Lierihattu, luovuus ja leikin loppu

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen kommenttiin tämän päreessä Talvipäiväkirja 8. sivu.
*
Iines kirjoitti:
'Onhan sinulla hattu?...Miesten tulisi käyttää lierihattua ja pitkää takkia.'
*
Minulla ei ole lierihattua.

Pukeudun huonosti, koska en enää nykyään juurikaan piittaa siitä, miltä ulkoisesti näytän. Eikä toisaalta kukaan sen kummemmin myöskään huolehdi tai henkilökohtaisesti piittaa siitä, miten pukeudun.

Sitäpaitsi eivät vaatteet tai hatut voi minua fyysisen habitukseni raadollisilta realiteeteilta pelastaa, joten miksi edes yrittäisin sitä ja tekisin siten itsestäni väärällä tavalla naurettavaa - smokkiin pukeutuneen, partaisen Buddhan.

Sillä eihän mikään ole säälittävämpää kuin ihminen - tässä siis mies, joka yrittää esittää jotain muuta kuin, mitä hän sisimmässään todella on.

Naisille, maailmanmiehille (esim. van Vaari) ja fakki-idiooteille gentlemanneille (kuten Matti Klingelle, jonka Saarikoski nimitti hygieeniseksi rämäpääksi) nämä pukeutumisasiat ovat yhä ja aina tärkeitä.

Naisten motiivit ovat hyvin ymmärrettäviä. Maailmanmiesten hyvin perusteltuja. Gentlemannien perimmältään hyvin huvittavia.

Minä olen jo pudonnut niin muodin, sex-appealin kuin evoluutionkin todellisuudesta, joten voin keskittyä vain olennaisen - autenttiseen olemiseen enkä olemisen 'matkimiseen', jolla tarkoitan esimerkiksi Sartren 'huonoa uskoa' - sitä, että ihminen sisäistää jonkin psykososiaalisen tai jopa ideologisen roolin (tässä Sartrella meni oma lehmä ojaan -50-luvulla) omaksi, autenttiseksi eksistenssikseen ja identiteetikseen - ajautuen pelkästään valehtelemaan muille olevansa jotain haluttavampaa, älykkäämpää tai suorituskykyisempää kuin onkaan.

Sorry. Minä olen jo out näistä kilpailukuvioista - lopullisesti.

Toki jaksan vielä leikkiä. Leikki on minulle luovuuden synonyymi. Ja luovuus jos mikä on tyylikästä - aina. Minkälaisissa asusteissa tahansa.

Mutta vaatteet/asusteet eivät vielä tee kenestäkään luovaa - paitsi ehkä niiden suunnittelijan.

En siis väitä, etteikö joku osoittaisi hyvää makua pukeutumisessaan ja hänen habituksensa ikäänkuin hivelisi silmää, mutta eihän tämä ole todellakaan kuin pintaa - kuorrutus, jonka alta vasta paljastuu todellinen kakku makuineen - kuten vaatteittensa, tapojensa, fasadinsa - jopa tyylinsä, mikäli se on pikemminkin defenssiä kuin leikkiä - 'alta' ihminen yksilöllisine luonteineen ja persoonallisuuksineen.

Haluan kuitenkin vielä lopuksi toistaa, että jos saatankin kuulostaa tässä tosikkomaiselta, olen sitä lopulta leikin ja luovuuden tähden.

Miten voisikaan teennäinen, esimerkiksi fanaattinen vaatteilla koketeeraaja - mies tai nainen - olla luova ja/tai leikkimielinen.

Ja jos hänen leikkinsä tai 'omintakeinen?' trendityylinsä saa hymyn nousemaan huulillemme, niin se ei tapahdu vapautuneena nauruna - ikäänkuin vitsiparadoksin laukeamisena, osuvan parodian vastustamattoman naurattavana komiikkana tai purevan satiirin kriittis-emansipatorisen huumorin oivaltamisena - vaan pelkästään tahattomana huvittuneisuutena, jonka jokin merkillisellä tavalla attraktiivinen mutta samalla hieman säälittävästi klovnimainen näky meissä herättää.

Luovuus, leikki, hyvä maku, ilo ja nauru juontuvat lopulta samasta juuresta, eikä sen juuren rihmastoista kehity pelkkiä mainos-imagoja - siis noita edellä mainittuja 'huonon uskon' edustajia - vaan raadollisen - yhtä aikaa sekä pelottavan että hurmaavan rehellisiä persoonallisuuksia, joilla ei ole syytä pelätä oikeastaan mitään muuta kuin juuri oman rehellisyytensä pohjatonta kuilua.

Ja jos he vetävät ikäänkuin jotain roolia, eivätkä siten vaikuttaisi paljastavan todellisinta itseään - sen he tekevät paitsi suojellakseen muita itseltään myös suojellakseen itseään itseltään - itsessään olevalta 'vapaalta hirviöltä' (jos on lupa rajoittua miehiseen kuvakieleen), jonka saattavat kukistaa kuten vankeudestaan paenneen Gorilla King Kongin - sen omat tunteet - sen rakkaus kauneuteen - pieneen, yksinkertaisesti mutta niin perin juurin tehokkaasti ja täydellisesti tuon persoonallisuutensa kuilun pohjattomuuden täyttävään kauneuteen.

Luovan ja leikkivän ihmisen ehkä suurin paradoksi on siinä, ettei se voi saada omakseen sitä, mihin se kuitenkin koko luovuutensa voimalla sisimmässään pyrkii. Se ei saa koskaan rakastua, sillä rakkaus tekee siitä ikuisesti haavoittuvaisen - itse asiassa jo kuolettavasti haavoitetun.

Sillä se, joka rakastaa aidosti ja intohimoisesti, on jo kuollut tälle maailmalle. Se on kumonnut itsensä ja halunsa lopullisesti. Sillä ei ole enää 'paikkaa tai virkaa' tässä maailmassa, koska se on jo tehtävänsä tehnyt eli katsonut oman kuilunsa pohjaan asti.

Sellaisen olennon hautakivessä voisi lukea vaikka seuraavasti:

Kuoli tälle maailmalle - ja itselleen, koska rakastui yllättäen ja varoittamatta koko solipsistisen narsisminsa voimalla johonkin aivan muuhun kuin itseensä - jääden kokemansa Kauneuden valtaan, mistä hulluuden tilasta ei enää kyennyt palaamaan takaisin ihmisen tämänpuoleiseen todellisuuteen vaan jäi sille matkalle, jonka alkuun Kauneus, Rakastuminen ja Hulluus hänet opastivat, kunnes päästivät irti ja antoivat mennä - lopullisesti.

Mummosta ja Iineksestä

Tämä juttu on muokattu merkityksiltään, intentioiltaan ja sisällöltään radikaalisti toisenlaiseksi kuin alkuperäinen, mallina käytetty, alla olevasta linkistä löytyvän opiskelijatytön asenteisiin ja suhtautumistapoihin liittyvä, neuvoja antava arviointi omasta mummostaan ja mummoista yleensä.
*
Muistan Mummoa ja Iinestä

Olen ehdoton Mummon ja Iineksen kannattaja ja uskon, että jokaisen tulisi tuntea vähintään yksi mummo, joko biologinen tai muu - tosin pitäen samalla mielessään, että puheena olevat Mummo ja Iines eivät kuulu kenellekään muille kuin heidän lapsilleen - M. O:lle sekä I. X:lle - ja molemmat tietysti minulle. Mutta ei muille - kuin ehkä ihan vähän vaan.

Mummo ja Iines ovat monelle muulle etäisiä (sopii kyllä mulle) ja väärinkäsitettyinä joskus jopa tylsiä sukujuhlahahmoja, välttämättömiä rasitteita tai sitten vaivaantuneitta "kyl mun pitäis"-tunteita herättäviä henkilöitä, kun puhutaan perhesuhteista. Mutta oikeasti Mummo ja Iines ovat hienoja juttuja.

Uskon, että Mummossa ja Iineksessä lepää yhteiskunnankin kannalta suuri potentiaali, ja heillä on ainutlaatuista viisautta, josta he eivät vaatimattomina joskin vilpittöminä ja luonnollisen avoimina ihmisinä kovin paljon meteliä pidä.

Jos omaa mummoaan ja/tai iinestään ei oikein tunne, kannattaa häneen tutustua jos mahdollista.
Monelle Mummo ja Iines edustavat lapsuutta ja mennyttä hyvää aikaa, mutta näiden hymyilevien kahvia, pullaa ja välillä yksityistä opintotukeakin tarjoavien muorien takaa voi löytyä oikea persoona, upea ihminen iloineen ja suruineen.

Mummoon ja Iinekseen tutustuminen on rohkea teko, koska tutustuminen muuttaa omia myyttisiä mielikuvia, mutta Mummo ja Iines antavat paljon...

Mummon ja Iineksen kanssa hengaaminen ei ole pelkkää hyväntekeväisyyttä, vaan parhaimmillaan tasa-arvoista seuranpitoa, jossa keskustellaan aidosti samalla aaltopituudella.

Ei Mummon ja Iineksen tietenkään tarvitse olla erityisen yksinäisiä kaivatakseen Ranea. He vain ovat ihan aitoja ihmisiä, joilta Rane saa hellän ja vilpittömän sanan - ehkä jopa jopa pusun - lohdutukseksi silloin tällöin, kun hänellä on paha mieli - toisin sanoen pipi sielussa.

Näin ollen minulle Mummo ja Iines edustavat pelkällä olemuksellaan rauhallisuutta ja viisasta kiireettömyyttä, oikeaa elämänasennetta, joka parhaimmillaan tarttuu.

Miehet! Älkää siis liian usein soittako Mummolle ja Iinekselle ja kysykö, mitä kuuluu! Minä nimittäin tulen sellaisesta pirun mustasukkaiseksi.

Rauno Räsänen, valt. yo.
*
Tässä linkissä luuraa alkuperäinen juttu, josta väänsin edeltä luettavan - vähintäinkin subjektiivisen ellei peräti narsistis-lapsenomaisen version:

http://www.aviisi.fi/artikkeli/?num=06/2007&id=aabe927

Nähnyt olen taivaan maan

Koko elämäni on ollut pelkkä kuvitelma. Fiktio. Fantasia. Se on ollut kuin veden kalvo, joka särkyy aina kosketettaessa. Sen vuoksi olenkin usein tyytynyt vain katselemaan tuota kalvoa ja sen heijastuksia. Näkemään siinä itseni ja muut - pilvien kulun ja hajoamisen erilaisiksi kuvioiksi, rannalla kasvavien puiden lehtien kahisevan liikkeen ja pienten ahventen leikin pintaan tarttuneitten hyönteisten nappaamiseksi.

Minusta on yli 50-vuotiaana tullut uudestaan se 5-vuotias pikku-Rauno, joka katselee mummolan rantalaiturin reunalta veden maagista 'valkokangasta', kuuntelee aaltojen liplatusta ja unelmoi vaikka siitä 'taivaan maasta', minkä Aleksis Kiven 'Kaukametsä'-runon poika kertoo äidilleen nähneensä.

Se oli ehkä jopa onnellinen mutta - jo silloin - haikean yksinäinen pikku poika. Nyt se on enää vain haikean yksinäinen - joskus sentään iloinenkin.

Se ajattelee kuin Eino Leino:

'.......
'En mä iloitse, en sure huokaa,
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen mi nukkuu
tuoksut vanamon ja varjot veen,
niistä sydämeni laulun teen.'

Elämä on vielä mahdollista kestää taiteen, kauneuden ja syvien - joskin perimmältään illusoristen ja valheellisten - tunteitten kautta. Olkoonkin siis, että kaikkea tätä voidaan pitää ikäänkuin turhana lemmen touhuna ja/tai muurahaismaisen tarkoituksettomana hääräämisenä jonkun - muka paremman tulevaisuuden eteen.

Sillä mikä voisi olla parempaa kuin unelma, joka myös pysyy unelmana? Ikuinen lupaus, joka ei koskaan täyty.

Jos tosiaan saavuttaisin uudestaan sen vakavuuden, mikä minulla oli lapsena leikkiessäni, elämä saisi takaisin arvoituksellisen tai pikemminkin mysteerisen luonteensa ja merkityksensä. Hiekkalaatikossa rakensin ja hävitin elämäni ja maailmani kerta toisensa jälkeen uudestaan. Kaikki oli mahdollista.

Jokainen lapsi on synnynnäinen taiteilija. Ja lapsi minä olen. En mikään 'järkevän tylsä' aikuinen...
*
Kaukametsä

Alas kalliolta lapsi riensi
Äitins luoksi riensi hän,
Lausui loistavalla katsannolla:
Nähnyt olen taivaan maan.

»Mitä haastelet, mun pienoseni,
Mitä taivaan kaukamaast'?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain.»

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
Katsahdellen koilliseen,
Siellä näin mä nummen sinertävän,
Honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,
Armas päivä paistoi siell',
Ylös kunnaan kiirehelle juoksi
Kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,
Kyynel juoksi poskellein,
Enkä ymmärtänyt miksi itkin,
Mutta näinhän taivaan maan.

»Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'
Taivaan korkee sali on,
Siellä lamput, kultakruunut loistaa,
Siell' on istuin Jumalan.»

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall
'Kaukametsä haamottaa,
Siellä ompi onnellisten mailma,
Siellä autuitten maa.
*
http://www.compopus.fi/kivi.htm
http://www.nieppi.com/n/?m=200709

Punaiset sukkahousut ja Kant

(Kielimafialaiset pitivät sukkahousujen väristä ja huomauttivat toistosta klo: 19.05)

Luin yhdestä Mummon päreestä, että hän käyttää - tai ainakin on käyttänyt - punaisia sukkahousuja. Niinpä päätin ostaa hänelle sellaiset oikein joululahjaksi. Täällä ne nyt odottavat pukin pulkassa. Mitähän ostaisin iinekselle, chrisille, merille ja muille kyseenalaisen ihanille naisille? Siinä minulla riittänee pohdiskeltavaa estetiikan, fiktion ja arkipäivän askareitten, joita kasautuu joka päivälle tietysti vaikka miten paljon (just joking), lisäksi enemmän kuin tarpeeksi. Joten kirjoitin sukkahousuista eräänlaisen maksiimin, kun en muuta keksinyt.

*

Sukkahousujen esteettinen tarkoitus

Hänen punaisten sukkahousujensa näkymätöntä saumaa päättäväisesti etsiessäni tajusin, mitä Immanuel Kant tarkoitti kauneudella ja esteettisen havainnon pyyteettömyydellä.

Et saa haluta sitä, sinun pitää vain odottaa sitä. Et voi etsiä sitä, voit vain löytää sen. Älä pyri siihen, anna sen vain tulla. Älä pakota sitä, vaan päästä se.

Mutta milloinkaan älä luovu toivosta, että aluksi miltei huomaamaton 'silmäpako' sen sinulle lopulta paljastaa - kuin itsestään.

{Tiedän kyllä, ettei sukkahousuissa voi olla 'silmäpakoa', mutta mitäpä en keksisi Kantin filosofiaa ymmärtääkseni ;}

*

http://www.punanaamio.fi/product_details.php?p=726

Konkreettista, abstraktia ja yksinkertaista

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen päreeseen "Kasvatammeko arvoinvalideja?".
*
fredrika kirjoitti mm.

'Myöhemmin sitten nuorille tarjotaan jotakin tuollaista, mitä esim. Rauno Rasasen puheenvuoroissa - niin paljon diskursseja ja käsitteitä, että se kiinnostunutkin nuoriso nukahtaa.'

Yksi abstrakti käsite voi kertoa todellisuudesta enemmän kuin 1000 ompeluseuratätiä 'siunailuineen, moralismeineen ja "opetuksineen"'.

fredrika edelleen samassa kappaleessa:

'Tai eksyy, niin kuin jokelalaispoikaparka, fiksummasta päästä vaikka olikin.'

Jokainen eksyy ajoittain - se on oikean tiedon edellytys.

Mutta jos 'poikaparka' 'eksyy' tappamaan muita pelkästä ylimielisyydestä pitäen sitä elämän/sä tarkoituksena, hän on ollut psykiatrisen hoidon tarpeessa jo kauan ennenkuin erehtyi/eksyi/joutui lukemaan filosofiaa...Tai sitten hän vain 'yksinkertaisesti' on 'paha' kuten joku Hitler.

***
fredrika kirjoitti mm. (jatkoa edelliseen kappaleeseen ja kommenttiini)

'Lammas näet on maalaisvieraantumisesta huolimatta edelleen konkreettisempi kuin postmoderni metafysiikka.'

Totta kai lammas on konkreettisempi kuin diskurssi. Mitä oikein tarkoitit?

Mutta kysytään nyt vaikka seuraavasti: Lammas on konkreettisempi mutta onko se nimenomaan konkreettisuutensa vuoksi jotenkin todellisempi kuin esim. kvarkki?

Me emme näe kvarkkeja, me päättelemme ja mallinnamme ne, koska aiemmat havaintomme ja teoriamme näistä havainnoista vaatii välttämättä niiden olemassaoloa, jotta havainto tulisi selitetyksi koherentilla tavalla.

Lammas on kokemuksellisena (fenomenologisena) objektina varmasti todellisempi kuin elektroni tai kvarkki, mutta todellisuus ei koostu vain konkreettisista olioista.

Itse käsite todellisuus on jo abstraktio. Jos meidän pitäisi puhua vain konkreettisesti osoitettavissa olevista olioista, olisimme kognitiivisesti 3-4 vuotiaan lapsen tasolla (onnellinen tila sinänsä ;) tai reduktionistisia naturalisteja (mikä puolestaan on onneton sekaannus ;)

Lapsi ei kuitenkaan ole fenomenologi vaan elää äärimmäisen naivin realismin tilassa, jota voinee verrata maagiseen maailmankuvaan.
Fenomenologi sen sijaan yrittää ymmärtää kokemuksen perimmäistä luonnetta ja päätyy kuvaamaan sitä monesti hyvinkin abstrakteilla käsitteillä.
Lapselle taas koko maailma sellaisenaan on pelkkää ihmettä, koska se on hänelle niin uusi ja hänen kognitiivisesta kehitymättömyydestään johtuen 'tarttumalla ja leikkimällä todennettavissa'.

(Fundamentalistikristityt, jotka uskovat kreationismiin, ovat tavallaan lasten kaltaisia. Ehkä taivasten valtakunta onkin juuri heidän kuten Jeesus sanoi..? Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään mahdollisuuksia taivaaseen pääsyn suhteen.)

Mutta leikki itsessään sisältää jo huimia askeleita kohti abstraktia ajattelua.Yksi tällainen abstraktiotaso on moraalisten koodien oppiminen ja myöhemmin ehkä poisoppiminen - elämänikäinen prosessi.

Moraalin sisäistäminen alkaa siisteyskasvatuksesta sekä palkkion ja rangaistuksen avulla tapahtuvasta ehdollistamisesta ihan niinkuin koiranpennun kasvatuskin.
Myöhemmin sitten lapsen pitäisi pystyä sisäistämään jatkuvasti hienovaraisemmin - siis abstraktimmin - moraalikoodien moninaisuutta samalla kun (ja juuri tämä on ongelmallista) hänen arvomaailmansa tulisi moninaisuuden sijasta muovautua pikemminkin yhtenäiseksi, kiinteäksi ja 'yksinkertaiseksi'.