Adele's Heartbroken Soul

Someone Like You

[K-mafia editoi - viimeksi 23.2]

1
En ole koskaan pitänyt tämän tyyppisestä musiikista. Kyseinen genre on ollut minulle pelkkää ällöttävän imelää siirappia. Enimmäkseen vihaan ihmissuhdelauluja [etenkin kotimaista teollisuustuotantoa] niiden banaalin ja klisheemäisen naiviuden vuoksi [en siksi, että ne saattavat muistuttaa minua nykyisestä (sekä itse valitusta että väistämättömästä) yksinäisyydestäni, kuten joku liika viisas kyökki-psykologi ehkä veistelisi].

Mutta joskus se vain tapahtuu - tosin kerta toisensa jälkeen - ei usein mutta varmasti - - se sama, joka tapahtui minulle viimeksi Amy Winehousen kohdalla.

Pidän huumeitten/päihteitten kaappaamaa Amya edelleenkin ainutlaatuisimpana tapahtumana populaarimusiikissa 2000-luvun alussa, mutta Adele näyttää tekevän - ainakin tällä esityksellään - meikäläiseen lähes yhtä järisyttävän vaikutuksen kuin Amy biisillään 'You Know I'm No Good' tai 'Will You Still Love Me Tomorrow' [vain pari mainitakseni].

Adelea onkin joskus kutsuttu uudeksi Amy Winehouse'ksi, joskin [osuvasti] Adelen omien sanojen mukaan Amy on enemmän hardcorea, kun taas hänen omaa musiikkityyliään voi kutsua 'heartbroken soul'iksi'.

Häkellyttävintä Adelen [jonka biisit eivät esim. tätä lukuunottamatta yllä aivan Amyn tasolle] esityksessä on hänen äänenkäyttönsä emotionaalinen vakuuttavuus - sen vahva, kestävä ja puhdas mutta samalla sensuaalinen ja uskottavan persoonallinen voima. Adele todella osaa laulaa - ihan oikeasti, mikä on harvinaista näinä uho-rapin ['luetteloinnin', joskin rappiä löytyy toki hyvääkin], muuten vaan jollottavan puhelaulun [esim. Samuli Putro] ja kapean äänialan aikoina.
*
Kaikista huonoista laulajista ei tule bobdylaneita, neilyoungeja tai mickjaggereita eli hyvin menestyneitä huonoja laulajia, joilla on ollut tarpeeksi lahjakkuutta hyvien biisien tekemiseen ja kyky sisäistää niissä persoonallisesti oma genrensä ja sanottavansa. - Suomalaisella puolella kapeahkon [tai ainakin 'merkillisen' ;\] äänialan omaava singer/songwriter-mestari - ellei suorastaan nero - on tietysti Tuomari Nurmio.

Arvaan, että laulunopettaja/tohtori Aija Puurtinen Hunajaluista varmaankin kritisoi nihkeää ilmaisuani 'kapea ääniala', mutta ei voi mitään: mä synnyin rokkaamaan kuultuani John Fogertya Bayou Countryssa ja Green River'issä 1969 ja sen jälkeen rimani on pysynyt korkealla rock-äänen arvottamisen suhteen, vaikka totta kai myönnän, että etenkin popissa ja rockissa laulu on pikemminkin esittäjän persoonan kylkiäinen kuin jotain itseisarvoista kuten klassisessa musiikissa [pahimmillaan tästä kuitenkin seuraa laulamisen totaali inflaatio ja degeneraatio ääntelyksi].
*
Yksinäinen piano Adelen taustalla korostaa erinomaisesti ja lauluun sopivalla kohtalokkuudella sitä, miten laulajatar hallitsee surullisen kauniin laulunsa, valkyriaanisen äänensä - ja pakahtumaisillaan olevan itsensä. Ei liikaa forcea, ei liikaa imelää hunajaa. Oleellinen eli pettymyksen, kaipuun ja rakkauden tumman kirkkaat sävyt nousevat kohti taivaita kadotakseen etäisyyteen kolme kertaa toistetun pitkän kertosäe-version aikana - [saavutetusta rakkaudesta tulee ajan myötä iloisin suru; menetetetystä rakkaudesta surullisin ilo/rr].

Joskus tuntuu ihan oikeasti siltä, etteivät sanat pysty kuvaamaan vastaanottajan/kuulijan kokemaa [ikäänkuin vastustamattoman taikamaailman sisäänsä kietomaa] - antautuvaa hämmennystä ihmisen yhtäkkiä kohdatessa jotain positiivisella tavalla täysin ylivoimaista, jonka/minkä edessä on vain pakko nousta seisomaan ja kumartaa - - ja olla lopulta aivan hiljaa - nöyränä ja kiitollisena siitä, että joku vielä jossakin pystyy välittömästi ja aidosti omassa artistisessa ilmaisussaan saavuttamaan sellaisen tunteen syvyyden, josta ihmiskunta yhä kiihtyvän kapitalistisen teknokratisoitumisen [tuotteistetun yhdenmukaistamisen] myötä ei ehkä jo hyvikin läheisessä tulevaisuudessa pysty enää edes uneksimaan.

Mutta Adele ei uneksi - hän kokee ja mikä loistavinta hänellä on suuremmoinen lahja ilmasta tuo kokemus äänensä kautta, äänellään ja äänenään.

2
Me emme tiedä, mistä taide alkaa ja mihin se loppuu, mutta mielestäni yksi [niin paradoksaaliselta kuin tämä kuulostaakin] on varmaa: kaikkein suurin taide on samalla kaikkein todellisinta elämää [vähäisempi taide on siten vähemmän todellista elämää].

Näin sanoessani en halua puhua ainoastaan taiteen vaan kokonaisen elämänkatsomuksen puolesta. Haluan korvata tieteelliseen naturalismiin niin erottamattomasti sisältyvän tylsän ja tyhjän maailmankuvan fenomenologisesti [kokemuksellisesti] totuudellisemmalla, sisällökkäämmällä, elävämmällä ja optimistisemmalla suhtautumisella maailmaan ja itse elämiseen.

Todellisin ja totuudellisin ihminen ei ole kaava eikä fysikaalinen entiteetti vaan taideteos - ainutlaatuinen ja ikuinen omassa persoonassaan.

Tietenkin jotkut taideteokset säteilevät voimakkaammin ja pitempään kuin toiset - jotkut jopa ikuisesti. Silti kaikki ihmiset ovat tasavertaisesti osallisia siihen Totuuteen, joka taiteessa ja nimenomaan taideteoksessa Totuuden Tapahtumana aina ilmenee.

[Totuuden ja Tapahtuman analogisesta suhteesta [joka mahdollistaa ei-identtisen eli maailman ymmärtämisen - toisin kuin fysikaaliseen reduktioon ja/tai Absoluuttiin katoava identtinen) puheen ollen: - vertaa, mitä Paavali sanoo Kristuksesta (kosmoksen/maailman valtojen/kuoleman vastustajana ja voittajana, jolloin Kristus on Tapahtuman paradigmaattinen hetki: ikuisuus tunkeutumassa aikaan) ja Heidegger aletheiasta (totuudesta kätkeytymättömyytenä Tapahtumassa). - Ks. myös, mitä Badiou, Zizek, Agamben, Milbank ja D. B. Hart Paavalia ja Heideggeria seuraten lisäävät tähän aiheeseen].

3
Artistry

She has described her musical style as "heartbroken soul."Adele agrees with critics that have suggested that her vocals are more developed and intriguing than her songwriting.She also received praises from Paul Rees, editor of Q magazine, who said it was "refreshing to hear something different" after a thousand years of "identikit bands who want to sound like The Libertines." Her music was described by the Richmond Times-Dispatch music critic as "a perfect backdrop to a lazy afternoon in the coffee shop."

Adele's success occurred simultaneously with several other British female soul singers. The British press has dubbed her a new Amy Winehouse.Adele has also been linked to a third British Musical Invasion of the US. Adele commented that while this phenomenon was unexpected she was "proud to be a part of it. I'm very pleased to be riding the wave." In December she said that Duffy was The Sound of 2008 and called the comparisons with other females lazy noting "we're a gender, not a genre".Adele, comparing herself to Amy Winehouse and Duffy, said "I think Amy is hardcore," "I think Duffy is really soft – she's got the pin-up look going on. She's a proper lady. I think I'm really contemporary. And I'm just really mouthy!" By the beginning of 2009 listeners and critics started to describe Adele as unique. AllMusic wrote that "Adele is simply too magical to compare her to anyone." Venus Zine recognized Adele on its 25 under 25 list of women for her “distinctive, unusual voice” that “blends the bubbly clarity of pop with the sophisticated phrasings of jazz and blues [WIKI].

4
http://www.youtube.com/watch?v=qemWRToNYJY
The BRIT Awards 2011 - Adele sings Someone Like You

5
Pari satunnaista kommentaattoria kiteyttää tämän esityksen ja kappaleen kaksi ehkä olennaisinta seikkaa - laulajan äänen ja sanoituksen satuttavuuden.

See theres someone who can actually sing these days.
...
I have was passing through divorce and didnt think about relationships because I just could not and in this very hard time for me I met a man whom I didnt appreciate at all that time. After his few attempts I just lost him and only now I understand that I love him with all my heart but it is too late and it hurts so much that I can not turn back the time, it hurts so much...

6
Adele – Someone Like You

I heard, that your settled down.
That you, found a girl and your married now.
I heard that your dreams came true.
Guess she gave you things, I didn’t give to you.

Old friend, why are you so shy?
It ain’t like you to hold back or hide from the lie.
I hate to turn up out of the blue uninvited.
But I couldn’t stay away, I couldn’t fight it.
I’d hoped you’d see my face & that you’d be reminded,
That for me, it isn’t over.

Nevermind, I’ll find someone like you.
I wish nothing but the best, for you too.
Don’t forget me, I beg, I remember you said:-
“Sometimes it lasts in love but sometimes it hurts instead”
Sometimes it lasts in love but sometimes it hurts instead, yeah.

You’d know, how the time flies.
Only yesterday, was the time of our lives.
We were born and raised in a summery haze.
Bound by the surprise of our glory days.

I hate to turn up out of the blue uninvited,
But I couldn’t stay away, I couldn’t fight it.
I’d hoped you’d see my face & that you’d be reminded,
That for me, it isn’t over yet.

Nevermind, I’ll find someone like you.
I wish nothing but the best for you too.
Don’t forget me, I beg, I remember you said:-
“Sometimes it lasts in love but sometimes it hurts instead”, yay.

Nothing compares, no worries or cares.
Regret’s and mistakes they’re memories made.
Who would have known how bittersweet this would taste?

Nevermind, I’ll find someone like you.
I wish nothing but the best for you too.
Don’t forget me, I beg, I remembered you said:-
“Sometimes it lasts in love but sometimes it hurts instead”

Nevermind, I’ll find someone like you.
I wish nothing but the best for you too.
Don’t forget me, I beg, I remembered you said:-
“Sometimes it lasts in love but sometimes it hurts instead”
Sometimes it lasts in love but sometimes it hurts instead, yay yeh yeah
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Adele_(singer)
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=adele+
http://en.wikipedia.org/wiki/Amy_Winehouse
http://www.hardcandymusic.com/2011/02/adele-exclusive-lyrics-from-21-signed-booklet-giveaway.html
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=1&oq=analogia&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=analogia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Aletheia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Valkyria

Ikkunasta katselevalle naiselle

Woman at the Window at Figueres, 1926
Salvador Dalí 
 
I LOVE THIS WHITE AND SLENDER BODY
Heinrich Heine

I love this white and slender body,
These limbs that answer Love's caresses,
Passionate eyes, and forehead covered
With heavy waves of thick, black tresses.

You are the very one I've searched for
In many lands, in every weather.
You are my sort; you understand me;
As equals we can talk together.

In me you've found the man you care for.
And, for a while, you'll richly pay me
With kindness, kisses and endearments--
And then, as usual, you'll betray me.

PS.
Runon kuvailema ja Dalin taulun nainen eivät ehkä natsaa yhteen, mitä tulee 'slender body'n suhteen, mutta älkäämme antako tämän tyylirikon vaikuttaa huumauksenomaiseen tilaamme.
*
http://www.poetry-archive.com/h/heine_heinrich.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Heinrich_Heine
http://en.wikipedia.org/wiki/Heinrich_Heine
http://fractalontology.wordpress.com/2007/10/
http://angryarabscommentsection.blogspot.com/2008_06_01_archive.html http://arthistory.about.com/od/from_exhibitions/ig/dali_retrospective/dali_pma_05_01.htm

Hyödytöntä vapautta kadotetun rakkauden raunioilla

Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:lle päreessäni Mummosta ja Iineksestä.
(Kielimafia rakensi uusiksi S:n -70-lukua kuvaavan kappaleen - viimeksi 3.1. - - Valitan, että tämä päre ei täytä ainakaan omia lauseopillisia kriteereitäni.)
*
Tapsa P kirjoitti mm.:
'Kaikki tällaiset ovat järkiperäisiä selityksiä asioille [parisuhteen kariutuminen], joita ei voi järkiperäisesti selittää.'
*
En minä ainakaan vakavissani mitään 'järkiperäisiä' selityksiä suhteen kariutumiselle esittänyt. Luit nyt joko tahallisesti tai tahattomasti liian tosikkomaisella tavalla tekstiäni.

Seuraava tarina on kuitenkin niin tosi kuin olla voi.

Koska et tunne asiaa, ja jotta hahmottaisit tapausten kulun oikein, kertaan nopeasti tiivistäen S:n ja minun välisen, 'ensimmäisen ja toisen sotatilan' vaiheet. Siitä voit sitten päätellä, mikä mahdollisesti on järkevä selitys eroomme.

S. osa 1, alkoi jo aikoinaan lukion luokkabileissä, yhdessä isossa, vanhassa hirsisessä loma-asunnossa/entisessä ladossa joulukuussa 1970 jossain Luumäen lähellä.

S:n poikaystävä P. oli silloin armeijassa. - - - Kävi kuitenkin niin, että minun kadottuani S:n tyrmistykseksi yhtäkkiä 1½ vuotta myöhemmin lukiosta syistä, joita en täysin ymmärrä itse vieläkään, S. ryhtyi sekavassa mielentilassa uudelleen seurustelemaan tuon lapsuuden ystävänsä kanssa, ja he menivät naimisiin, vaikkei S. P:tä omien sanojensa mukaan koskaan todella rakastanutkaan. Heille syntyi kaksi poikaa -70-luvulla, joista nuoremman näkövammaisuus osaltaan ja P:n uusi ihastus, jonka kanssa hän petti S:a jo ennen nuorimman syntymää, aiheutti avioeron.

Osa 1 kesti oudosti pätkien (la donna e mobile - ainakin tässä tapauksessa) kevääseen 1972, kunnes minä siis keskeytin päivälukion ja kirjoittauduin mielisairaalaan ½:n vuoden ajaksi harjoittelijan nimikkeellä.

Toisin sanoen häivyin Inkeroisten (Anjalankoskea) lukiosta ja kotoani, eli jätin sekä S:n että äitini. S:n vähän yli 20:ksi vuodeksi. Äidistä en kuitenkaan päässyt koskaan eroon 1-2-vuotta pitemmäksi ajaksi.

S. osa 2, alkoi viimein monien hullujen vuosien ja monen epäröivän harkinnan tuloksena helmikuussa 1994 ja lopullisesti käytännössä lämmittelyvaiheen (100 sivua A4-kirjeitä meikäläiseltä ja kymmeniä tunteja puhelimessa 'voi kun mä olisin sun luona'-episodin) jälkeen toukokuun lopulla samana keväänä.

Yhteisen elämän aikaa kesti yli 8 vuotta (1994-2002).

Viimeiset 3½ vuotta asuimme erillään 2 kilometrin päässä toisistamme mutta emme suinkaan eronneet vaan näimme toisiamme miltei päivttäin. Joskus asuin viikkokaupalla S:n luona - etenkin kesäisin hänen siirtolapuutarhamökillään.

Talvella 2002 muutin pakkotilanteessa Kotkasta Helsinkiin opiskelun, työn ja työsuhdeasunnon perään. Olin päässyt valtiotieteelliseen melkein 100:lla Hesan vaatimuksin tehdyillä opintoviikoilla (plus kahden muun yliopiston arvosanoja) ja töihin Hesperian sairaalaan kaikkein viimeisimpänä sijoitetulle, lakkautetun Nikkilän sairaalan, osastolle.

Tarkoituksemme ei S:n kanssa edelleenkään ollut erota. Päinvastoin - jatkaa yhdessä vaikkakin jonkun aikaa vähän pitemmän etäisyyden päästä.

Mutta.

S. osa 2 sai myöhään eräänä iltana toukokuun lopulla 2002 itsekkään, pateettisen ja hiukan aggressiivis-sadistisen kännipuhelinsoittoni johdosta sellaisen iskun/haavan, että suhteemme ei siitä enää koskaan toipunut varsinkaan, kun en pitänyt S:lle antamiani lupauksia Kotkassa käymisten suhteen pitempien vapaapäiväjaksojeni aikana.

Kun soitin S:lle hänen jo tultuaan koulusta kotiin seuraavana päivänä, tarkoituksenani pyytää anteeksi ja kysyä (en muistanut ryöpytyksestäni kuin pahimmat kohdat), miten myrkyllisillä jutuilla olin tarkkaan ottaen myöhään edellisenä iltana häntä 'viillellyt', puhelimesta kuului vain lähes hysteeristä ja onnetonta itkua.

En kestänyt sitä itkupuroa kolmea minuuttia kauempaa vaan katkaisin puhelun. Järkytyin itse tosi pahasti kyynelten valuessa silmistäni muistaessani S:n sydäntäsärkevän parkumisen (sitä se oli!). Olen siitä lähtien pitänyt itseäni tämänkin temppuni johdosta lähes sikamaisena tyyppinä.

Soitin S:lle tämän katastrofaalisen puhelun jälkeen vielä yli kymmenen kertaa seuraavien vuosien aikana, mutta vuoden 2002 lopulla sain takaisin mm. kaikki valokuvani, ja S:n viimeisimmässä tekstiviestivastauksessa minulle toukokuulta 2004 luki:

'Meidän tarinamme ei toistu. Minä olen onnellinen elämässäni nyt.' S:n olisi pitänyt tietysti kirjoittaa: meidän tarinamme ei ala kolmatta kertaa uudelleen.

Tuo tekstiviesti minulla on puhelimenikin vaihtumisesta huolimatta yhä vielä sim-kortillani.

Sähköpostia lähettelin S:lle toissavuoteen asti hänen Kotkan kaupungin virkamailiinsa. Ainuttakaan vastausta en ole saanut takaisin.

Puhelimessa olen kuullut hänen ääntään viimeksi toissavuoden elokuussa. Yleeensä S. ei vastaa soittoihini, ja tämäkin kerta taisi olla vahinko (hän luuli kai, että jonkun oppilaan vanhempi soittaa), mutta ne hänen muutamat sanansa ennenkuin puhelu katkaistiin, kertoivat jostain muusta kuin aivan täydellisestä välinpitämättömyydestä tai edes avoimesta vihasta minua kohtaan.

Muista siis Tapsa koko ajan, että tämä tarina on tosi. Minä en ole satuillut tuumaakaan ylimääräistä tätä kirjoittaessani. Ellei nyt tuo viimeisin eli puhelun tulkinta sitten ollut henkilökohtaista 'toiveajatteluni'.

Mutta minä tunnen S:n äänen eri sävyt ja hänen puhetapansa emotionaalisen 'virityksen tai ilmapiirin'.

Entä miksikö jätin S:n? En ainakaan toisen naisen takia. Mieluumminkin viinan ja toisaalta omien kiireitteni takia. Työ, opiskelu, alkoholi, ihmissuhde. Siinä ketjussa on ainakin yksi tekijä liikaa. Ja sen tekijä oli ihmissuhde - - - tai minä valitsin ihmissuhteen.

Entä miksi kerron näitä melko yksityisluonteisia tosijuttuja minun ja S:n suhteesta täällä blogeissa? En osaa vastata tuohon lyhyesti. Mutta syy lienee sama kuin siihen kysymykseen, miksi säilytän edelleen S:n viimeistä tekstiviestiä kännykässäni.

Minä rakastan sitä naista - edelleen. Olen rakastanut joulukuusta 1970 lähtien ja tulen rakastamaan niin kauan kuin vielä elän.

On silti ilmeisen selvää, ettemme voi enää kolmatta kertaa mennä yhteen tai alkaa tavata toisiamme ikäänkuin seurustelisimme tai eläisimme parisuhteessa.

Minä en saa S:lta enää anteeksi sanomisiani, tekemisiäni ja/tai tekemättä jättämisiäni. Rikoinhan sopimuksen, jonka mukaan lupasin jatkaa hänen kanssaan kuten aiemminkin - aluksi Helsingissä asuen ja saattaen päätökseen opiskeluni ym. asiani. Sitten mahdollisesti takaisin Kotkaan muuttaen.

Suhde S:n on 99%:lla varmuudella lopullisesti ohi - loppu - kaput.

Olet kuitenkin Tapsa oikeassa siinä, ettei tuon suhteen loppumista voi definitiivisesti ja pätevästi selittää järkiperäisellä tavalla.

Joka tapauksessa minä lopetin sen tai ainakin puolitahallisesti ja hyvin tietoisesti aiheutin sen loppumisen, ja seuraava väite on mielestäni edelleen paras perustelu tai selitys - jossain määrin - tai ei! - enemmän: kun puhutaan minun suhteestani S:n: - erittäin suuressa määrin vastoin tahtoani.

Valitsin täydellisen ja lopullisen vapauden, johon olin oikeastaan pyrkinyt koko elämäni ajan ja aina jossain määrin vastoin tahtoani, koska en ole sisimmästäni täysin erakkomainen hörhö vaan koen ainakin nykyään suurta tyydytystä kommunikoidessani sellaisten ihmisten kanssa, joita en avoimesti inhoa.

Ja oikeastaan en inhoa todella avoimesti edes Takkirautaa, vaikken haluakaan kommunikoida hänen kanssaan.

Entä mitä muuta tämä 'vehtaamiseni' täällä Mummon Iineksen, HG:n - aiemmin Merin jne. kanssa on kuin yritystä luoda virtuaalitasolla sellainen fantasia, joka kompensoi minulle erittäin voimakasta tarvettani elää ihan tavallista ja turvallista perhe-elämää sellaisen naisen ja ylipäätään sellaisten ihmisten kanssa, joita koen rakastavani, ja joiden koen rakastavan minua.

Ei tuohon 'vehtaamiseen' sen monimutkaisempaa selitystä ole olemassa - eikä edes tarvita.

Miksi en sitten etsi reaalielämästä ihmistä, jota rakastaa? Miksi haluan elää pikemminkin virtuaalitodellisuudessa ja fantasiassa?

Ensinnäkin - minä jo sanoin rakastavani erästä naista edelleen. Ehkäpä rakastan paria kolmea muutakin. Mutta varma en voi olla kuin tuosta yhdestä. Ja se riittää. Enhän ole enää mikään 25-vuotias, yksinomaan hormoniensa vietävissä oleva 'evoluutio-automaatti'.

55-vuotiaana, fyysisesti puoliromuna, fantasiaa, fiktiota ja filosofista dialektiikkaa arvostavana sekä osittain jopa hallitsevanakin eläkeläisenä olen hyväksynyt, että puoli-erakkomainen - selibaattissa vastoin tahtoaan eläminen - on minulle paras vaihtoehto ennen kuolemaa.

Vaikka heti perään onkin aivan pakko tunnustaa ihan suoraan ja vilpittömästi, ilman rationalisointeja, että kaikesta väistelystä ja epäsosiaalisuutta viestivistä kommenteistani huolimatta haluaisin tavata eräitä teistä blogiystävistä ihan face to face - - - joskus, jossain - ja ilman mitään sen kummempia taka-ajatuksia tai motiiveja.

Vielä 3-4-vuotta sitten asenteeni oli paljon jyrkempi ja erakkomaisempi, mutta viime kesä ja syksy muutti ihmissuhdeasenteitteni 'konstellaatioita' merkittävästi.

Sinä et M. todellakaan tiennyt, mitä minulle teit (hymiö).

'Pakotit' minut suuntautumaan ulospäin - kohti maailmaa ja ihmisiä samalla, kun löysin yhä enenevässä määrin uskallusta tehdä päreitä vain omilla ehdoillani ja kirjoittaa yhä enemmän fiktiota - vapaammalla ja itsenäisemmällä tyylillä ja asenteella.

Paradoksaalista kyllä sinä 'itsemurhakadidaatti' ikäänkuin houkuttelit minut - ikuisen pessimistin - suuntautumaan kohti elämää juuri silloin, kun kuolema jo alkoi ja yhä enenevässä määrin alkaa tuntua entistä luonnollisemmalta ja itsestään selvemmältä asialta oma elämän alkaessa lähestyä pikku hiljaa rajapyykkiä, jossa kuulemma muututaan ikäihmisiksi, vanhoiksi ja lopulta vanhuksiksi - ellei kuolema sitä ennen ehdi korjata ihmistä veks täältä elämän puolelta.

Kyseistä muutosta omassa persoonassani ja oman elämäni tässä vaiheessa kutsuisin vielä kerran ihan aidosti paradoksaaliseksi: miltei eksistentiaaliseksi hypyksi, absurdiksi eleeksi, joka antaa yhä vielä halun elää ikäänkuin uskoisin yhtäkkiä Jumalaan eli/tai johonkin Korkeampaan Voimaan.
*
Mutta tämä tästä. Sillä jos nyt vielä jatkan, alan kirjoittaa liian profeetalliseen sävyyn, vaikka minulla ei ole minkäänlaisia profeetallisia näkyjä tai viestejä julistettavana.

Minulle riittää se, että voi ajatella rakastavansa jotain ihmistä, ja että voi toivoa itse saavansa spontaania vastarakkautta tuolta rakastetultaan. Se riittää elämän tarkoitukseksi. Vaikka se jäisi pelkästään ajatukseksi, fiktioksi - sekä kauneimmaksi että kiihottavimmaksi fantasiaksi.

Minulta voidaan viedä kaikki muu, mutta ajattelua ja mielikuvitusta on mahdoton riistää keneltäkään. Vapauteni on yhtä ääretöntä ja ikuista kuin se on hyödytöntä. Eihän se muutoin vapautta olisikaan...