Pathoksen tarinan jatkopohdiskelua

Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Saimaa ja Päijänne.
*
Mummo kirjoitti:
'Mutta sinä tahdot nyt jotakin "välitöntä"?'

Kyllä. Mutta se voi olla aivan hyvin kirjallista, joskin preferoin lähinnä keskustelua. En kuitenkaan kuin osittain.

Pakko myöntää, että haluan kai tehdä 'vaikutuksen' - en kuitenkaan 'jälkiseurauksilla' (hymiö).

No - leikin ehkä uhkarohkeasti omilla tunteillani ja otan tuon riskin, mikäli se sinulle sopii.

Riskit ja turhat odotukset pitää vain jatkuvasti tiedostaa - siis osata tajuta ja eliminoida, jos 'tranferenssi' (laajasti ymmärrettynä) välillämme muuttuu liian läheiseksi.

Joka tapauksessa minä haluan puhua, keskustella ja kirjoittaa! Sanalla sanoen - esiintyä.

Haluan ikäänkuin räjäyttää entisen/osittain vielä nykyisenkin sosiaalisen foobikon - RR:n - taivaan tuuliin. Lopulta ja viimeinkin.
*
Mummo kirjoitti edelleen:
'Minusta sinun pitäisi kirjoittaa Pathos-tarinan viimeiset osat nyt. Täällähän tarina jo suljettiin, mutta oma blogisi on yhä auki.'

Aion - tai varovammin luvattuna: yritän sen myös tehdä.

Edessä on kaikkein rankin kirjoitusvaihe, sillä aion kirjoittaa sekä puuttuvan intron eli jonkinlaisen esittelytekstin, jonka perspektiivi on hieman toinen kuin 'Välisoitto'-osassani, jossa kertasin siihen mennessä tapahtunutta.

Tarinan motiivi on mielestäni vielä liian 'yksinkertainen' ja itsestäänselvä. Pathos ei tapa hulluuttaan vaan 'järjellisyyttään', olkoonkin, että hänet voidaan tuomita milloin vain tekojensa johdosta.

Finaalin loppuosissa yritän Athoksen ja Typhuksen välisen keskustelun kautta tehdä yhteenvetoa siitä, minkälaisia tulkintaversioita Pathoksen julmasta mielipuolisuudesta motiivien tasolla voidaan ulkopuolisten taholta ja perusteluin antaa.

Hämäränä loppufinaalina yritän ehkä eräänlaista deus ex machinaa ja tuon näyttämölle mm. kreikkalaisen tragedian tapaan, tapahtumien yläpuolelta kohtalokkaan hulluuden näkevän ja ratkaisevan hahmon - en Doriksen - vaan Mummon, joka et ole nimenomaan sinä vaan pikemminkin jokin myyttinen jumalatar.

Kaikki tämä synoptinen on vielä hämärän petossa, mutta olen jo huomannut, että kun vain olen siinä vireessä keskittymiskyvyltäni, että viimein uskallan päättää ryhtyä kirjoittamaan/jatkamaan tätä tarinaa, teksti etenee miltei vuorenvarmasti eteenpäin.

Kertaakaan en ole joutunut keskeyttämään aloitettuani jonkun jakson. Kunhan vain aikaa on varattu riittävästi yhteen kirjoitussessioon.

'Eroksen ja Psykhen' uudelleen lukeminen (kiitos vain vinkistäsi vielä kerran) antoi minulle jotain kummaa inspiraatiota tarinan lopetuksen hahmottamiseen, mutten ole tuota vielä kunnolla sisäistänyt.

Teinkö väärin antaessani Pathoksen ratkaista kohtalonsa itsemurhan kautta? Tarkoittaa: pelastinko itseni sillä tavoin muiden tuomiolta? Sillä Pathoshan olen minä.

Myös Dorikselle ja Ernestille löytyy todelliset 'esikuvat' eletystä elämästäni, mutta nimiä en voi tässä yhteydessä mainita. Sinä Mummo ne kyllä tiedät toissaperjantaisen jälkeen. Doris ei(!) siis ole Mummo kuin fiktiona, fantasiana - tosin nyt ehkä jo hieman todellisempana, kun olemme tutustuneet.

Todellinen Doris on jonkilainen sekoitus paria kolmea todellista naista - etenkin sitä yhtä (ei kuitenkaan S:a!). Samoin Ernest on 'tiivistelmä' parista todellisesta miehestä.

Herättääkö Mummo minut 'henkiin' ja asettaa minut totuuden eteen - vastuuseen emotionaalisista oikuistani, joita ja joilla yritin rationaalistaa ja huom! - samalla myös sovittaa puukotukset tekemällä itsemurhan.

(Tässä ongelmassa törmäämme tietysti osaltaan myös mysteeriuskontoihin ja mytologiaan - Dionysoksen ja Jeesuksen myyttiseen problematiikkaan, joista löytyy ainakin Orfeuksen kautta sukulaisuutta keskenään. Vaikeaksi siis menee...)

Joka tapauksessa Pathoksen itsemurhaa saatetaan pitää jopa pelkuruuden osoituksena.

Jos joku näin väittää - en pane vastaan. Mikäli kokee itse tehneensä oikein, on kyettävä vastaamaan teoistaan ihmisten edessä.

Tosin esimerkiksi Antigoneen, Sokrateen ja Jeesuksen tapauksissa se oli ikäänkuin mahdotonta, koska he eivät nimenomaan olleet syyllisiä johonkin tiettyyn, yksilöityyn moraaliseen vääryyteen - pikemminkin päinvastoin, koska he edustivat korkeampaa moraalia kuin yhteisö, jossa elivät, mutta Pathoksen tilanne on hiukan toinen. Hän on murhaaja - sekä affektien pohjalta että tieten tahtoen, mikäli nämä kaksi voidaan rationaalisesti linkittää tässä tapauksessa.

Kuitenkin juuri tässä on ongelma: minä en tiedä, teinkö oikein, vaikka ikäänkuin ratifioin, legitimoin eli oikeutin toimintani hyväksymällä mustasukkaisuuteni motivoimat affektit ja niiden aiheuttamat seuraukset välittämättä moraalista, jonka perustana on: - mikään ei oikeuta tappamista egoistisista tai sitten muistakaan syistä!

Ei ei! Ei sittenkään. En halua olla pelkkä egoistinen hirviö!

Näin ollen minut pitää kasata uudelleen eläväksi kuin Lemminkäinen (Mummon 'tehtävä') ja tultava kärsimään ihmisten minulle langettama tuomio. Tosin silloin he kyllä joutuvat ainakin epäsuorasti tuomitsemaan myös oman egoisminsa - - minussa! Ja tämä onkin juuri se pointti, johon yritän tarinani päättää.

Miten oikeus voi langettaa kuolemantuomion psykologisen egoismin motivoimista teoista, joihin ihmiset yhteisöissään syyllistyvät itse harvase päivä? Kyseessähän on sitäpaitsi - kuten Camus kuolemantuomiosta toteaa - paljon pahempi teko kuin mikään hetkellisten affektien pohjalta tapahtunut tappo. Äärimmäisen harkittu murha, joka kostomentaliteetissaan ylittää ikäänkuin moninkertaisesti kaiken rikollisen egoismin. Kyseessä kun pitäisi olla oikeuden ja jopa oikeudenmukaisuuden ylin ilmentymä!
*
Viime kädessä törmään lopulta omaan - kaikkein pahimpaan neuroosiini: - äitisymbioosiini - separaatio-individuaatio-problematiikkaan (epäonnistunut ero äidistä, emotionaalisen itsenäistymisen jääminen kesken), - - ehkä jopa 'kuolleen äidin ongelmaan' (Andre Green), jossa äidin poissolo ja saavuttamattomuus/pettyminen äitiin - ajaa mieleni tyhjäksi ja kokemusmaailmani syvimmän tunteen tyhjän depression ja tuskan autiomaaksi.

Siitä ei ole emotionaalinen elävältä kuoleminen kaukana...
*
Jos/kun joskus saan tämän merkillisen, fiktiivis-omakohtaisen, omantunnon ja ties minkälaisten haamujen kanssa taistelevan kertomukseni loppuun, kasaan sen novelliksi. Katsotaan sitten, mihin sen avulla voi päästä Parnassolla.

Eniten toivon, että saisin siitä motivaatiota kirjoittaa lisää vastaavaa lyhytproosaa.
*
Tämä teksti viittaa Pathoksen tarinan viimeisimpään jaksoon Finaali osa 1: Eikä edes kuolema voinut heitä erottaa..., jonka lopusta löytää viittauksen edelliseen osaan jne.

'Puolianonyymin' kaksoiselämää

(Kuvassa etsitään 'erittäin vakavan' jälkimoderoinnin kohteeksi joutunutta anomyymia bloggaria.)
(Lisäys 1 ja 2 25.5)

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen päreeseen "Herkistynyt kunniantunto?".

*
Tom Nokkeli sanoi...
'Tekstien skribentti voi ilmaista henkilönsä tai esiintyä nimimerkin suojassa. Kunniakkaat tekstit tuovat kunniaa skribentille joko henkilönä tai nimimerkkinä.
Tästä seuraa, että vähemmän kunniakkaita tekstejä ei kannata julkaista, jos on huolissaan henkilönsä kunniasta.
Niinpä on kunnian kannalta turvallisempaa esiintyä nimimerkkinä, varsinkin jos haluaa vapaasti kirjoittaa itselleen.
Jos taas haluaa kirjoittaa itselleen kunniaa, tulisi esiintyä henkilönsä nimellä ja kirjoittaa kunniakkaasti.'
###

Nyt en hauku en solvaa, en väitä vastaan älyllisesti enkä epä-älyllisesti, sillä tuon sitaatin perusajatus (mikäli oikein sen ymmärrän) osuu kohdalleen.

Nokkeli osoitti, että hän osaa analyseerata tätä identiteettiasiaa terävästi.

Fakta on joka tapauksessa se, että jokainen skribentti elää vähintäinkin kaksoiselämää kirjoittaessaan blogiaan tai kommentoidessaan. Tuo 'peruskaksoiselämä' on riippumatonta siitä, kirjoittaako nimimerkillä vai ei, sillä:

I
Jos olet bloggarina se, joksi itseäsi kutsut, eikä identiteetistäsi siten muodostu 'suurempaa' ongelmaa, elät 'vain normaalia' kirjoittajan kaksoiselämää - elämää, jonka jokainen joka käyttää teksteissään vähänkin fiktiivistä ainesta - vaikka vain tyylittelyä romaaneista nyt puhumattakaan - joutuu kohtaamaan.

'Persoonakohtainen' kirjoittaminen merkitsee siis minun mielestäni väistämättä tietynlaisen kaksoiselämän elämistä (kaksoisidentiteetti), koska kirjoittaessa emme oikeastaan 'elä' itse vaan pelkästään reflektoimme itseämme ja ajatuksiamme kieleen/kielessä (een/ssä sisältävät muuten kaksi hyvin erilaista ontologiaa!), mitä voi aina pitää sekä itsestä vieraantumisena että autenttisuuden ilmentymänä - ja vieläpä samanaikaisesti.

Varmaa kuitenkin on, että me itse emme ole siinä tekstissämme läsnä kuin enemmän tai vähemmän keinotekoisesti, enemmän tai vähemmän vieraantuneesti, enemmän tai vähemmän autenttisesti - mutta ilman muuta me silti jollain tavalla olemme siinä myös itse.

Tätä tarkoitan skribentin väistämättömällä kaksoiselämällä.

(En laske tässä yhteydessä kirjoittamisen piiriin logiikkaa tai edes tiukoin kriteerein tehtyä tieteellistä tutkimusta, joskin filosofia voi olla sekä persoonakohtaista että formaalia - miksei myös joko/tai).

II
Mutta jos kirjoitat nimimerkillä, jossa et paljasta itseäsi millään muulla tavoin kuin tekstillä, jota kirjoitat, joudut ylläpitämään ikäänkuin useampia identiteettejä: 1) sinä itse, 2) tekstisi, jonka voi olla 2a) pelkkä dramaturgia/trolli/rooli jne. tai 2b) sinä omana itsenäsi - tai sitten 2c) näitä molempia, mikäli sellainen sukkulointi ylipäätään onnistuu ilman, että kommentointi ja bloggaaminen muuttuisi hallitsemattoman epäkoherentiksi ja inkonsistentiksi.

III
Kolmas ongelmallinen tilanne bloggarin/skribentin identiteetin suhteen on niin sanottu puolittainen nimimerkki, jossa henkilö kirjoittaa omana itsenään, mutta ei kuitenkaan omalla nimellään eikä myöskään täysin anonyymina - kuten vaikkapa Iines tekee.

Tällaisen puolianonymiteetin tai 'puolinimimerkin' (on ehkä liioiteltua sanoa 'puoli-identiteetin') hankaluus muille kirjoittajille on edelleen siinä, että puolianonymiteetin takana olevaan oikeaan minään on vain uskottava - tai sitten ei, eli tällainen nimimerkin sisältämän minän aitouden tunnistaminen/tunnustaminen on sekä uskon että intuitiivisen kokemuksen asia.

Minä olen kyllä täysin vakuuttunut esimerkiksi siitä, että 'oikea' Iines on juuri se ihminen, joka hän näissä teksteissäänkin on, eli samalla tuota 'normaalia' kirjoittajan kaksoiselämää elävä skribentti.
Myös Kompostin 'ääni' vaikuttaisi olevan juuri se, mikä hän todellisuudessakin on.

Mutta esimerkiksi Tom Nokkelin suhteen en kuitenkaan toistaiseksi ole varma. Ehkä hänen 'äänensä' on vielä niin uusi, etten ilman epäilyjä osaa olla vakuuttunut sen aitoudesta eli nimimerkin ja tekstin välisen yhteyden vahvasta positiivisesta korrelaatiosta.

Antaa siis ajan kulua ja tekstien viuhuta...
*
www.kaapeli.fi/~filmihul/97_3.html.

***
Lisäys 1
Iines

Tämä on todella hankala ongelma ilmaista selkeästi. Yritin kirjoittaa sekä kirjoittajan että lukijan perspektiivistä, mikä kyllä helposti sekoittaa asiaa.

Mutta kun väitän, että omalla nimellään kirjoittava oletettavasti kirjoittaa omana itsenään, en väittänyt että hän edes voisi kirjoittaa 'yksi yhteen itsensä kanssa'. Se nyt vain on mahdotonta.

Minun olisi kuitenkin pitänyt korostaa enemmän sitä (mitä sinä painotit), että myös omalla nimellään kirjoittava voi olla eräänlainen nimimerkki, joka kirjoittaa ikäänkuin harhauttavasti - oman itsensä fiktiivisesti dramaturgisoiden.

Ja että nimimerkillä kirjoittava taas saattaa kirjoittaa mitä rehellisintä tekstiä omasta elämästään juuri sen vuoksi, että nimimerkin takaa uskaltaa helpommin näin tehdä, koska silloin voi säilyttää ehdottoman tuntemattomuutensa.

Entä mihin tällainen tilanne sitten johtaa? Annoin jo itse vastauksen, mutta rajasin sen vain nimimerkkeihin ja puolianonyymeihin.
Nyt laajennan sen myös omalla nimellään kirjoittaviin.

Kukaan ei voi tietää kenestäkään yhtään mitään - kirjoittipa hän sitten omalla nimellään, täysanonyymina tai puolianonyymina.

Voimme vain kukin kohdallamme intuitiivisesti uskoa tai olla uskomatta siihen, että kyseinen kirjoittaja on 'rehellinen' - mitä rehellisyydellä tässä (keinotekoisten tai ei) identiteettien sekavassa kaaoksessa sitten enää tarkoitetaankin.

Kelpaako tällainen johtopäätös?
***
Lisäys 2
Iines, Nokkeli

Olen kirjoittanut keskittyen bloggaajan aitouteen tai 'keinotekoisuuteen' etenkin sen vuoksi, etten näe kunniakeskustelussa oikein mitään selkeää perustaa, mikäli tuota ongelmaa ei ensin kyetä ratkaisemaan.

Ja koska sitä ei näköjään kyetä ratkaisemaan millään tavoin yksimielisesti, herää väistämättä kysymys: kenen kunniaa on loukattu, jos emme tiedä edes sitä, kuka oli se, joka loukkasi ja ketä.

Tämä näin kieli poskessa kärjistäen sanottuna mutta toisaalta myös vakavasti - juridiikan kannalta katsottuna.
Intuitiivisesti eli 'uskon' ja 'terveen järjen' kannalta asia näyttäytyy hyvinkin toisessa valossa, mutta sellaisilla perusteilla ei oikeuslaitos ryhdy tutkimaan yhtään mitään.

Toki on myös selvää, että oikeusjärjestelmä on näissä asioissa pudonnut aikaa sitten kehityksen kelkasta. Kemppinen on aivan oikeassa jaksaessaan muistuttaa siitä asiasta.

Ymmärrän kyllä Iineksen huolen, koska kuka tahansa pahastuu, jos häntä mollataan härskisti (siis pekästään pahansuovasti; mutta toki kyse on myös toleranssista: joku sietää kritiikkiä enemmän kuin toinen) puhumattakaan siitä, että joutuu systemaattisen kiusaamisen kohteeksi.

Mutta en minä näe tähän asiaan oikeastaan muuta 'ratkaisua' kuin 'Lehden' esittämän Julkisen Sanan Neuvoston 'kehotuksen', jossa määrätään, että 'tyhmät ja vittumaiset' pysyköön poissa keskustelufoorumeilta muiden rauhaa häiritsemästä.

Hmm...siis ketkä..? Kysyy hän ja vilkaisee peiliin...

PS. Tarkoitan sitä, että Blogistanissa tulisi noudattaa hyviä tapoja - ihan niinkuin muuallakin yhteiskunnassa. Hyvästä mausta sen sijaan ollaan niin montaa mieltä, etten edes yritä 'mainostaa' sitä.