Terapiassa

Kirjoitettu kommentiksi Homo Garrulukselle Iineksen päreessä Mikkos-hikka.
*
Kielimafia lisäsi tippa linssissä PS:n, johon tehtiin muutos Iineksen huomautuksen jälkeen - klo:17.35
*
HG kirjoitti: 'Olin yksin kotona.'

Niin minäkin. Olen ollut hyvin yksinäinen lapsi.

Sain kerran - muistaakseni 6 vuotiaana - ilmeisen paniikkikohtauksen, kun äiti, joka ei silloin ollut töissä, ei tullut minun mielestäni kauppareissultaan tarpeeksi ajoissa.

Kävelin miltei shokissa ympäri huonetta ja katsoin kelloa kymmenen sekunnin välein kunnes en enää kestänyt paniikkia.

Kauppa sijaitsi noin kilometrin päässä.

Pelkotila yksin ollessa kasvoi niin sietämättömäksi, että painelin potkukelkalla äitiä hakemaan villahousut jalassa ja ohut takki päällä. Oli talvi ja pakkasta (kesällä potkukelkkaa on hankalampi käyttää).

Äiti suuttui minulle, kun viipelsin pitkin kylän raittia pelkissä villahousuissa häntä vastaan.

Ikinä en unohda, kuinka syvästi se sattui, kun hän ei ymmärtänyt, miten ahdistunut ja peloissani olin. Itkin täysin voipuneena ja katkerasti.

Näin jälkeenpäin olen ollut oivaltavinani, että äiti pelästyi itse niin paljon minun ahdistustani, että suuttui jo senkin takia.

Vaistosi minussa kai oman itsensä (hän kärsi paniikkihäiriöstä joskus) ja torjui omaa ahdistustaan suuttumalla.

On vaikea rakastaa, olla hellä ja empaattinen, jos itse pelkää toisen (tässä: lapsensa) tunteita.

Entä onko tämä kokemus (joka ei ole minulle ainoa laatuaan) äidistä jättänyt jälkensä persoonallisuuteeni?

Yleistän katkeran itkuni paradoksiksi, jolla on kuitenkin selvä 'päämäärä', ja joka pyrkii ratkaisemaan emotionaalisen umpikujan tai epävarmuuden.

Nimittäin.

Joskus ihminen (sekä mies että nainen) etsii rakkautta jopa suututtamalla sen, jota haluaisi rakastaa, ja jolta toivoo vastarakkautta.

Tuttua?

PS.
Iines kirjoitti blogissaan: Voi pientä villahousupoikaa. Nyt itketät kaikkia äitejä, ainakin minua.

Minä vastaan: Kiitos äiti. Saat anteeksi.

Iines lohduttaa ja opettaa minua vielä lisää: Rane, äideille pitää lopulta antaa anteeksi. He ovat sisimmältään pieniä turvattomia ressukoita itsekin. Minunkin äitini jäi täysorvoksi alle kaksivuotiaana.

Nähnyt olen taivaan maan

Koko elämäni on ollut pelkkä kuvitelma. Fiktio. Fantasia. Se on ollut kuin veden kalvo, joka särkyy aina kosketettaessa. Sen vuoksi olenkin usein tyytynyt vain katselemaan tuota kalvoa ja sen heijastuksia. Näkemään siinä itseni ja muut - pilvien kulun ja hajoamisen erilaisiksi kuvioiksi, rannalla kasvavien puiden lehtien kahisevan liikkeen ja pienten ahventen leikin pintaan tarttuneitten hyönteisten nappaamiseksi.

Minusta on yli 50-vuotiaana tullut uudestaan se 5-vuotias pikku-Rauno, joka katselee mummolan rantalaiturin reunalta veden maagista 'valkokangasta', kuuntelee aaltojen liplatusta ja unelmoi vaikka siitä 'taivaan maasta', minkä Aleksis Kiven 'Kaukametsä'-runon poika kertoo äidilleen nähneensä.

Se oli ehkä jopa onnellinen mutta - jo silloin - haikean yksinäinen pikku poika. Nyt se on enää vain haikean yksinäinen - joskus sentään iloinenkin.

Se ajattelee kuin Eino Leino:

'.......
'En mä iloitse, en sure huokaa,
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen mi nukkuu
tuoksut vanamon ja varjot veen,
niistä sydämeni laulun teen.'

Elämä on vielä mahdollista kestää taiteen, kauneuden ja syvien - joskin perimmältään illusoristen ja valheellisten - tunteitten kautta. Olkoonkin siis, että kaikkea tätä voidaan pitää ikäänkuin turhana lemmen touhuna ja/tai muurahaismaisen tarkoituksettomana hääräämisenä jonkun - muka paremman tulevaisuuden eteen.

Sillä mikä voisi olla parempaa kuin unelma, joka myös pysyy unelmana? Ikuinen lupaus, joka ei koskaan täyty.

Jos tosiaan saavuttaisin uudestaan sen vakavuuden, mikä minulla oli lapsena leikkiessäni, elämä saisi takaisin arvoituksellisen tai pikemminkin mysteerisen luonteensa ja merkityksensä. Hiekkalaatikossa rakensin ja hävitin elämäni ja maailmani kerta toisensa jälkeen uudestaan. Kaikki oli mahdollista.

Jokainen lapsi on synnynnäinen taiteilija. Ja lapsi minä olen. En mikään 'järkevän tylsä' aikuinen...
*
Kaukametsä

Alas kalliolta lapsi riensi
Äitins luoksi riensi hän,
Lausui loistavalla katsannolla:
Nähnyt olen taivaan maan.

»Mitä haastelet, mun pienoseni,
Mitä taivaan kaukamaast'?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain.»

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
Katsahdellen koilliseen,
Siellä näin mä nummen sinertävän,
Honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,
Armas päivä paistoi siell',
Ylös kunnaan kiirehelle juoksi
Kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,
Kyynel juoksi poskellein,
Enkä ymmärtänyt miksi itkin,
Mutta näinhän taivaan maan.

»Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'
Taivaan korkee sali on,
Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
Siell' on istuin Jumalan.»

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall
'Kaukametsä haamottaa,
Siellä ompi onnellisten mailma,
Siellä autuitten maa.
*
http://www.compopus.fi/kivi.htm
http://www.nieppi.com/n/?m=200709