (toinen puoli on kuin onkin melkein totta) oman psykososiaalisen nykytilani ja -tilanteeni problematiikkaa sekä sen ratkaisuyritystä saarimetaforan avulla, eli sen voi lukea myös 'piilodokumenttina' - faktiona - todella tapahtuneesta kuten alkuperäisenkin Robinson Crusoenkin juonen.

Vertauskuvallisten fiktiivisten tekstien eräs suurimmista viehätyksistä ja nautinnoista piilee siinä, että ne eivät ole mitään valmiiksi pureskeltuja tarinoita tai edes dekkareita, joihin löytyy yleensä se yksi ja ainoa syyllinen ja/tai ratkaisu - olkoonkin, että arvostan kunnon dekkareita hyvänä kirjallisuutena siinä missä ('yli-')kanonisoituja klassisia tekstejäkin.

Mikäli esimerkiksi antiikin myytteihin, tragedioihin - jopa psykologista realismia edustaviin romaaneihin - mm. Stendhal, Flaubert, Dostojevski, Tolstoi, Tsehov, puhumattakaan symbolistisemmista, absurdisen vertauskuvallisista, liioittelevan parodioivista ja satiirisen sekä viimein vaikeimman eli farssin hiuksenhienosti arkielämästä eroavia keinoja käyttäviin teksteihin olisi tarjota yksi ainoa yleispätevä tulkintaselitys, ei noilla teksteillä olisi edes bildungs-romaanin arvoa - mitä en tässä tahdo suinkaan aliarvioida, vaan annan sen yksinomaan esimerkkinä eräästä ehkä ymmärrettävimmästä tavasta ratkaista fiktioon naamioidun 'oikean' elämäntarinan' ja -tapahtuman eettinen pulmatilanne tai jopa umpikuja.

Minun kertomuksessani saareensa ihmisiä paennut, turisteille hävyttömiä huuteleva, hulluksi tekeytynyt - toisten ihmisten vaatimukset, vajavuudet ja tässä tapauksessa nimenomaan kommunikaatio-ongelmiin sekä toisissa ihmisissä että itsessään lopen kyllästynyt ja turhautunut skribentti tajuaa itse asiassa varsin nopeasti, että hänen ainoa ratkaisunsa kyetä oppia ymmärtämään ihmisiä ei ole paeta luolaan/saareen piiloon voidakseen olla ja elää yksin - siis täysin vapaana muun maailman epäoleellisista ja häiritsevistä 'hälyäänistä' - vaan opetellakseen kohtaamaan 'vaikeitakin' ihmisiä juuri omassa yksinäisyydessään eli siis tuossa saaressa.

Saari - ja tämä on fiktion tärkeä opetus - alkaa nyt toimia olemassaolossaan kuten saaren maisemakin: - aivan konkreettisena välittäjänä [tai 'metafiktiivisenä' Martti Ahtisaarena ;] ongelmaosapuolten välillä: - toisin sanoen R:n mielestä aiemmin muka täysin hankalia ja sietämättömiä ihmisiä sekä saaren vielä paljon hankalampaa Robinsonia eli päreen kertojaa - siis minua itseäni - yhdistävänä tekijänä.

Faktiivis-fiktiivisen tarinani viesti on lopulta selkeä, joskaan ei nyt sentään mikään itsestään selvyys.

Kyseessä on optimistinen ajatus siitä, että siltoja toisiin ihmisiin - siis minun ja heidän välillään - ei pidä eikä saisi koskaan lopullisesti polttaa takanaan, jos kuitenkin lopulta kokee oman yksinäisyytensä ja yksin elämisensä, tällä tavoin saarelaiseksi puolipakosta ja puolitahallisesti ajautuessaan, liian sietämättömäksi, ja vaikka sen kanssa pystyisikin fyysisesti elämään.

Mutta kuten havaittiin - tällainen elämä alkoi erakkouteen hakeutuneesta, saarensa rannalta mantereen toisella puolella tuijottelevia uteliaan töllisteleviä turisteja haukkuvasta kertojaminästä tuntua psykososiaalisesti yhtä puolirammalta kuin siitä alkuperäisestä Robinson Crusoestakin, joka alkoi kokea elävänsä - sosiaaliseen kanssakäymiseen ja sosiaaliseen ihmisyyteen kun oli ennen saarelle haaksirikkoutumistaan kasvanut - yhteisöllisesti ja eksistentiaalisesti mielekästä elämää vasta sen jälkeen, kun kohtasi toisen - Crusoen tapauksessa hänelle alunperin vieraan mutta lopulta korvaamattoman läheiseksi muuttuvan ihmisen, jolle antoi nimen Perjantai.
*
Lisänä tähän RR:n omat kompleksit - psykiatri - täti - saari - ihmiset- blogituttavat ja -ystävät - asetelmaan sisältyy vaikka kuinka paljon muutakin - myös ja etenkin aiemmin mainitsemani bildungs-romaanin aineksia - tosin satiirisessa miniatyyrimuodossa.

Niitä voi jokainen lukija bongata ja kehitellä mielin määrin itse.

Ylipäätään saari ja saaressa käyminen tai saaressa eläminen - saaresta käsin asioiminen ja sieltä muun yhteisön sekä muiden ihmisten kanssa kommunikoiminen on kirjallisesti aina varsin mainio - joskin paljon käytetty - metaforis-allegorinen tyyliratkaisu tai ylipäätään kehyskertomuksellinen tausta ja jopa ihan konkreettinen lähtökohta tarinalle, jonka sisään voi upottaa ja rakentaa hyvin moniulotteista ja syvällistä problematiikkaa niin ihmissuhde- yhteisö- kuin aatteellis-filosofisellakin tasolla.

Tämäntyyppisen tekstuaalisen rakenteen käyttökelpoisuus houkuttelee palaamaan kyseiseen teemaan joskus myöhemmin - ainakin silloin, kun tunnen pakottavaa tarvetta häipyä kauas pois urbaanista hälinästä ja räminästä sekä pinnallisista ja turruttavan rutiininomaisista ihmissuhteista - puhumattakaan sitten kerta kaikkiaan aivan liian voimakasta emotionaalista turbulenssia eli jatkuvaa tuunteitten vuoristorataa aiheuttavista suhteista, joista ei aina tiedä, mikä niissä on se päällimmäisin tai itse asiassa kaikkein sisimmäisin tunneaffekti: rakkaus, viha, pelko, inho vai kritiikittömän sokea ihailumentaliteetti - ehkä jopa mielistelevä nöyristely.

II
Saari ei kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto muutoksen locukseksi - (laajasti tulkiten) paikaksi, jossa ihmiset tapaavat, ja jossa tapahtuu jotain hyvin mielenkiintoista, vaikka itse saari ei mihinkään liikukaan.

Muutosta ylipäätään - haluttiinpa sen sitten olevan niin sanotusti sisäistä tai haluttiinpa sen sitten fokusoituvan itse liikkuvaan elementtiin tai esineeseen - voi kuvata mainiosti myös esimerkiksi liikkeessä olevasta suuremmasta kulkuneuvosta - laivan, junan tai lentokoneen näkökulmasta - käsin.

Paljon käytettyjä realistisia mutta myös metaforisia tehokeinoja nämäkin.

Esimerkkeinä laivoista käytettäköön vaikka Joseph Conradin romaania Pimeyden sydän, jonka pohjalta tehtiin Ilmestyskirja. Nyt. (Coppola) tai Werner Herzogin Fitzcarraldo. Sen taustaideana puolestaan toimi John Hustonin Afrikan kuningatar.

(Tarkennus 14.11 - Itse asiassa kaikki nämä kolme elokuvaa perustuvat väljästi tulkiten (myös) Conradin kirjaan.)

Hitchcock on käyttänyt filmeissään jännityselementteinä mm. junaa, laivaa sekä lentokonetta - ja ties mitä kaikkea muuta, joskin myös tämä perinne (ja science -fiction) on sekin tietysti yhtä vanha kuin mytologian kirjoittajien mielikuvitus esim. argonauttien retkiä kuvattaessa.

Ikaros käytti Minotauroksen labyrinsta paetessaan matkantekovälineenä peräti omia (isänsä Daidaloksen valmistamia) siipiään - jotka sitten sulivat Auringon kuumuudesta kuin Challenger-sukkula maan ilmakehään palatessaan yli kaksi tuhatta vuotta myöhemmin - http://fi.wikipedia.org/wiki/Ikaros.
*
Itse kysyin 1990-luvun alussa Kriittisen korkeakoulun luovan kirjoittamisen linjan silloiselta pääopettajalta Matti Paavilaiselta, mitä mieltä hän oli siitä, että olin pohtinut sellaista proosarunoa, jossa eräänlaisena päähenkilönä olisi jonkinlainen vesillä liikkuva alus - jokin keskikokoinen laiva. Ei mikään iso sisävesi- tai rahtijokialus kuten edellä mainituissa W. Herzogin ja F. Coppolan filmeissä muttei sentään ihan pelkkä Afrikan kuningattaren kaltainen vuotava vanha romukaan.

Paavilainen piti ideaani vallan erinomaisena ja antoi auliisti neuvoja sen kirjoittamiseen. Hiukan jälkeenpäin tajusin - asia, josta 'Paavikin' kyllä vihjaisi, että kyseessähän on kertakaikkisen klassinen mutta tosiaankin käyttökelpoinen aihe. Tarvitsee vain muistaa vaikka Rimbaudin Humaltunut venhe.

Olennainen ja tärkein tekijä itse pienen matkustaja-aluksen ja sen liikkeen sekä matkanteon ohella olisivat tietysti ne ihmiset, jotka tuohon alukseen ja matkalle valikoituisivat.

Sellaisen tarinan sommittelu vaatii jo pitempää suunnittelua eikä toteudu pelkästään oikean emotionaalisen valmius- ja vireystilan antamasta sysäyksestä, koska kyseinen primus motor ei auta kuin alkuun projektissa, jonka lähtökohdaksi pitää asettaa melko strukturoitu joskaan ei välttämättä täysin lukkoonlyöty juonirakenne, ja jolle täytyy aina antaa pelivaraa muuttua matkan varrella assosiaatioiden ja improvisoinnin vaikutuksesta.

Tällainen kirjoittaminen eroaa kuitenkin melkoisesti ellei ratkaisevasti sen kaltaisesta päreitten väsäämisestä, mitä minä yleensä harjoitan. Tekstin suunnittelemisesta tulee silloin ensimmäinen ja ehkä jopa ensisijainen tehtävä, koska kyseessä on yritys - jos ei romaanin niin ainakin pitkän novellin tai essee- ja novellisarjan kirjoittamiseksi.
*
Mutta mitä tulee kysymääsi Saari-päreeni kirjallisiin merkityksiin, niin tiivistettäköön ja kerrattakoon asiaa vielä näin:

Kysymys on oman, henkilökohtaisen - lähinnä ihmissuhdeproblematiíkan läpielämisestä ja siihen liittyvien probleemien positiivisesta ratkaisusta tai ainakin ratkaisuyrityksestä kyseisen saaren ja järven (Kotkatselän muine saarineen = mummolani maisemat) toimiessa ikäänkuin tämänkaltaisen psyykkisen työn näyttämönä tai ainakin paikkana, jossa tuo 'kirjallis-fiktiivisesti' toteutettu eläytymisen prosessi työstetään tiettyjen sekä hyvin tuntemieni ihmisten (alun psykiatri ja sukulaiset) että vähemmän hyvin tuntemieni ja jo siitäkin syystä väistämättä osittain fiktiivisten blogi-ihmisten ollessa tämän kirjallisen näyttämön ikäänkuin eläviä - melkein todellisia rooleja vetäviä - ihmisiä, joiden välisen kommunikaation kautta minä sitten teen eräänlaista sovintoa sen persoonallisuuteni osan tai niitten persoonallisuuteni piirteitten kanssa, joita ja joiden affektiivista dominoivuutta en viime aikoina ole itsekään pystynyt loppuun asti kunnolla sietämään - hyväksymisestä nyt puhumattakaan.

Lyhyesti: Saari-päreessä oli ja on kyse itsekasvatuksesta ja ylipäätään yrityksestä kasvaa ja kasvattaa itseään ihmisenä. Eikä sellainen onnistu pelkän introspektion avulla. Ainakin tarvitaan melkoisesti mielikuvitusta ja fantasiaa mutta ennenkaikkea luovaa uskallusta lanseerata tähän ruutuun sellainen 'näytös' tai pieni elokuva, jossa psyykeään on mahdollista transformoida 'elävän' fiktion tasolla.

Minä yksinkertaisesti vain haluan juuri nyt uskoa, koska tiedän kokemuksesta, että se on omalla kohdallani mahdollista hyvin rakentavassakin hengessä - ei ainoastaan kriittisesti ja negatiivisesti vain purkaen solmuja tai umpikujia; - haluan siis edelliseen perustuen uskoa, että umpikujien ja umpisolmujen purkamisen ohella on mahdollista solmia itsensä ja muiden kanssa myös sellaisia sidoksia ja sitoumuksia, jota eivät kurista liikaa - jälleen kerran: eivät kurista liikaa omaa eivätkä muiden vapautta ja mahdollista onnea.

Juuri nyt olen idealisti. Suotakoon minulle sellainen - hyvin harvinainen - optimismin tunne kerran päivässä edes hetken ajaksi. Tuntuu nimittäin erinomaisen hyvältä, kun ei vihaa nimenomaisesti ketään, mutta toisaalta ei välttämättä myöskään rakasta ketään.

Tämä stoalaistyyppinen asetelma implikoi, että nämä kaksi tunnetta - viha ja rakkaus - kuuluisivat tavallaan toisilleen: toista ei ole ilman toista, ja sen vuoksi myös rakastumisen tunnetta pitäisi välttää, jotta ainakin huomattavasti helpommin eli vähemmillä konflikteilla välttyisi vihan-tunteelta.

Edellinen kuulostanee ehkä pessimistiseltä jonkun mielestä, enkä usko siihen loppuun asti itsekään, mutta síitä olen varma, että stolainen pyrkimys äärimmäisten tunnetilojen välttämiseen tähtäimessä mielentyyneys (apatia = freedom from the violent feelings) ja epikurolaisten periaate nautintojen kohtuullisuuden korostamisesta mielenrauhan (ataraksia = freedom from disturbance) saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi, sisältävät kumpikin suuren käytännöllisen totuuden maksiimin (ks. PPS.)

En sano, että kumpikaan elämänfilosofinen koulukunta olisi lopulta esittänyt muuta kuin ideaalin - ei siis varsinaista totuutta ihmisen psyykestä ja tunne-elämän realiteeteista vai sanoisinko pikemminkin tunteitten turbulenssista, mutta mitään huonoja ideaaleja nämä kumpikaan eivät suinkaan ole.

Kasvatuksellisesti tämä lienee parasta, mitä emootioista voidaan yleisellä tasolla ihmiselle opettaa - kunhan vain pidetään mielessä, että rakkaus ja viha - niin kontrolloimattomina tunteita kuin ne usein saattavat psyykessämme vaikuttaa, ovat myös luovan ajattelun eräitä peruselementtejä.

En kuitenkaan malta tähän loppuun olla sarkastisesti sanomatta, että ne, jotka puhuvat vakavasti contradictio in adjectoksi ja oxymoroniksi kärjistämästäni määritelmästä: rationaalinen rakkaus, eivät liene mitään todellista ja aidosti vaikuttavaa rakkaudentunnetta koskaan edes kokeneet.

Kovasti paljon he väittävät siitä kuitenkin usein tietävänsä. No - uskokoon heitä, ken jaksaa ja viitsii, mutta ainakaan nämä ihmiset eivät kokemukseni mukaan ole kovin innostavia filosofeja - ehkeivät myöskään ihmisinä sammakkoja tai robotteja kummempia.

Heidänkin pitäisi kerran elämässään mennä saareen ja tulla sieltä pois vasta sitten, kun tietävät eli ovat tunteneet, miltä loputon kaipaus, ääretön yksinäisyys, täydellinen hiljaisuus ja näkymätön pimeys tuntuvat tyhjässä sielussa, joka huutaa apua kuin olisi hukkumassa ikuiseen kadotukseen.
*
PS.
Mikä on kehyskertomus?

Kehyskertomus tai kehystarina on kirjallisuudessa se tilanne, jossa kertoja kertoo tarinaansa kuulijalle/lukijalle. Kehyskertomus sulkee sisäänsä toisen tarinan tai kehystää useita tarinoita ja liittää ne kokonaisuudeksi.Lähde: Cd-Facta

Kehyskertomus on esimerkiksi Tuhannen ja yhden yön saduissa se tarina, jossa Seherazade kertoo hallitsijalle ne muut tarinat, jotka hän jättää kesken jännittävimmässä kohdassa, jottei tulisi mestatuksi kuten edeltäjänsä.
Myös esimerkiksi Decameronessa, Kalevalassa, Canterburyn tarinoissa ja Vänrikki Stoolin tarinoissa on kehyskertomus. Sitä käytetään yleisesti myös elokuvassa. Esimerkiksi Titanicissa on kehyskertomus, jossa hengissä selvinnyt naispäähenkilö vanhana kertoo tarinansa.
http://igs.kirjastot.fi/iGS/kysymykset/haku.aspx?word=Luennot

PPS.
http://www.wku.edu/~jan.garrett/stoa/scompare.htm

August 28, 2008

Rakkaudesta totuuteen eli tiedollinen varmuus 'ylijäämänä tai lisäarvona'.

Kirjoitettu kommentiksi merille Kalevi Hotasen päreessä kahleitten laki.
(Kielimafiosolaiset käyvät kahvittelun lomassa epäilemässä lauserakenteitteni arveluttavaa johdonmukaisuutta - viimeksi klo: 21.10)
*
meri kirjoitti
'ihan totta. nyt tiedät jotain varmaa tulevaisuudesta.' (Esko Valtaoja)
*
Siteeraamasi Valtaojan tekstipätkä on tyypillinen esimerkki matemaattisesta havaintoinformaatiosta, jonka tiedemies ymmärtää varmaksi tiedoksi.

Väljästi ottaen eli edellisen Wittgenstein-vaikutteisen, tietoteoreettisen Moore-kritiikin hetkeksi unohtaen näin onkin, mutta tällä kertaa kysyn, mitä merkitystä on sellaisella tiedolla, joka on loogisesti ja kausaalisesti johdettavissa suoraan osistaan ja vice versa redusoitavissa suoraan takaisin matemaattis-havainnollisiin tekijöihinsä - informaatioksi, ja joka ei siten ilmaise tai ilmennä mitään muuta selitystasoa kuin kuvaavan, deskriptiivis-instrumentaalisen ulottuvuuden?

Toisin sanoen (hieman ontuvaa analogiaa käyttääkseni) - jos esimerkiksi kielen kaikki ulottuvuudet ja tasot voitaisiin ilmaista pelkästään kieli- ja lauseopin - siis kaavamaisen syntaksin puitteissa/sapluunassa, niin miksi maailmasta löytyy perin niin vähän kirjailijoiksi kutsuttavia ihmisiä koko populaatioon verrattuna, koska periaatteessahan kaikkien niiden, jotka ovat saaneet tuon opin kielen fundamentaalista' rakenteesta ja 'oikeasta' käytöstä, pitäisi olla kirjailijoita?

Tämä kysymys haluaa epäsuorasti väittää, että jos pelkkä informaatio riittää tekemään jostain deskriptiivisestä määritelmästä tietoa, niin tuolla tiedolla vaikuttaisi olevan 'sisäistä' arvoa vain esimerkiksi Esko Valtaojan kaltaisille, omaan tutkimusalaansa syvästi sitoutuneille ihmisille, jotka ovat intohimoisen kiinnostuneita maailmankaikkeuteen sisältyvistä kosmologisista ongelmista - jopa siinä määrin, että niistä on tullut heille eräänlainen pseudouskonto ja tieteellisestä informaatiosta heidän 'uskontotuuksiensa' kriteereitä?

Miksi suurin osa ihmisistä ei sitten koe kosmologiaa noin syvästi, jos kerran Valtaojan esimerkin 'varmalla tiedolla' on sellaisen itseisarvon status, jonka hän itse kokee siinä tiedollisesti olevan - siis varmuus jostain totuudesta tai ainakin sen eräästä osatekijästä?

Toki on selvää, ettei tällaista, tietyn informaation korottamista tiedolliseen asemaan, jossa sen antamalla varmuudella totuuden kriteerinä on liki uskonnolliseen ilmoitukseen rinnastettava psykologis-eksistentiaalinen merkitys, voi johtaa itse tiedosta vaan sen 'palvojan' psyykkisestä rakenteesta, joka tuossa tiedossa on nähnyt ulottuvuuden - ikäänkuin tunnelin tai pelastusväylän - kohti maailmankaikkeuden ja elämän arvoitusta - selkokielisesti sanottuna kohti elämän eksistentiaalisen tarkoituksen ratkaisua.

Yhtä lailla se, joka on saanut hyvän perusopin kielestä ja sen käytöstä tekee kielestä merkityksellistä ryhtymällä käyttämään sitä oman psyykkisen kykyrakenteensa ilmaisukanavana, jolloin se saa ulottuvuuksia, joita siinä ei syntaksina - eikä edes analyyttisena semantiikkana - alunperin ollut.

Kielestä tulee tällä tavoin deskriptiivisen perustansa transgressoiva ja ylittävä psyykkis-symbolinen metamorfoosi, parallaksinen katse - ikäänkuin ylijäämä, joka ei sisälly enää annettuun faktapohjaansa eli ('doksastiseksi välineeksi' korotetettavaan) analyyttis-deskriptiiviseen informaatioon, vaan joka juuri perustaansa alunperin kuulumattomana mutta sen perenniaalisen 'varmuuden' takaavana merkityslisänä antaa tälle informaatiolle ja 'sapluunatiedolle' (vrt. Heideggerin Gestell, 'Puite') sen ylimääräisen merkityksen, joka niin fundamentaalilla tavalla saa jotkut rakastumaan kosmologisiin kysymyksiin ja tekee joistain kirjailijoita tai intohimoisia kirjallisuuden ystäviä.

Perimmältään kyse on siis informaatioon subjektiivisesti sisällytetystä mutta sitä eksplikoimattomasta esteettis-eettis-uskonnollisesta aspektista ja/tai 'lisäarvosta', jota ei koskaan oleteta ja lausuta ääneen, tai jota ei mitenkään eksplikoida ainakaan luonnontieteissä. Kuitenkin vasta tällainen 'arvonlisä' tekee informaatiosta tietoa totuudesta.
*
Kertausta

Kuten edellä totesin, rinnastukseni syntaksin ja informaation välillä tietysti hieman ontuu muodollisesti, joskin tarkoitukseni on alunperin ollut myös sitä analogiana käyttäen väittää, että se, mitä Valtaoja kutsuu tiedoksi siinä mielessä, että tuo tieto eksaktiudessaan ja varmuudessaan vakuuttaisi meidät omasta itseisarvostaan, on itsessään jotain täysin asiaan ja asiayhteyteen kuulumatonta puhtaan (abstraktin) havainnon, matemaattisen kaavan tai kieliopillisen syntaksin kannalta.

Toisin sanoen - Valtaoja lopultakin tuo itse tähän matemaattiseen informaatioon lisän, joka antaa sille sellaista tiedollista vakuuttavuuta ja varmuutta, joka siltä puuttuu ilman 'skemaattista katsetta ja psykologista perspektiiviä'.

Vielä kerran: jos laskettu fakta ''seuraavaa kertaa saadaan odottaa maaliskuun 27. tai 28. päivään vuonna 224508'', on tietoa siinä merkityksessä, kuin edellä olen kuvannut, niin se ei ole sitä itsensä takia vaan siihen projisoitujen psyykkis-metafyysisten ja eksistentiaalisten odotusten takia, joita sen tutkija sekä tuottaja tai ylipäätään harrastaja kaikkiin äärimmäisen inspiroiviksi kokemiinsa ja maailmankatsomuksellisesti luovuttamattoman tärkeisiin fakta-puitteisiin tiedostamattaan liittää.
*
Edellinen on kirjoitettu ilman, että olisin millään muotoa kyseenalaistanut kosmologisia faktoja tai asettanut Humen lain universaalin pätevyyden kyseenalaiseksi vaan pikemminkin nietzscheläisessä totuuden- ja tieteenkriittisessä hengessä, jonka mukaan jo Platonia sykähdyttänyt rakkaus totuuteen toimii paitsi kaiken metafysiikan myös objektiivisena pidetyn havaintotieteellisen asenteen inspiroijana.

Rakkaudessa totuuteen on kyse uskonnollistyyppisestä, metafyysisestä suhteesta siihen faktaperustaan, joka Valtaojallakin saa tässä varman tiedon likipitäen pyhän statuksen. Ellemme sitten kutsu tuota asennetta vielä modernissa tieteellisessä muodossaankin mystis-maagiseksi.
*
http://users.jyu.fi/~lkakkori/peltsi.html